Elokuva aikakauden hengen ilmentäjänä

Tohtori Caligari ja unissakävelijä Cesare.

Tämä blogikirjoitus on jatkoa edelliseen. Alun perin ne olivatkin samaa kirjoitusta, mutta sitten totesin, että minunkin mitallani tekstistä tulee liian pitkä, joten panin kirjoituksen keskeltä poikki.

Eilen kuvailin kolmea murhaajaa, jotka heijastivat vuosisadan alun Saksan mielenmaisemaa ja myös vaikuttivat siihen. Tänään puhun siitä, miten heidän läsnäolonsa näkyy Fritz Langin elokuvassa M – kaupunki etsii murhaajaa (1931). Sitten palaan taaksepäin ja luon katsauksen Tohtori Caligarin kabinettiin (1921), joka kymmenen vuotta aikaisemmin esitteli murhaajan, joka pitää kaupunkia pelon vallassa.

Ei ole sattuma, että Tiergartenin teurastajan mottona on säkeistö lorusta, joka aloittaa Langin elokuvan. Visuaalisesti nerokkaan filmin alussa kuva on täysin musta, kuuluu vain lapsen ääni, joka toistaa yksitoikkoista, mutta selkäpiitä karmivaa säettä. Sitten näemme lapset: he ovat asettuneet piiriin pihalle, ja keskellä oleva tyttö lukee lorua valitakseen leikissä seuraavan ”uhrin”.

Warte, warte nur ein Weilchen,

bald kommt der Schwarze Mann zu dir.

Mit dem kleinen Hackebeilchen

macht er Schabefleisch aus dir.

 

Odota, odota vielä pieni hetki,

pian luoksesi saapuu Musta mies.

Pikkuisella kirveellään

hän tekee sinusta lihamuhennosta.

 

Loru on muunnelma laulusta, joka tehtiin murhaaja Fritz Haarmannista vuonna 1925. Hänhän oli mies, joka tappoi poikia kaulaan puremalla ja pilkkoi heidät sitten kuin teurastaja. Alun perin filmin lorussa mainitun ”Mustan miehen” (”Schwartze Mann”) tilalla oli nimi Haarmann. Laulun toinen säe, jota ei elokuvassa kuulla, oli erityisen epämiellyttävä.

Aus den Augen macht er Sülze,

aus dem Hintern macht er Speck,

aus den Därmen macht er Würste

und den Rest, den schmeißt er weg.

 

Silmistä hän tekee lihahyytelöä,

pakaroista hän tekee silavaa,

suolista hän tekee makkaraa,

ja muun hän heittää pois.

Ei tiedetä, että Haarmann olisi myynyt koskaan uhriensa lihaa syötäväksi. Näin teki varhaisempi murhaaja Carl Großmann. Mutta laulussa nämä kaksi hyytävää murhaajaa sulautuvat yhteen.

Fritz Lang ja hänen käsikirjoittajavaimonsa Thea von Harbou käyttivät elokuvassa M monia lähteitä. Paitsi Großmannin ja Haarmannin tapauksia, he hyödynsivät Peter Kürtenin tekoja ja tietoja, joita Kürten antoi itsestään, sekä oikeudenkäyntiä häntä vastaan. Haastatteluissa Lang on myös maininnut lähteenään harvinaisen raa’an lapsimurhan, joka jäi selvittämättä. Se tapahtui Breslaussa heinäkuussa 1926.

Kaksi sisarusta, kahdeksanvuotias Erika Fehse ja hänen yksitoistavuotias veljensä Otto Fehse, kaapattiin ja murhattiin. Se oli helppoa, sillä lapset oleskelivat paljon ulkona kadulla. He olivat köyhän yksinhuoltajaäidin lapsia ja asuivat kaupungin laitapuolen korttelissa. Silti heidän äitinsä ilmoitti nopeasti heidän katoamisestaan.

Osia molempien ruumiista ja lasten vaatteita löytyi säkistä vajaan viiden tunnin kuluttua siitä, kun heidät oli nähty viimeisen kerran. Lisää ruumiinosia löytyi paketista kahden päivän päästä, ja hiukan myöhemmin lasten isoisä sai postissa paketin, jossa oli sisällä lasten sukupuolielimet. Osoite, jossa kadunnumero oli väärin, oli Otto Fehsen kirjoittama. Tälle oudolle seikalle ei löydetty selitystä.

Rikos herätti suurta kauhua ja inhoa, ja Berliinistä haettiin jälleen kerran kuulu Ernst Gennat selvittämään murhia. Mutta hänkään ei löytänyt syyllistä. Todistajat kertoivat, että kaksi miestä oli tarkkaillut lapsia. Mutta kukaan ei osannut antaa miehistä kunnon kuvausta.

Poliisin etsintäkuulutus Erika ja Otto Fehsen murhaajan löytämiseksi.

Murha hautautui arkistoihin, josta se välillä kaivettiin esille, kun poliisin haltuun joutui joku, joka olisi voinut olla tekijä. Kansallissosialistien otettua vallan 1933 syntyi antisemitistisiä teorioita siitä, että juutalaiset olivat kaapanneet lapset rituaalimurhaa varten. Ehkä tämän epämiellyttävän juonteen vuoksi Fehsen sisarusten kammottava murha on painunut rikoshistoriassa lähes unohduksiin. Mutta siihen viitataan Langin elokuvassa, ja se on ollut myös omassa mielessäni, kun kirjoitin Tiergartenin teurastajaa.

Erika Fehse.

Tapaus ei sitä paitsi ollut ainoa lajiaan. 1920-luvulla sattui muitakin raakoja lastenmurhia, ja useimpien tekijät jäivät tuntemattomiksi. Syy oli todennäköisesti se, että uhrit olivat köyhiä ja teot tapahtuivat hämärissä työväestön kortteleissa, joissa oli paljon juoppoja, prostituoituja ja taparikollisia. Kaikki murhat eivät välttämättä tulleet edes poliisin tietoon. 1920-luvun alkupuoli oli sodan tuhojen ja inflaation takia Saksassa niin katastrofaalisen ankea, että työttömyys ja irtolaisuus kohosi huippuunsa. Monet naiset ajautuivat myymään itseään, monet lapset elivät käytännössä taivasalla. Heidän katoamistaan ei kukaan huomannut, ellei ruumista löytynyt.

M – kaupunki etsii murhaajaa kokoaa vuosikymmenen aikana tapahtuneiden ja lehdissä käsiteltyjen murhien aihelmat yhteen. Berliinissä liikkuu murhaaja, joka vaanii lapsia. Hänestä on annettu samanlainen etsintäkuulutus yleisölle kuin Fehsen tapauksessa.

Etsintäkuulutus, Elsie Beckmann ja murhaajan varjo elokuvassa M.

Murhaaja (Peter Lorre läpimurtoroolissaan), joka näkyy ensin vain varjona, saa lapset mukaansa ostamalla heille makeisia. Ratkaisevaksi osoittautuu alussa näytetty kohtaus, jossa murhaaja ostaa Elsie Beckmannille ilmapallon sokealta myyjältä. Myyjän mieleen jää melodia, jota murhaaja viheltää. Se on teema ”Vuorenpeikkojen luolassa” Edvard Griegin sarjasta Peer Gynt.

LangM

Murhaaja siirtymässä ”transsiin”.

Melodia yhdistyy elokuvassa hetkeen, jolloin murhaaja menettää itsensä hallinnan. On aivan kuin hänen sisäänsä tulisi riivaaja. Hänen on pakko vietellä mukaansa lapsi ja murhata tämä. Tässä Lang ja hänen käsikirjoittajansa ovat varmasti ajatelleet Peter Kürtenin analyysia itsestään (ks. edellinen blogikirjoitus).

Sokean ilmapallokauppiaan luona.

Elokuvassa ei kerrota tarkemmin, mitä lapsille tapahtuu. Jää hämäräksi, missä murhaaja tekee tekonsa ja miten. On kyllä selvää, että hän on pervertikko, ja murhissa on seksuaalinen elementti. Aikalaisyleisö saattoi tehdä johtopäätöksiä alun lorusta ja tapauksista, joista lehdet olivat kertoneet.

Berliinin poliisi joutuu elokuvassa tiukille, kun murhaajaa ei löydetä. Poliisin johdossa on komisaario Lohmann (Otto Wernicke), jonka esikuva on selvästi Ernst Gennat. Tämä Berliinin poliisin päällikkö oli tukevatekoinen ja näytti maalaisjuntilta, mutta oli todellisuudessa erittäin terävä ja tehokas. Elokuvan Lohmann on myös aikaansaapa, realistinen, ovela ja hyvämuistinen, ja hän osaa käyttää psykologisia keinoja rikollisia vastaan.

Ernst Gennat (vasemmalla).

Gennatin alter ego Lohmann (vasemmalla).

Lohmannin tarmokas rikostutkinta haittaa Berliinin järjestäytynyttä rikollisuutta niin paljon, että joukkiot päättävät etsiä itse käsiinsä murhaajan. Tässä on totuutta takana: Berliinin rikollisjengit (Ringvereine) olivat hyvin organisoituneita, ja ne auttoivat joskus poliisia, jos se oli niille itselleen edullista. On sanottu, että Lang käytti asiantuntijana rikollisjengi Immertreun johtajaa. Tällä oli samanlainen taipumus itsetehostukseen ja nahkafetisismiin kuin elokuvan Schränkerillä, jota esittää suggestiivisesti tunnettu näyttelijä Gustav Gründgens. Filmissä esiintyi myös statisteina aitoja ammattirikollisia.

Der Schränker (Gustav Gründgens) näyttää oikeudenkäynnissä murhaajalle uhrin valokuvaa.

Rikollisten ja poliisin tutkinta etenee elokuvassa rinnakkain. Poliisi etsii arkistoista henkilöitä, jotka ovat olleet mielisairaaloissa hoidettavina osoitettuaan pedofiilisia taipumuksia. Rikollisjengit puolestaan panevat kerjäläiset tarkkailemaan lapsia kaduilla. Samaan aikaan kun sokea ilmapallokauppias tunnistaa murhaajan hänen viheltämänsä melodian perusteella, poliisille selviää murhaajan henkilöllisyys. Mies on nimeltään Hans Beckert.

fritz-lang-m-vague-visages-three

Murhaaja paljastuu.

Rikolliset jahtaavat Beckertiä teollisuusrakennukseen. Heidän täytyy murtautua sinne, jotta he pääsisivät käsiksi murhaajaan. Tämä kiidätetään rikollisjengien varjo-oikeudenkäyntiin, jossa on selvästi vaikutteita Kürtenin oikeudenkäynnistä. Tosin Kürten ei ollut epätoivoinen tai emotionaalinen, kuten elokuvan murhaaja, vaan antautui tyynesti ja puhui rationaalisesti perversioistaan. Mutta murhaajan viileys ei olisi näyttänyt elokuvassa hyvältä, eikä olisi sopinut juoneen.

Rikollisten tribunaali valmiina antamaan tuomion.

Rikollisten tuomioistuin tuomitsee Beckertin kuolemaan. Paikalle ehtivät kuitenkin poliisit ja elokuva vihjaa, että Beckert todetaan hulluksi ja suljetaan mielisairaalaan. Ehkä senkin vuoksi hänet on kuvattu eri tavalla kuin tosielämän Kürten, joka oli hankala tapaus: toisaalta täysin järjissään ja toisaalta kykenemätön hillitsemään järjetöntä ja tuhoisaa obsessiotaan.

Erikoinen ratkaisu on päättää elokuva Elsie-tyttärensä menettäneen rouva Beckmannin vetoomukseen: suojelkaa lapsianne. Mitä Lang tahtoi tällä sanoa? Ei Elsien äiti, samanlainen köyhä yksinhuoltaja kuin Fehsen sisarusten äiti, olisi voinut suojella lastaan paremmin kuin hän jo suojeli.

Tai ehkä sittenkin. Elokuvassa murhaamisen mahdollistaa lasten liiallinen luottamus vieraaseen setään. Heidät voi houkutella mukaan makeisilla ja lahjoilla.

Mutta hankaluuksia syntyy myös, jos lapsista ja aikuisista tehdään liian epäluuloisia. Tämä näytetään myös elokuvassa: ihmisjoukko on vähällä lynkata vanhan miehen, joka vastaa vain lapsen kysymykseen. Kun pedofiilit näkyvät mediassa, miehet eivät enää uskalla lähestyä lainkaan lapsia, vaikka heillä olisi täysin viattomat motiivit. Käytin tätä teemaa hyväkseni Tiergartenin teurastajassa.

Langin elokuva on moniselitteinen. Kansallissosialistit eivät tienneet, mitä siitä ajatella. Olivatko he vieraita setiä, jotka tarjosivat hyväuskoisille saksalaisille makeisia? Oliko joukkohysterian tuomitseminen suunnattu heihin? Elokuvan alkuperäinen nimi, ”Murhaajat keskuudessamme”, oli heille liikaa, ja se piti muuttaa. Filmi oli suosittu, mutta Lang muuttui epämukavaksi henkilöksi, ja 1933 hän lähti maasta.

Elokuva tehostaa tunnelmia paitsi tarkoin suunnitellulla äänimaailmalla — on yllättävää, että se oli ensimmäisiä saksalaisia äänielokuvia — myös kuvakulmilla, joissa rakennukset, kadut ja pihat näkyvät ylhäältäpäin tai vinosti sivulta. Varjoilla on kuvauksessa tärkeä osa. 1920-luvun Berliinin varjot kiinnostavat minuakin. Niistä voi syntyä epätodellinen, painajaismainen vaikutelma.

Toinen elokuva, joka heijasti piinallisen tarkasti saksalaista mielenmaisemaa 1920-luvulla, tehtiin aivan sen alussa. Tohtori Caligarin kabinetti (1921) kertoo myös murhista. Se on mykkäelokuva ja tapahtuu kokonaan sitä varten suunnitelluissa erikoisissa lavasteissa, joihin on maalattu varjot valmiiksi. Ne suunnitteli Hermann Warm, ja niistä syntyy elokuvan ahdistava, unenkaltainen tunnelma. Warmin ja hänen lavastuksensa ratkaisevaa panosta elokuvalle ei ole kylliksi huomioitu.

Caligarin lavasteita. Vasemmalla Jane, oikealla Francis.

Murhat tapahtuvat kuvitteellisessa maalaiskaupungissa, jonka markkinoille tulee sirkus. Sen mukana on salaperäinen tohtori Caligari (Werner Krauss). Hän haluaa esitellä 23-vuotiasta miestä nimeltä Cesare (Conrad Veidt), joka on nukkunut koko elämänsä ajan. Vaikka hän liikkuu, hän on edelleen unessa. Caligari väittää, että Cesare osaa kertoa tulevaisuuden. Todellisuudessa Caligari on hypnotisoinut Cesaren toteuttamaan omia halujaan. Kun kaupunginnotaari nöyryyttää Caligaria, tohtori lähettää Cesaren puukon kanssa kostamaan.

Caligari (vasemmalla) joutuu kokemaan nöyryytyksen korokkeella seisovan kaupunginnotaarin luona.

Elokuvan kertoja on nuori mies Francis (Friedrich Feher), jonka ystävä Alan (Hans Heinrich von Twardowski) on seuraava uhri. On epäselvää, miksi Alan murhataan. Hän kysyy Caligarin teltassa Cesarelta, milloin hän kuolee, ja Cesare vastaa: ennen aamunkoittoa. Kun Caligari lähettää Cesaren murhaamaan Alanin, tahtooko hän vain pitää yllä Cesaren ennustusten uskottavuutta?

Alanin ylle lankeaa yöllä murhaajan varjo.

On toinenkin selitys. Elokuvassa käytetään kehyskertomusta, jossa Francis osoittautuu epäluotettavaksi kertojaksi. Francis ja Alan kilpailevat kauniin Janen (Lil Dagover) suosiosta. Ehkä juuri Francis tahtoo Alanin kuolevan.

Francis, jonka silmin tarina nähdään.

Elokuvaa on analysoitu paljon. Aiemmin arvovaltaisena pidettiin Siegfried Kracauerin tulkintaa, joka näki elokuvan allegoriana saksalaisten taipumuksesta alistua autoritarismiin, joka johti kansallissosialistien hirmuvaltaan. Kuin unissakävelijät heidät on mahdollista johdattaa kauheisiin tekoihin. Kracauerin tulkinta on huomionarvoinen, mutta liian jäykkä. Unissakävelijä-symboli yksinkertaistaa liikaa Hitlerin nousun taustalla ollutta mutkikasta kehitystä.

Kracauer on myös kierrättänyt kritiikittä elokuvan toisen käsikirjoittajan Hans Janowitzin tarinaa siitä, miten elokuvan ”alkuperäinen idea oli pilattu” istuttamalla kehyskertomus jälkeenpäin tarinaan vastoin käsikirjoittajien tahtoa. Tämä versio tapahtumista esitetään usein vieläkin varmana tietona. Sittemmin alkuperäisiä käsikirjoitus- ja kuvausversioita tutkittaessa on selvinnyt, että Janowitz kehitti tarinansa vasta paljon myöhemmin ja ilmeisesti juuri Kracauerin teorian innoittamana. Elokuvan tekoaikaan kukaan ei vastustanut sen toteutunutta kerrosteista rakennetta. Janowitz ilmaisi kyllä tyytymättömyytensä lavastusta kohtaan: hän olisi tahtonut niistä realistisemmat.

Itse asiassa kehyskertomus lisää teoksen monitasoisuutta ja armottomuutta. Sisätarina, jossa autoritaarinen Caligari puetaan pakkopaitaan, on optimistinen ja yksinkertainen. Kehyskertomus, jossa hullu Caligari ja järkevä lääkäri sulautuvat yhteen ja jäävät auktoriteetin asemaan, herättää paljon enemmän levottomuutta.

Elokuvan mieleenpainuvin henkilö on ehdottomasti unissakävelevä tappaja Cesare, jota esittää Conrad Veidt. Veidt oli erittäin pystyvä ja ennakkoluuloton näyttelijä, joka osaa käyttää pitkää, laihaa, androgyynista olemustaan niin vahvasti, että hän sulautuu outoihin kulisseihin.

Cesare etenee kuin balettitanssija seinään sulautuen.

Cesare on traaginen henkilö. Hänen on pakko murhata, koska Caligari on hypnotisoinut hänet ja nujertanut hänen oman tahtonsa. Mutta kun hän näkee kauniin Janen, hypnoosin ote näyttää hetkeksi raukeavan, ja tietoinen tunne (se oikea Cesare?) herää. Puukko putoaa kädestä, ilme muuttuu lempeäksi, ja käsi ojentuu koskettamaan arasti ja hellästi. Mutta sitten Jane herää ja alkaa huutaa kauhuissaan, ja Cesare muuttuu jälleen pedoksi. Tilanne on muunnelma Kaunotar ja hirviö -teemasta.

Yritys koskettaa.

Cesare kaappaa Janen mukaansa ja yrittää kantaa hänet pois. Ponnistus (tai ristiriita käskyn ja oman tahdon välillä) on kuitenkin liian suuri, ja Cesare kuolee. Samalla Caligarin juoni paljastuu.

Cesare ryöstää Janen mukaansa.

Mielisairaalassa tapahtuva kehyskertomus kääntää asetelman nurin. Siinä Cesare on lempeä nuorukainen, jonka poissaolevuus on vaaratonta. Hän on syventynyt ihailemaan ruusua. Kun Francis tekee hänestä murhaajan, kyse voi olla jälleen mustasukkaisuuden harhasta. Murhien, Francisin kertojanäänen ja Caligarin arvoitus jää oikeastaan ratkaisematta.

Katselin tämänkin elokuvan monta kertaa kirjoittaessani Tiergartenin teurastajaa. Siitä tarttuivat romaaniin kohtaukset, joissa Björk ja hänen berliiniläinen poliisiystävänsä vierailevat Scheunenviertelissä ja Friedrichshainissa, ja myös romaanin loppu, jossa murhaajan mysteeri jää vaivaamaan Björkiä.

Niin elokuvat kuin kirjallisuuskin voivat kiteyttää ajan hengen ja kuvastaa historiaa ainutlaatuisella tavalla.

Kirvesmiehiä ja kannibaaleja vuosisadan alun Saksassa

John Tennielin piirros, joka esittää Viiltäjä-Jackia.

Romaanissa Tiergartenin teurastaja Björk lähtee Berliiniin paetakseen ristiriitaista tilannetta, johon sisäministeri Ritavuoren murha on hänet saattanut, ja kohtaa murhaajan, jollaista ei ole osannut kuvitellakaan.

Kuten aina, etsin romaania varten aikakaudelle tyypillistä rikosta lehdistä ja historiateoksista. Ja juuri tuolloin, vuosisadan alussa ja Weimarin tasavallan aikana, Saksassa esiintyi sarjamurhaajia, joista puhuttiin paljon lehdissä ja jotka vaikuttivat populaarikulttuuriin ja yleiseen henkiseen ilmapiiriin. Ne kuvastivat myös väkivallan ja oman käden oikeuden perintöä, jonka sota ja spartakistikapina olivat jättäneet Saksaan (ks. edellinen blogikirjoitus).

Useita murhia tekevät voivat olla kylmäverisiä ja häikäilemättömiä ihmisiä, jotka tavoittelevat taloudellista hyötyä. Tyypillisin tapaus on mies, joka houkuttelee naisia joko avioliittolupauksin tai menee naimisiin useita kertoja peräkkäin. Auervaaran kohtalokkaampi serkku ei tyydy aiheuttamaan sydänsuruja ja katoamaan tietyn rahasumman kanssa, vaan hän surmaa päästäkseen kiinni uhrin koko omaisuuteen. Vaimot surmattiin yleensä myrkyllä. Uhri menehtyi muka vatsatautiin tai sydänkohtaukseen.

Johann Otto Hoch (1855-1906), syntyjään saksalainen mutta Yhdysvaltoihin muuttanut murhaaja. Hän meni naimisiin 55 kertaa väärällä nimellä ja murhasi monia ”vaimoistaan”. Poliisi epäili häntä 15 murhasta, mutta hänet saatiin tuomituksi vain yhdestä.

Myös nainen saattoi murhata kerta toisensa jälkeen myrkyllä. Kun farmakologia ei ollut vielä kehittynyt kyllin pitkälle, naiset tarjoilivat miehilleen arsenikilla höystettyjä muhennoksia. Kylmäveriset pyrkyrit saattoivat myrkyttää myös lapsia, jotka olivat uuden edullisen liiton tiellä. Oli myös naisia tai pariskuntia, jotka ottivat vauvoja ja lapsia hoitoon maksusta ja sitten tappoivat nämä. ”Lapsifarmit” hyötyivät siitä, että sata vuotta sitten lapsikuolleisuus oli suuri ja aviottomia äitejä oli paljon. Kirjailija Maria Jotuni kuvaa erästä tällaista ”huolenpitäjää” novellissa Matami Röhelin (1907)

Mary Ann Cotton (1832-1873), joka murhasi arsenikilla ihmisiä saadakseen rahat heidän henkivakuutuksestaan. 21 uhrin joukossa oli 11 hänen omaa lastaan.

Sensaationälkäistä yleisöä kiinnosti erityisesti himomurhaaja, jota ei ajanut veritekoihin rahallinen hyöty, vaan kieroon kasvanut vietti. Tällainen murhaaja oli lähes poikkeuksetta mies, ja hänen uhrinsa olivat naisia, nuoria ja lapsia. Murhiin liittyi usein erilaisia makaabereja yksityiskohtia, jotka toivat mieleen Perrault’n kaamean sadun Siniparrasta.

Kuvitusta satuun Siniparta. Siniparta antaa vaimolleen avaimen huoneeseen, jonne ei saa mennä. Se on täynnä edellisten vaimojen ruumiita.

Himomurhaajan prototyyppi on Viiltäjä-Jack (Jack the Ripper), joka murhasi viisi prostituoitua Whitechapelin kaupunginosassa Lontoossa vuonna 1888. Jackia ei saatu koskaan kiinni, mikä on pitänyt hänen legendansa sitkeästi hengissä.

Poliisit löytävät Viiltäjä-Jackin uhrin.

Mutta kuten sanottu, myös 1900-luvun alun Saksa tuotti joitain erityisen mieleenpainuvia sarjamurhaajia.

Carl Großmann (1863-1922) osoitti nuorena pedofiilisia ja sadistisia taipumuksia ja kärsi 14 vuoden vankilatuomion käytettyään hyväksi kahta lasta, joista toinen kuoli vammoihinsa. Vapauduttuaan hän alkoi murhata naisia, ja vainajia kertyi kymmenittäin ennen kuin hän jäi kiinni. Uhrit olivat prostituoituja tai puutteessa eläviä, yksinäisiä naisia. Großmann vei naiset asuntoonsa Berliinin Lange Straßelle, jonne hän oli asettunut asumaan 1913. Hän sai heidät mukaansa lupauksella ostaa seksiä tai tarjota taloudenhoitajan työtä. Kun hän sai naiset sisään, hän surmasi uhrit kuristamalla tai puukottamalla ja paloitteli sitten ruumiit.

Sodan aikana Großmann myi lihaa mustassa pörssissä, ja on uskottu, että ainakin osa kauppatavarasta oli peräisin hänen uhreistaan. Sodan jälkeen hän jatkoi murhaamista ja lihakaupan pitoa. Näin hän myös hyötyi murhista. Hänellä oli makkarakioski Schlesische Bahnhofin läheisyydessä, ja ihmisille oli shokki myöhemmin kuulla, mistä heidän Wurstinsa olivat tulleet.

Carl Großmann.

Vuosien 1918 ja 1921 välillä löydettiin Kreutzbergin kaupunginosan halki kulkevasta kanaalista kaikkiaan 23 naisen jäännöksiä, ja toukokuun 1921 jälkeen ruumiinosia pulpahteli näkyville päivittäin. Großmann paljastui kuitenkin vasta heinäkuussa 1921, kun naapurit kuulivat hänen asunnostaan naisen kirkumista ja hälyttivät poliisin. Poliisit murtautuivat asuntoon, löysivät viimeisen uhrin ja jälkiä edellisistä. On päätelty, että Großmann söi itsekin uhriensa lihaa. Hän hirttäytyi sellissään ennen kuolemantuomion täytäntöönpanoa.

Kannibalismi tekee murhaajasta erityisen karmivan.

Toinen tunnettu sarjamurhaaja oli Fritz Haarmann (1879-1925). Häntä nimitettiin Hannoverin vampyyriksi, koska hän surmasi uhrit iskemällä hampaansa heidän aataminomenaansa ja puremalla heidän kaulavaltimonsa poikki. Toisen lisänimensä ”teurastaja” hän sai siitä, että hän paloitteli uhrinsa kuin lihakauppias. Murhatut olivat poikia tai nuoria miehiä.

Haarmann oli jo teini-iässä oli syyllistynyt nuorempien poikien hyväksikäyttöön ja suljettu mielisairaalaan. Äitinsä avulla hän onnistui kuitenkin pakenemaan sieltä. Hän asettui Sveitsiin, josta löytyi myös morsian.

Sitten Haarmann sai kutsun suorittamaan asevelvollisuuttaan ja palasi Saksaan. Koska tieto ei kulkenut maan eri osien välillä, hänen menneisyyttään ei tunnettu, ja hän selvisi armeijassa aluksi hyvin. Hän alkoi kuitenkin saada outoja huimauskohtauksia, ja hänet todettiin sopimattomaksi palvelukseen. Työurakin jäi kesken. Hän sai lähtöpassit isän tupakkayrityksestä haastettuaan tämän oikeuteen, ja riitaantui sitten morsiamensa kanssa, joka heitti hänet ulos kalakaupastaan. Hän alkoi elää pikkurikollisena ja joutui tämän tästä vankilaan varkauksista ja ryöstöistä. Sodan aikana hän istui viiden vuoden tuomiota.

Merkillistä kyllä hän pääsi vuonna 1919 tiedustelijana Hannoverin poliisin palvelukseen. Poliisilla oli huutava pula miehistä, ja kenties hänen kontaktejaan alamaailmaan pidettiin etuna. Ajatus ei ollut kovin hyvä, koska juuri poliisityö helpotti Haarmannin murhatekoja.

Friedrich (Fritz) Haarmann.

Jo ennen poliisiurkkijan työtä Haarmann oli alkanut murhata nuoria poikia. Hän metsästi poikia asemalla ja houkutteli heidät johonkin kolmesta asuinpaikastaan luvaten rahaa, työtä tai yösijaa, tai käyttäen hyväksi poliisin valtuuksiaan. Kun hän sai uhrin loukkuun, hän kuristi ja puri tämän kuoliaaksi. Pian hän hankki rakastajan, joka auttoi häntä ruumiiden hävittämisessä. Uhrit paloiteltiin ja heitettiin joko jokeen tai piilotettiin lähiseudun metsiin ja ojiin. Haarmann ja hänen apurinsa yhdistivät tappoon ryöstön, myivät murhattujen vaatteet ja tavarat ja käärivät niistä kokoon päivittäisen elantonsa.

Vuodesta 1923 alkaen murhaamistahti kiihtyi ja poikien ja nuorten miesten katoamistapaukset yleistyivät hälyttävästi. Myos ruumiinosia löytyi entistä runsaammin. Viimein poliisin huomio heräsi, epäilyt kohdistuivat Haarmanniin, ja kesäkuussa 1924 hänet pidätettiin.

Ensin hän kiisti teot, mutta kun hänet pystyttiin todistamaan murhaajaksi vaatteiden tunnistamisen, ruumislöytöjen ja silminnäkijöiden kertomusten perusteella, hän tunnusti 27 uhrin surman. Näiden kohdalla hän kertoi tarkasti, miten hän oli murhannut ja paloitellut heidät. Hän selitti, että tunsi vastustamatonta halua purra uhreja kaulaan ja samalla kuristaa heidät, ja teon aikana hän koki suurta hurmiota.

Ruumiin paloittelu oli puolestaan vain epämiellyttävä velvollisuus, Haarmann vakuutti. Sen hän suoritti johdonmukaisesti kuin teurastaja. Hänen kaikista asunnoistaan löytyi runsain mitoin verisiä todisteita teurastuksesta. On vaikea kuvitella, miten hän ja hänen apurinsa pystyivät elämään päivästä toiseen sellaisissa huoneissa.

Tapaus herätti tietenkin huomiota, ja lehdistö seurasi innokkaasti oikeudenkäyntiä. Yleisö raivostui siitä, että poliisi ei ollut kiinnittänyt huomiota selviin todisteisiin Haarmannin syyllisyydestä, koska tämä oli ollut heidän urkkijansa. Haarmann tunnusti murhat, jotka hänen oli todistettu tehneen, mutta hän oli muuten väistelevä. Saattaa olla, että hänellä oli yli sata uhria. Hänet todettiin täysijärkiseksi ja hänet tuomittiin kuolemaan. Teloitus suoritetiin giljotiinilla. Apuri sai 12 vuoden vankilatuomion.

Hampurissa käytössä ollut giljotiini. Tuomittu asetettiin vasemmalla pystyssä seisovaan kelkkaan ja sidottiin kiinni. Sitten kelkka käännettiin vaaka-asentoon ja työnnettiin eteenpäin niin, että pää jäi pyöreän aukon sisään.

Kolmas ja varmaankin kaikista erikoisin sarjamurhaaja oli Peter Kürten (1883-1931), liikanimeltään ”Düsseldorffin vampyyri” tai ”Düsseldorffin hirviö”. Hänen lapsuutensa oli omiaan tekemään hänestä häiriintyneen. Hänen isänsä oli alkoholisti ja sadistinen pervertikko, joka pakotti lapset katselemaan vanhempien yhdyntää. Kotielämä oli muutenkin kamalaa. Isä pahoinpiteli varsinkin Peteria, joka oli vanhin poika, niin että tämä karkasi usein kotoa ja tutustui siten pikkurikollisiin. Kun isä joutui vankilaan insestistä 13-vuotiaan tyttärensä kanssa, vaimo erosi hänestä ja meni uusiin naimisiin.

Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Jo kuusivuotiaana Kürten yritti hukuttaa leikkitoverinsa. Hän kertoi myöhemmin tappaneensa yhdeksänvuotiaana kaksi muuta poikaa, joiden hukkumista pidettiin tuolloin onnettomuutena. Kymmenvuotiaana hän ystävystyi paikallisen rankkurin kanssa, joka rääkkäsi julmasti pyydystämiään koiria, ja sai osallistua tämän raakuuksiin. Teini-iän kynnyksellä hän sekaantui lampaisiin ja sikoihin ja totesi mielihyvänsä olevan suurin, jos hän puukotti eläintä parittelun aikana.

Koulun jälkeen Kürten pantiin metallityöläisen oppiin, mutta kahden vuoden päästä hän ryösti sekä perheensä että työnantajansa ja pakeni toiseen kaupunkiin. Siellä hän eli pikkurikollisena yhdessä prostituoidun kanssa: tämän sanotaan suostuneen kaikkeen, mitä Kürten ehdotti. Kürten istui tämän tästä vankilassa, koska jäi kiinni varkauksista ja yrityksistä hyökätä naisten kimppuun. Armeijaan jouduttuaan hän karkasi sieltä ja sytytteli maaseudulla tahallaan tulipaloja, koska nämäkin tuottivat hänelle nautintoa.

Hänet saatiin kiinni ja hän sai istua vankilassa tällä kertaa pitempään (1905-1913). Vankilassa oli erittäin ankara kuri, ja se sai Kürtenin mielikuvituksen liikkeelle. Hän alkoi haaveilla yhä hurjemmista perversioista ja murhateoista. Vapauduttuaan hän alkoi tappaa. Ensimmäinen uhri oli yhdeksänvuotias tyttö, jonka perheen taloon Kürten murtautui. Hän kuristi nukkuneen lapsen kuoliaaksi ja viilsi sitten tältä kurkun auki. Samoin kuin eläinten kanssa paritellessa, uhrin veren näkeminen aiheutti orgasmin. Seuraavana päivänä Kürten kierteli lähikortteleissa, jotta olisi voinut kuulla, mitä ihmiset puhuivat murhasta. Sekin tuotti hänelle hekumaa. Tämä mekanismi toistui hänen tulevissa teoissaan.

Peter Kürten. Kuva Bundesarchiv.

Pari kuukautta myöhemmin hän murhasi seuraavan uhrinsa, jälleen ryöstön yhteydessä. Sitten hänet vangittiin, mutta ei murhista, vaan ryöstöistä, joita hän teki jatkuvasti, ja hän joutui sotilasvankilaan, jossa hän istui kahdeksan vuotta. Vapauduttuaan vuonna 1921 hän meni naimisiin ja sai kunniallista työtä. 1925 pariskunta asettui Düsseldorffiin. Kürten eli kahdeksan vuotta lähes siivosti. Hän oli tosin koko ajan uskoton vaimolleen, ja kerran hän sai puolen vuoden tuomion raiskauksesta.

Toinen murha-aalto alkoi helmikuussa 1929. Kürten hyökkäsi saksien kanssa vanhahkon naisen kimppuun, raahasi hänet pensaikkoon ja löi häntä 24 kertaa. Ihme kyllä uhri selvisi hengissä. Vain muutama päivä myöhemmin Kürten kuristi ja runteli saksilla yhdeksänvuotiaan tytön. Hän piilotti ruumiin lehtien alle ja palasi myöhemmin sytyttämään sen tuleen. Ruumis löytyi seuraavana päivänä. Parin päivän päästä Kürten tappoi 45-vuotiaan miehen. Tätäkin uhria hän löi saksilla silmittömästi eri puolille ruumista. Poliisi päätteli erikoisesta tekotavasta, että murhaaja oli näissä kolmessa tapauksessa sama, vaikka uhrit olivat erilaisia.

Kürten kertoi myöhemmin raiskanneensa tämän jälkeen useita naisia, mutta näistä teoista ei ilmoitettu poliisille. Seuraavan kerran hän tappoi heinäkuussa. Uhri oli nuori nainen, jonka hän viekotteli metsään ja surmasi erityisen raa’alla tavalla. Haudattuaan ruumiin peltoon Kürten palasi useita kertoja sen luo, kun se oli jo mädäntynyt, suunnitellen sen naulaamista puuhun: hän olisi tahtonut kauhistuttaa ihmisiä mahdollisimman paljon. Ruumis oli kuitenkin liian painava, ja murhaajan piti tyytyä syleilemään sitä ja hautaamaan sitä aina uudelleen.

Kürtenin harmiksi ruumista ei löydetty. Kolmen kuukauden päästä hän lähettikin poliisille kirjeen, jossa kertoi ruumiin hautauspaikan. Murhaan kohdistuva huomio, sen ajatteleminen, siitä lukeminen ja kuuleminen oli osa hänen nautintoaan.

Ennen kirjeen lähettämistä Kürten oli jatkanut veritekojaan. Hän hyökkäsi yhtenä ja samana päivänä puukon kanssa kolmen eri-ikäisen uhrin kimppuun, jotka kaikki selvisivät hengissä. 24. heinäkuuta hän tapasi kaksi sisarta, jotka olivat viisi- ja neljätoistavuotiaat, ja surmasi molemmat. Tällä kertaa hän imi verta uhrien kaulahaavoista. Seuraavana päivänä hän yritti surmata 27-vuotiaan palvelijan. Vaikka nainen selvisi hengissä, hän ei osannut kuvailla hyökkääjää. Tämä näytti liian tavalliselta.

Kun tekijää ei saatu kiinni, hyökkäykset jatkuivat. Nyt Kürten oli käytti vasaraa, jolla hän nuiji uhreja päähän. Vasararikosten uhrit olivat palvelustyttöjä, ja jälleen murhaaja jatkoi väkivaltaa siihen asti, että verta oli kylliksi. Neljästä uhrista kaksi selvisi hengissä. Marraskuussa 1929 Kurten otti jälleen aseekseen sakset, joilla hän surmasi brutaalisti viisivuotiaan tytön.

Poliisi oli tutkinut murhia kesästä 1929 alkaen, mutta uhrien erilaisuus ja yleisön vihjeet, joita tuli peräti 13 000, hämmensivät tutkintaa. Sadoittain ihmisiä kuulusteltiin, tuhansia johtolankoja tarkistettiin. Epältyjen listaan kertyi lopulta lähes miljoona nimeä. Tutkimusta johtamaan saapui Saksan tunnetuin rikostutkija, Berliinin poliisin päällikkö Ernst Gennat. Tärkein vihje olivat murhaajan kirjeet. Kürten oli lähettänyt viimeisestä uhristaan kirjeen lehdelle kaksi päivää teon jälkeen, ja käsiala tunnistettiin samaksi kuin aikaisemmassa kirjeessä.

Marraskuisen murhan jälkeen Kürten jatkoi hyökkäyksiään, vahingoittaen kymmentä ihmistä. Kaikki jäivät henkiin, ja he pystyivät kuvailemaan tarkemmin hyökkääjää. Yhdestoista uhri oli nuori nainen, joka pääsi myös murhaajan kynsistä pakoon. Hän oli saanut tietää Kürtenin osoitteen. Kürten pakoili poliisia muutaman päivän, mutta ymmärsi sitten, että peli oli pelattu. Hän kertoi vaimolleen, että hän oli etsitty murhaaja, ja vaimon tulisi ilmiantaa hänet ja nostaa kiinniotosta luvattu palkkio. Kun näin kävi, Kürten antautui ja tunnusti kaikki murhat ja pahoinpitelyt, mukaan lukien ne, joita poliisit eivät olleet osanneet panna hänen tiliinsä.

Kürtenin elämästä ja persoonasta on paljon tietoa, koska hänen vankeusaikanaan häntä haastatteli lääkäri, tohtori Berg, ja Kürten kertoi täysin avoimesti kaikista teoistaan ja ajatuksistaan. Luultavasti hän sai tästäkin tyydytystä. Hän selitti, että häntä ajoi väkivaltaan seksuaalisen laukeamisen pakko, ja hän pahoinpiteli uhriaan raivokkaasti siihen asti kunnes näki verta ja sai orgasmin. Sen jälkeen hän rauhoittui, ja uhri saattoi päästä pakoon, jos oli vielä tajuissaan. Kürten selitti, että seksuaalinen akti ei itsessään ollut hänelle tärkeä. Pakonomaista haluaan käydä ihmisten kimppuun ja poikkeavaa tapaansa tavoitella nautintoa hän perusteli kauheilla lapsuudenkokemuksilla ja pitkillä vankilatuomioilla. Vaimostaan hän kuitenkin puhui vain hyvää ja toisti, että tahtoi tälle turvatun vanhuuden.

Toisin kuin Graßmann ja Haarmann, Kürten oli älykäs. Hän kykeni analysoimaan omia tekojaan harvinaisen tarkasti. Hänet todettiin sen vuoksi täysjärkiseksi, vaikka hänen puolustusasianajansa vetosi siihen, että hänen tekonsa olivat järjettömiä ja tulosta hallitsemattomasta pakosta. Kürten otti kuolemantuomion tyynesti vastaan ja sanoi ansaitsevansa sen. Ennen teloittamistaan giljotiinilla hän kysyi vankilan psykiatrilta, voisiko hän vielä pään irrottua aistia, miten veri virtaisi hänestä: hän olisi tahtonut lopettaa elämänsä suurimpaan nautintoon, jonka hän tiesi.

Nämä kolme murhaajaa hallitsivat saksalaisten mielenmaisemaa 1920-luvulla. Käytin kaikkia heitä hahmotellessani rikoksia, jotka Björk saa Berliinissä selvittääkseen. Romaanin lukenut voi päätellä edellä esitetyistä elämäkerroista, miten ”Tiergartenin teurastajan” hahmo ja modus operandi ovat syntyneet.

Poliittiset murhat sata vuotta sitten

Nervanderinkatu 11: sisäministeri Ritavuoren kotiporras, jonka eteen hänet murhattiin 14.2.1922.

Sisäministeri Heikki Ritavuoren murha, joka päättää romaanin Koston kukat, kohautti Suomea helmikuussa 1922. Veritekoa pidettiin poikkeuksellisena, koska itsenäisessä Suomessa ei valtiovallan edustajiin ollut kohdistunut väkivaltaa.

Suomi menetti suoraselkäisen ja merkittävän poliitikon, mutta tapaus jäi onneksi maamme ainoaksi korkean tason poliittiseksi murhaksi itsenäisyysajalla. Jos mikä, tämä oli erikoista, eikä niinkään itse väkivallanteko. Takana oli sentään vuoden 1918 järkyttävä kevät ja sitä seurannut katkera kamppailu valtiomuodosta ja asenteista sisällissodan häviäjiä kohtaan. Lopputulos, kansanvaltainen demokratia ja leireistä selvinneiden vankien armahtaminen, oli suututtanut oikeistoaktivisteja. Monet heistä uskoivat edelleen, että kaikki keinot olivat sallittuja puolustettaessa isänmaata punaista vaaraa vastaan. Omankädenoikeuden käytäntö oli syntynyt jo itsenäisyyttä edeltäneillä ensimmäisellä ja toisella sortokaudella, jotka olivat tuoneet kasakat ja salamurhat Helsingin kaduille.

Lisäksi muualla Euroopassa elettiin maailmansodan jälkeen vaarallista aikaa. Presidentit, ministerit ja poliitikot joutuivat pelkäämään turvallisuutensa puolesta. Tälläkin kuohunnalla on taustansa. 1800-luvun historiassa silmään pistävät erityisesti Yhdysvaltain presidenttien murhat ja murhayritykset ja Venäjän tsaareja kohti heitellyt pommit. Euroopassa nationalistit ja anarkistit olivat usein varhaisempien poliittisten murhien takana. Ensimmäinen maailmansota lähti liikkeelle serbinationalistin luodista, joka tappoi Itävallan kruununperijän.

Serbinationalisti Gavrilo Princip murhaa Itävallan arkkiherttua Ferdinandin ja hänen vaimonsa Sarajevossa 1914. Samanaikainen rekonstruktio ampumistilanteesta.

Sodassa hajonneiden maiden sisäiset välienselvittelyt aiheuttivat 1920-luvun alussa useita murhia. Armenialaiset aktivistit surmasivat Osmanivaltakunnan entisiä johtajia, jotka olivat paenneet länteen, kostaakseen armenialaisten kansanmurhan, joka oli tapahtunut sodan aikana. Venäläiset järjestöt kostivat myös vanhoja velkojaan ulkomailla: yksi tällainen attentaatti surmasi vahingossa kirjailija Vladimir Nabokovin isän Pariisissa. Irlannin itsenäisyystaistelussa kuoli sala-ampujan luodista vuonna 1922 Michael Collins, yksi kansallisen liikkeen tärkeimmistä johtajista.

Vladimir Dimitrjevits Nabokov, kirjailijan isä, vuonna 1914.

Michael Collins.

Unkarin pääministeri murhattiin 1918,  Portugalin ja Espanjan pääministerit ja Jugoslavian sisäministeri 1921. Puolan presidentti sai surmansa 1922 ja Bulgarian pääministeri 1923. Suomen lehdissä nämä toistuvat attentaatit kuitattiin hämmästyttävän viileästi. Väkivallasta oli tullut uusi normaali, ainakin jos se tapahtui jossain kaukana, maissa, joiden elämää ei tunnettu hyvin.

Samoin jäi pienelle huomiolle sisällissota, joka käytiin Saksan keisarikunnan hajotessa vuodenvaihteessa 1918-1919. Kommunististen spartakistien pyrkiessä valtaan horjuva Weimarin tasavalta joutui kutsumaan avuksi oikeistomieliset vapaajoukot (Freikorps), jotka tappoivat säälimättä kaikki kommunistin näköisetkin. Kapinan kukistamisesta kantoi vastuun sosialidemokraattinen puolustusministeri Gustav Noske. Hänen sukunimestään tuli kommunistien suussa haukkumasana, joka tarkoittaa oikeistovaltaa myötäilevää sosialidemokraattia.

Samalla tavoin kuin Suomessa, militaristinen oikeisto jäi voitettuaan voimansa tuntoon. Mutta Tarton rauha ei ollut Suomelle lainkaan saman kokoluokan nöyryytys kuin Versailles’n rauha Saksalle. ”Häpeärauha” jäi kaivelemaan mieliä, ja siitä tuli Weimarin tasavallalle jatkuva riippa.

Gustav Noske. Kuva Bundesarchiv.

Vallankumoukselliset spartakistit taistelevat Berliinissä. Kuva Bundesarchiv.

Taistelujen päätös. Kuva Bundesarchiv.

Saksassa oikeistoaktivistit pysyivät toimeliaina. Versailles’n rauhansopimuksen allekirjoittanut ministeri Matthias Erzberger murhattiin 1921 ja Neuvosto-Venäjän kanssa kauppasopimuksen solminut ja siksi  ”sosialistiseksi” leimattu sisäministeri Walter Rathenau vuonna 1922. Entisen pääministerin Philipp Scheidemannin päälle heitettiin samana kesänä 1922 happoa. Ministerien lisäksi murhattiin kymmenittäin vähemmän tunnettuja ihmisiä.

Matthias Erzberger. Kuva Bundesarchiv.

Walter Rathenau.

Philipp Scheidemann. Hän selvisi attentaatista hengissä. Kuva Bundesarchiv.

Walter Rathenau oli varakas juutalainen liikemies, ja hänen murhaansa sekoittui myös antisemitismiä. Murha herätti kuitenkin suurta pahennusta, ja hautajaisiin osallistui valtavasti ihmisiä. Toisaalta salamurhaajat pääsivät kuin koirat veräjästä: heitä ei koskaan saatu oikeuden eteen.

Edellämainitun kolmen attentaatin takana oli Organization Consul (OC), äärioikeistolainen järjestö, joka oli syntynyt Freikorpsin sisällä, kun sen edeltäjä oli hajonnut Kappin vallankaappausyrityksen (Kapp-Putsch) yhteydessä maaliskuussa 1920. Järjestö oli voimakkaan nationalistinen ja vastusti kosmopolitismia ja sosialismia. Sen juutalaisviha nousi uskosta, että juutalaiset olivat vastuussa näistä kahdesta pahasta.

Kappin kapinayrityksen aikaan OC:n edeltäjä Marinebrigade Ehrhardt liittyi siihen Baijerissa. Kuva Bundesarchiv.

OC sulautui myöhemmin muihin aktivistijärjestöihin, ja monet sen johtajat surmattiin, kun Hitleriä lähellä olleet kansallissosialistit vahvistivat asemaansa ”Pitkien puukkojen yönä” 1934.

On syytä muistaa, että kansallissosialistinen liike ei ollut mitenkään ainutlaatuinen eikä se syntynyt tyhjästä. Äärioikeistolaisia aseellisia järjestöjä oli Weimarin Saksassa monia, ne toimivat aktiivisesti, ja niille oli yhteistä äärinationalismi ja sosialisteja ja juutalaisia kohtaan tunnettu viha. Niiden ideologiassa sekoittuivat militarismi, isänmaallisuus ja germaaninen mytologia ja mystiikka. Viimeksimainitut perustelivat myös rotuoppia ja herrakansa-ajatusta. Sotilaseetosta ja myyttistä ajattelua sitoi tribalismi ja ritualismi, joiden estetiikka, kurinalaisuus ja ryhmäpaatos vetosi paitsi järjestöjen jäseniin, myös suuriin joukkoihin. Niiden vetovoima on edelleen hämmästyttävä, päätellen siitä, miten paljon kansallissosialistista kuvastoa liikkuu netissä myönteisesti esitettynä ja innoittamassa meidän aikamme kiihkonationalisteja.

Siegfried-sankari Fritz Langin elokuvasta Nibelungenlaulu (1924). Elokuva kiehtoi ja innoitti Hitleriä ja hänen aateveljiään ja erityisesti hänen luotto-ohjaajaansa Leni Riefensthalia. Mutta Langin tarkoitus ei suinkaan ollut germaanisen maailman ihannointi, ja hän pakeni Saksasta, kun Hitler tuli valtaan vuonna 1933.

Kostonhimoinen kuningatarleski Kriemhilde samasta elokuvasta.

Freikorpsin värväysjuliste.

Kuva Nürnbergin puoluepäiviltä 1934.

Rituaaleja ja kurinalaisuutta puoluepäivillä. Kuva Bundesarchiv.

Verisen alun jälkeen Weimarin tasavalta jäi oikeiston atavististen ja militaarista hallintoa ja revanssia hinkuavien voimien panttivangiksi. Toisella laidalla kommunistit eivät voineet unohtaa vuoden 1919 petosta ja horjuttivat hallitusta aina kun voivat. Kun nämä tekijät yhdistyivät talouden ongelmiin, voi pitää ihmeenä, että Weimarin Saksa kesti edes vuoteen 1933.

Äärinationalismi ei tietenkään ollut vain seurausta sodasta. Se edelsi sotaa ja oli syynä siihen. Nationalistinen aktiivisuus leimasi 1900-luvun alkua monessa Euroopan maassa. 1800-luvun toisella puoliskolla sitä ennakoi kansallisromantiikka, joka sai Suomenkin kiinnostumaan menneisyydestään ja identiteetistään. Kansallisromantiikan vaikutus oli hedelmällinen. Se innoitti taidetta, kirjallisuutta ja kulttuuria ja herätti ymmärtämään oman kielen tärkeyden ja merkityksen. Kansalliset eepokset ja muu kansanperinne kerättiin talteen. Luontoakin alettiin arvostaa eri lailla kuin ennen. Usein identiteettiään perinteestä hakeva kansa oli osa suurempaa valtakuntaa: Euroopan kartta ennen vuotta 1918 sisälsi melko vähän valtioita. Suomen tavoin monet pienemmät kansat saivat oman maansa sodan jälkeen.

Kullervon sotaanlähtö. Axel Gallen-Kallelan maalaus.

Tienraivaajia Karjalassa. Pekka Halosen maalaus.

Jamasen veljekset laulavat kalevalaisia lauluja.

 

Kansallisen itsetunnon kehittyminen ei kuitenkaan tapahtunut täysin vailla ristiriitoja. 1900-luvun alussa kansallishenki alkoi näyttää pimeitä puoliaan. Se muuttui myrkylliseksi, kun siitä alettiin repiä oikeutusta alueellisiin valloituksiin, rotuoppeihin ja väkivaltaan.

Mutta kansallisromantiikka ja nationalismi ovat erillisen kirjoituksen arvoisia aiheita. Palatkaamme  attentaatteihin.

Todennäköisyys poliittiseen murhaan nousee, jos eletään maassa, jota luonnehtivat alueellinen eriytyminen ja poliittisen vakauden puute. Murhan uhri edustaa sortavaa järjestelmää, ideologista uhkaa, väärintekijää tai epäisänmaallisuutta. Jos useampi järjestö kamppailee vallasta, kilpailijan edustajat muuttuvat vihollisiksi. Kun aktivistijärjestö koostuu sotilaista, salamurhaaja voi helpottaa työtään ajattelemalla, että hän toimii vain teloittajana. Organization Consul esimerkiksi järjesti ”muinaisgermaanisen” tuomioistuimen, jossa se tuomitsi kuolemaan attentaattiensa uhrit. Usein murhaaja on kuitenkin tavalla tai toisella tasapainoton. Tällöin hänestä tulee ”yksinäinen susi”.

Mielentilaltaan horjuvia murhaajia ovat olleet useat, jotka ovat ottaneet kohteekseen Yhdysvaltain presidentin. Charles Guiteau, joka ampui presidentti Garfieldin 1881, kärsi narsismista ja suuruudenhulluudesta ja käyttäytyi kuin hänellä ei olisi ollut mitään estoja. Presidentti McKinleyn vuonna 1901 surmannut Leon Czolgosz oli syrjäytynyt nuori mies, joka oli saanut päähänsä korjata yhteiskunnan vääryydet: hän oli yrittänyt lähestyä anarkisteja, mutta nämä luulivat häntä urkkijaksi. Nämä molemmat teloitettiin, mutta Theodore Rooseveltin henkeä turhaan tavoitellut John Shrank oli niin ilmiselvästi mielisairas, että hänet suljettiin laitokseen.

Leon Czolgosz ampuu presidentti McKinleytä.

Suomalaisia assassiineja siivitti sortokausina vakaumus, että he sotivat vihollista vastaan. Vasta viime aikoina on selvinnyt, että koulupojatkin osallistuivat salamurhiin. He ottivat mallia aikuisista. Enemmän kuin Leo Mechelinin luotsaamaa maltillista Kagaali-järjestöä heitä innoitti kirjailija Konni Zilliacuksen perustama Aktiivinen Vastustuspuolue, joka ilman muuta salli aseellisen väkivallan taistelukeinona. Tsaarin virkamiesten kimppuun käytiin pistoolein ja pommein, kuten Venäjällä, mutta suurin osa yrityksistä epäonnistui. Poliiseja ja santarmeja vaaninut lyseolaisten joukkio, joka oli ottanut nimen Verikoirat, oli kuitenkin varsin tehokas. Se surmasi neljä miestä vuosina 1905-1906. Verikoirat tavoittelivat jopa tsaarin henkeä, mutta hanke kuivui kokoon. Pojat olivat vaiti toimistaan, eikä heitä koskaan saatu kiinni.

Ensimmäisen sortokauden tunnetuin terroriteko oli epäilemättä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murha vuonna 1904. Venäläistämistä tiukasti ajava Bobrikov oli aktivistien vihamies numero yksi, ja heidän piirissään toiminut Eugen Schauman otti hänen murhansa omaksi tehtäväkseen. Hän valmistautui pitkään tehtäväänsä ja päätti samalla tappaa itsensä. Ratkaisua helpotti oman elämän ahdinko, paheneva kuurous ja epäonni rakkaudessa. Murhan jälkeen Schaumanista tuli sankari ja esikuva.

Eugen Schauman ja hänen koiransa Lucas.

Onnistuneihin attentaatteihin kuului myös venäläisiä myötäilleen prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murha, jonka suoritti Lennart Hohenthal vuonna 1905, pian Bobrikovin murhan jälkeen. Hohenthal oli Aktiivisen Vastustuspuoleen jäsen ja suunnitteli alunperin Bobrikovin murhaamista. Kun Schauman ehti ensin, Hohenthal vaihtoi kohdetta. Hän toimi erittäin järjestelmällisesti, koska turvatoimia oli kiristetty Bobrikovin murhan jälkeen. Hän matkusti Pietariin hankkimaan kartin upseerin univormun, joka toimi tehokkaana naamiona. Hän pääsi miliisien ohi Soisalon-Soinisen kotiin ja ampui tätä kohti kahdeksan laukausta.

Lennart Hohenthal ampuu prokuraattori Soisalon-Soinisen tämän kotona.

Toisin kuin Schaumanilla, Hohenthalilla ei ollut aikomusta ampua itseään, ja hänet otettiin kiinni ja tuomittiin oikeudessa elinkautiseen vankeuteen. Mutta myös pakoa varten oli laadittu tarkka suunnitelma. Hohenthal karkasi vankilasta toisten aktivistien avulla ja onnistui pääsemään Tukholman kautta Lontooseen. Hänet armahdettiin Suomen saavutettua itsenäisyyden 1918, mutta hän oli jo ehtinyt asettua Englantiin, eikä enää palannut vanhaan kotimaahaansa. Hän tahtoi tosin tulla haudatuksi Suomeen.

Kolmas itsenäisyyttä edeltänyt poliittinen murha ei ollut samalla tavalla näyttävä kuin edelliset. Vuonna 1911 Turun hovioikeuden presidentti Gustav Valdemar (Valde) Hirvikanta (aiemmin von Hellens) joutui suomenmielisyytensä takia ruotsalaisaktivisti Bruno Forsströmin uhriksi. Forrström surmasi samassa yhteydessä itsensä. Koska Hirvikantaa ei pidetty sortajana, murhaajaa ei nostettu sankariksi. Kirjailija Harri Raitis on käsitellyt aihetta romaanissaan Unohda kolmas: kertomus murhasta 1911 (1997).

Ritavuoren murhahanke vuonna 1922 oli ajan tavan mukaan kehitelty oikeistolaisissa aktivistipiireissä. Samalla tavalla kuin Matthias Erzbergerin murhaa Saksassa, sitä edelsi oikeistolaisen median parjauskampanja, joka kohdistui ministeriin. Hänestä käytettiin toistuvasti sanaa ”vihattu”, ja viitattiin suorin sanoin mahdollisuuteen, että joku kävisi häneen kadulla käsiksi. Saksassa Erzbergeristä oli tullut Versailles’n ”häpeärauhan” symboli, koska hän oli allekirjoittanut sopimuksen. Aktivisteille ei tullut mieleenkään, että Saksalla ei ollut mitään mahdollisuuksia kieltäytyä sopimuksesta. Myös Ritavuoresta tuli syntipukki monille asioille, jotka olivat presidentin ja hallituksen päättämiä ja jotka hän vain toteutti.

Sisäministeri Heikki Ritavuori (1880-1922).

Toki Ritavuori oli edistyksellinen politiikassaan ja myös horjumaton toteuttaessaan ihanteitaan. Suojeluskuntia ärsytti tappio, jonka ne kärsivät kesällä 1921, kun Ritavuori osoittautui hallituksen ja suojeluskuntien välisessä Suojeluskuntakriisissä paremmaksi juonittelijaksi kuin aktivistit. Samaisen kiistan sytyttänyt Paul von Gerich löytyikin sitten ministerin murhan takaa, kun kaiveltiin asioita kunnolla. Mutta myös Etsivä Keskuspoliisi oli vastuussa murhatutkimuksen vesittämisestä ja rikollisten suojelemisesta. Motiivina oli sekä oma että isänmaan etu, jotka sopivasti yhdistyivät. Juuri ennen murhaa Ritavuori oli suunnitellut EK:n uudistamista. Murhan jälkeen hanke tietenkin haudattiin.

Everstiluutnantti Paul von Gerich (1873-1951). Hän oli Helsingin suojeluskunnan päällikkö suojeluskuntakriisin aikana 1921. Hän oli palvellut jo tsaarin armeijassa ja tulittanut mielenosoittajia vuoden 1905 kapinassa.

Nimellisesti Ritavuoren ampui Ernst Tandefelt. Hän oli tyypillinen ”harhaan johdettu” poliittinen murhaaja. Salaliittoihin suhtaudutaan epäluuloisesti ja syystäkin, mutta Ritavuoren murhan takaa sellainen todella löytyy. Tandefelt oli kaikkien todistusten perusteella henkisesti horjuva ja johdateltavissa. Vuonna 1922 hänellä ei ollut erityistä syytä ampua ketään, koska hän oli viimein saanut elämänsä järjestykseen. Hän tunsi kuitenkin suuttumusta hallituksen politiikkaa kohtaan, ja toi jonakin hetkenä ilmi halunsa ampua presidentti. Sitten hänet vakuutettiin siitä, että Ritavuori, jota hän ei lainkaan tuntenut, oli sopivampi kohde. Varmastikin hänelle uskoteltiin, että hänestä tulisi murhan jälkeen Schaumanin veroinen sankari.

Ernst Tandefelt.

Näin ei käynyt. Tandefelt sai ensin elinkautisen vankeustuomion, mutta mielentilatutkimus lyhensi vankeusajan kahteentoista vuoteen. Häntä pidettiin hulluna ja hänet unohdettiin rangaistuslaitoksen seinien sisään. Vasta vuonna 1927 hän tajusi, että häntä oli vedetty nenästä, ja alkoi kertoa, miten kaikki todella kävi. Murhan takana oli salaliitto, jonka päämäärä oli hankalan henkilön poistamisen lisäksi luoda kaaos, jolloin olisi mahdollista syrjäyttää hallitus ja valtiomuoto ja pystyttää sotilashallinto. Kaappaus jäi onneksi toteutumatta.

Tutkinta eteni vuonna 1927 pitemmälle, mutta vaikka salaliiton tekijät ja heidän juonensa paljastuivat, yritys saada heidät vastuuseen tyssäsi kolmen vuoden jälkeen kylmenneisiin jälkiin ja aktivistien hyväveliverkoston tiukkuuteen. Lapuan liike oli voimissaan, eikä oikeistolaisen salaliiton julkistaminen sopinut lainkaan ajan henkeen. Tandefelt pääsi vapaaksi, mutta hänet suljettiin saman tien ”vaarallisena henkilönä” Nikkilän mielisairaalaan, jossa hän kuoli 1948. Niinköhän tässä oli kysymys hankalaksi käyneen ihmisen ja hänen tietojensa ”poistamisesta”?

Lapuan liikkeen kokous vuonna 1930. Vihtori Kosola puhuu.

Jos mitä oppii sadan vuoden takaisista poliittisista murhista, ainakin sen, että poliittisen murhan tekijää ajaa joko ideologia tai hulluus, ja vahva lisämotiivi on halu päästä sankariksi ja saada huomiota ja ihailua. Sekin vanha totuus vahvistuu, että toisen terroristi on toisen sankari. Sortokauden vastarintamiehet luokiteltaisiin nykyään varmaankin terroristijärjestön jäseniksi ja heitä syytettäisiin vaarallisesta separatismista.

Täällä taas, taskussa väitöskirja ja muutakin

Jos blogini ystävät ovat lainkaan seuranneet Facebook-päivityksiäni, he arvaavat, miksi blogissa on ollut hiljainen kevät. Mutta tässä johtolankoja niille, jotka ihmettelevät, minne 1920-luvun kirjeenvaihtaja oikein katosi.

Johtolanka no 1.

Johtolanka no 2.

Johtolanka no 3.

Nämä kolme projektia pantiin alulle toukokuun lopulla 2017, ja tuloksena työntäyteisin vuosi elämäni aikana — ja huom. olen tottunut tekemään ahkerasti töitä noin normaalistikin. Seuraus: millekään ylimääräiselle ei jäänyt aikaa. (Toistan: tosiaankin ei millekään ylimääräiselle, joten pyydän anteeksi muiltakin tutuilta kuin blogini seuraajilta sitä, että olen välillä ollut sekä hengessä että ruumiillisesti hyvin hyvin poissaoleva.) Koska toisaalta olen huolellinen kaikessa mitä teen, rakkaasta bloginpidostakin piti luopua kokonaan, kun vuoden 2018 alussa koitti hektinen loppusuora, jossa kisasivat projektit 2 ja 3.

Kuva alla on understatement siitä, millainen työpöytäni ja ilmeeni on ollut viimeisten 10 kuukauden ajan.

 

Totta kai on totaalisen pähkähullua yrittää saada kokoon kunniallista väitöskirjaa vuoden sisällä samalla kun kirjoittaa kahta romaania (keskimääräinen aika väitöskirjalle, jota kirjoitetaan toisen työn sivussa, on kahdeksan vuotta). Mutta tiesin, että jos odotan hetkeä, jolloin minulla on kylliksi aikaa, sitä hetkeä ei ikinä tule, enkä saa ikinä valmiiksi tutkintoani, joka on hiertänyt puolivalmiina kuin kivi kengässä ties kuinka kauan. Olin jo odottanut kyllin monta vuotta ymmärtääkseni tämän.

Vaihtoehdot: a. heitä väitöskirjahankkeella vesilintua, b. tulta päin!

Siis vaihtoehto b. Käärin hihat ja ryhdyin umpikaheliin yritykseen.

Urakan suuruutta lisäsi toukokuussa sen tajuaminen, että vaikka opinnot olivat valmiit — jos ette tiedä, niin tohtorintutkintoon tarvitaan iso kasa erilaisia opintoja — juuri puuttuva osa eli väitöskirja meni uusiksi. Jouduin leikkaamaan pois lähes kaiken aikaisemmin tehdyn, koska aihe piti rajata ankarammin, jotta väitöskirjasta ei tulisi 600-sivuista (vaan ainoastaan 327-sivuinen), ja myös siksi, että aikaisempi teksti ei vastannut tasovaatimuksiani. Minähän en mene siitä, mistä aita matalin, koska olen pähkähullu: se tuli jo selväksi.

Jostain syystä anglosaksit yhdistävät pähkinät siihen, että jonkun päässä viiraa. Sanotaan että hän on NUTS… mutta ”nuts” voi olla myös silloin, kun tuntee valtavaa intohimoa johonkin, kuten minä sekä tietoon että kirjoittamiseen.

Oli aika ryttyistä meno, myönnän, ja ryttyiseksi muutuin itsekin. Mutta nyt viimein on koittanut se uskomaton hetki, jolloin projektit 1, 2 ja 3 on saatettu täydellisesti ja kunniallisesti loppuun.

Tai lähes täydellisesti ja kunniallisesti, sillä väitöskirja on valmis, mutta se on tällä hetkellä kahdella esitarkastajalla ja palaa heiltä juhannuksen tienoissa takaisin, jolloin täytyy alkaa valmistella prosessin loppuosaa. Kas, tohtoriksi valmistuminen ei käy käden käänteessä, mutta yli 95 % hommasta on kuitenkin takana.

Siksi aikataulu on väljentynyt niin mukavasti, että pääsen taas puuhailemaan blogini kanssa.

Palataan taas projektiin no 3.

tiergarten_etu

 

Kuten nimestä näkyy, Björk-romaani numero viisi, Tiergartenin teurastaja, sijoittuu poikkeuksellisesti Berliiniin. Edellinen romaani Koston kukat päättyi siihen, että Björkin esimies, sisäministeri Heikki Ritavuori ammuttiin 14.2.1922. Olisi luonnollista, että Björk alkaisi heti tutkia murhaa. Mutta historiaa ei käy väärentäminen.

Koska Ernst Tandefelt oli todistettavasti ampunut ministerin ja vannoi suunnitelleensa rikoksen yksin, taustavoimia ei saatu vuoden 1922 tutkinnassa kunnolla esille. Vaikka Björk aavistaakin, ketkä ovat vastuussa, on historiallisesti mahdotonta, että hän olisi ohjannut poliisitutkinnan oikeiden syyllisten luokse. Romaanin maailmassa tämä pattitilanne toteutuu siten, että Björkiä kielletään tutkimasta murhaa. Turhautuneena hän haluaa jättää koko aikaisemman elämänsä, työnsä ministeriössä ja jopa Suomen. Tähän tarjoutuu tilaisuus, kun hänen sukulaisensa Gustav Axelskiöld tarjoaa hänelle tehtävän Berliinissä.

Ja kuinka ollakaan, Berliinissä Björk pääsee tutkimaan rikosta, joka koskettaa häntä lähempää kuin yksikään aikaisempi tapaus.

1920-luvun alun Berliini oli kiehtova paikka. Sen kuvaaminen vaati aika lailla taustatyötä. (Hullu valinta tämäkin: olisi ollut niin paljon helpompi pysyä tutussa Helsingissä…) Romaani ilmestyy toukokuun lopulla, ja blogissa on hauska tarjota sille taustaa kertomalla Weimarin tasavallan Saksasta ja Berliinistä.

 

Alexanderplatz vuonna 1920.

Berliini oli miljoonakaupunki ja tunnettu vapaamielisyydestään. Hurjissa kabareenäytöksissä rikottiin kaikki tabut.

 

Tällaista siis luvassa tulevina kuukausina!

Mutta selvisikö Ritavuoren murha koskaan? Seuraavaa vaihetta saatiin odottaa vuoteen 1927. Silloin vankilaan unohdettu ja perin juurin pettynyt Tandefelt paljasti, että kaksi oikeistolaista aktivistia, apteekkari Oscar Jansson ja kenraalimajuri Paul von Gerich, olivat vastuussa murhan suunnittelusta, murha-aseen hankinnasta ja lähes kaikesta muustakin. Tandefelt ei tuntenut ulkonäöltä Ritavuorta eikä alunperin tahtonut tappaa häntä, vaan presidentti Ståhlbergin, mutta aktivistit vakuuttivat hänet siitä, että Ritavuori oli vaarallisempi. Paljastuksen jälkeen poliisitutkinta pääsi aikaisempaa pitemmälle, mutta Etsivää Keskuspoliisia hallinnut aktivistien joukko piti sitkeästi yhtä ja suojeli jäseniään, eikä ajanjakso ei ollut poliittisesti otollinen: Lapuanliikkeen vaikutusvalta oli kasvamassa ja murhatutkimus olisi ryvettänyt sen kannattajia. Näin murha jätettiin lain kannalta Tandefeltin syyksi, eikä salaliittolaisten tarvinnut siitä koskaan välittää.

 

Naisten tie korkeampaan koulutukseen

Naisten ylioppilaslakki 1800-luvun lopusta. Kangasosa oli löysä ja valui reunan yli.

Tieteiden yönä 18.1. esitettiin viimeisen kerran käsikirjoittamani dialogisarja Äidistä tyttäreen Helsingin Yliopistomuseossa. Näytelmä oli museon viime syksyn ohjelmassa, ja se esitteli museon näyttelyn inspiroimana suomalaisen naisen matkaa akatemian lehtoihin 1900-luvun alusta 1950-luvulle. Jotta muutkin kuin esityksiin ehtineet pääsisivät osalliseksi museoteatterista, olen koonnut dialogeista kuuden videopätkän sarjan. Kuvasin ne tuossa viimeisessä esityksessä esittäjien ja museon luvalla. Klipit on otettu puhelimella, laatu on hyvä, mutta ääni ja kuvaus eivät ole huippua, koska en ole vielä kovin taitava tässä asiassa. Lisäksi ne ovat quicktime– muotoa, jota WordPress-sivuni ei valitettavasti tue. Siksi postaan klipit selitysten kera kirjailijasivulleni Facebookissa: Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila. Ne ilmestyvät sinne tänä iltana. Sinne siis nauttimaan valituista paloista!

Tässä tarjoan taustatietoa esityksestä sekä lyhyen juoniselostuksen näytelmästä.

Idea Yliopistomuseon tiloissa esitettävään näytelmään syntyi viime keväänä. Kehitimme sitä yhdessä näyttelypäällikkö Pia Vuorikosken ja museoamanuenssi Henna Sinisalon kanssa. Sain Hennalta kirjallisuusvinkkejä ja taustamateriaalia Helsingin yliopiston ensimmäisistä naisylioppilaista ja Rosina Heikelistä, joka oli paitsi ensimmäinen suomalainen nainen, joka suoritti lääketieteen tohtorin tutkinnon, myös merkittävä vaikuttaja Naisasialiitossa. Samoin tutustuin Hennan kirjoittamaan näyttelyjulkaisuun, joka liittyi museossa 23.9.2010 – 14.8.2011 pidettyyn näyttelyyn ”Hameiden hidastamat”.

Rosina Heikel (1842-1929)

Tahdoimme näytelmässä osoittaa, miten naiset vähitellen muuttuivat yliopistossa erikoistapauksista tavallisiksi opiskelijoiksi, ja millaisia säädöksiä ja ennakkoluuloja heidän akateemisen tiensä esteenä on ollut. Vaikka dialogisarja havainnollistaa, miten naisten asema koko ajan paranee, käy myös ilmi, että yhä tänäkin päivänä on muureja murrettavana. Vaikka naisia valmistuu nykyään tohtoreiksi saman verran kuin miehiä, professoreista heitä on vain vajaa kuudesosa, ja heiltä kestää pitempään päästä tähän asemaan.

Idean kirkastuessa selvisi, että tarvitsemme kaksi naisnäyttelijää, jotka esittävät äitiä ja tytärtä siten, että kolmessa peräkkäisessä dialogissa siirrytään aina noin 25 vuotta eteenpäin ja edellisen dialogin tytär on seuraavan dialogin äiti. ”Äidin” roolin esittäisi näyttelijä Krista Putkonen-Örn ja ”tyttären” osan tohtoritutkija Sanna-Mari Niemi. Kolmea näytöstä kehystäisivät Pia Vuorikosken tietoiskut, jotka sitovat äitien ja tyttärien puheet historiaan.

Tuore ylioppilas Anni (Sanna-Mari Niemi) haaveilee matkaavansa maailman ääriin sekä hengessä että maantieteellisesti, ja tässä on Aino-äidillä (Krista Putkonen-Örn) sulattelemista.

Kesällä 2017 alkoivat harjoitukset, joissa pohjana oli käsikirjoituksen ensimmäinen versio. Luonnosta työstettiin harjoituksissa eteenpäin sekä Pian että näyttelijöiden ehdotusten pohjalta. Krista alan ammattilaisena huolehti käytännössä dramatisoinnista ja ohjauksesta.

Näytelmä lähtee käyntiin siitä, mihin on päästy 1900-luvun alussa.

Ensimmäinen Helsingin yliopistossa erivapaudella ylioppilastutkinnon suorittanut nainen oli Marie Tschetschulin vuonna 1870. Seuraava tutkinnon suorittanut oli Emma Irene Åström vuonna 1873. 1871 oli Rosina Heikel käyttänyt hyväkseen mahdollisuutta opiskella erivapaudella lääketiedettä. 1890-luvulla yliopistossa opiskelevien naisten määrä alkoi nousta vauhdilla. Monet naiset jättivät kuitenkin opinnot kesken, ja vuoteen 1901 asti heidän piti anoa ”erivapautta sukupuolestaan”.

Yliopistomuseon osasto, joka kertoo naisten pääsystä yliopistoon. Seinällä on myös pilakuvia, jotka irvivät oppineiden naisten (”sinisukkien”) muuttumista miehekkäiksi.

Juuri tuona vuonna 1901 nuori Aino, joka suorittanut ylioppilastutkinnon tyttökoulun jatkoluokkien päätteeksi, suunnittelee menevänsä yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Hänen äitinsä Ada kauhistuu ajatusta.

Äiti pahoittaa erityisesti mielensä, kun saa tietää, että Aino on käynyt Naisasialiiton kokouksissa kasvattamassa itsetuntoaan. Äidin mukaan naisasianaiset ovat epänaisellisia eivätkä ”pääse naimisiin”. Ikävä kyllä jälkimmäinen oli käytännössä totta: ne naiset, jotka tuolloin suorittivat tutkinnon, eivät yleensä menneet naimisiin. Näin kävi varsinkin jos tutkinto johti ammattiin. Aino kuitenkin uskoo, että maailma on muuttumassa.

Akat kuva 6 IMG_20170821_151011

Ada-äiti asettaa vaatimuksia, Aino kapinoi.

Sukupolvi vaihtuu. Ainosta on tullut lastenlääkäri, eikä hän ole jäänyt vanhaksipiiaksi. On vietetty hänen tyttärensä Annin ylioppilasjuhlia. Vuonna 1926 äiti suhtautuu tyttären opintoihin paljon myötämielisemmin, etenkin kun hän on itse saanut taistella oikeudesta päästä yliopistoon.

Ada on kuitenkin onnistunut istuttamaan tyttäreensä syyllisyydentunnon, eikä Aino pääse ajatuksesta, että on naisille sopivia ja epäsopivia aloja. Hänen mielestään naiselle on luontaista hoivata ihmisiä tai lukea kieliä ja estetiikkaa, eikä tutkia historiaa, aatteita ja ideoita: ne vaativat laajaa näkemystä, joka naisilta puuttuu. Tytär Anni kuitenkin vakuuttaa, että hän lukee itsensä tohtoriksi ja hänestä tulee historian professori. Ja kenties hän lähtee mukaan politiikkaankin, kuten miesprofessorit!

Akat kuva 7 IMG_20170821_152812

Anni tähtää korkealle. Aino-äiti koettaa palauttaa häntä maanpinnalle.

 

Hypätään seuraavaan sukupolveen. 1950-luku tuo uudenlaista vapautta: Aila kuljeskelee kotosalla housuissa ja kuuntelee ”hälymusiikkia”. Anni-äidistä molemmat ovat sopimattomia. Tyttären päätä hän ei silti käännä.

Anni ei ole suorittanut tohtorin tutkintoa, eikä hänestä ole tullut professoria, kuten hän oli julistanut, vaan historian lehtori. Kun hän katselee intoa uhkuvaa tytärtään, hänelle tulee surullinen olo. Mihin jäi kunnianhimo? Eikö hän ollut kyllin hyvä, vai hupeniko usko kykyihin, kun professorit olettivat, että vain miehet jatkavat huipulle?

Eräs tärkeä asia on silti muuttunut. Anni osaa rohkaista tytärtään eri tavalla kuin aiempien sukupolvien äidit. Kun Aila kertoo tahtovansa matematiikan professoriksi, äiti tukee häntä ehdoitta. Unelmaansa on seurattava. Koskaan ei tiedä, mihin pystyy, ellei yritä.

kuva 1

Esitys on päättynyt 1950-luvulle. Anni-äiti (vasemmalla) ja Aila-tytär (oikealla) sekä näyttelypäällikkö Pia Vuorikoski (keskellä) kumartavat.

Vaikka olen itse kirjoittanut näytelmän ja nähnyt sen useassa eri vaiheessa, katselen sitä kuin ensi kertaa. Iloitsen siitä, mitä naiset ovat sadanviidenkymmenen vuoden aikana saavuttaneet, ja olen ylpeä naisen koulutuksen esitaistelijoista — sekä naisista että miehistä.

Samalla tunnen kuitenkin Annin tavoin surua siitä, miten moni nainen on törmännyt ja törmää yhä ennakkoluuloihin. Ne eivät enää pukeudu näkyvästi lakeihin ja määräyksiin. Ne piiloutuvat asenteisiin, joilla naisen työtä arvioidaan. Sokkotutkimukset ovat esimerkiksi osoittaneet, että naisen nimi julkaisussa saa sekä miehet että naiset arvioimaan sen huonommaksi kuin miehen nimellä varustetun julkaisun. Kun julkaisut annetaan luettavaksi ilman nimeä, tätä eroa ei ilmene.

Tasa-arvon vaatimusta on siis yhä aiheellista pitää esillä yliopistossa ja muuallakin.

Kiitän lämpimästi niitä, jotka tekivät Äidistä tyttäreen -projektin mahdolliseksi. Kiitos, Sanna-Mari, Pia ja Krista!

kuva 2

Sanna-Mari, Pia ja Krista.

 

Kiitokset kuuluvat myös Henna Sinisalolle hänen antamastaan tietopaketista, Maria Peltoselle ja Karin Hannukaiselle, jotka vastasivat viestinnästä ja tiedotuksesta, ja Timo Huvilinnalle, joka huolehti näytelmän teknisestä toteutuksesta.