Oopperakuvia

Bulevardin venäläinen teatteri 1890-luvulla. Kuva K. E. Ståhlberg, Museovirasto.

Raotan nyt hiukan salaisuuden verhoa: seuraavassa Björk-kirjassani Koston kukat rikokset sijoittuvat Bulevardin vanhaan oopperataloon. Tämä blogikirjoitus on suureksi osaksi kuvien kavalkadi. Ne antavat esimakua romaanin maailmasta.

Romaanissa eletään talvea 1921-22 ja ooppera on majoittunut 1879 valmistuneeseen Venäläiseen teatteriin. Se on jo alussa kovin pieni, mutta kuitenkin oma toisin kuin aikaisemmat tilat.

Kansallinen ooppera lähti käyntiin 1870-luvulla, mutta joutui lopettamaan kuuden vuoden päästä rahavaikeuksien takia. 1911 Edward Fazer, Oskar Merikanto ja Aino Ackté perustivat uudelleen Kotimaisen oopperan, joka aluksi oli kaksikielinen. Seuraavana vuonna Ackté riitaantui toisten kanssa ja lähti ovet paukkuen. 1914 oopperan nimi muutettiin Suomalaiseksi oopperaksi ja siitä tehtiin osakeyhtiö.

Vielä vanhempi kuva vanhasta oopperan talosta. Kuvaaja Charles Riis, 1880-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Suomen itsenäistyessä ja venäläisten poistuessa ooppera suunnitteli majoittuvansa pysyvästi Venäläiseen teatteriin, jossa oli jo pidetty sen näytöksiä. Talosta piti kuitenkin ensin kiistellä sisällissodan maahan tuomien saksalaisten kanssa, jotka olivat tekemässä siitä itselleen teatteria. Saksan hävittyä maailmansodan teatteri jäi onneksi oopperalle, ja siellä aloitettiin näytökset 19. marraskuuta 1919 komeasti Verdin Aida-oopperalla.

Oopperan avajaiset uusitussa talossa 19.11.1919. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Ennen avajaisia taloa oli uudistettu nopeasti. Istumapaikkoja saatiin katsomoa pidentämällä, sivuaitiot poistamalla ja pehmustetut tuolit vaihtamalla yli 700, mitä on vaikea kuvitella. Nykyään paikkoja on vähän päälle 400 ja siltikin on ahdasta. Mutta 1920-luvun yleisö ei valittanut, päinvastoin, vaan istui kiltisti puutuoleissaan. Myös liian prameaksi koettu punainen sisustus vaihdettiin hillitympään keltasävyiseen.

Yksi tekninen ongelma rakennuksessa oli aluksi se, että orkesterisyvennys oli kovin matalalla. Orkesteri, johtajaa lukuunottamatta, ei kuullut eikä nähnyt mitä näyttämöllä tapahtui. Laulajien oli myös vaikea kuulla orkesteria, ja tästä seurasi epätahtisuutta. Toinen alkuaikojen ongelma oli juopottelu. Sitä harrastivat eniten näyttämömiehet, ja valaistusmestari saattoi näytöksissäkin olla tukkihumalassa. Akustiikkaa haittasi myös oopperan keittiön ja ravintolan sijoittuminen näyttämön lähelle: astioiden kilinä ja muut ruokaisat äänet sekoittuivat kiusallisesti musiikkiin.

Suomen Punaisen Ristin juhlat oopperassa 1934. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Suomalaisen Aero-ilmailuyhtiön kymmenvuotisjuhlat oopperassa 1933. Tässä erottuu hyvin orkesterisyvennys. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Metsäviikon avajaiset oopperassa 1928. Kuvasta näkyy, miten suuri katsomo on. Kuva Lusto – Suomen Metsämuseo.

Henkilökuntaa oli talossa paljon ja pukeutumistilojen ahtaus ja harjoitustilojen puute vaivasivat pitkään. Kun taloon perustettiin baletti 1922, tanssijat saivat pukeutua tutuihinsa kellarissa. Harjoituksia pidettiin lämpiössä pianon säestyksellä. Ne olivat aamupäivisin kello 11-14 ja iltaisin 18-24, paitsi kun oli näytös: niitä oli kolmena päivänä viikossa. Ohjelmisto oli laaja ja vaihtui usein, joten harjoitteluaikaa oli aina liian vähän, siksikin koska orkesterina oli kaupunginorkesteri, joka saattoi uhrata oopperalle vain puolet ajastaan. Suurin osa väestä, viisitoista soololaulajaa, 40-henkinen kuoro ja tekninen henkilökunta, oli taloon vuosisopimuksella kiinnitetty ja nautti kuukausipalkkaa. Se ei ollut kovin suuri. Monet kuorolaiset eivät ottaneet palkkaa, vaan lauloivat harrastuksesta.

Oopperan henkilökuntaa syksyllä 1931 oopperatalon edessä. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Harjoitukset lämpiössä 1930. Vasemmalla pianon takana baritoni Oiva Soini, keskellä balettimestari George Gé. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Näyttämön takana pukuja sovitetaan ja korjataan. Kuva Pietinen 1930. Museovirasto.

Aineellisista rajoituksista huolimatta oopperassa ahkeroitiin. Ohjelmisto oli laaja: kaikki klassikot kahlattiin läpi, esiteltiin uudempaakin musiikkia ja erikoisnäytöksinä oli yleisön suosikkeja. Kuten nykyäänkin, tenoreista oli eniten pulaa. Wäinö Sola (1883-1961), joka oli ollut mukana oopperan perustamisesta saakka, oli erittäin työllistetty 1940-luvulle saakka. Vähäksi aikaa hän riitaantui oopperan johdon kanssa, koska kansallismielisenä vaati kotimaisten kykyjen käyttöä eikä hyväksynyt laulajien tuomista ulkomailta. Hän erosi ja lähti kiertueelle, mutta palasi parin vuoden päästä taas sankariosiin.

Wäinö Sola rooliasussa 1910-luvulla. Kuva K. E. Ståhlberg, Museovirasto.

Sola siviilivaatteissa 1920-luvun lopulla. Kuva Museovirasto.

Oopperan factotum oli johtaja Edvard Fazer. Hän sijoitti oopperaan omia rahojaan eikä ottanut ensin palkkaa työstään. Alunperin hän oli kouluttautunut pianistiksi ja kun taiteelliseen vaistoon liittyi säästäväinen luonne ja syvä rakkaus oopperataiteeseen ja taloon, jossa sitä esitettiin, hän oli omiaan konkurssin partaalla hoippuvan laitoksen johtoon. Sveitsiläisen turkkuri Fazerin muutkin pojat löivät leimansa suomalaiseen historiaan: yksi perusti musiikkikaupan ja toinen alkoi valmistaa konditoriatuotteita ja makeisia.

Edvard Fazer 1921. Kuva L. Brännlund, Museovirasto.

Ooppera oli tosiaan koko ajan rahapulassa. Syynä oli huvivero, joka söi lipputuloja. 1921 syksyllä ooppera joutui anomaan valtiolta avustusta, jotta kevään näytökset voitaisiin pitää. Keväällä 1925 ooppera lopetti esitykset, koska rahat olivat lopussa. Toiminta alkoi kuitenkin uudelleen alkuvuodesta 1926, koska uusi laki raha-arpajaisista salli käyttää niiden tuottoa kulttuurilaitosten ylläpitoon. Veikkausvarat ovat siitä lähtien pitäneet kulttuuria voimissaan!

Oopperan baletti 1920-luvun lopulla. Keskellä balettimestari George Gé. Baletti oli Edvard Fazerin silmäterä ja se liitettiin oopperaan paljolti hänen ansiostaan. Kuva Museovirasto.

Suomalaisista oopperalaulajista olivat Aino Ackté ja hänen nuorempi sisarensa Irma Tervani kansainvälisiä kuuluisuuksia. Acktén piti 1920- luvulla Suomalaisesta oopperasta poissa hänen välirikkonsa sen johdon kanssa, mutta mezzosopraano Tervani vieraili välillä Bulevardin näyttämöllä. Muita 1900-luvun alkupuolen laulajattaria, jotka vilahtelevat tulevassa Björk-romaanissa, olivat Pia Ravenna eli Hjördis Tilgmann, Erna Gräsbeck, Hanna Granfelt ja Greta von Haartman.

Aino Ackté Salomen roolissa Richard Straussin samannimisessä oopperassa 1900-luvun alussa. Kuva Museovirasto.

Irma Tervani Carmenin roolissa 1912. Tulevassa Björk-romaanissa juuri Carmen-oopperan näytöksessä koetaan shokki. Kuva Museovirasto.

Pia Ravenna 1930-luvulla. Kuva Museovirasto.

Erna Gräsbeck Elsana Wagnerin oopperassa Lohengrin 1910-luvulla. Kuva Atelier Apollo, Museovirasto.

Hanna Granfelt. Kuva Museovirasto.

Hanna Granfelt Salomen roolissa 1910-luvulla. Kuva Museovirasto.

Greta von Haartman 1920-luvun alussa. Kuva Museovirasto.

Greta von Haartman Carmenin roolissa. Kuva Museovirasto.

Mieslaulajista suuri osa oli baritoneja ja bassoja.

Baritoni Eino Rautavaara, Einojuhani Rautavaaran isä 1910-luvulla. Kuva Atelier Nyblin, Museovirasto.

Bassobaritoni Yrjö Somersalmi pilke silmäkulmassa 1925. Somersalmi näytteli myös elokuvissa. Kuva Helander, Museovirasto.

Iloiset herrat Toivo Louko ja Yrjö Somersalmi 1925. Kuva Helander, Museovirasto.

Baritoni Oiva Soini 1930-luvun alussa. Kuva Atelier Apollo, Museovirasto.

Basso Thorild Bröderman 1920-luvun alussa. Kuva L. Brännlund, Museovirasto.

Näyttämö oli pieni, mutta lavasteilla saatiin suuria aikaan. Alla sarja kuvia näytöksistä 1920- ja 1930-luvuilta. Ne antavat vaikutelman siitä, minkä näköisiä esityksiä ajan oopperayleisö sai piskuisessa Aleksanterin teatterissa nähdä. Äänitteitä ei ole säilynyt kovin paljon, ikävä kyllä. Yksikään niistä ei ole oopperataltiointi. Oopperan nauhoitus oli tuohon aikaan liian vaativa urakka.

Verdin oopperan Trubaduuri traaginen loppukohtaus. Vuosi on 1910. Kuva Veckans Krönika, Museovirasto.

Rimski-Korsakovin ooppera Tsaarin Morsian 1927. Kuva Työväenmuseo Werstas.

Leharin operetti Iloinen leski, kestosuosikki. Keskellä Ritva Aro nimiroolissa. Vuosi on 1930. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Johann Strauss nuoremman operetti Lepakko 1931. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Lepakko 1931. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Verdin Don Carlos 1932. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Helmi Liukkonen Don Carlos-oopperassa Elisabeth de Valois’n roolissa. Liukkonen oli 21-vuotiaana jo suuri lupaus dramaattisena sopraanona, mutta hän menetti äänensä traagisesti, kun hänelle annettiin varhain liian paljon raskaita rooleja. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Lahja Linko samassa oopperassa Ebolin roolissa. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Don Carlos -oopperan suurinkvisiittori ja Filip II. Jälkimmäisessä roolissa Bruno Jorma. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Richard Wagnerin Jumalten tuho 1935, Siegfriedin roolissa Wäinö Sola ja Brünhildenä Anne-Charlotte Winter. Kuva valokuvaamo Tenhovaara, Museovirasto.

Jumalten tuho 1935: Wäinö Sola, Yrjö Ikonen ja Teddy Björkman. Kuva valokuvaamo Tenhovaara, Museovirasto.

Iloinen ja surullinen 1920-luku

Ilta-Sanomat julkaisee satavuotiaan itsenäisyytemme kunniaksi joka kuussa erikoislehden yhdestä itsenäisyyden ajan vuosikymmenestä. Helmikuun 2. päivä julkaistiin 20-luku-numero, jota lämpimästi suosittelen.

kuva-1

Julkistamiseen liittyy myös puhetta ja musiikkia sisältävä tilaisuus Sanomatalolla. Viime tilaisuuteen sain minäkin kutsun tulla keskustelemaan 1920-luvun tummasta, rikollisesta puolesta yhdessä Mikko-Olavi Seppälän kanssa, joka tuntee hyvin 1920-luvun valoisen puolen, eli huvielämän ja musiikin. Hän on kirjoittanut siitä kirjan — Suruton kaupunki: 1920-luvun iloinen Helsinki — jossa mainio kuvamateriaali yhdistyy viihdyttävästi juoksevaan tekstiin, johon on pakattu paljon tietoa ja viitteitä ajan kirjallisuuteen ja muihin lähteisiin.

kuva-2

Kirjan luvut käsittelevät jazzin tuloa Helsinkiin, kieltolain vaikutusta ja sen muovaamia juomatapoja ja huvipaikkoja, automobiilien ilmestymistä katukuvaan, kaupunkilaisten ulkoilmaelämää ja urheiluharrastuksia, uutta teknologiaa ja modernistista kulttuuria, jotka murtautuivat pääkaupunkiin juuri tuona vuosikymmenenä.

kuva-3

Kuvitus on todella monipuolista. Se sisältää vanhoja valokuvia, mainoksia, lehtiartikkeleita sekä muutamia taideteoksia, joista ilahduttavimpia olivat Greta Hällfors-Sipilän omaperäiset ja atmosfääriset maalaukset ajan ravintoloista ja kulttuuririennoista. Niitä voi nyt katsella myös Tampereen taidemuseossa, johon on koottu modernin ajan ansiotta miesten varjoon jääneiden suomalaisten naistaiteilijoiden tuotantoa.

img_0825

img_0824

Greta Hällfors-Sipilän maalauksia kirjassa. Alkuperäiset: Helsingin kaupunginmuseo.

Kirja muistuttaa siitä, että kieltolaki, porvarillinen moraali tai kaupungin siivoutta valvovat viranomaiset eivät voineet mitään asukkaiden halulle viettää vapaa-aikansa juoden, tanssien, seurustellen, tungeksien eläviin kuviin ja nauttien pikkutunneilla katukeittiöiden antimia kuten kuumia makkaroita, jotka ilmestyivät vuosikymmenen lopulla katukuvaan pitkällisten vaatimusten jälkeen. Nykyään rakkaita nakkikioskeja uhkaavat jälleen terveysviranomaiset ja muu byrokratia.

puh-043

puh-045

Kauniin urheilullisen vartalon palvonta kuului myös aikaan.

puh-044Autoistumisesta kertovassa luvussa selviää esimerkiksi, että vuonna 1921 avattiin Hietalahden torilla kaupungin ensimmäinen bensiiniasema. Sittemmin bensa-asemat ovat kaikonneet kauemmas ydinkeskustasta ja kotoisten Teboilien tilalle puuhataan jo sähköautojen latauspisteitä.

puh-047

Mikko-Olavi Seppälä on oiva johdattaja 1920-luvun trendeihin. Hän on monipuolinen tekijä ja tutkija, joka on kirjoittanut mm. J. Alfred Tannerista. Täältä löytyy hänen esittelynsä. Ilta-Sanomien tilaisuudessa hän esiintyi paitsi puhujana, myös ihanan värikkäässä jazz-miehen asussa Sakilaiset-yhtyeen laulusolistina esittäen kieltolakiaiheisia kupletteja. Stadilaiset voivat nostalgisoida paitsi Seppälän hienon kirjan, myös yhtyeen levyn parissa. Kirjasta lisää maistiaisia täällä. Tietoja ja kuvia Sakilaiset-yhtyeestä täällä.

sakilaiset

Miksi ei lyhyttä

Omakuva eteisessä.

Olen lukenut välillä ohjeita siitä, kuinka blogia pidetään. Kirjoituksia pitää julkaista kyllin usein. Kannattaa olla persoonallinen ja henkilökohtainen ja mielellään hauska, eikä liian asiallinen. Kirjoitusten on hyvä olla lyhyitä ja yksinkertaisia, koska nykyään selataan ja silmäillään eikä syvälueta. Kukaan ei lue tekstiä, jota joutuu näytöllä rullaamaan nähdäkseen jatkon.

Olen rikkonut jokaista näistä kultaisista käskyistä. Olen toistaiseksi blogannut säännöllisesti, mutta harvakseltaan. Elämäni on kiireistä, kirjoitan paljon kaikenlaista, opetan yliopistolla, istun kokouksissa ja puuhaan yhtä jos toistakin. Blogin pitäminen on yhteydessä Björk-romaanieni kirjoittamiseen, uppoutumista 1920-luvun maailmaan, ja usein herra Björk työllistää minut niin kokonaan, että blogiin ei tiristy yhtikäs mitään. Pari viikkoa sitten oli Tieteiden yön Björk-kävely, josta postasin edellisen blogikirjoituksen, ja tekeillä on sekä neljäs Björk-romaani että musikaali, johon tämä joka paikkaan nenänsä pistävä herrasmies-salapoliisi on soluttautunut peräti päärooliin. (Osaako hän muka laulaa? No, sehän nähdään!)

Enkä taida olla kyllin henkilökohtainen, vaan pikemmin — no niin, asiallinen. Vaikka toisaalta, NYT olen henkilökohtainen: alussa on vieläpä omakuvani, tosin ei selfie, koska en vieläkään osaa ottaa niitä. Sen otti tyttäreni, joka opetti minulle uuden puhelimeni kameran säätöjä. Siinä on minulle uusi ja täysin moraaliton ”kauneus”-säätö, joka tuossa kuvassa on väännetty puoliväliin skaalaa. Siksi olen niin siloinen. (Kaikkea sitä on keksitty!)

Palatakseni asiaan, asiallisuus on minulle henkilökohtaisuutta. Olen pienestä pitäen rakastanut tietoa, tiedon keräämistä ja tiedosta puhumista. Tieto, tietokirjat, tietäminen ovat intohimoni. Rakastan tarinoita ja tunnen niitä kirjoittaessani mielihyvää. Mutta myös tietokirjoittaminen saa minut hyrräämään ilosta.

Enkä kirjoita lyhyesti. En totta vieköön. En vaikka kuinka elettäisiin selailun ja klikkailun aikaa. Tämänkin jutun piti olla lyhyt, mutta lukijaparka joutuu taas rullaamisen ankaraan työhön.

Olen useasti pohtinut, miksi minun on niin vaikea kirjoittaa lyhyesti. Sen täytyy lähteä jo aiheen valinnasta: valitsen liian isoja aiheita. Tai ei sittenkään. Suurenkin asian voi kiteyttää muutamaan tiiviiseen aforismiin. Ajatellaan vaikka tviittejä. (Ilmankos en uskalla tviitata…)

Nyt tulee paha. Epäilen, että kyse on syvälle juurtuneesta turhautumisesta. Olen aina halunnut kirjoittaa esseitä. Mutta esseitä ei lueta.

Essee on minusta ihana muoto. Sen olemus on vapaus. Se voi olla mitä tahansa. Se voi olla yhtä runollisesti kirjoitettua kuin taideproosa, mutta se on silti jotain muuta. Se voi sisältää syvällisesti prosessoitua tietoa, mutta sen suhde tietoon voi olla myös leikkisä tai huoleton. Sellaisena epäkunnioittavana ja epävirallisena yleistiedon sirpaleiden ja kirjoista poimittujen pätkien pyörittelynä essee sai juuri alkunsa.

1800-luvun englantilaiset kirjoittivat koko ajan esseitä. Kirjallisuuden tutkimus ei ollut vielä tiedettä, vaan esseistien temmellyskenttä. Oli myös yleisesseistejä, kuten Charles Lamb. Hän kirjoitti esseitä ihan mistä huvitti, nokikolareista, paistetusta possusta ja yöllisistä painajaisista. (Kuka enää lukee Lambia? Tai muitakaan 1800-luvun esseistejä?)

Pidän esseiden lisäksi päiväkirjoista ja kirjekokoelmista, vaikka ne saavat minut tuntemaan alemmuutta. Oma muistikirjani on häpeäpilkku. Siitä ei löydy hienoja ajatuksia eikä kuolemattomia lauseita. Se on täynnä vinksahtaneita piirroksia ja havaintoja ja ihmettelyä siitä, mihin aikani oikein päivittäin kuluu. Se onkin vain itseäni varten. Senecaa luen mielelläni, vaikka hän kirjoitti kirjeensä tietäen, että ne julkaistaan.

On juhlaa, kun löytää uuden kirjailijan, josta tulee ystävä. Muutama vuosi sitten luin Annie Dillardin kirjoituskokoelman kirjoittamisesta ja olin myyty. Piti hankkia lisää. Alla on yksi lempikirjoistani. Kai Dillard esseitä kirjoittaa, proosan lisäksi, mutta esseen näköisiä tekstejä ei useinkaan enää kutsuta esseiksi, ei varsinkaan Amerikassa. Sana on siellä vanhanaikainen ja pölyinen. Oli nimi mikä oli, essee on yhä minulle läheinen muoto.

Kun suomensin kirjoja, purin esseenkirjoitushinkuni laatimalla käännöksiin esseenkaltaisia esipuheita. En ole moneen vuoteen kääntänyt, niin että nyt blogini lukijat saavat kärsiä tästä heikkoudestani.

Jos tahdotte lukea lisää mietteitäni esseestä, niitä löytyy kirjoituksesta ”Sivuun astumisen taide”. Se on julkaistu teoksessa Mitä essee tarkoittaa. Teoksen on toimittanut Johanna Venho ja kustantaja on Savukeidas.

1920-luvun aikamatkaajat vuoden 2017 Helsingissä

tieteiden-yo-katu

Tieteiden yö 12. 1. 2017. Kadonneen kirjan metsästäjät Hallituskadulla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talon edessä. Keskellä Ida Helander. Kuva Jari Loisa.

Viime viikon torstaina eli Tieteiden yönä Karl Axel Björk ilmestyi yllättäen tammikuisen räntäsateen pieksämään Helsinkiin. Hän oli seurannut aikakoneella varkaita, joiden hän uskoi ryöstäneen arvokkaan kirjan, eli Suomen ainoan inkunaabelin Missale Aboensen. Inkunaabelihan on ennen vuotta 1500 painettu kirja. Tämä nimenomainen kirja oli Björkin tietämän mukaan Missalen ainoa täydellinen laitos, ja sen arvo oli mittaamaton. Siksi oli tarpeen tehdä huima matka vuodesta 1921 vuoteen 2017.

Rosvojahtiin tarvittiin virkavallan apua, joten Björk oli jättänyt sanan ystävälleen, ylikonstaapeli Martti Ekmanille, että tämä tulisi vuoteen 2017 ja vangitsisi kirjavarkaat. Martti teki työtä käskettyä, ja hänen vastustuksestaan huolimatta mukaan aikakoneeseen tahtoi myös Björkin nuori ystävätär Ida Helander.

Ida ei tingi tyylistään, vaikka lähdetäänkin rosvojahtiin. Kuva Jenni Nykänen.

Eikä tässä kyllin: auttamaan ilmaantui myös nykyajan ihmisiä, jotka tieto metsästyksestä oli saavuttanut. Etsintään mukaan lähti monikymmenpäinen joukko innokkaita, kuten kuvista näkyy. Suuren joukon liikkumista auttoi kyltti, jota Björk ja hänen ystävänsä kantoivat.

Tekijä ja hänen luomuksensa. Tieteiden yön kierroksen kenraaliharjoitus on alkamassa 21. 12. 2016. Björkillä ei ole vielä viiksiä. Kuva Jenni Nykänen.

Etsintä alkaa Helsingin yliopiston päärakennuksesta Unioninkadun puolelta. Björk on saanut päähänsä, että varkaat ovat piiloutuneet yliopiston miekkailusaliin, joka vuonna 1921 oli paviljongissa yliopiston avaralla pihamaalla. Björk on itsekin harjoitellut miekkailusalissa kalvan käytön taitoa miekkailumestari Mauritz Mexmontanin opastuksella. Mutta historia on tehnyt tepposet: salia ei löydykään. Sen ja vehreän pihan paikalla on jotain muuta.

Carl Ludwig Engelin piirtämään ja vuonna 1832 valmistuneeseen yliopistorakennukseen oli liitetty vuosina 1935-37 J. S. Sirénin suunnittelema uusi puoli, joka yhdistyy käytävillä vanhaan puoleen. Näin yliopisto täyttää koko korttelin. Uusi puoli on ulkoapäin niin vanhaa mukaileva, että liitosta ei erota. Uuden puolen sisustus noudattaa kuitenkin 1920-luvun tyyliä ja muistuttaa Sirénin toisen työn Eduskuntatalon sisäosia. Jatkosodan pommitukset tuhosivat vuonna 1944 suuria osia yliopistorakennuksen vanhasta puolesta. Kaunis vestibyyli restauroitiin täysin ennalleen, mutta muualla tehtiin muutoksia.

puhelimesta-uusia-010-vestibyyli

Helsingin yliopiston vanhan puolen sisääntuloaulan vestibyyli.

Uusi rakennus hämmentää ensin aikamatkaajia. Sitten he löytävät tiensä Yliopistomuseoon, joka on uuden puolen kolmannessa kerroksessa. Ehkä varkaat ovat piilottaneet saaliinsa toisten vanhojen kirjojen joukkoon…

Yliopistomuseo toimi aikaisemmin Arppeanumissa Senaatintorin koilliskulmassa. Tästä kauniista venetsialaistyylisestä talosta se joutui lähtemään 2014 virkamiesten tieltä: tiloihin muutti Valtioneuvoston kanslia. Museo aukesi yliopiston päärakennuksessa vuoden 2015 keväällä ja suureen saliin on saatu mahtumaan rakkaan Alma Materini historia värikkäänä kavalkadina. Tiloissa on perusnäyttelyn lisäksi vaihtuvia näyttelyjä ja sinne pääsee Museokortilla. Muistakaa katsoa ylöspäin: valaistus on kuin tähtitaivas! Ja sopivaan aikaan sisään tullessa pääsee eläytymään Turun paloon, kun punainen valo alkaa levitä palosta kertovassa osastossa.

tiet-yo-1-yo-mus

1920-luvulta tulleet vieraat vastaanottaa museon amanuenssi Päivi Rainio. Kadonneen kirjan etsijöitä on niin paljon, että kestää hetken ennen kuin kaikki pääsevät sisään. Päivi Rainio ei ole nähnyt Missale Aboensea, jonka perään kolmikkomme tiedustelee, mutta museossa on paljon muuta kiinnostavaa. Heti kohta silmiin osuvat vanha Biblia ja ”Yxi Lasten Paras Tavara” sekä luonnontieteilijä Gaddin väitöskirja, joka saa Björkin nauramaan: tuollaisella pikku vihkosellako ennen väiteltiin? Amanuenssi tietää kuitenkin kertoa, että 1700-luvulla väitöskirjat olivat kuin artikkeleita, ja professori saattoi kirjoittaa yli satakin sellaista uransa aikana. Opiskelijat vain puolustivat niitä, teksti oli opettajan.

tiet-yo-2-yo-mus

Yliopistomuseossa.

Muutakin hauskaa löytyy vitriineistä. Siellä on esillä yliopiston alkupiste, eli Turun akatemian perustamisasiakirja vuodelta 1640, ja myös hopeinen lipas, jossa sitä säilytettiin ja jonka sisällä se kesti Turun tuhoisan tulipalon 1827. Palon seurauksena yliopisto siirrettiin Helsinkiin, ja mukana tulivat palosta säästyneet kirjat ja dokumentit. Näytteillä on myös vanhoja luonnontieteellisiä instrumentteja ja muotokuvia entisajan oppineista ja Venäjän keisareista, jotka olivat myös pitkään yliopiston kanslereita.

Ida Yliopistomuseossa. Taustalla Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai I. Kuva Jenni Nykänen.

Matka jatkuu tutustumisella Engelin työhön ja Lauantaiseuran toimintaan. Erityisen viihdyttävä osasto kertoo menneiden vuosien ylioppilaiden elämästä. Idalle on järkytys katsella dokumentteja, jossa kerrotaan naisten akateemisen opintien alusta. Heidän on täytynyt pyytää vapautusta sukupuolestaan! Ja miten raivostuttava on sata vuotta vanha pilakuva, jonka mukaan maailma kääntyy aivan nurin, kun naiset saavat opiskella…

Museon seinä ”Hameiden hidastamat” kertoo naisten hankalasta alkutaipaleesta korkeamman opin tiellä.

Museossa viipyisi vaikka kuinka pitkään sen aarteita tutkimassa, mutta Martti pelkää rosvojen pääsevän karkuun. Amanuenssi Rainio muistaa äkkiä parin hämäräperäisen miehen käyneen etsimässä miekkailusalia. Kun sitä ole löytynyt, miehet ovat lähteneet ”Remanderin kahvilaan”.  Björk arvaa, että kyseessä on kahvila Remanderin kauppiastalossa Senaatintorin toisella puolella.

Matkan varrella ihmetystä herättävät uudet pankkirakennukset Fabianinkadun ja Aleksanterinkadun kulmassa ja Unioninkadun ja Aleksanterinkadun kulmassa. Ne ilmestyivät paikalleen 1930-luvulla. Senaatintorin kulmalla oleva uudisrakennus ei ole ruma, mutta muita torin rakennuksia sata vuotta nuorempana se pistää silmään. Martti ahdistuu, kun huomaa, pääpoliisiasema on muuttanut torin reunalta pois. Miten muka Pasilasta voi johtaa Helsingin poliisia, sehän on kaupungin laidalla!

Eihän tästä mitään tule, kun pääpoliisiasema on siirretty Pasilaan! Martti ja Ida ihmettelevät maailman menoa. Kuva Jenni Nykänen.

Sederholmin ja Remanderin talojen hieno kunto sen sijaan ilahduttaa kovasti aikamatkaajia. 1920-luvun alussa rakennukset olivat niin rempallaan, että ehdotettiin niiden purkamista. Onneksi ne säästyivät. Kauppapuoteja ei enää talossa ole, vaan Helsingin kaupunginmuseo, joka avasi uudet hienot tilansa viime keväänä.

Ulkoa tutun näköinen, mutta sisältä… Ida ja Björk kohtaavat Kaupunginmuseon aavemaisesti itsestään avautuvat ovet. Kuva Jenni Nykänen.

Itsestään aukeavat ovet ja sisustuksen modernius hämmentävät 1920-luvulta tulleita. Martti ihmettelee, ollaanko toisella taivaankappaleella. Häntä ja Idaa rauhoittaa kuitenkin huomata, että museossa on aikakone. He ovat jo pelänneet, ettei takaisin vuoteen 1921 enää pääsisi. Oppaaksi ilmestyy  museolehtori Anna Finnilä, joka osaa kertoa, miksi talo on niin uuden näköinen sisältä. Missalea ei täältäkään löydy, mutta Anna Finnilä esittelee museon aarteen: 1970-luvun puhelinluettelon, joka on Lasten kaupungin kokoelmissa.

Kadonneen kirjan metsästäjät Helsingin kaupunginmuseossa.

Ensin kokoelmien uutuus saa 1920-luvun nuorten kulmat kohoamaan. Sitten Ida huomauttaa, että on hauskaa, että museoissa säilytetään tavallisten kaupunkilaisten arkiesineitä eikä vain maan mahtavien tavaroita. Videotykin toiminta ja tieto, miten paljon sähkölaitteita kaikilla on kodeissaan vuonna 2017, käyvät kyllä yli ymmärryksen.

Kaupungin historia on viedä mukanaan. Mutta sitten Björk muistaa, millä asialla ollaan. Lattialta löytyy johtolanka, eli paperilappu, jossa lukee: ”Kytät kannoilla! Tavataan Hallituskatu ykkösessä”. Kadonneen kirjan metsästys jatkuu. Matkalla sivuutetaan Ritarihuone, ja Martti saa aiheen letkauttaa Björkiä tämän hienosta suvusta.

Hallituskatu yhdessä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talo, joka on niin tutun näköinen, että Ida odottaa löytävänsä sisältä seuran sihteerin E. A. Tunkelon tai esimiehen, professori Krohnin. Aikaa on kuitenkin kulunut sen verran, että vastassa ovat näiden kunnianarvoisien hahmojen sijasta talon nykyiset toimijat, tutkijat Hanna Karhu, Sakari Katajamäki ja Niina Hämäläinen.

tiet-yo-6-sks

Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa kuulemassa tarinoita kadonneista kirjoista.

He eivät ole nähneet Missalea, mutta puhe kadonneesta kirjasta tuntuu perin tutulta. Tutkijat innostuvat kertomaan monista kadonneista ja unohtuneista kirjoista ja käsikirjoituksista, ja myös muodonmuutoksista, joita Aleksis Kiven ja Elias Lönnrotin tuotanto on käynyt läpi. Lukemillamme klassikoilla on todella kirjava ja arvaamaton historia! Kritiikkikin on kansallisia ikoneitamme kovasti höykyttänyt.

Ja taas eteenpäin….

Kiehtovia tarinoita kirjojen kohtaloista ja SKS:n toiminnasta ja projekteista kuuntelisin ainakin minä vaikka kuinka pitkään, mutta etsinnän on jatkuttava. Otto Mannisen Runeberg-käännökset tuovat Hanna Karhun mieleen kansallisrunoilijan käsikirjoitukset, joita säilytetään samassa korttelissa Svenska Litteratursällskapetin talossa. Björk alkaa epäillä, että varkailla on tähtäimessä muitakin kalleuksia — esimerkiksi Maamme-laulun käsikirjoitus.

Talo, jossa Svenska Litteratursällskapet toimii, tuottaa yllätyksen. Vuonna 1921 paikalla oli puutalo ja siinä tyttökoulu. Nykyinen talo onkin vasta vuodelta 1926. Se on pieni ja melko sokkeloinen, niin että sisään pyrkivät kirjojen etsijät säikäyttävät seuran henkilökunnan: mahtuvatko kaikki sisään? Joten kuten. Toivuttuaan järkytyksestä Johan Pyy asiakaspalvelusta toivottaa vieraat tervetulleiksi ja kertoo, mitä seura tekee ja mitä iloa siitä on sen asiakkaille. 1920-luvulta tulleet saavat suosituksen ostaa saappaita valmistavan Suomen Gummitehtaan osakkeita, kuten seura älysi aikanaan tehdä. Heidän lapsenlapsensa voisivat sitten elää mukavasti myytyään hyvään aikaan Nokian osakkeensa.

Yläkerrasta löytyy talon toiseksi suurin huone, johon ei mahdu kuin puolet etsijäjoukosta. Arkistonhoitaja Hanna Strandberg kertoo tutkijoille ja yleisölle tarjottavasta historiallisesta aineistosta. Netissä on nähtävissä vanhoja valokuvia, kirjeitä ja päiväkirjoja. Finna.fi -palvelusta löytyy vaikka mitä. Hanna Strandberg tahtoo perehdyttää Björkin kädestä pitäen digitaaliseen tiedonhakuun. Björk oppii nopeasti koneen näpyttelyn, mutta ajatus samanlaisista ihmekoneista joka kodissa vaatii kypsyttelyä. Kaikkein oudoin on väite, että jokaisella kulkee sellainen nykyään jopa taskussaan!

Hanna Strandberg kertoo Björkille internetin ihmeistä ja tiedonhausta. Se osa etsijäjoukkoa, joka on mahtunut Svenska Litteratursällskapetin seminaarihuoneeseen, seuraa silmä tarkkana.

Martti, jolla on jalat maassa, ei jaksa perehtyä digi-digi-ihmeisiin. Häntä askarruttaa enemmän se, miksi varkaat juoksevat ympäri Kruununhakaa kuin ampiaisen pistäminä. Siinäpä onkin miettimistä, kuten myös siinä, että heistä ei ole toistaiseksi näkynyt vilaustakaan. Ida hoksaa, että varkaat ovat varmaan Sällskapetia etsiessään sekoittaneet koulut, sillä aivan lähellä on toinenkin: Lucina Hagmanin johtama yhteiskoulu Kirkkokatu 12:ssa.

Helsingin uusi yhteiskoulu, Kirkkokatu 12, vuonna 1953. Kuva Wikipedia.

Sinne ei kuitenkaan päästä, koska taloa ei enää ole. Tilalla on sisäministeriön uudisrakennus 1970-luvulta. Sen laatikkotyyli saa Idan ja Martin paheksumaan tulevaisuuden arkkitehtuuria. Björk pohtii kuitenkin varkaiden olinpaikkaa ja muistaa, että vuonna 1921 oli myös Kirkkokatu kuuteen suunnitteilla koulu. Ehkä sitäkin voisi katsoa?

Kirkkokatu 12 näyttää nykyään tältä.

Kirkkokatu kuudesta löytyykin oikean näköinen talo. Vuonna 1925 rakennettiin tontille entisen puutalon paikalle kivitalo yksityiskouluksi, jonka johtaja oli Lucina Hagmanin veljentytär Lisa. Rakennuksen suunnitteli naisarkkitehti, Elsa Arokallio. 1958 yhteiskoulun tilalle tuli tyttölukio. 1973 talon sai haltuunsa Helsingin yliopisto, ja sen luentosaleissa olen itsekin istunut sekä opiskelijana että opettajana. Vuodesta 1931 Säätytalossa toimineet tieteelliset seurat joutuivat lähtemään tästä hienosta rakennuksesta 1990-luvulla peruskorjauksen tieltä, jolloin yliopisto sai luovuttaa niille Kirkkokadun talon. Sille annettiin nimi Tieteiden talo. Siellä järjestetään tieteellisten seurojen kokouksia, yleisöluentoja ja tapahtumia. Alakerrassa on mukava kahvila. Mutta kirjan metsästäjillä ei ole nyt aikaa kahvitella. Pitää löytää varkaat ja Missale.

Talossa on kuitenkin aika hälinä: alakerrassa on tiedebloggaajia, ja kauniissa portaikossa käydään kiivasta keskustelua. Tiedustelut Missalesta kohtaavat päänpudistuksia, mutta Julia Burman Historiallisesta seurasta löytää vastaukset kaikkiin muihin kysymyksiin. Hän osaa kertoa talon arkkitehtuurista ja historiasta, Emil Cedercreutzin veistämistä reliefeistä talon seinillä, tieteellisistä seuroista ja Helsingin muuttumisesta vossikoiden kaupungista metron ja autojen kaupungiksi. Björk toteaa, että ajat ovat tosiaan muuttuneet. Matkan varrella on myös huomattu, että Suomen tieteen tekijöissä on vuonna 2017 paljon naisia. Se on tietenkin naisasiaa tulisesti kannattavan Idan mieleen.

Tieteiden talossa. Julia Burman kertoo, Martti (kyltin kanssa), Björk ja muut kirjanmetsästäjät kuuntevat.

huawei-1-135-ok-tiet-talo

Julia Burman antaa lopuksi etsijöille vihjeen. Missale on alunperin löytynyt Kansallisarkistosta Rauhankadulta, joten siellä voitaisiin tietää asiasta jotain. Etsintä lähestyy Björkin omaa kotikorttelia, ja nyt on hänen vuoronsa olla kauhuissaan. Hänen kotitalonsa kyljessä on 1960-luvun rakennus, josta hän ei lainkaan pidä. Martti ja Ida vievät hänet kiireesti taloon sisälle, ettei hän näkisi sitä. Rauhankadun ja Snellmaninkadun kulmatalossa näet on nykyään Tiedekirjakauppa, joka myy tieteellisten seurojen kustantamia kirjoja. Avara myymälä värikkäine myyntipöytineen on tietokirjoja ahmivan kirjanystävän mekka. Yläkerroksissa majailee Tieteellisten seurain valtuuskunta, jonka toimintaan kuuluu mm. Tieteen päivien ja Tieteiden yön järjestäminen.

hkms000005

Snellmaninkatu 13 vuonna 1958, juuri rakentamisen jälkeen. Kuva Constantin Grünberg, Helsingin kaupunginmuseo.

Matka jatkuu viereiseen kortteliin, jossa on komea Kansallisarkisto. Se kuten sitä kulmittain vastapäätä seisova Säätytalo ovat arkkitehti Gustaf Nyströmin työtä. Edellinen valmistui 1891 ja jälkimmäinen 1889-90. Kansallisarkisto, entinen Valtionarkisto säilyttää maakunta-arkistojen kanssa sekä viranomaisten että yksityishenkilöiden asiakirjoja. Vanhimmat ovat 1300-luvun alusta. Arkistossa on myös iso kirjasto arkistotieteen, historian ja näiden aputieteiden kuten kartografian alalta. Sekä arkistosta että kirjastosta saa aineistoa lukusalilainaan, kotiin ei lainoja voi viedä.

Kansallisarkiston portaikko.

Björk, Martti ja Ida ja heidän seurueensa astuvat sisään pääovesta ja nousevat upeaa portaikkoa yläkerroksen käytävään, joka johtaa vanhaan tutkijasaliin. Salin kaunista kattoa ja seinämaalauksia ihailtaessa paikalle saapuu arkiston johtaja ja valtionarkistonhoitaja Jussi Nuorteva, joka joukon ja kyltin nähdessään epäilee, että kyseessä on mielenosoitus. Kylttiä kantava Ida selittää arvokkaasti, että tulijat eivät ole protesteeraamassa, vaan etsimässä varastettua Missale Aboensea.

Kansallisarkiston vanhan tutkijasalin kasettikatto, hyllyt ja rautaportaikko.

Vanhassa tutkijasalissa Jussi Nuorteva ottaa vastaan Kadonneen kirjan metsästäjät.

Jussi Nuorteva on hyvin selvillä Missalen vaiheista. Hän kertoo, kuinka se koottiin arkistossa voudintilien ja läänintilien sidoksista löytyneistä irtolehdistä Kansallisarkistoa edeltäneessä Senaatin arkistossa 1840-50-luvulla. Koska arkistossa ei säilytetä kirjoja, sivut siirtyivät myöhemmin Kansalliskirjastolle. Arkistossa on kyllä muuta tärkeää jäljellä: pelkästään asiakirjoja on niin paljon, että hyllymetrit riittäisivät perätysten pantuina Tampereelle asti. Kirkonkirjoja on tosin siirretty nettiin ja samalla sukututkijat ovat poistuneet talosta. Historiantutkijat kuitenkin tarvitsevat arkistoja jatkuvasti.

Koska Missale on päätynyt Kansalliskirjastoon, se on seuraava kohde. Joukko, jossa on yhä kymmenittäin etsijöitä jäljellä, taivaltaa kevyessä lumisateessa Unioninkatua pitkin ja ohittaa numero 38:n pitkän kaksikerroksisen rakennuksen, joka oli ensin kantonistikoulu eli sotilaskoulutusta antava sisäoppilaitos ja sitten sairaala, kunnes yliopisto sijoitti sinne perinnetieteiden laitoksensa ja joitain muita laitoksia. Tämä Topelia-rakennus samoin kuin pieni Pyhän Kolminaisuuden Kirkko sitä vastapäätä ovat Engelin suunnittelemia ja osa sitä keskustaa, joka on 1920-luvulta tulevillekin tuttu.

Kun päästään Kansalliskirjaston portaille, Marttiin iskee epäusko ja epätoivo. Hän näkee, että etsintä on kiertänyt miltei täyden ympyrän, ja sen tarkoitus on usein tykkänään unohtunut. Björk kuitenkin aavistaa, että kadonneen Missalen kohtalo on ratkeamassa.

Kansalliskirjaston kupolisali. Kuva Wikipedia.

Takit ja laukut jätetään lokeroihin ja etsijäjoukko astelee kirjaston kupolisaliin. Se saa Idan huokaamaan ihastuksesta. Hän sanoo, että kirjasto on Helsingin kaunein talo, ja maailman kaunein kirjasto. Monet ovat samaa mieltä. Kirjojen ystävänä olen iloinen, että muutenkin taitava Engel on pannut täällä parastaan.

Björkin aavistukset osuvat oikeaan: näyttää siltä, että tulijoita on varta vasten odotettu. Saliin on tuotu tuolit, jossa väsyneet matkalaiset voivat istua. Heidät on ottanut vastaan FT Jaakko Tahkokallio, joka on keskiaikaisten käsikirjoitusten asiantuntija. Hän osaa kertoa Missalen jännittävän historian alusta saakka kuvien kera. Suomalaisen messukirjan puuhamiehinä ovat olleet Konrad Bitz ja Maunu Särkilahti, jotka liikkuivat Euroopassa opintomatkoilla vilkkaasti yhtä kuin nuoret nykyään. Noin 550 sivua sisältäneen messukirjan painosta ei tiedetä, mutta paperisia laitoksia oli satoja ja pergamentille painettuja neljä. Yksi pergamenttilaitoksesta on päätynyt tanskalaisten ryöstösaaliina Kööpenhaminan kuninkaalliseen kirjastoon.

huawei-1-153-ok-kirjasto

Jaakko Tahkokallio kertoo Missale Aboensen historiasta.

Vähitellen alkaa selvitä, että kokonaista Missalea ei ole olemassa, kaikki kappaleet ovat vaillinaisia. Mutta niistä on koottu näköispainos ja teoksen irtolehtiä voi katsella myös verkossa täällä ja täällä. Kirjaston muita vanhoja kirjoja löytyy täältä.

Martti, jota netti ja muut uudet kommervenkit vain hämmentävät, kääntyy Björkin puoleen ja vaatii suoraa vastausta: onko ajettu neljättä tuntia takaa jotain, jota ei ole olemassa?

Nyt on aika tekijän astua esiin. Teen sen ja tunnustan, että Missalea ei ole koskaan varastettu — ei tanskalaisten ryöstöretken jälkeen. Missale on turvassa niin kokonaisena kuin se voi ylipäätään olla. Kadonneen kirjan metsästys on ollut tarina, jonka kirjoitin Tieteiden yötä varten: tarina rosvoineen ja johtolankoineen, joka kuljettaisi Björkin, Idan, Martin ja muut vaeltamaan lähteneet Kruununhaan akateemisten keitaiden ja myös Suomen tieteen historian läpi. Kyse on siis huijauksesta, päätän puheeni, mutta tarkoitus on ollut hyvä.

Minulle ei olla vihaisia. Kaikki on hyvin, Missalehan on oikeastaan löytynyt, ja kierros on tarjonnut muutakin hupia. Ilta päättyy vanhojen käsikirjoitusten parissa, joita Jaakko Tahkokallio on tuonut kupolisaliin matkalaisten ihailtavaksi. Kysymyksiä riittää ja tutkija vastaa niihin hauskasti ja oppineesti. Vaikka on kuljettu pitkä matka, monella ei ole vieläkään kiire kotiin.

huawei-1-176-ok-kirjasto

huawei-1-178-ok-kirjasto

huawei-1-161-ok-kirjasto

Akateeminen Helsinki on täynnä aarteita: pitää vain löytää tie niiden äärelle. Tästä Kadonneen kirjan metsästyksessä ja muissa Tieteiden yön tapahtumissa oli kysymys.

”Kadonneen kirjan metsästyksessä” 1920-luvulta nykyaikaan siirtyneitä aikamatkailijoita esittivät

Janne Vuorenmaa (Karl Axel Björk)

Hanna Erkinjuntti (Ida Helander)

Jori Virtanen (Martti Ekman)

Näyttelijät ennen kenraaliharjoitusta joulukuussa… (kuva Jenni Nykänen)

… ja suururakan jälkeen Kansalliskirjastossa.

Lämpimät kiitokseni näille kolmelle omistautuneelle ja taitavalle amatöörinäyttelijälle, kaikille mukana olleille asiantuntijoille ja heidän taustajoukoilleen sekä Mandille ja muille Tieteellisten Seurain valtuuskunnan puurtajille, jotka toteuttivat Björkin ja hänen ystäviensä aikamatkan Tieteiden yönä ja tekivät siitä ikimuistoisen!