Björk tutkii jälleen!

 

Björk ja Valkama (Joel Mäkinen ja Miro Apostolakis). Näyttämökuvat ovat Iloisten sielujen hotellin kenraaliharjoituksesta viime keväältä.

Björk-sarja on edennyt seitsemänteen osaansa, joka ilmestyy ensi kesänä. Romaanien sisäisessä ajassa on edetty maaliskuusta 1921 vuoden 1922 huhtikuun alkuun. Reaaliaikaa ensimmäisen romaanin ilmestymisestä vuonna 2014 on kulunut kuusi ja puoli vuotta.

Tein jo ensimmäistä romaania kirjoittaessani päätöksen, että työnnän tapahtuma-aikaa harkitun hitaasti eteenpäin. Näin pääsen tarkastelemaan historiallista ajankohtaa huolellisesti ja syventämään päähenkilön ja muiden henkilöiden kuvausta kyllin paljon. Voin näyttää Karl Axel Björkin elämän läheltä ja tuoda lukijan sisälle hänen ajatuksiinsa, tekoihinsa ja valintoihinsa. Tämä on toki riski, jos lukijat eivät kiinnostu päähenkilöstä tai pidä hänestä kyllin paljon. Mutta olen huomannut, että Björkillä on ystäviä, jotka odottavat uusia kirjoja innokkaasti.

Voin ennakkoon kertoa, että Björkin on romaanin aikana pakko tehdä isoja päätöksiä.  Hän on eri tavoin kiintynyt kolmeen naiseen. Nämä ovat hänen pikkuserkkunsa Lisbet, hänen ystävänsä Antonin pikkusisar Ida ja kaksoisvakooja Katja, jonka hän on tavannut Berliinissä uudelleen.

Philip Axelskiöld (Janne Marja-aho) ja Björk kilpailevat Lisbetin (Heljä Heikkinen) suosiosta.

Björk ja Ida (Minja Koski). Käynnissä on mielenosoitus naisten yliopistovirkojen puolesta.

Björk on myös huolissaan mielenterveydestään. Nykyajan kielellä sanottaisiin, että hän on traumatisoitunut. Hän on kohdannut rikoksia ja rikollisia, jotka ovat järkyttäneet häntä syvästi. Hänellä on ennestään muistissaan väkivallan aika kaaottisessa Berliinissä, ja hänen on vaikea vieroittaa itseään morfiinista, johon hän jäi sairaalassa koukkuun.

Björk on kohdannut arkkivihollisensa Vahanaaman (Janne Marja-aho), joka tietää hänen morfiiniriippuvuudestaan.

Vahanaama piikittää Björkiä.

Björk kuvittelee harhojen vallassa, että demonit riepottavat häntä…

… ja repivät sitten hänet kappaleiksi.

1920-luvulla tiedettiin toki, että ihmiseen vaikuttavat järkyttävät tapahtumat. Sanottiin, että yhdessä yössä jonkun hiukset saattoivat muuttua harmaiksi tai valkoisiksi.

Silti odotettiin, että varsinkin nuoret miehet ovat vankkoja ja lujahermoisia. Suomessa on kriisien jälkeen vaadittu ihmisiä kokoamaan itsensä ja reipastumaan. Näin on kävi sotien jälkeen 1940-luvulla ja näin kävi sitä ennen, kun oli koettu maailmansodan taantuma ja repivä sisällissota.

1920-luvun alussa elettiin siten kansallisestikin tukahdutetun trauman aikaa. Voittajat olivat uhittelevia, häviäjät katkeria: heikkous oli kielletty kummallakin puolen. Ei ollut varaa tai tilaa päästää nuorisoa sellaisen hermoherkkyyden, hysteerisen huvittelunhalun tai kyynisen elämänväsymyksen valtaan, joka leimasi sodan runteleman keskieurooppalaisen kulttuurin tilaa. Sen aika tulisi vasta vuosikymmenen lopussa, kun Mika Waltari julkaisee romaanin Suuri illusioni (josta tässä yksi nykylukijan arvio) ja Tulenkantajat kirjoittavat levottomasti sykkivästä modernista kaupunkielämästä.

 

9789510423769__frontcover_final_original

 

Tulevassa romaanissa sivutaan ajan kiinnostusta henkimaailmaan ja spiritismiin. Sherlock Holmesin luoja, Sir Arthur Conan Doyle, harrasti innokkaasti okkultismia siitä huolimatta, että hänen kertomustensa päähenkilö oli ankaran looginen eikä uskonut yliluonnollisiin ilmiöihin.

Spiritistinen istunto. Still-kuva Fritz Langin elokuvasta Tohtori Mabuse – ihmispeto (1922).

1920-luku oli tanssin aikakausi. Nuoriso tahtoi huvitella, ja joka viikonloppu järjestettiin Helsingissä tansseja ravintoloissa tai ylioppilaiden tilaisuuksissa kieltolaista ja huviverosta huolimatta. Foxtrotin ohella Suomeen tuli uskaliaampi tanssi tango, joka koituu eräällä tavalla Björkin kohtaloksi.

Björk tangon pyörteissä.

Musiikki soi myös elokuvissa, salakapakoissa ja ilotaloissa. Koska gramofonit olivat toistaiseksi harvinaisia, muusikoilla oli runsaasti työtilauksia.

Vuonna 1922 syntyi USA:ssa afroamerikkalaisen tanssiperinteen pohjalta charleston, jonka nopea tahti ja jalkojen ja käsien villit liikkeet olivat jotakin aivan uutta: aiemmin oli tanssittu melko hitaasti ja hillitysti. Sen saapuminen kaukaiseen Suomeen kesti  melko kauan. Iloisten sielujen hotellin kohtaus, joka tapahtuu Ketunhännän salakapakassa, sisältää kuitenkin runsaasti charleston-tanssin muunnelmia.

Missä nalle luuraa?

Blogini herää nyt talviunestaan, koska elämää loppukesästä asti häirinnyt ja minut kodistani karkottanut putkiremontti on päättymässä ja olen jälleen saanut asettua rakkaan työpöytäni ääreen. Käsistäni on myös poistunut edellinen työprojekti ja keskityn seuraavaan Björk-romaaniin. On siis otollinen hetki virvoittaa myös blogi ja postata sinne jatkossa kaikkea sellaista, mitä tulee mieleen kaivellessa esiin materiaalia 1920-luvun Helsingin ja Suomen kuvaamista varten.

Ihan aluksi kuitenkin esitän jälleen Helsingin katukuvaan liittyvän arvoituksen. Mistä löytyy kuvan esittämä nallekarhu?

Vastaukset entiseen tapaan kommentteina blogiin, kiitos!

Me teimme sen!

Täysmittaisen suomalaisen musikaalin kantaesitys on aina tapaus. Vielä suurempi tapaus on, kun musikaali on menestys. Ja suorastaan ihme on kyseessä, kun produktio pannaan pystyyn murto-osalla siitä rahasta, mitä isojen maiden menestysmusikaaleihin satsataan.

Iloisten sielujen hotelli sai ensi-iltansa maaliskuun lopulla, ja arvostelut olivat lähes kauttaaltaan kiittäviä. Erityisen ihastuneita esitykseen ja teokseen olivat Hufvudstadsbladetin kriitikko, Teatteri ja Tanssi -lehden arvioija ja uusia esityksiä ahkerasti seuraava blogisti Teatterikärpänen. Teatterikärpäsen kommentit voi lukea täältä.

Kesäkuun esitysten jälkeen pidettiin lomaa, ja ensi viikolla keskiviikkona ja torstaina, eli 21.8. ja 22.8. on kaksi viimeistä esitystä. Jos ette ole vielä nähneet musikaalia, niin kipi kapi lippuja ostamaan: niitä myy Ticketmaster! Esiintyjistä kaksi on vaihtunut alkukesän esityksistä, eli Vahanaamaa esittää nyt Petri Knuuttila ja Frans Valkamaa Jukka Nylund. Muita muutoksia ei ole.

Kesäkuussa ehdin liittää videopäiväkirjani haastattelusarjaan säveltäjä Jukka Nykäsen haastattelun. Hänellä oli niin paljon sanottavaa Iloisten sielujen sävellysprosessista, että video piti leikata kahteen osaan. Siellä ovat nähtävissä myös päiväkirjan edelliset osat. Tässä 17:1.

 

Ja tässä toinen osa (17:2)

 

En ole ehtinyt haastatella Marko Hilpoa, joka harjoitti musiikin, sovitti sen ja toimi esityksessä kosketinsoittajana ja kapellimestarina. Tässä kuitenkin videoklippi harjoituksista Aleksanterin teatterissa, jossa Marko ja kitaristi Juha Savela, basisti Hannu Rantanen ja rumpali Kari Paavola kävivät läpi ensimmäisen näytöksen musiikkia. Siinä samasta teemasta esitetään kaksi muunnelmaa: iloinen ja valoisa, ja tumma ja uhkaava. Minun piti kierrättää klippi YouTuben kautta, koska WordPress-alustani ei suoraan näytä iPhonella kuvattuja videoita.

On haikeaa jättää tuotantoryhmä ja musikaali, kun olen seurannut harjoituksia niin tiiviisti koko kevään, kuten videopäiväkirjasta käy ilmi. Onneksi minulla on jäljellä paljon kuva- ja videomateriaalia, johon voin nostalgisesti palata. Ja toivottavasti musikaali jatkaa elämäänsä jossain muodossa. Se on aivan liian upea, jotta esitykset voisivat jäädä yhteen kauteen. En tässä puhu omasta osuudestani, vaan työryhmän ponnistuksesta, joka ylitti kaikki odotukseni.

Vielä pieni kuvakavalkadi viimeisten viikkojen harjoituksista.

Orkesterimontussa.

Soittajat ja näyttelijät näkevät vaihteeksi toisensa muutenkin kuin monitoreissa.

Koreografi Peter Pihlström jakaa käskyjä. Hän on muuten taas jaloillaan onnistuneen lonkkaleikkauksen jälkeen.

Säveltäjä seuraa orkesterin työskentelyä.

Valkama (Miro Apostolakis) ja Björk (Joel Mäkinen) ihmettelevät, mitä nainen haluaa.

Poliisit (Ville Pulkki, Tatu Siivonen, Rami Meling ja Otto Pilli) kauhistelevat juopottelua kieltolain aikana. Lattialla vaaka-asennossa Björk.

Ketunhännän kapakka. Vasemmalla Lyyli (Heljä Heikkinen) ja Björk, oikealla baaritiskin äärellä punaisessa paidassa Ragni (Minja Koski) ja Väiski (Tatu Siivonen).

Väiski kovistelee Björkiä.

Ensi-ilta lähestyy…

Avainsanat

Jännitys tihenee. Ensi-ilta on jo ensi viikolla! Iloisten sielujen hotelli -musikaalin harjoituksissa hiotaan viimeisiä yksityiskohtia ja paikataan viimeisiä aukkoja koreografiassa ja kohtausten rakenteessa. Olen edelleen seurannut melko tiiviisti harjoituksia ja kunnioitukseni työryhmässä puurtavia musiikkiteatterin ammattilaisia kohtaan on kasvanut entisestään.

Näyttelijät ja kuorolaiset, kaikki freelancereita, osaavat näytellä, laulaa ja tanssia ja jaksavat tosi ammattilaisten tavoin tehdä uskomattoman pitkiä päiviä, ohjaaja, ohjaajan assistentti, koreografi ja pukusuunnittelija antavat projektille kaikkensa, kulisseissa ahkeroivat ääni- ja valosuunnittelija, tarpeistoa hankitaan vaikka mistä ja luovuus ja kekseliäisyys korvaavat budjetin rajallisuutta.

En voi muuta sanoa, kuin että tämä on kerta kaikkiaan huikean loistava ryhmä!

Tässä blogissa esittelen videopäiväkirjan osat 10, 11 ja 12: ne kattavat ajanjakson 9.3. – 14.3. Tällä kertaa en kuvaile päiviä tarkemmin, koska itsellänikin on kiireitä. Liitän tähän sarjan valokuvia ja sitten seuraavat videot. Ne kertovat kylliksi. Niihin sisältyy näyttelijöiden haastatteluja ja muuta kivaa. Kannattaa katsoa!

Kuoron harjoitukset.

Kuoron keskellä ohjaaja Reetta Ristimäki. Oikealla koreografi Peter Pihlström.

Kuoro tiiviinä joukkona. Peter Pihlström antaa ohjeita.

Edessä Minja Koski ja Joel Mäkinen.

Teatterilavalla.

Teatterilavalla kuoro ja Otto Pilli (oikealla).

”Läpäri” eli läpimeno. Yleisön joukossa Saija Nisula, Peter Pihlström ja Nea Huovinen.

Esiintyjien lämpiössä. Vasemmalta Miro Apostolakis, Janne Marja-Aho ja Tatu Siivonen.

Pianon ääressä Joel Mäkinen ja Tatu Siivonen.

Tatu Siivonen ja Joel Mäkinen.

Joel Mäkinen, Peter Pihlström ja Miro Apostolakis.

Ja tässä linkit Youtubeen. Videopäiväkirjan osa 10.

 

Videopäiväkirjan osa 11. Se on yli 17 minuuttia pitkä, ja jouduin jakamaan sen kahteen osaan, 11a ja 11b.

Tässä 11a:

 

Ja tässä 11b:

 

Videopäiväkirjan osa 12.