Iloinen ja surullinen 1920-luku

Ilta-Sanomat julkaisee satavuotiaan itsenäisyytemme kunniaksi joka kuussa erikoislehden yhdestä itsenäisyyden ajan vuosikymmenestä. Helmikuun 2. päivä julkaistiin 20-luku-numero, jota lämpimästi suosittelen.

kuva-1

Julkistamiseen liittyy myös puhetta ja musiikkia sisältävä tilaisuus Sanomatalolla. Viime tilaisuuteen sain minäkin kutsun tulla keskustelemaan 1920-luvun tummasta, rikollisesta puolesta yhdessä Mikko-Olavi Seppälän kanssa, joka tuntee hyvin 1920-luvun valoisen puolen, eli huvielämän ja musiikin. Hän on kirjoittanut siitä kirjan — Suruton kaupunki: 1920-luvun iloinen Helsinki — jossa mainio kuvamateriaali yhdistyy viihdyttävästi juoksevaan tekstiin, johon on pakattu paljon tietoa ja viitteitä ajan kirjallisuuteen ja muihin lähteisiin.

kuva-2

Kirjan luvut käsittelevät jazzin tuloa Helsinkiin, kieltolain vaikutusta ja sen muovaamia juomatapoja ja huvipaikkoja, automobiilien ilmestymistä katukuvaan, kaupunkilaisten ulkoilmaelämää ja urheiluharrastuksia, uutta teknologiaa ja modernistista kulttuuria, jotka murtautuivat pääkaupunkiin juuri tuona vuosikymmenenä.

kuva-3

Kuvitus on todella monipuolista. Se sisältää vanhoja valokuvia, mainoksia, lehtiartikkeleita sekä muutamia taideteoksia, joista ilahduttavimpia olivat Greta Hällfors-Sipilän omaperäiset ja atmosfääriset maalaukset ajan ravintoloista ja kulttuuririennoista. Niitä voi nyt katsella myös Tampereen taidemuseossa, johon on koottu modernin ajan ansiotta miesten varjoon jääneiden suomalaisten naistaiteilijoiden tuotantoa.

img_0825

img_0824

Greta Hällfors-Sipilän maalauksia kirjassa. Alkuperäiset: Helsingin kaupunginmuseo.

Kirja muistuttaa siitä, että kieltolaki, porvarillinen moraali tai kaupungin siivoutta valvovat viranomaiset eivät voineet mitään asukkaiden halulle viettää vapaa-aikansa juoden, tanssien, seurustellen, tungeksien eläviin kuviin ja nauttien pikkutunneilla katukeittiöiden antimia kuten kuumia makkaroita, jotka ilmestyivät vuosikymmenen lopulla katukuvaan pitkällisten vaatimusten jälkeen. Nykyään rakkaita nakkikioskeja uhkaavat jälleen terveysviranomaiset ja muu byrokratia.

puh-043

puh-045

Kauniin urheilullisen vartalon palvonta kuului myös aikaan.

puh-044Autoistumisesta kertovassa luvussa selviää esimerkiksi, että vuonna 1921 avattiin Hietalahden torilla kaupungin ensimmäinen bensiiniasema. Sittemmin bensa-asemat ovat kaikonneet kauemmas ydinkeskustasta ja kotoisten Teboilien tilalle puuhataan jo sähköautojen latauspisteitä.

puh-047

Mikko-Olavi Seppälä on oiva johdattaja 1920-luvun trendeihin. Hän on monipuolinen tekijä ja tutkija, joka on kirjoittanut mm. J. Alfred Tannerista. Täältä löytyy hänen esittelynsä. Ilta-Sanomien tilaisuudessa hän esiintyi paitsi puhujana, myös ihanan värikkäässä jazz-miehen asussa Sakilaiset-yhtyeen laulusolistina esittäen kieltolakiaiheisia kupletteja. Stadilaiset voivat nostalgisoida paitsi Seppälän hienon kirjan, myös yhtyeen levyn parissa. Kirjasta lisää maistiaisia täällä. Tietoja ja kuvia Sakilaiset-yhtyeestä täällä.

sakilaiset

Miksi ei lyhyttä

Omakuva eteisessä.

Olen lukenut välillä ohjeita siitä, kuinka blogia pidetään. Kirjoituksia pitää julkaista kyllin usein. Kannattaa olla persoonallinen ja henkilökohtainen ja mielellään hauska, eikä liian asiallinen. Kirjoitusten on hyvä olla lyhyitä ja yksinkertaisia, koska nykyään selataan ja silmäillään eikä syvälueta. Kukaan ei lue tekstiä, jota joutuu näytöllä rullaamaan nähdäkseen jatkon.

Olen rikkonut jokaista näistä kultaisista käskyistä. Olen toistaiseksi blogannut säännöllisesti, mutta harvakseltaan. Elämäni on kiireistä, kirjoitan paljon kaikenlaista, opetan yliopistolla, istun kokouksissa ja puuhaan yhtä jos toistakin. Blogin pitäminen on yhteydessä Björk-romaanieni kirjoittamiseen, uppoutumista 1920-luvun maailmaan, ja usein herra Björk työllistää minut niin kokonaan, että blogiin ei tiristy yhtikäs mitään. Pari viikkoa sitten oli Tieteiden yön Björk-kävely, josta postasin edellisen blogikirjoituksen, ja tekeillä on sekä neljäs Björk-romaani että musikaali, johon tämä joka paikkaan nenänsä pistävä herrasmies-salapoliisi on soluttautunut peräti päärooliin. (Osaako hän muka laulaa? No, sehän nähdään!)

Enkä taida olla kyllin henkilökohtainen, vaan pikemmin — no niin, asiallinen. Vaikka toisaalta, NYT olen henkilökohtainen: alussa on vieläpä omakuvani, tosin ei selfie, koska en vieläkään osaa ottaa niitä. Sen otti tyttäreni, joka opetti minulle uuden puhelimeni kameran säätöjä. Siinä on minulle uusi ja täysin moraaliton ”kauneus”-säätö, joka tuossa kuvassa on väännetty puoliväliin skaalaa. Siksi olen niin siloinen. (Kaikkea sitä on keksitty!)

Palatakseni asiaan, asiallisuus on minulle henkilökohtaisuutta. Olen pienestä pitäen rakastanut tietoa, tiedon keräämistä ja tiedosta puhumista. Tieto, tietokirjat, tietäminen ovat intohimoni. Rakastan tarinoita ja tunnen niitä kirjoittaessani mielihyvää. Mutta myös tietokirjoittaminen saa minut hyrräämään ilosta.

Enkä kirjoita lyhyesti. En totta vieköön. En vaikka kuinka elettäisiin selailun ja klikkailun aikaa. Tämänkin jutun piti olla lyhyt, mutta lukijaparka joutuu taas rullaamisen ankaraan työhön.

Olen useasti pohtinut, miksi minun on niin vaikea kirjoittaa lyhyesti. Sen täytyy lähteä jo aiheen valinnasta: valitsen liian isoja aiheita. Tai ei sittenkään. Suurenkin asian voi kiteyttää muutamaan tiiviiseen aforismiin. Ajatellaan vaikka tviittejä. (Ilmankos en uskalla tviitata…)

Nyt tulee paha. Epäilen, että kyse on syvälle juurtuneesta turhautumisesta. Olen aina halunnut kirjoittaa esseitä. Mutta esseitä ei lueta.

Essee on minusta ihana muoto. Sen olemus on vapaus. Se voi olla mitä tahansa. Se voi olla yhtä runollisesti kirjoitettua kuin taideproosa, mutta se on silti jotain muuta. Se voi sisältää syvällisesti prosessoitua tietoa, mutta sen suhde tietoon voi olla myös leikkisä tai huoleton. Sellaisena epäkunnioittavana ja epävirallisena yleistiedon sirpaleiden ja kirjoista poimittujen pätkien pyörittelynä essee sai juuri alkunsa.

1800-luvun englantilaiset kirjoittivat koko ajan esseitä. Kirjallisuuden tutkimus ei ollut vielä tiedettä, vaan esseistien temmellyskenttä. Oli myös yleisesseistejä, kuten Charles Lamb. Hän kirjoitti esseitä ihan mistä huvitti, nokikolareista, paistetusta possusta ja yöllisistä painajaisista. (Kuka enää lukee Lambia? Tai muitakaan 1800-luvun esseistejä?)

Pidän esseiden lisäksi päiväkirjoista ja kirjekokoelmista, vaikka ne saavat minut tuntemaan alemmuutta. Oma muistikirjani on häpeäpilkku. Siitä ei löydy hienoja ajatuksia eikä kuolemattomia lauseita. Se on täynnä vinksahtaneita piirroksia ja havaintoja ja ihmettelyä siitä, mihin aikani oikein päivittäin kuluu. Se onkin vain itseäni varten. Senecaa luen mielelläni, vaikka hän kirjoitti kirjeensä tietäen, että ne julkaistaan.

On juhlaa, kun löytää uuden kirjailijan, josta tulee ystävä. Muutama vuosi sitten luin Annie Dillardin kirjoituskokoelman kirjoittamisesta ja olin myyty. Piti hankkia lisää. Alla on yksi lempikirjoistani. Kai Dillard esseitä kirjoittaa, proosan lisäksi, mutta esseen näköisiä tekstejä ei useinkaan enää kutsuta esseiksi, ei varsinkaan Amerikassa. Sana on siellä vanhanaikainen ja pölyinen. Oli nimi mikä oli, essee on yhä minulle läheinen muoto.

Kun suomensin kirjoja, purin esseenkirjoitushinkuni laatimalla käännöksiin esseenkaltaisia esipuheita. En ole moneen vuoteen kääntänyt, niin että nyt blogini lukijat saavat kärsiä tästä heikkoudestani.

Jos tahdotte lukea lisää mietteitäni esseestä, niitä löytyy kirjoituksesta ”Sivuun astumisen taide”. Se on julkaistu teoksessa Mitä essee tarkoittaa. Teoksen on toimittanut Johanna Venho ja kustantaja on Savukeidas.

1920-luvun aikamatkaajat vuoden 2017 Helsingissä

tieteiden-yo-katu

Tieteiden yö 12. 1. 2017. Kadonneen kirjan metsästäjät Hallituskadulla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talon edessä. Keskellä Ida Helander. Kuva Jari Loisa.

Viime viikon torstaina eli Tieteiden yönä Karl Axel Björk ilmestyi yllättäen tammikuisen räntäsateen pieksämään Helsinkiin. Hän oli seurannut aikakoneella varkaita, joiden hän uskoi ryöstäneen arvokkaan kirjan, eli Suomen ainoan inkunaabelin Missale Aboensen. Inkunaabelihan on ennen vuotta 1500 painettu kirja. Tämä nimenomainen kirja oli Björkin tietämän mukaan Missalen ainoa täydellinen laitos, ja sen arvo oli mittaamaton. Siksi oli tarpeen tehdä huima matka vuodesta 1921 vuoteen 2017.

Rosvojahtiin tarvittiin virkavallan apua, joten Björk oli jättänyt sanan ystävälleen, ylikonstaapeli Martti Ekmanille, että tämä tulisi vuoteen 2017 ja vangitsisi kirjavarkaat. Martti teki työtä käskettyä, ja hänen vastustuksestaan huolimatta mukaan aikakoneeseen tahtoi myös Björkin nuori ystävätär Ida Helander.

Ida ei tingi tyylistään, vaikka lähdetäänkin rosvojahtiin. Kuva Jenni Nykänen.

Eikä tässä kyllin: auttamaan ilmaantui myös nykyajan ihmisiä, jotka tieto metsästyksestä oli saavuttanut. Etsintään mukaan lähti monikymmenpäinen joukko innokkaita, kuten kuvista näkyy. Suuren joukon liikkumista auttoi kyltti, jota Björk ja hänen ystävänsä kantoivat.

Tekijä ja hänen luomuksensa. Tieteiden yön kierroksen kenraaliharjoitus on alkamassa 21. 12. 2016. Björkillä ei ole vielä viiksiä. Kuva Jenni Nykänen.

Etsintä alkaa Helsingin yliopiston päärakennuksesta Unioninkadun puolelta. Björk on saanut päähänsä, että varkaat ovat piiloutuneet yliopiston miekkailusaliin, joka vuonna 1921 oli paviljongissa yliopiston avaralla pihamaalla. Björk on itsekin harjoitellut miekkailusalissa kalvan käytön taitoa miekkailumestari Mauritz Mexmontanin opastuksella. Mutta historia on tehnyt tepposet: salia ei löydykään. Sen ja vehreän pihan paikalla on jotain muuta.

Carl Ludwig Engelin piirtämään ja vuonna 1832 valmistuneeseen yliopistorakennukseen oli liitetty vuosina 1935-37 J. S. Sirénin suunnittelema uusi puoli, joka yhdistyy käytävillä vanhaan puoleen. Näin yliopisto täyttää koko korttelin. Uusi puoli on ulkoapäin niin vanhaa mukaileva, että liitosta ei erota. Uuden puolen sisustus noudattaa kuitenkin 1920-luvun tyyliä ja muistuttaa Sirénin toisen työn Eduskuntatalon sisäosia. Jatkosodan pommitukset tuhosivat vuonna 1944 suuria osia yliopistorakennuksen vanhasta puolesta. Kaunis vestibyyli restauroitiin täysin ennalleen, mutta muualla tehtiin muutoksia.

puhelimesta-uusia-010-vestibyyli

Helsingin yliopiston vanhan puolen sisääntuloaulan vestibyyli.

Uusi rakennus hämmentää ensin aikamatkaajia. Sitten he löytävät tiensä Yliopistomuseoon, joka on uuden puolen kolmannessa kerroksessa. Ehkä varkaat ovat piilottaneet saaliinsa toisten vanhojen kirjojen joukkoon…

Yliopistomuseo toimi aikaisemmin Arppeanumissa Senaatintorin koilliskulmassa. Tästä kauniista venetsialaistyylisestä talosta se joutui lähtemään 2014 virkamiesten tieltä: tiloihin muutti Valtioneuvoston kanslia. Museo aukesi yliopiston päärakennuksessa vuoden 2015 keväällä ja suureen saliin on saatu mahtumaan rakkaan Alma Materini historia värikkäänä kavalkadina. Tiloissa on perusnäyttelyn lisäksi vaihtuvia näyttelyjä ja sinne pääsee Museokortilla. Muistakaa katsoa ylöspäin: valaistus on kuin tähtitaivas! Ja sopivaan aikaan sisään tullessa pääsee eläytymään Turun paloon, kun punainen valo alkaa levitä palosta kertovassa osastossa.

tiet-yo-1-yo-mus

1920-luvulta tulleet vieraat vastaanottaa museon amanuenssi Päivi Rainio. Kadonneen kirjan etsijöitä on niin paljon, että kestää hetken ennen kuin kaikki pääsevät sisään. Päivi Rainio ei ole nähnyt Missale Aboensea, jonka perään kolmikkomme tiedustelee, mutta museossa on paljon muuta kiinnostavaa. Heti kohta silmiin osuvat vanha Biblia ja ”Yxi Lasten Paras Tavara” sekä luonnontieteilijä Gaddin väitöskirja, joka saa Björkin nauramaan: tuollaisella pikku vihkosellako ennen väiteltiin? Amanuenssi tietää kuitenkin kertoa, että 1700-luvulla väitöskirjat olivat kuin artikkeleita, ja professori saattoi kirjoittaa yli satakin sellaista uransa aikana. Opiskelijat vain puolustivat niitä, teksti oli opettajan.

tiet-yo-2-yo-mus

Yliopistomuseossa.

Muutakin hauskaa löytyy vitriineistä. Siellä on esillä yliopiston alkupiste, eli Turun akatemian perustamisasiakirja vuodelta 1640, ja myös hopeinen lipas, jossa sitä säilytettiin ja jonka sisällä se kesti Turun tuhoisan tulipalon 1827. Palon seurauksena yliopisto siirrettiin Helsinkiin, ja mukana tulivat palosta säästyneet kirjat ja dokumentit. Näytteillä on myös vanhoja luonnontieteellisiä instrumentteja ja muotokuvia entisajan oppineista ja Venäjän keisareista, jotka olivat myös pitkään yliopiston kanslereita.

Ida Yliopistomuseossa. Taustalla Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai I. Kuva Jenni Nykänen.

Matka jatkuu tutustumisella Engelin työhön ja Lauantaiseuran toimintaan. Erityisen viihdyttävä osasto kertoo menneiden vuosien ylioppilaiden elämästä. Idalle on järkytys katsella dokumentteja, jossa kerrotaan naisten akateemisen opintien alusta. Heidän on täytynyt pyytää vapautusta sukupuolestaan! Ja miten raivostuttava on sata vuotta vanha pilakuva, jonka mukaan maailma kääntyy aivan nurin, kun naiset saavat opiskella…

Museon seinä ”Hameiden hidastamat” kertoo naisten hankalasta alkutaipaleesta korkeamman opin tiellä.

Museossa viipyisi vaikka kuinka pitkään sen aarteita tutkimassa, mutta Martti pelkää rosvojen pääsevän karkuun. Amanuenssi Rainio muistaa äkkiä parin hämäräperäisen miehen käyneen etsimässä miekkailusalia. Kun sitä ole löytynyt, miehet ovat lähteneet ”Remanderin kahvilaan”.  Björk arvaa, että kyseessä on kahvila Remanderin kauppiastalossa Senaatintorin toisella puolella.

Matkan varrella ihmetystä herättävät uudet pankkirakennukset Fabianinkadun ja Aleksanterinkadun kulmassa ja Unioninkadun ja Aleksanterinkadun kulmassa. Ne ilmestyivät paikalleen 1930-luvulla. Senaatintorin kulmalla oleva uudisrakennus ei ole ruma, mutta muita torin rakennuksia sata vuotta nuorempana se pistää silmään. Martti ahdistuu, kun huomaa, pääpoliisiasema on muuttanut torin reunalta pois. Miten muka Pasilasta voi johtaa Helsingin poliisia, sehän on kaupungin laidalla!

Eihän tästä mitään tule, kun pääpoliisiasema on siirretty Pasilaan! Martti ja Ida ihmettelevät maailman menoa. Kuva Jenni Nykänen.

Sederholmin ja Remanderin talojen hieno kunto sen sijaan ilahduttaa kovasti aikamatkaajia. 1920-luvun alussa rakennukset olivat niin rempallaan, että ehdotettiin niiden purkamista. Onneksi ne säästyivät. Kauppapuoteja ei enää talossa ole, vaan Helsingin kaupunginmuseo, joka avasi uudet hienot tilansa viime keväänä.

Ulkoa tutun näköinen, mutta sisältä… Ida ja Björk kohtaavat Kaupunginmuseon aavemaisesti itsestään avautuvat ovet. Kuva Jenni Nykänen.

Itsestään aukeavat ovet ja sisustuksen modernius hämmentävät 1920-luvulta tulleita. Martti ihmettelee, ollaanko toisella taivaankappaleella. Häntä ja Idaa rauhoittaa kuitenkin huomata, että museossa on aikakone. He ovat jo pelänneet, ettei takaisin vuoteen 1921 enää pääsisi. Oppaaksi ilmestyy  museolehtori Anna Finnilä, joka osaa kertoa, miksi talo on niin uuden näköinen sisältä. Missalea ei täältäkään löydy, mutta Anna Finnilä esittelee museon aarteen: 1970-luvun puhelinluettelon, joka on Lasten kaupungin kokoelmissa.

Kadonneen kirjan metsästäjät Helsingin kaupunginmuseossa.

Ensin kokoelmien uutuus saa 1920-luvun nuorten kulmat kohoamaan. Sitten Ida huomauttaa, että on hauskaa, että museoissa säilytetään tavallisten kaupunkilaisten arkiesineitä eikä vain maan mahtavien tavaroita. Videotykin toiminta ja tieto, miten paljon sähkölaitteita kaikilla on kodeissaan vuonna 2017, käyvät kyllä yli ymmärryksen.

Kaupungin historia on viedä mukanaan. Mutta sitten Björk muistaa, millä asialla ollaan. Lattialta löytyy johtolanka, eli paperilappu, jossa lukee: ”Kytät kannoilla! Tavataan Hallituskatu ykkösessä”. Kadonneen kirjan metsästys jatkuu. Matkalla sivuutetaan Ritarihuone, ja Martti saa aiheen letkauttaa Björkiä tämän hienosta suvusta.

Hallituskatu yhdessä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talo, joka on niin tutun näköinen, että Ida odottaa löytävänsä sisältä seuran sihteerin E. A. Tunkelon tai esimiehen, professori Krohnin. Aikaa on kuitenkin kulunut sen verran, että vastassa ovat näiden kunnianarvoisien hahmojen sijasta talon nykyiset toimijat, tutkijat Hanna Karhu, Sakari Katajamäki ja Niina Hämäläinen.

tiet-yo-6-sks

Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa kuulemassa tarinoita kadonneista kirjoista.

He eivät ole nähneet Missalea, mutta puhe kadonneesta kirjasta tuntuu perin tutulta. Tutkijat innostuvat kertomaan monista kadonneista ja unohtuneista kirjoista ja käsikirjoituksista, ja myös muodonmuutoksista, joita Aleksis Kiven ja Elias Lönnrotin tuotanto on käynyt läpi. Lukemillamme klassikoilla on todella kirjava ja arvaamaton historia! Kritiikkikin on kansallisia ikoneitamme kovasti höykyttänyt.

Ja taas eteenpäin….

Kiehtovia tarinoita kirjojen kohtaloista ja SKS:n toiminnasta ja projekteista kuuntelisin ainakin minä vaikka kuinka pitkään, mutta etsinnän on jatkuttava. Otto Mannisen Runeberg-käännökset tuovat Hanna Karhun mieleen kansallisrunoilijan käsikirjoitukset, joita säilytetään samassa korttelissa Svenska Litteratursällskapetin talossa. Björk alkaa epäillä, että varkailla on tähtäimessä muitakin kalleuksia — esimerkiksi Maamme-laulun käsikirjoitus.

Talo, jossa Svenska Litteratursällskapet toimii, tuottaa yllätyksen. Vuonna 1921 paikalla oli puutalo ja siinä tyttökoulu. Nykyinen talo onkin vasta vuodelta 1926. Se on pieni ja melko sokkeloinen, niin että sisään pyrkivät kirjojen etsijät säikäyttävät seuran henkilökunnan: mahtuvatko kaikki sisään? Joten kuten. Toivuttuaan järkytyksestä Johan Pyy asiakaspalvelusta toivottaa vieraat tervetulleiksi ja kertoo, mitä seura tekee ja mitä iloa siitä on sen asiakkaille. 1920-luvulta tulleet saavat suosituksen ostaa saappaita valmistavan Suomen Gummitehtaan osakkeita, kuten seura älysi aikanaan tehdä. Heidän lapsenlapsensa voisivat sitten elää mukavasti myytyään hyvään aikaan Nokian osakkeensa.

Yläkerrasta löytyy talon toiseksi suurin huone, johon ei mahdu kuin puolet etsijäjoukosta. Arkistonhoitaja Hanna Strandberg kertoo tutkijoille ja yleisölle tarjottavasta historiallisesta aineistosta. Netissä on nähtävissä vanhoja valokuvia, kirjeitä ja päiväkirjoja. Finna.fi -palvelusta löytyy vaikka mitä. Hanna Strandberg tahtoo perehdyttää Björkin kädestä pitäen digitaaliseen tiedonhakuun. Björk oppii nopeasti koneen näpyttelyn, mutta ajatus samanlaisista ihmekoneista joka kodissa vaatii kypsyttelyä. Kaikkein oudoin on väite, että jokaisella kulkee sellainen nykyään jopa taskussaan!

Hanna Strandberg kertoo Björkille internetin ihmeistä ja tiedonhausta. Se osa etsijäjoukkoa, joka on mahtunut Svenska Litteratursällskapetin seminaarihuoneeseen, seuraa silmä tarkkana.

Martti, jolla on jalat maassa, ei jaksa perehtyä digi-digi-ihmeisiin. Häntä askarruttaa enemmän se, miksi varkaat juoksevat ympäri Kruununhakaa kuin ampiaisen pistäminä. Siinäpä onkin miettimistä, kuten myös siinä, että heistä ei ole toistaiseksi näkynyt vilaustakaan. Ida hoksaa, että varkaat ovat varmaan Sällskapetia etsiessään sekoittaneet koulut, sillä aivan lähellä on toinenkin: Lucina Hagmanin johtama yhteiskoulu Kirkkokatu 12:ssa.

Helsingin uusi yhteiskoulu, Kirkkokatu 12, vuonna 1953. Kuva Wikipedia.

Sinne ei kuitenkaan päästä, koska taloa ei enää ole. Tilalla on sisäministeriön uudisrakennus 1970-luvulta. Sen laatikkotyyli saa Idan ja Martin paheksumaan tulevaisuuden arkkitehtuuria. Björk pohtii kuitenkin varkaiden olinpaikkaa ja muistaa, että vuonna 1921 oli myös Kirkkokatu kuuteen suunnitteilla koulu. Ehkä sitäkin voisi katsoa?

Kirkkokatu 12 näyttää nykyään tältä.

Kirkkokatu kuudesta löytyykin oikean näköinen talo. Vuonna 1925 rakennettiin tontille entisen puutalon paikalle kivitalo yksityiskouluksi, jonka johtaja oli Lucina Hagmanin veljentytär Lisa. Rakennuksen suunnitteli naisarkkitehti, Elsa Arokallio. 1958 yhteiskoulun tilalle tuli tyttölukio. 1973 talon sai haltuunsa Helsingin yliopisto, ja sen luentosaleissa olen itsekin istunut sekä opiskelijana että opettajana. Vuodesta 1931 Säätytalossa toimineet tieteelliset seurat joutuivat lähtemään tästä hienosta rakennuksesta 1990-luvulla peruskorjauksen tieltä, jolloin yliopisto sai luovuttaa niille Kirkkokadun talon. Sille annettiin nimi Tieteiden talo. Siellä järjestetään tieteellisten seurojen kokouksia, yleisöluentoja ja tapahtumia. Alakerrassa on mukava kahvila. Mutta kirjan metsästäjillä ei ole nyt aikaa kahvitella. Pitää löytää varkaat ja Missale.

Talossa on kuitenkin aika hälinä: alakerrassa on tiedebloggaajia, ja kauniissa portaikossa käydään kiivasta keskustelua. Tiedustelut Missalesta kohtaavat päänpudistuksia, mutta Julia Burman Historiallisesta seurasta löytää vastaukset kaikkiin muihin kysymyksiin. Hän osaa kertoa talon arkkitehtuurista ja historiasta, Emil Cedercreutzin veistämistä reliefeistä talon seinillä, tieteellisistä seuroista ja Helsingin muuttumisesta vossikoiden kaupungista metron ja autojen kaupungiksi. Björk toteaa, että ajat ovat tosiaan muuttuneet. Matkan varrella on myös huomattu, että Suomen tieteen tekijöissä on vuonna 2017 paljon naisia. Se on tietenkin naisasiaa tulisesti kannattavan Idan mieleen.

Tieteiden talossa. Julia Burman kertoo, Martti (kyltin kanssa), Björk ja muut kirjanmetsästäjät kuuntevat.

huawei-1-135-ok-tiet-talo

Julia Burman antaa lopuksi etsijöille vihjeen. Missale on alunperin löytynyt Kansallisarkistosta Rauhankadulta, joten siellä voitaisiin tietää asiasta jotain. Etsintä lähestyy Björkin omaa kotikorttelia, ja nyt on hänen vuoronsa olla kauhuissaan. Hänen kotitalonsa kyljessä on 1960-luvun rakennus, josta hän ei lainkaan pidä. Martti ja Ida vievät hänet kiireesti taloon sisälle, ettei hän näkisi sitä. Rauhankadun ja Snellmaninkadun kulmatalossa näet on nykyään Tiedekirjakauppa, joka myy tieteellisten seurojen kustantamia kirjoja. Avara myymälä värikkäine myyntipöytineen on tietokirjoja ahmivan kirjanystävän mekka. Yläkerroksissa majailee Tieteellisten seurain valtuuskunta, jonka toimintaan kuuluu mm. Tieteen päivien ja Tieteiden yön järjestäminen.

hkms000005

Snellmaninkatu 13 vuonna 1958, juuri rakentamisen jälkeen. Kuva Constantin Grünberg, Helsingin kaupunginmuseo.

Matka jatkuu viereiseen kortteliin, jossa on komea Kansallisarkisto. Se kuten sitä kulmittain vastapäätä seisova Säätytalo ovat arkkitehti Gustaf Nyströmin työtä. Edellinen valmistui 1891 ja jälkimmäinen 1889-90. Kansallisarkisto, entinen Valtionarkisto säilyttää maakunta-arkistojen kanssa sekä viranomaisten että yksityishenkilöiden asiakirjoja. Vanhimmat ovat 1300-luvun alusta. Arkistossa on myös iso kirjasto arkistotieteen, historian ja näiden aputieteiden kuten kartografian alalta. Sekä arkistosta että kirjastosta saa aineistoa lukusalilainaan, kotiin ei lainoja voi viedä.

Kansallisarkiston portaikko.

Björk, Martti ja Ida ja heidän seurueensa astuvat sisään pääovesta ja nousevat upeaa portaikkoa yläkerroksen käytävään, joka johtaa vanhaan tutkijasaliin. Salin kaunista kattoa ja seinämaalauksia ihailtaessa paikalle saapuu arkiston johtaja ja valtionarkistonhoitaja Jussi Nuorteva, joka joukon ja kyltin nähdessään epäilee, että kyseessä on mielenosoitus. Kylttiä kantava Ida selittää arvokkaasti, että tulijat eivät ole protesteeraamassa, vaan etsimässä varastettua Missale Aboensea.

Kansallisarkiston vanhan tutkijasalin kasettikatto, hyllyt ja rautaportaikko.

Vanhassa tutkijasalissa Jussi Nuorteva ottaa vastaan Kadonneen kirjan metsästäjät.

Jussi Nuorteva on hyvin selvillä Missalen vaiheista. Hän kertoo, kuinka se koottiin arkistossa voudintilien ja läänintilien sidoksista löytyneistä irtolehdistä Kansallisarkistoa edeltäneessä Senaatin arkistossa 1840-50-luvulla. Koska arkistossa ei säilytetä kirjoja, sivut siirtyivät myöhemmin Kansalliskirjastolle. Arkistossa on kyllä muuta tärkeää jäljellä: pelkästään asiakirjoja on niin paljon, että hyllymetrit riittäisivät perätysten pantuina Tampereelle asti. Kirkonkirjoja on tosin siirretty nettiin ja samalla sukututkijat ovat poistuneet talosta. Historiantutkijat kuitenkin tarvitsevat arkistoja jatkuvasti.

Koska Missale on päätynyt Kansalliskirjastoon, se on seuraava kohde. Joukko, jossa on yhä kymmenittäin etsijöitä jäljellä, taivaltaa kevyessä lumisateessa Unioninkatua pitkin ja ohittaa numero 38:n pitkän kaksikerroksisen rakennuksen, joka oli ensin kantonistikoulu eli sotilaskoulutusta antava sisäoppilaitos ja sitten sairaala, kunnes yliopisto sijoitti sinne perinnetieteiden laitoksensa ja joitain muita laitoksia. Tämä Topelia-rakennus samoin kuin pieni Pyhän Kolminaisuuden Kirkko sitä vastapäätä ovat Engelin suunnittelemia ja osa sitä keskustaa, joka on 1920-luvulta tulevillekin tuttu.

Kun päästään Kansalliskirjaston portaille, Marttiin iskee epäusko ja epätoivo. Hän näkee, että etsintä on kiertänyt miltei täyden ympyrän, ja sen tarkoitus on usein tykkänään unohtunut. Björk kuitenkin aavistaa, että kadonneen Missalen kohtalo on ratkeamassa.

Kansalliskirjaston kupolisali. Kuva Wikipedia.

Takit ja laukut jätetään lokeroihin ja etsijäjoukko astelee kirjaston kupolisaliin. Se saa Idan huokaamaan ihastuksesta. Hän sanoo, että kirjasto on Helsingin kaunein talo, ja maailman kaunein kirjasto. Monet ovat samaa mieltä. Kirjojen ystävänä olen iloinen, että muutenkin taitava Engel on pannut täällä parastaan.

Björkin aavistukset osuvat oikeaan: näyttää siltä, että tulijoita on varta vasten odotettu. Saliin on tuotu tuolit, jossa väsyneet matkalaiset voivat istua. Heidät on ottanut vastaan FT Jaakko Tahkokallio, joka on keskiaikaisten käsikirjoitusten asiantuntija. Hän osaa kertoa Missalen jännittävän historian alusta saakka kuvien kera. Suomalaisen messukirjan puuhamiehinä ovat olleet Konrad Bitz ja Maunu Särkilahti, jotka liikkuivat Euroopassa opintomatkoilla vilkkaasti yhtä kuin nuoret nykyään. Noin 550 sivua sisältäneen messukirjan painosta ei tiedetä, mutta paperisia laitoksia oli satoja ja pergamentille painettuja neljä. Yksi pergamenttilaitoksesta on päätynyt tanskalaisten ryöstösaaliina Kööpenhaminan kuninkaalliseen kirjastoon.

huawei-1-153-ok-kirjasto

Jaakko Tahkokallio kertoo Missale Aboensen historiasta.

Vähitellen alkaa selvitä, että kokonaista Missalea ei ole olemassa, kaikki kappaleet ovat vaillinaisia. Mutta niistä on koottu näköispainos ja teoksen irtolehtiä voi katsella myös verkossa täällä ja täällä. Kirjaston muita vanhoja kirjoja löytyy täältä.

Martti, jota netti ja muut uudet kommervenkit vain hämmentävät, kääntyy Björkin puoleen ja vaatii suoraa vastausta: onko ajettu neljättä tuntia takaa jotain, jota ei ole olemassa?

Nyt on aika tekijän astua esiin. Teen sen ja tunnustan, että Missalea ei ole koskaan varastettu — ei tanskalaisten ryöstöretken jälkeen. Missale on turvassa niin kokonaisena kuin se voi ylipäätään olla. Kadonneen kirjan metsästys on ollut tarina, jonka kirjoitin Tieteiden yötä varten: tarina rosvoineen ja johtolankoineen, joka kuljettaisi Björkin, Idan, Martin ja muut vaeltamaan lähteneet Kruununhaan akateemisten keitaiden ja myös Suomen tieteen historian läpi. Kyse on siis huijauksesta, päätän puheeni, mutta tarkoitus on ollut hyvä.

Minulle ei olla vihaisia. Kaikki on hyvin, Missalehan on oikeastaan löytynyt, ja kierros on tarjonnut muutakin hupia. Ilta päättyy vanhojen käsikirjoitusten parissa, joita Jaakko Tahkokallio on tuonut kupolisaliin matkalaisten ihailtavaksi. Kysymyksiä riittää ja tutkija vastaa niihin hauskasti ja oppineesti. Vaikka on kuljettu pitkä matka, monella ei ole vieläkään kiire kotiin.

huawei-1-176-ok-kirjasto

huawei-1-178-ok-kirjasto

huawei-1-161-ok-kirjasto

Akateeminen Helsinki on täynnä aarteita: pitää vain löytää tie niiden äärelle. Tästä Kadonneen kirjan metsästyksessä ja muissa Tieteiden yön tapahtumissa oli kysymys.

”Kadonneen kirjan metsästyksessä” 1920-luvulta nykyaikaan siirtyneitä aikamatkailijoita esittivät

Janne Vuorenmaa (Karl Axel Björk)

Hanna Erkinjuntti (Ida Helander)

Jori Virtanen (Martti Ekman)

Näyttelijät ennen kenraaliharjoitusta joulukuussa… (kuva Jenni Nykänen)

… ja suururakan jälkeen Kansalliskirjastossa.

Lämpimät kiitokseni näille kolmelle omistautuneelle ja taitavalle amatöörinäyttelijälle, kaikille mukana olleille asiantuntijoille ja heidän taustajoukoilleen sekä Mandille ja muille Tieteellisten Seurain valtuuskunnan puurtajille, jotka toteuttivat Björkin ja hänen ystäviensä aikamatkan Tieteiden yönä ja tekivät siitä ikimuistoisen!

Vanhoja rikoksia ja joulun odotusta Edinburghissa

Vietin joulukuun ensimmäisen viikon Edinburghissa. Se on intiimin ja vanhanaikaisen oloinen kaupunki. Totta kai siellä on tornitalojakin, mutta onneksi ne eivät pilaa kaupungin vanhan keskustan profiilia. Kaupunki leviää laajalle alueelle melko matalana, ja vihreitä keitaita on paljon.

Se luo rauhallisen tunnelman, joka puuttuu Lontoon tai Pariisin keskustasta, joissa vanhojen rakennusten sekaan tungetut wow-arkkitehtuurin ilmentymät, liikenteen ruuhkaisuus ja melu, kiireen tuntu ja tungos häiritsevät. Ahtaus ei jatkossa edes helpota, vaan kasvaa: viimeksi Lontoossa käydessäni tuntui, että joka paikassa levisi sotkuisia rakennustyömaita, joita piti vaivalla kiertää. Olihan sellainen Edinburghissakin yliopiston lähettyvillä, mutta se oli jotenkin ystävällinen ja vaatimaton sekin…

img_3581

Edinburgh nähtynä sen vieressä kohoavilta vuorilta (Salisbury Crags)

img_3585

Edessä Holyroodin palatsi, takana Leithin kaupunginosa ja Forthin vuono.

img_3670

Edinburghin vanhaa rakennuskantaa: Writers’ Housen piha.

Tästä varmasti huomaa, etten pidä pilvenpiirtäjistä. Kauhulla olen seurannut suunnitelmia istuttaa Hakaniemen rantaan kolossaalista hotellia, joka tukkii näkymän merelle. Ehdolla olevat rakennukset eivät näytä ottavan ympäristöä huomioon. Se on mielestäni tärkeintä kaupunkikuvaa luotaessa. Rakentaminen ei saa toimia vain ahneiden liikemiesten ja kaupunkilaisten tarpeille vierasta visiotaan hellivien arkkitehtien ehdoilla. Uutta voi tehdä toisellakin tavalla (ks. edellisen päivän blogikirjoitukseni).

Romantisoin tietenkin Edinburghia, jossa on, kuten kaikissa suurissa kaupungeissa, myös ikäviä nuhruisia lähiöitä huumeongelmineen. Niihin olen tutustunut lukemalla Ian Rankinin Edinburgh-dekkareita. 1800-luvun Edinburghin alamaailmasta kertovat puolestaan sekä monet fiktiiviset tarinat, kuten Robert Louis Stevensonin novellit Tohtori Jekyll ja Mr Hyde ja The Body Snatcher , että tositarinat, joihin jälkimmäisen novellin juoni pohjautuu. Ruumiinryöstäjät Burke ja Hare ovat osa kaupungin folklorea ja useat turistikierrokset hyödyntävät heitä, muita tunnettuja rikollisia kuten Deacon Brodieta sekä kaupungissa havaittuja kummituksia. Jos tahtoo tutustua nojatuolissaan vanhaan rikolliseen Edinburghiin, voi lukea esimerkiksi Geoff Holderin kiehtovan kirjan aiheesta.

250px-jekyll-and-hyde-ch4-drawing1

Hyde käy uhrinsa kimppuun. Kuva Stevensonin tarinan laitoksesta vuodelta 1904. Lähde Wikipedia.

Vanhan Edinburghin pimeät kadut ja korttelit salaperäisine pihoineen ja ovineen tulevat karmeasti tutuksi Stevensonin yllättävän modernissa tarinassa ihmisen sisällä piilevistä ristiriitaisista voimista. Ehkä moraliteetin teemaa entisestään vahvistaa ajatus, että päivänvalossa samat kadut näyttävät maalauksellisilta. Samaa uhkan ja salamyhkäisyyden tuntua tahtoisin luoda 1920-luvun Helsinkiin, jonka yössä dekkarieni päähenkilö Björk kulkee sulautuen pimeyteen ja varjoihin kuin kissa, johon häntä romaanissa vertaankin.

Joulun odotusta oli luonnollisesti kovasti ilmassa Edinburghissa. Kaikkialla soivat joululaulut, ulkona ja sisällä oli koristeltuja joulukuusia ja kaupoissa myytiin joulutavaraa. Princes Street Gardensissa, Grassmarketissa ja muuallakin oli joulutoreja, joista sai hyvää syötävää ja juotavaa ja erilaista hurmaavaa tai mautonta rihkamaa.

Harmittelin erityisesti, etten voinut ostaa kojuista tai kaupoista tuoksunauhoja tai -pusseja, joihin oli valikoitu kuivattuja mandariineja, sitruunoja, vaniljatankoja, neilikoita ja muita jouluisia mausteita. Tilaa ei ostoksille juuri ollut. Minulla oli vain lentolaukku, ja se oli sullottu täyteen villavaatteita kylmien sisätilojen varalle. Olen vilukissa ja villapaitojen ja villasukkien suurkuluttaja.

Sisällä ei sitten ollutkaan kovin kylmää, koska putkimies tuli korjaamaan patterivian. Villahousut olivat turhaan mukana. Voikohan meiltä ostaa mistään valmiita joulun tuoksuisia potpurreja? Olen ollut liian kiireinen tehdäkseni niitä itse.

img_3761

Jouluvaloja Victoria Streetillä.

img_3692

National Portrait Galleryn aula.

img_3595

Joulutavaraa myyvä kauppa Royal Milen varrella.

Helsingin akateemiset korttelit no 1

Karl Axel Björkillä on, kuten itsellänikin, toinen jalka akateemisessa maailmassa. Ensi kesän alussa ilmestyvässä romaanissa hyväksytään väitöskirja, jota hän on muiden toimiensa ohessa valmistellut, ja hänestä tulee filosofian tohtori. Joskus myöhemmin kirjoitan tänne akateemisesta elämästä Björkin aikaan, mutta erinäisistä syistä — niistä enemmän tammikuun puolella! — minua kiinnostavat tällä hetkellä Helsingin akateemiset korttelit ja niiden metamorfoosit vuosien kuluessa.

Päätin valita ensimmäiseksi Hirven korttelin.

Pitkä, epäsäännöllisen muotoinen kortteli numero 37 eli Hirvi, jota rajaavat Kaisaniemenkatu, Vuorikatu, Fabianinkatu ja Yliopistokatu (entinen Hallituskatu), ei vielä 1800-luvulla liittynyt olennaisesti Helsingin yliopiston toimintaan. Yliopiston hallussa oli Engelin suunnittelema päärakennus Kirahvin korttelissa 27. Pian tämä talo, joka oli 1930-luvulle asti vain puolikas nykyisestä, tuli ahtaaksi ja tiloja työhuoneiksi ja luentosaleiksi alettiin etsiä lähikortteleista joko vallaten entiset talot tai rakentaen uusia.

Hirven kortteli oli alunperin suorakaiteen muotoinen ja sitä rajasi ylhäältä Vilhonkatu. Kaisaniemenkatua ei vielä ollut. Vuoden 1900 kartassa näkyy, että Kaisaniemen puiston eteläpuoli on yhä sievää ruutukaavaa.

Helsingin kartta vuodelta 1900. Painettu Liewendahlin kivipainossa.

1910-luvun lopulla kuitenkin päätettiin, että Mikonkadulta puhkaistaisiin korttelin läpi uusi reitti Vuorikadulle. Lähteä sai Mikonkadun vanha numero 15.

Mikonkatu 1898. Edessä oikealla numero 15, sitten numerot 17 ja 19. Numeroon 21 rakennetaan Fennian taloa. Tuntematon kuvaaja. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Uusi poikittain kulkeva katu avattiin 1921. Se halkaisi korttelin 38 (Kameli) kahtia, lohkaisi korttelista 41 (Kaniini) alaosan pois ja muotoili Hirven korttelin yläpään suippenevaksi. Katu ristittiin Kaisaniemenkaduksi, koska se päättyi Kaisaniemen puiston kohdalla. Kaisaniemihän oli puolestaan saanut nimensä ravintoloitsija Catharina (Kaisa) Wahllundista, joka oli aloittanut uransa myymällä puistopaviljongissa virvokkeita ja piirakoita promeneeraaville kaupunkilaisille.

kuva-5-kaisaniemenkatu-avattuna-1921-timiriasew-km

Kaisaniemenkatu avattuna vuonna 1921. Sitä eivät vielä reunusta kaarevat punatiiliset rakennukset, joista se on tunnettu. Kuva: Ivan Timiriasew. Helsingin kaupunginmuseo.

Hirven korttelia olivat hallinneet matalat puutalot, jollaisia näkyy yhä edellisessä kuvassa keskellä. Korttelin vastakkaisella puolen Fabianinkadulla oli myös rivi puutaloja.

Fabianinkatu 24 1800-luvun lopussa. Helsingin yliopistomuseo.

kuva-6b-vanha-fab-k-28-30-32-brander-1907

Fabianinkatua vuonna 1907. Kuva Signe Brander. Helsingin kaupunginmuseo.

Puutalojen lomaan oli 1900-luvun alussa noussut jo muutamia kivitaloja. Fabianinkatu 28:ssa oli Gunnar Steniuksen suunnittelema asuintalo vuodelta 1907. Sen piharakennus oli 1800-luvun puolelta ja siinä toimi ensin kylpylaitos ja sitten Kauppalehden kirjapaino ja toimitus. Kadun puolella pohjakerroksessa oli maitokauppa. Vieressä Fabianinkatu 26:ssa oli vuotta vanhempi rakennus, joka oli valmistunut kauppaopiston käyttöön.

Fabianinkatu 28. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Fabianinkatu 26. Kuva Museovirasto.

Korttelin pohjoispäähän (Fabianinkatu 38, Kaisaniemenkatu 13) rakennettiin 1920-luvun lopulla Elonvaaran liiketalo, osin seitsen- ja osin kahdeksankerroksinen katkaistun kartion muotoinen talo, jonka suunnitteli Yrjö Lindegren. Kuten kaksi edellämainittua taloa, se on säilynyt lähes sellaisenaan, vain sisätiloja on uudistettu.

Kaisaniemenkatu 13 – Fabianinkatu 38. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Vuonna 1931 Fabianinkatu sai ensimmäisen yliopistollisen rakennuksen: arkkitehti Armas Lindgren piirsi viimeisten projektiensa joukossa numero 24:n hammaslääketieteellisen ja serologisen tutkimuksen käyttöön.

Fabianinkatu 24. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Vuorikadun alkupäässä oli vanhin kivirakennus Väinö Leinon 1911 numeroon 7 suunnittelema jugendtyylinen asuintalo. 1920-luvulla rakennettiin kivitalot numero kolmoseen ja viitoseen. Jälkimmäinen, joka syntyi 1927, edustaa jo 1930-luvun tiilifunkista, joka tulisi leimaamaan Kaisaniemenkadun uusia rakennuksia. Arkkitehti oli Väinö Vähäkallio.

Vuorikatu 3. Kuva Eric Sundström 1922. Helsingin kaupunginmuseo.

Vuorikatu 5. Viereen on nousemassa Kaisa-talo. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

1920-luvun lopussa rakennettiin Hirven korttelissa Kaisaniemenkadun puolelle taloja, jotka loivat yhtenäisen linjan uudelle liikenneväylälle. Punatiilinen Kaisaniemenkatu 5 on vuodelta 1928, arkkitehtina Martti Vähäkallio. Se oli asuintalo. Tässä se näkyy elokuvassa Juurakon Hulda.

Kaisaniemenkatu 5. Kohtaus elokuvasta Juurakon Hulda (1937).

Viereiselle numero seitsemän tontille oli noussut 1927 Robert Tikkasen suunnittelema suuri liikerakennus, joka sai komean nimen Kauppapalatsi. Seuraava tontti, numero 9-11, jäi joksikin aikaa ilman kivitaloa.

Kauppapalatsi, Kaisaniemenkatu 7. Kuva Olof Sundström 1929. Helsingin kaupunginmuseo.

Kadun profiilista muodostui kuitenkin varsin yhtenäinen, kun Mikonkadulta alkavaan päähän rakennettiin samantyyliset kivitalot. Seuraavassa valokuvassa avautuu näkymä Kaisaniemenkadulta Vuorikadulle, jolle johtaa vielä ajokaista. Vuorikatu 7:n kapea jugendtalo erottuu juuri ja juuri jyrkästi nousevan ajokaistan vierellä tummaan torniin päättyvän Kaisaniemenkatu 5:n takana, ennen leveää Vuorikatu viitosta.

Vasemmalla Kaisaniemenkatu 7, keskellä Kaisaniemenkatu 5. Sen takana Vuorikatu 7, 5 ja 3. Kuva Olof Sundström 1929. Helsingin kaupunginmuseo.

Seuraava rakennusvaihe alkoi 1950-luvulla. Nyt yliopisto alkoi laajentua Hirven kortteliin toden teolla. Uusi suuri projekti oli Porthania.

Silloisen Hallituskadun, nykyisen Yliopistokadun puolella olivat säilyneet pitkään puutalot.

hallituskatu-11-brander-1909

Hallituskatu 11. Kuva Signe Brander 1909. Helsingin kaupunginmuseo.

Näkymä Fabianinkadun ja Hallituskadun risteyksestä Mikonkadulle päin. Oikealla Hallituskatu 11, sen takana Hallituskatu 13 – Vuorikatu 1. Kuva Signe Brander 1907. Helsingin kaupunginmuseo.

Hallituskatu 13:n pihaa. Kuva Signe Brander. Helsingin kaupunginmuseo.

Aluksi yliopisto tyytyi pitämään käytössään kadun vanhoja rakennuksia. Vuorikadun ja Hallituskadun kulmaa hallinneen tontin merkillisessä piharakennuksessa ”Pullokopsassa” oli kasvipatologian laitos, ja sen vieressä Fabianinkadun kulmassa virolainen laitos ja kotieläintieteen laitos. Nämä talot kuitenkin raivattiin Aarne Ervin suunnitteleman Porthanian tieltä, joka vuonna 1957 valtasi korttelin eteläpään. Siihen sijoitettiin etupäässä humanistisen tiedekunnan laitoksia, ja olen itse kuluttanut sen kirjastojen ja luentosalien tuoleja ahkerasti opiskeluaikanani. Alun perin hienonkiiltävä rakennus on energisten opiskelijasukupolvien käytössä melkoisesti nuhraantunut.

Porthania, Hallituskatu 11-13 (nykyään Yliopistokatu 3). Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Porthania oli rakennettu kiinni viereisiin taloihin. Toisessa päässä kortteli kasvoi myös umpeen. Kaisaniemenkatu 9-11 sai 1955 Arvo O. Aallon suunnitteleman liiketalon, joka muiden lähitalojen tavoin ulottui myös Fabianinkadun puolelle vallaten numerot 34-36. Tästä rakennuksesta, joka purettiin 1985, en ole jostain syystä onnistunut löytämään valokuvaa. Jos jollakulla on siitä tiedot, näkisin sen mielihyvin. Vuonna 1960 rakennutti Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys Fabianinkatu 32:een puolestaan ns. Vuoritalon, jota se vuokrasi eri yrityksille, kunnes myi sen valtiolle.

Fabianinkatu 32. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Fabianinkadun puolella yliopisto alkoi tulevina vuosikymmeninä haalia taloja käyttöönsä. Ensin numero 28 ja sitten numero 26 tulivat sen haltuun. Hammaslääketiede siirtyi pois numerosta 24, ja 1970- ja 1980-luvun vaihteessa sinne oli majoitettu Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitos. Seminaarikirjaston lukusalit olivat pieniä ja mukavia ja niistä oli kaunis näkymä kadulle. Vakiopaikkani olikin ikkunan edessä.

Kaksikymppisenä seminaarikirjastossa, Fabianinkatu 24. Ikkunasta näkyy Fabiania, joka oli alunperin yliopiston kemian ja anatomian laitos, mutta kuuluu nykyään samalla tontilla olevan Kansalliskirjaston tiloihin.

Sitä ennen oli Kaisaniemenkadulla tapahtunut muutoksia. Kaisaniemenkatu 5 ja myös viereinen Vuorikadun jugendtalo purettiin 1973 viitosessa 1930-luvulta asti liikettään pitäneen Pukevan tavaratalon tieltä. Entisen tiilifasadin korvasi koko seinän säleikkö, jota käytettiin mainostilana. Pukevasta tulikin Kaisaniemenkadun näkyvin liike. Sillä oli hallussaan myös Fabianinkadun puoli korttelista (numero 30), ja sinne rakennettiin aikamoisen kamala pysäköintitalo. Suoraviivaiseen Hirven kortteliin toi uutta aaltoilevaa estetiikkaa myös Kaisaniemenkatu 9-11:n uusi rakennus, joka korvasi 1950-luvun talon vuonna 1985.

Pukevan talo, Kaisaniemenkatu 5. Tuntematon kuvaaja, 1967-68. Helsingin kaupunginmuseo.

Pukeva 1973. Kuva Simo Rista. Helsingin kupunginmuseo.

Pukevan pysäköintitalo Fabianinkadun puolella. Kuva Simo Rista 1973. Helsingin kaupunginmuseo.

Kaisaniemenkatu 9-11. Arkkitehtitoimisto Jauhiainen ja Nuuttila 1985. Kuva Juho Nurmi. Helsingin kupunginmuseo.

1990-luvun lama kaatoi Pukevan ja se joutui Eläke-Sammon haltuun. Julkisivu meni jälleen uusiksi ja kymmenisen vuotta siinä oli Kodin Ykkösen ja muiden liikkeiden tunnuksia.

2010-2012 tapahtui Kaisaniemenkatu viitosessa viimeinen suuri mullistus, kun koko rakennuskompleksi revittiin ja tilalle tuli yliopiston kirjasto eli Kaisa-talo, joka oli integroitu läheisiin yliopiston rakennuksiin kuten oppimiskeskus Aleksandriaan Fabianinkatu 28:ssa. Yliopistolla on tilat myös Fabianinkatu 32:ssa ja Vuorikadun taloissa, joten sen voi sanoa hallitsevan Hirven korttelin eteläistä puolta lähes kokonaan.

Selina Anttisen ja Vesa Oivan suunnittelema Kaisa-talo on ollut sekä esteetikkojen että opiskelijoiden mieleen, ja täytyy myöntää että olen siihen aika ihastunut. Sen arkkitehtuuri todistaa, että modernit talot voi rakentaa niin, että ne sopivat vanhemman ympäristönsä rytmiin luonnollisesti ja viehkeästi.

kaisa-talo-1

kaisa