Arkkitehtuuriarvoitukseen tuli kaksi vastausta, molemmat oikein. Kuvan rakennus on Mariankatu 11, joka on samaa tonttia kuin Kirkkokatu 8. Uusrenessanssityyliä edustanut talo rakennettiin 1877 Ruotsalaisen reaalilyseon käyttöön, ja arkkitehtina oli Axel Hampus Dalström, joka ahkeroi monien julkisten rakennusten suunnittelussa 1860- ja 1870-luvulla. Hänen töitään ovat ravintola Kappeli (1867), Vanha Ylioppilastalo (1870) ja Kaartin maneesi (1877).
Mariankatu 11.
Lyseon siirryttyä muualle talossa toimi Teollisuuskoulu, Kolmas suomalainen tyttökoulu ja Kruununhaan keskikoulu. Sitten talon omistajaksi tuli Helsingin yliopisto, joka omisti alunperin myös Kirkkokadun ja Meritullinkadun kulmassa olleen talon (Kirkkokatu 4). Tiloissa oli luentosaleja. Kirkkokatu 4:n talo meni niin huonoon kuntoon, että se piti purkaa. Mariankatu 11:n otti puolestaan haltuunsa valtio, jonka ministeriöt ja virastot ovat vallanneet Kruununhaasta monia entisiä yliopiston rakennuksia. Yleensä nämä ovat olleet arvorakennuksia, joiden restaurointiin löytyi rahaa vasta kun niihin muuttivat virkamiehet.
Kyltti Mariankatu 11:n seinässä kertoo sen historiasta.
Minulle tulee aina haikea olo, kun näen, että kaunis julkinen rakennus muuttuu virastoksi, johon ei pääse enää sisälle muuten kuin erikoisluvalla. Onneksi samassa Pantterin korttelissa sijaitseva Kirkkokatu 6, jossa ovat majailleet Lisa Hagmanin koulu ja Helsingin lukio, on Yliopiston tiloina toimittuaan muuttunut Tieteiden taloksi, jossa tieteelliset seurat pitävät kokouksia ja seminaareja. Mutta se ei ole niin komea ja hyväkuntoinen kuin Mariankatu 11.
Eniten minua surettaa Arppeanum eli Snellmaninkatu 3-5, joka on mielestäni yksi Kruununhaan kauneimpia rakennuksia. Se valmistui 1866-1869 ja arkkitehti oli Carl Albert Edelfelt, taidemaalari Albert Edelfeltin isä. Siinä ovat toimineet mm. Helsingin yliopiston kemian laboratorio ja seologian laitos, fysiikan laitos ja slaavilainen kirjasto. Lopuksi se oli Yliopistomuseon käytössä. Mutta rakennuksen ylläpito kävi yliopistolle liian kalliiksi, joten siihen muutti 2015 osa valtioneuvoston kansliaa, ja sekin sulkeutui tavallisilta kävijöiltä.
Akateeminen Kruununhaka näyttää muuttuvan vähän kerrassaan byrokraattiseksi Kruununhaaksi. Se on sääli.
Arppeanumin sisätiloja käytettiin Suden vuosi -romaaniini perustuvan elokuvan kuvauksissa. Jos haluaa nähdä sen portaikon ja yhden sen luentosaleista, kannattaa katsoa filmi!
Edellisestä päivityksestä onkin aikaa. Blogi on ollut pitkän aikaa lomalla valtavan työkiireen ja henkisen paineen takia. Viimeksi kerroin kroonisesta masennuksesta, joka minua on vaivannut nuoresta alkaen. Se alkoi muhia korona-aikana ja muuttui viime vuonna pysyväksi seuralaiseksi. Myös keho on ottanut osansa stressistä. Tämän vuoden olenkin aloittanut sillä mielellä, että on aika rauhoittaa elämä.
Kaikenlaista kivaa on onneksi osunut vuoden alkuun tuomaan hyvää mieltä. Tammikuun lopulla oli Antiikintutkimuksen päivät, jossa sain pitää esitelmän tutkimusaiheestani, kehyskertomuksista Intian vanhassa kirjallisuudessa, ja kuunnella joukon toisten pitämiä mielenkiintoisia esityksiä. Helmikuu alkoi juhlavasti, kun sain vastaanottaa Dekkariseuran myöntämän Vuoden Johtolanka -palkinnon viime vuoden parhaasta dekkarista. Vapauden vahdit katsottiin palkinnon arvoiseksi. Olin todella iloinen palkinnosta, jota arvostan suuresti!
Palkintoraadin puheenjohtaja Elo Lammi kertoo perusteet palkitsemiseeni.
Otavan kaunokirjallisen osaston kustannusjohtaja Antti Kasper kuvailee pitkää yhteistyötäni kustantajan kanssa.
Palkintoperusteet.
Björk-sarjan yhdeksäs osa toi voiton.
Tämä vuosi on kahdella tavalla minulle JUHLAVUOSI!
Vietän 20-vuotiskirjailijajuhliani. Keväällä 2003 ilmestyi esikoisromaanini Suden vuosi, joka menestyi yllättävän hyvin. Siitä tehtiin 2006 elokuva, joka soi kirjallekin uuden elämän ja Kultapokkari-palkinnon. Kirja on edelleen saatavissa ainakin e-kirjana.
Tänä keväänä ilmestyy Björk-sarjan kymmenes osa, joten Björk viettää 10-vuotisjuhliaan. Aion juhlia näitä merkkipäiviä yhdellä kertaa, mutta en vielä ole varma miten. Pysykää kuulolla!
Kevättalvi on ollut myös kiireistä aikaa Vaarallisille naisille. Vaaralliset naiset on konsepti, jonka Ansu Kivekäs, Tiina Raevaara, Pauliina Susi ja minä kehitimme viisi vuotta sitten. Idea lähti siitä, että asumme kaikki lähellä toisiamme, olemme ystäviä ja kirjoitamme jännittävää kirjallisuutta. Mietimme, miksi Suomessa ei lueta proosaa kirjailijatapahtumisssa kuten esimerkiksi Saksassa, ja keksimme Aikuisten satutunti – nimisen tapahtuman, jossa me neljä luemme otteita kirjoistamme, haastattelemme toisiamme ja keskustelemme kirjoista ja kirjoittamisesta toistemme ja yleisön kanssa. Meidät voi tilata kirjastoon tai muuhun tapahtumaan eikä tarvitse itse suunnitella ohjelmaa tai haastattelua.
Korona hiukan haittasi Vaarallisten naisten starttia, mutta viime syksynä toimintamme lähti taas vauhdilla eteenpäin, ja kevät on täynnä esiintymisiä. Viime viikolla vierailimme Nurmijärven pääkirjastossa, ja 15.3. suuntaamme Heinolaan. Eilen istuimme Pauliinan luona pohtimassa, mitä voimme tehdä markkinointimme eteen.
Pauliina, Ansu, minä ja Tiina. Kuvan otti Pauliinan tytär (edessä), jonka kuvaajan taitoja ajattelimme käyttää jatkossakin.
Pauliinalla oli lisäksi helmikuussa Järvenpään kirjastossa kirjajulkkarit. Nyt ilmestynyt Yksityisalue esittelee lentoemäntä Tuulia Rajan, josta sukeutuu oivallinen yksityisetsivä. Teos aloittaa sarjan ja seuraava osa on tulossa jo syksyllä. Jännityksen lisäksi Yksityisalueesta löytyy huumoria ja mutkaisia ihmissuhteita. Suosittelen!
Pauliina ja Yksityisalue julkkareissa. Tunnelma oli hilpeä!
Helmikuussa minun piti myös mennä neurologin puheille, koska sairastamani vestibulaarimigreeni tuotti tammikuussa erityisen vakavan kohtauksen. Sairastin ennestään jo kaksikymppisenä puhjennutta lievää, lähes särytöntä auramigreeniä, mutta huonosti tunnettu, voimakasta kiertohuimausta aiheuttava migreenin muoto liittyi seuraan vuonna 2015. Sen oireet ovat sen verran rajut ja tuskalliset, että olen miettinyt siihen parempaa hoitoa, ja siksi päädyin helmikuun alussa lääkärille.
Neurologi oli tarkka poika ja tahtoi tutkia kaiken. Aivoista otettiin MRI-kuva, josta löytyikin yhtä ja toista lisätutkimuksia vaativaa, kuten pikkuaivojen pieni vanha infarkti ja harvinainen verenkierron anomalia, josta en ollut ikinä kuullut. Mitenkä minussa onkin kaikki niin eriskummallista? Siispä keuhkot kuvattiin, sydämestä mitattiin lepopulssi ja verikokeetkin olivat kattavat. Lisäksi sain kantaa kaksi päivää mukanani holter-laitetta, joka mittasi koko ajan sydämeni toimintaa. Tutkimusten perusteella yleisterveyteni on onneksi kaikin puolin erinomainen, joten hoitoa on mietittävä monelta kannalta.
Holter-laitteen toiminta.
Omakuva aivoistani. Tässä on näkyvissä niiden synnynnäinen erikoisuus: persistentti trigeminaalinen valtimo.
Holter-laitteen mittaustuloksia: maksimi- ja minimisykkeet.
Lääkärillä ja kokeissa ramppaamisen lomassa olen piristänyt itseäni kiipeilemällä. Aloin kiipeilyn vuonna 2019 ja siitä on koitunut monia terveydellisiä etuja. Tasapainoni on parantunut paljon, mistä on apua migreeninkin hoidossa. Lisäksi olen saanut notkeutta ja koko kehon lihaksistoon enemmän voimaa.
Kiipeily on kivaa!
Vuoden Johtolanka oli todella mukava yllätys, mutta laakereilla ei sovi levätä. Björkin tarina jatkuu: tekeillä on kymmenes Björk-romaani nimeltään Synnin jäljet. Eletään syksyä 1922 ja Björk selvittelee outoa kuolemantapausta papin perheessä. Romaani ilmestyy edeltäjiensä tapaan touko-kesäkuun vaihteessa. Muutakin on tulossa, mutta siitä kuulette myöhemmin.
Minulle on sanottu, että blogia pitäisi päivittää säännöllisesti, vähintään kerran viikossa, jotta se saisi seuraajia. Eli ei saisi syntyä tällaista kahdeksan kuukauden mittaista hiljaisuutta.
Sitä ennenkin blogimerkinnät harvenivat. Ei hyvä. Ei lainkaan hyvä.
Mutta elämä ei toimi kuten some.
Minun kuten monen muunkin taakkana on taipumus masennukseen. Kärsin siitä jo 7-vuotiaana. Lapsuudessa koettu masennus kroonistuu helposti. Siihen altistavat myös traumatisoivat kokemukset. Pahin masennusjaksoni oli kaksikymppisenä. Sittemmin olen tullut paremmin toimeen ”mustan koiran” kanssa. Masennuksesta on vaikea parantua, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Sitä voi oppia ennakoimaan, ryhtymään ajoissa vastatoimenpiteisiin.
Masennusta ei useinkaan näe päältä. Masentunut voi olla täysin toimintakykyinen ja vaikuttaa myönteiseltä ja iloiselta. Kun tiedän tämän, en ole erityisen innokas tekemään päätelmiä toisten onnellisuudesta. Koskaan ei voi olla varma siitä, mitä on kuoren sisällä tai someläsnäolon takana, ellei tunne toista erittäin hyvin.
Tietyt ajanjaksot ja historian hetket aiheuttavat laajemmissa ihmisjoukoissa masennusta. 1920-luvun alku oli masennuksen aikaa. Takana oli pitkä ja raskas sotiminen ja espanjantauti, joka surmasi miljoonittain ihmisiä. Puhutaan iloisesta 20-luvusta, mutta ilonpito ja juhlinta oli usein tapa paeta todellisuutta.
Pelkoa ja surua ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa.
Veli veljeä vastassa Suomessa.
Pahinta oli, ettei masennusta saanut näyttää. Sodan alussa lääkärit tunnistivat ”kranaattikauhun” (shell shock), joka oli modernin sodankäynnin välitön seuraus. Melko pian kuitenkin sotasensuuri kielsi ilmiön olemassaolon, ja sitä alettiin pitää pelkkänä heikon moraalin osoituksena.
Kranaattikauhun oireita: lasittunut katse, tärinä, käsien ja jalkojen kylmyys ja aistien turtumus.
Vielä vähemmän tiedettiin siitä järkyttävien kokemusten jälkivaikutuksesta, jota nimitetään posttraumaattiseksi oireyhtymäksi (PTSD). Kuitenkin sisällissodan jälkeisessä Suomessa lainkäyttäjät olivat kyllin viisaita nähdäkseen, mikä oli sodan kokeneiden miesten järjettömien väkivaltatekojen takana. Rikoksentekijöitä, jotka humalatilan seurauksena olivat palanneet mielessään sotatantereelle, kohdeltiin oikeudessa lempeästi. Toisin oli jatkosodan jälkeen 1940-luvulla. Silloin jälleenrakennus vaati kaikki voimat eikä tappiota ja menetyksiä tahdottu muistella. Traumat eivät saaneet julkista tunnustusta. Vaikeneminen maksettiin yksityisinä tragedioina.
Olen vaiteliaiden jälleenrakentajien lapsi.
Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että olen tehnyt rikosromaanieni päähenkilöstä miehen, joka kantaa sisällään traumoja ja kärsii masennuksesta. Karl Axel Björk on monella tavalla rikkinäinen ihminen. Hänen lapsuutensa ei ole ollut onnellinen. Hän on menettänyt isoveljensä sisällissodassa ja hän on vihaväleissä isänsä kanssa. Hän on kokenut eurooppalaisen suursodan vaikutukset Englannissa, jossa veteraanit ovat palanneet rintamalta todetakseen olevansa kiusallinen ilmiö, ja Saksassa, jossa sodan häviöstä tunnettu häpeä on purkautunut väkivaltaisuuksina. Björk on sairastunut vakavasti ja jäänyt morfiinilääkityksen seurauksena huumekoukkuun.
Edvard Munch, Huuto. Taide heijasti ajan tuntoja.
Palattuaan Berliiniin vuoden 1922 alussa Björk kohtaa köyhyyden ja kurjuuden siittämän rikollisuuden kauheimmat muodot, jotka runtelevat hänen mieltään lisää. Koko kevään 1922 hän potee syvää, hiljaista masennusta. Hän kärsii synkkämielisyydestä ja painajaisista ja hänen on vaikea iloita mistään. Kuitenkaan hän ei mene lääkäriin eikä edes uskoudu kenellekään.
Goyan etsaus: Järjen uni tuottaa hirviöitä.
Ympäröivä maailmantilanne ruokkii Björkin ahdistusta. Hänen esimiehensä, sisäministeri Heikki Ritavuori, kuolee poliittisen salamurhan uhrina helmikuussa 1922. Björkillä on vahva aavistus siitä, ketkä ovat murhan takana, mutta häntä kielletään tutkimasta tapausta. Kesällä 1922 hän seuraa huolissaan tapahtumia Euroopassa. Inflaatio on aloittanut Saksassa päätähuimaavan laukan ja koettelee Weimarin tasavallan vakautta. Italiassa on myös poliittinen kriisi, jota Benito Mussolini ja hänen mustapaitansa käyttävät hyväkseen.
Mussolini marssii kannattajineen Roomaan loppuvuodesta 1922 ja ottaa vallan haltuunsa.
Seuraavana vuonna Saksassa tapahtuu ”olutkellarivallankaappaus”, joka tuo Adolf Hitlerin ensi kertaa politiikan näyttämölle.
”Olutkellarivallankaappauksen” puuhamiehet.
Vallankaappaus epäonnistui, mutta sen taustavoimat eivät hävinneet minnekään, vaan vahvistuivat koko ajan.
Hitler oli liittynyt 1921 Saksan Työväenpuolueeseen (Deutsche Arbeiterpartei, DAP). Hän nousi lähes saman tien sen johtoon ja alkoi muokata sitä mieleisekseen. Samana vuonna perustettiin virallisesti puolueen aktivistisiipi SA (Sturmabteilung), jonka Mussolinin joukkoja jäljittelevät ”ruskeapaidat” alkoivat terrorin keinoin edistää puolueen asiaa. Terrori oli tosin Saksassa tullut jo tutuksi ”vapaajoukkojen” (Freikorps) myötä, joita Weimarin tasavalta oli käyttänyt sosialistisen vallankumousyrityksen tukahduttamiseen.
Ennen pitkää Saksan Työväenpuolueesta tulisi Saksan Kansallissosialistinen Puolue (Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei, NSDAP) ja SA:sta SS (Schutzstaffel). Nämä tuskin esittelyä kaipaavat.
Sturmabteilung marssilla.
Björkin pelokkaat aavistukset eivät ole siis turhia: Euroopassa kylvetään uuden sodan siemeniä, vaikka edellisestäkään ei ole toivuttu.
Björkin keino lievittää masennusta on antaa ajatuksilleen askarreltavaa. Hän lukee paljon, mutta tärkeää on myös rikosten ratkaiseminen. Etsiväntyöllä on kuitenkin varjopuolensa. Vaikka Björk ei enää kohtaa yhtä kauheita rikoksia kuin Berliinissä, hän ei voi olla säälimättä uhreja ja heidän läheisiään. Hän kokee vaarallisia tilanteita ja häntä uhkaillaan. Ahdistus, masennus ja painajaiset palaavat.
Heinä- ja elokuun vaihteessa Björk saa eteensä rikossarjan, joka lisäksi koskettaa häntä läheltä. Onko hänen pikkuveljensä osallinen kolmen ihmisen murhaan?
Vapauden vahdit, Björk no. 9, ilmestyy lähiaikoina.
Niin kuin edellä mainitsin, Björkin masennus on myös minun masennukseni. Sen syntymekanismitkin ovat samannäköiset. Lapsuuden ahdistavuus, yksinäisyys, addiktiot. En ole ollut koukussa morfiiniin, mutta olen kärsinyt syömishäiriöistä, joihin liittyy obsessioita ja addiktiivista käytöstä. Korona-aika on ollut monella tavalla erittäin koettelevaa. Eristyminen ja sulut ovat karsineet elämästä elämykset ja ihmisten läheisyyden. Samaan aikaan olen usean taidejärjestön luottamushenkilönä joutunut paiskimaan töitä järjestörintamalla uupumukseen asti. Julma sattumakin on puuttunut peliin. Tuntuu, että kriisi seuraa toistaan. Tänä keväänä olin erityisen rasittunut. Töitä oli valtavasti ja ne kasaantuivat. Ukrainan sota alkoi helmikuussa. Sairastuin maaliskuun lopulla koronaan: se oli yllättävän rankka ja aiheutti peruskunnon laskun ja pitkän väsymyksen. Hampaistossani on pitänyt ja pitää vielä tänä kesänä ja tulevana syksynä tehdä useita leikkauksia. Jostakin syystä hammasoperaatiot masentavat minua erityisen paljon.
Masennus on koko ajan hiipinyt kantapäilläni. Raahaudun sitä pakoon. Jos se saa minut kiinni, se lamaannuttaa minut kokonaan.
Toistaiseksi se on jäänyt kulman taakse. Mutta se hidastaa minua. Se häiritsee unia ja aiheuttaa lihaksistoon jännitystiloja. Se vaikeuttaa kirjoittamista. Toisinaan en pysty lainkaan kirjoittamaan. Näin vaikeaa ajanjaksoa ei ole ollut pitkiin aikoihin.
Van Goghin maalaus.
Masennuksen takia blogissa on ollut hiljaista.
Toivon, että parempaa on luvassa.
Uuden Björkin käsikirjoitus sentään valmistui huhtikuussa lukijoiden iloksi. Se tuottaa minullekin iloa.
≈ Kommentit pois päältä artikkelissa 1920-luku Tampereella
Museo Milavida.
Torstaina 9.9. kävin Tampereella puhumassa Björk-kirjojeni 1920-luvusta Museo Milavidassa, jossa on ollut helmikuun lopusta saakka näyttely ”Paluu 1920-luvulle”. Näyttely on auki aina 13.3. 2022 asti. Nähtävänä on asuja ja asusteita, tavaroita ja kirjallista materiaalia sekä elokuvia 1920-luvun maailmasta. Esillä on kaunis ja turhamainen, hilpeä ja juhliva, urheileva ja aurinkoa ottava, tanssimista ja eläviä kuvia rakastava vuosikymmen.
Esitelmän jälkeen sain katsoa läpi näyttelyn yksityisopastuksen kera. Sunnuntaisin on yleisölle opastus. Yötä vietin tyylikkäässä hotelli Tammerissa, jotta sadan vuoden takainen tunnelma olisi säilynyt. Aion palata Tampereelle uudelleen joulukuussa, kun museossa on joulukoristelu.
Ihana beigenvärinen puku ja punaiset kengät.
Sisään astuessa näkyviin tulee suurennos 1920-luvun Pariisin huvielämää kuvaamasta postikortista. Halussa juhlia, tanssia, seurustella, näyttää kauniilta ja juoda alkoholia oli mukana vimmaista pyrkimystä unohtaa menneen suursodan kauheus ja hävitys. Juuri Pariisissa sorvattiin käsite ”Menetetty sukupolvi”, joka usein yhdistetään kieltolain aikaiseen Amerikkaan ja F. Scott Fitzgeraldin romaaniin The Great Gatsby. Fitzgerald sai vaikutteensa kuitenkin 1920-luvun Euroopasta.
Pukuja ja hattuja.
Näissä tamineissa kelpaisi lähteä juhliin tanssimaan foxtrottia!
1920-luvun naisten leningeille oli tyypillistä laatikkomainen leikkaus ja runsas applikointi ja kirjonta langoilla tai lasi-tai metallihelmillä. Kankaat olivat yleensä yksivärisiä, mutta koristelu oli sitäkin runsaampaa. Väreistä musta, kulta, kermanvaalea ja jalokivensävyinen vihreä ja sininen olivat suosittuja.
1920-luvun kengissä oli puolikorkeat korot.
Gramofonit olivat kalliita ja ne yleistyivät Suomessa vasta 1920-luvun lopussa.
Museossa sai katsella videota, jolla luodaan 1920-luvun meikki: vihreä tai sininen luomiväri ja voimakas rajaus silmissä, ohuet kaartuvat kulmakarvat ja vahvan punainen suppusuu.
Monissa puvuissa leikkaus jäljittelee antiikin vaatteita. Korsetit oli korvannut kevyt alushame. Taustalla Hämeensilta 1920-luvulla.
Kellohattuja pidettiin päivällä, iltapuvun kanssa turbaani oli sopiva päähine.
Sinivihreä egyptiläistyylinen leninki oli mielestäni näyttelyn kaunein. Egypti tuli muotiin, kun Tutankhamonin hauta löytyi 1922.
Näyttelyssä saattoi katsella palasia 1920-luvun mykkäfilmeistä. Tässä pyörii Erkki Karun hupaisa komedia Runoilija muuttaa. 1920-luvun elokuvat saattoivat olla melko uskallettuja ja sensuelleja. Moraali kiristyi kuitenkin seuraavalla vuosikymmenellä. Samaan aikaan helmat ja hiukset pitenivät jälleen ja tanssit muuttuivat hillitymmiksi.
Näyttelyluettelon kansi. Siinä on kuvattuna Pariisista tuotu yöpukupussi, joka on koristettu höyhenillä ja salonki- eli budoaarinuken kasvoilla.
Katalogin kuvitusta.
Seinälle oli koottu elokuvamainoksia ajan lehdistä. Uutuudet tulivat Suomeen nopeasti, ja elokuvateattereita oli suurissa kaupungeissa paljon.
Näyttelyn materiaali on koottu Vapriikista ja muista Tampereen historiallisista museoista ja Haiharan museosäätiön kokoelmista. Monet puvut ja esineet ovat suomalaisten tuomisia ja ostoksia ”suoraan Pariisista”, mikä antaa kokonaisuudelle erityisen viehättävän leiman.
Näyttely on asiantuntevasti koottu, kaunis, runsas ja antoisa. Näyttelyluettelon on laatinut tutkija Katri Pyysalo. Kaikki 1920-luvun ystävät, tulkaa ihmeessä katsomaan tämä ihana näyttely! Milavida on vajaan vartin kävelyn päässä keskustasta kauniin puiston keskellä. Samalla voi tutustua huvilassa asuneen Nottbeckin suvun kosmopoliittiseen ja traagiseen elämään.
Kadonnutta 20-lukua etsimässä 