Helsinki noir

Öinen näkymä Pohjoisrannasta (numerot 10 ja 12). Valokuva: Kalle Havas 1925. Helsingin kaupunginmuseo.

 Hän siristi silmiään. Lähin valonlähde oli kaasulyhty kadun toisessa päässä kulman takana. Kuin pikkuinen orpo majakka se heitti loskaiseen maahan kelmeän, harsonkaltaisen läiskän, jonka hohto teki pimeästä entistä mustemman. Siihen päättyi valon vaippa kaupungin ympärillä. Kun poistui vaipan alta, löytyi vaikka millä mitalla reittejä ja onkaloita, joissa sai yön turvin rauhassa tehdä hämäriä tekoja.

Lainaus on romaanista Yön sydän on jäätä (s. 11).  Björk ja hänen ystävänsä, rikososaston ylikonstaapeli Martti Ekman ovat aamuyöstä Kallion puutalokortteleissa väijyttämässä viinatrokareita ja ennen kaikkea pahamaineista rikollispomo Atamaania.

Kaupungissa pimeys oli lain toiselle puolelle siirtyneiden ystävä. Entisajalla, kun ei ollut katulyhtyjä, valoa lankesi kaduille vain taloista. Soihtujen ja lyhtyjen kanssa eivät uskaltautuneet ulos kevyin mielin muut kuin asein varustautuneet sotilaat ja erityiset yövahdit, joka ilmoittivat tunnin välein kellonajan ja lisäsivät, että kaikki oli kunnossa. Oli kallista polttaa talia tai öljyä, joten yön pimeys oli sakea.

1800-luvulla öinen kaupunki alkoi muuttua valoisammaksi. Suomessa se näkyi ennen kaikkea Helsingissä. Vuodesta 1860 alkaen helsinkiläisillä oli mahdollisuus saada kaduille ja kotiin kaasuvalo kaasulaitokselta, joka sijaitsi alunperin nykyisen Postitalon paikalla. Tehtaissa kaasuvaloa oli käytetty edellisenä vuosikymmenenä Turussa, Forssassa ja Tampereella. Kaasuntarjontaa hoiti ensin yksityinen yhtiö, jonka oli pannut alulle monin tavoin Helsingin kohtaloon vaikuttanut kauppaneuvos Henrik Borgström. Laitosta johti tehtailija Nikolai Kiseleff. Ensimmäisenä valot syttyivät uudessa teatteritalossa, joka sijaitsi nykyisen Svenska Teaternin paikalla. Teatterin valaistuminen veti suuren joukon katselijoita paikalle. Vuonna 1861 saatiin kaasulamput keskustan kaduille.

Säätytalon lyhtypylväs, Nikolainkatu 9-11 (nykyinen Snellmaninkatu). Takana Kansallisarkisto. Kuva Sakari Pälsi, 1920-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Vanhanaikainen lyhty Kansallisarkiston sisäänkäynnin vieressä Rauhankadulla.

Vanhat katulyhdyt olivat taideteoksia. Ne olivat takorautaa ja niiden kannattimissa oli koristeaiheita. Kaasulyhdyt sytytettiin illan hämärtyessä käsin soihduilla, joissa oli pitkä varsi. Tähän samoin kuin lyhtyjen huoltamiseen tarvittiin erityinen ammattikunta.

Kaasulyhtyä puhdistetaan Konstantininkatu 10 edustalla (nykyinen Meritullinkatu). Kuva Signe Brander 1912. Helsingin kaupunginmuseo.

Kaasulyhtyä sytytetään Vanhassa kirkkopuistossa. Kuva: tuntematon 1930. Helsingin kaupunginmuseo.

Kaasua jaettiin kaupunkilaisille ensin vain puoli yhteen asti yöllä. Satamissa saivat lamput palaa sen jälkeenkin, mutta puolella teholla. Kaasulamput eivät levinneet kovin nopeasti keskustasta työläiskaupunginosiin, ja kaasutehdas oli talousvaikeuksissa. Lisäksi kilpailijaksi ilmestyi 1880-luvulla sähkö. Helsingissä oli monin paikoin edelleen pimeää.

Öinen asuinkortteli Helsingissä. Kuva: Kalle Havas 1925. Helsingin kaupunginmuseo.

Kaasulaitos siirtyi vuonna 1900 kaupungille ja tilaukset ampaisivat nousuun. Tarvittiin uusia kaasunjakelupisteitä. Sellaiset rakennettiin 1905 Hernesaarenkadun varrelle, ja 1908 Kampin länsipuolelle nousi valtava kaasukello. Ennen maailmansotaa ehdittiin rakentaa uusi suuri kaasulaitos Sörnäisten Suvilahteen. Vanha kaasutehdas purettiin siinä vaiheessa, kun alettiin rakentaa Postitaloa.

Helsingin sähkönjakelu alkoi monien yksityisten yrittäjien voimin vuodesta 1876 alkaen. Katulamput olivat aluksi hehkulamppuja ja toimivat tasavirralla. Vuonna 1890 perustettiin Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiö, ja valaistus levisi ydinkeskustasta eteläisiin kaupunginosiin.

Talvista Kaivopuistoa iltavalaistuksessa. Kuva: Kalle Havas 1924. Helsingin kaupunginmuseo.

Pitkänsillan pohjoispuolella jakoi sähköä Gottfrid Strömbergin tehdas. Siellä ei lamppuja riittänyt joka kadulle ja kujalle: valaistuksen saivat vain pääreitit. Lamput olivat usein huomattavan kaukana toisistaan niin Kalliossa kuin muuallakin. Kaupungin, yhdistysten ja yritysten omistamat rakennukset saatettiin valaista komeasti, ja ne olivat kuin saaria hämärän meren keskellä.

Rautatieaseman sisäänkäynti ja Lyhdynkantajat. Kuva Hugo Sundström. Teoksesta Pääkaupunkimme Helsinki, 1950.

Helsingin työväentalo, Säästöpankinranta 6, iltavalaistuksessa. Eläintarhanlahti on jäässä. Kuva: Kalle Havas 1925. Helsingin kaupunginmuseo.

Tiuhaan rakennetut puutalokorttelit Kalliossa ja Punavuoressa muodostivat labyrintin, joiden mutkikkuus tarjosi ne hyvin tuntevalle hämärän tultua viidakon kaltaisen suojan.

Näkymä Fleminginkatu 16:n puutalojen pihapiiristä. Kuva: Simo Rista 1970. Helsingin kaupunginmuseo.

Monet pienet toimittajat haittasivat sähkönjakelun tehokkuutta. 1909 Sörnäisiin nousi kaasulaitoksen viereen kunnallinen sähkölaitos, ja yksityinen jakelu päättyi paria vuotta myöhemmin. Kaupunki otti toimekseen Töölön ja Kallion valaisemisen. 1911 saatiin Runeberginkadulle ja Kaarlonkadulle ala-asemat. Sähkönhallintokeskus puolestaan rakennettiin Kasarmikadun ja Pienen Roobertinkadun kulmaan, johon tuli myös sähköasema. Kadulle ilmestyivät valaistut näyteikkunat ja valareklaamit, joiden ylistystä Tulenkantajat lauloivat.

Pohjoisesplanadi 33 ja Mikonkatu 1 iltavalaistuksessa. Kuva: Olof Sundström 1929. Helsingin kaupunginmuseo.

Elannon liikkeen näyteikkuna. Kuva: tuntematon, 1930-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

1920-luvun alussa kaasulyhdyistä siirryttiin yhä nopeammin sähkövalaistukseen. Vaihtovirta korvasi tasavirran ja 1950-luvulla hehkulamput vaihtuivat ulkovalaistuksessa elohopealamppuihin. Kaasu piti silti pintansa talouskäytössä liesissä, ja 1980-luvulla Kalliossa asuessani sain minäkin tottua käyttämään kaasuhellaa. Se oli 1940-luvulta, samantapainen kuin allaoleva liesi ja varsin oikukas kapine. Sen osia ei ollut tarkistettu eikä uusittu pitkiin aikoihin. Saita vuokraisäntä ei tahtonut kuulla mistään kustannuslisistä ja pelkäsin usein, että räjähdämme taivaan tuuliin.

Vanha Upon kaasuliesi. Kuva: myynti-ilmoitus Keltaisilla sivuilla.

Puutaloja purettaessa 1960-luvulla työläiskortteleista hävisi sokkelomaisuus. Tässä vaiheessa ulkovalaistus oli jo levinnyt kaikkialle, lamput olivat lähekkäin ja niillä oli suurempi valovoima. Kaupungin katujen turvallisuus koheni valon lisääntymisen myötä huomattavasti. Mutta samalla katosi näkyvistä tähtitaivas ja menettiin myös se romanttinen hämärä ja pimeys, jota Björk rakasti. 1920-luvulla Helsinki oli vielä aidosti noir.

Pohjoissatama. Edessä laiva halkolastissa, taustalla Pohjoisranta 6, 4 ja 2 ja Uspenskin katedraali. Kuva Kalle Havas, 1920-luvun loppu. Helsingin museovirasto.

Mykkäfilmin sankarittaria, osa 1

Vähäpukeinen Theda Bara elokuvassa Kleopatra (1917).

Kun nyt pääsin elokuvien pariin, ajattelin vielä blogata elokuvatähdistä ennen kuin siirryn toisiin aiheisiin.

Elokuva oli alusta saakka suurten joukkojen viihdettä ja suositut näyttelijät keräsivät runsaasti innokkaita ihailijoita. Lehdistö seurasi tähtien vaiheita ja studiot käyttivät hyväkseen heidän tunnettuuttaan. Idoleita ja fanitusta oli kyllä esiintynyt jo aikaisemminkin teatterin ja oopperataiteen maailmassa.

Theda Bara oli 1910-luvun suosituimpia elokuvatähtiä ja ensimmäinen esimerkki näyttelijästä, jolle luotiin julkisuutta varten totuudesta täysin poikkeava imago. Theda Bara oli oikealta nimeltään Theodosia Goodman ja syntynyt 1885 keskiluokkaiseen juutalaisperheeseen Cincinnatissa Ohiossa. Theodosia oli vilkas ja teräväpäinen tyttö, joka kävi kaksi vuotta collegea, ennen kuin isänsä murheeksi meni näyttelijän oppiin, värjäsi vaaleat hiuksensa mustiksi ja yritti läpimurtoa ensin teatterissa ja sitten elokuvissa. Osat olivat mitättömiä aina siihen asti, kunnes kolmikymppinen ja tuonkin ajan mittapuun mukaan parhaan ikänsä ohittanut näyttelijätär sai 1915 pääroolin elokuvassa A Fool There Was. Filmi perustui Rudyard Kiplingin runoon The Vampire. Toinen inspiraation lähde oli Philip Burne-Jonesin maalaus. Maalausta jäljittelee myös aluspaita, jossa roolihahmo oopiumiluolan oloisessa kodissaan kulkee ja jonka olkaimet tipahtelevat koko ajan.

A Fool There Was -filmin dvd-kansi. Miestennielijä Theda Bara on pukeutunut mustaan hattuun, tiukkaan mustaan jakkuun ja kapeaan mustaraitaiseen hameeseen, vastakohtana valkoisiin pitsihameisiin pyntätylle viattomalle vaimolle.

Ohjaaja Frank Powell oli äkännyt Theodosian, kun tämä oli ollut pikkuroolissa hänen edellisessä filmissään. Theodosia sai tilaisuuden esittää näyttävää naista, joka nimetään vain Vampyyriksi (The Vampire). Vampyyri pyydystää rikkaita miehiä, lypsää heiltä rahat, muuttaa heidät ihmisraunioiksi ja hylkää heidät. Elokuvassa seurataan yhtä tapausta alusta loppuun. Puhtoinen diplomaatti, jolla on kaunis talo, siveä valkoisiin puettu vaimo ja pieni korkkiruuvikiharainen tytär (vakiohahmo hellyttämään yleisön sydän), joutuu laivamatkalla hemaisevan seikkailijattaren pauloihin.

Ennen diplomaatin lankeemusta nähdään, kuinka Vampyyri hylkää edellisen uhrinsa. Tämä ampuu itseään ohimoon makaaberissa tilanteessa: nainen on juuri työntänyt kasvonsa lähelle miehen kasvoja ja sanoo: ”Kiss me, my fool… ” Bang! Naista miehen itsemurha vain naurattaa. Mies on totisesti narri.

Nainen on jo valinnut seuraavan kohteen. Laivamatkan aikana tapahtuva viettely kuvataan symbolisesti. ”Vampyyri” luo mieheen Katseen hytin ikkunasta kuin taulun kehysten sisältä (ks. kuva) ja järjestää myöhemmin niin, että mies näkee hänen paljaan nilkkansa. Wau! Nainen vie miehen hummaamaan Italiaan, vaaralliseksi ja moraalittomaksi ajateltuun maahan, joka filmissä muistuttaa lähinnä Tyynenmeren saarta. Mies menettää kunniansa ja työnsä ja vajoaa täydelliseen moraaliseen ja fyysiseen rappioon.

Viettelijätär luo katseen hytin ikkunasta ja hänen uhrinsa on mennyttä. Silmien vahva rajaus, valkoisiksi puuteroidut kasvot ja punainen suppusuu yleistyivät 1920-luvun mittaan. Vielä 1910-luvulla ne viestivät, että nainen ei ollut täysin kunniallinen.

Vampyyristä kehitettiin termi vamppi kuvaamaan miehiä metsästävää naista, jonka vanhempi nimitys oli femme fatale (kohtalokas nainen). Elokuvan Vamppi ei ole vain rahan perässä. Hän vaikuttaa narsistilta, joka pahastuu ja kylvää tuhoa mitättömän loukkauksen vuoksi ja nauttii uhriensa kärsimyksistä. Vampyyrin orjuuttamat miehet ovat jostain syystä koko ajan raskaasti juovuksissa ja hoippuvat ympäri kuin zombiet. Tämä kuvastanee oman tahdon täydellistä menettämistä. A Fool There Was on ainoita Theda Baran säilyneitä filmejä ja se on nähtävissä YouTubessa. Hyvistä versioista toisessa on kammottava musiikki: Pachelbelin Kaanon soi lakkaamatta ja antaa merkillistä kirkollista valoa melodraamalle. Paras musiikki on kolmannessa versiossa, mutta ikävä kyllä filmin laatu on huono.

Elokuvaa varten Theodosia Goodman sai keksiä vähemmän porvarillisen nimen. Se syntyi kutsumanimestä ja äidin sukulaisen nimestä. Kun filmistä tuli suurmenestys, Theda Bara luotiin kokonaan uudelleen. Hän sai uuden syntymäajan (1895) ja uuden syntymäpaikan (Egypti), ja hänen väitettiin olevan italialaisen kuvanveistäjän ja ranskalaisen näyttelijättären tytär. Itämainen alkuperä teki hänestä salaperäisen, vaarallisen ja aistillisen ja myös Toisen, kuten filosofinen termi kuuluu. Hän oli muka kiinnostunut salaopeista ja magiasta, ja hän sai poseerata kuvissa kohtalokkaasti tuijottaen, vähissä pukeissa ja itämaisia esineitä tai luuranko seuranaan.

Läpimurron jälkeen seurasi lisää intohimoisia, paheellisia ja uskaliaita rooleja. Theda Bara esitti Carmenia, Kamelianaista, Madame Dubarrya ja Kleopatraa. Kleopatra (1917) oli hänen kuuluisin elokuvansa, mutta siitä ei ole jäljellä kuin muutaman sekunnin palanen ja valokuvia. Kuvista näkyy, että mykkäelokuvat saattoivat olla hyvinkin rohkeita. Moraali tiukkeni vasta 1930-luvulla.

Theda Bara Carmenin roolissa…

… ja Kleopatrana. Alaruumista verhoavat mitättömien pöksyjen lisäksi vain käädyt. Theda Baran päähineet ja vaatteet löivät erikoisuudessaan myöhempien Kleopatrojen, Claudette Colbertin, Vivien Leighin ja Elizabeth Taylorin asusteet.

Theda Baran valtavat silmät olivat lähellä toisiaan — kohtalokas katse johtui, kuten Valentinolla, vaikeasta likinäköisyydestä, jonka takia hänen piti opetella ulkoa etäisyydet ennen kuvauksia —, hänen kasvonsa eivät olleet oikeastaan kauniit ja hän oli vartaloltaan melko raskas, mutta hän näytteli julkeasti, uhmasi miehiä leuka pystyssä ja viihtyi makuuasennossa, ja se veti salin täyteen huohottavia miehiä. Naiskatsojat toivoivat puolestaan olevansa yhtä rohkeita.

Hänen yksityiselämänsä uskottiin vastaavan filmien syöjättären tarinaa ja vaikka hänen elokuviaan tungeksittiin katsomaan, häntä paheksuttiin niiden ulkopuolella. Tosiasissa Theodosia eli tavanomaista elämää ja inhosi Hollywoodia, jossa ei ollut kirjakauppoja eikä konserttisaleja.

Theodosia vähemmän eksoottisessa hahmossa.

Theda Baran tähteys kesti vain vuoteen 1919, jolloin alettiin kaivata tavanomaisempia ja kiltimpiä sankaritartyyppejä. Theda Bara yritti pari kertaa comebackia onnistumatta, vetäytyi elokuvista 1926, omistautui aviomiehelleen ja kokkaukselle ja kuoli melko unohdettuna 1955. Viime aikoina hänestä on kuitenkin alettu kirjoittaa oppineita analyyseja. Naistutkimus on saanut paljon irti hänen gootahtavasta ja häpeämättömän eroottisesta filmihabituksestaan. Kirjailija Neil Gaiman on sanonut, että Theda Bara on ollut esikuva Kuoleman (Death) hahmolle hänen tunnetussa sarjakuvaromaanissaan The Sandman.

Theda Baran koko filmituotanto löytyy täältä ja täältä. Hänestä on myös kirjoitettu useita elämäkertoja (esim. tämä ja tämä).

Vanhan elokuvan lumo

Gösta Berlingin taru (1924), ohjaajana suomalaissyntyinen Mauritz Stiller. Elokuvassa esiintyi ensimmäisen kerran nuori Greta Gustafsson, tuleva Greta Garbo, tässä oikealla.

Kuten romaanieni Björk, rakastan elokuvia. Pitkään suosikkejani ovat olleet ”mykät” filmit, jotka on tehty 1910- ja 1920-luvuilla, jolloin tekniikka oli kehittynyt, mutta kuvanauhaan ei vielä yhdistynyt synkronoitua puhetta sisältävää ääninauhaa. Kun elokuvat saivat 1927 jälkeen äänen, ohjaus-, kuvaus- ja näyttelytekniikka kokivat suuren murroksen, ja vaikka jotain voitettiin, jotain myös peruuttamattomasti katosi. Se ei tietenkään hetkauta niitä, jotka eivät viitsi katsoa ennen 1980-lukua tehtyjä elokuvia. Mutta minua ovat aina kiehtoneet vanhat filmit samoin kuin vanhat mustavalkoiset valokuvat.

Ensimmäinen paria sekuntia pitempi hyvälaatuinen elokuva oli Lumière-veljesten lyhytfilmi Työläiset poistuvat Lumièren tehtaalta vuodelta 1895. Veljekset lähtivät kiertämään Eurooppaa kinematografinsa kanssa, ja Helsingissäkin saatiin nähdä eläviä kuvia ensi kerran 28. 6. 1896 ranskalaisseurueen esityksessä Seurahuoneella, nykyisellä Kaupungintalolla, joka on Kauppatorin puolella samaisessa Leijonan korttelissa, jota edellinen blogikirjoitukseni käsitteli. Tästä on muistona Sofiankadulla seinässä kyltti. Tarvittiin kuitenkin vielä viitisentoista vuotta, ennen kuin elokuvan mahdollisuuksia, kuvakulmia, leikkausta ja valoa opittiin käyttämään kunnolla. Mutta varhaisistakin filmeistä löytyy sellaisia helmiä kuin Georges Mélièsin Matka Kuuhun (1902).

Mykkäelokuvia pidettiin pitkään primitiivisinä, eikä niistä välitetty. Siksi niitä on hävinnyt paljon, arvioiden mukaan 80-90 prosenttia. Toinen syy tuhoon oli filmin materiaali, nitroselluloosa, joka kului, haurastui ja paloi helposti. Huonosti säilyneestä elokuvasta ei helposti nähnyt, miten hienosti se oli alunperin kuvattu, mutta nitraatti on ehjänä kaunis alusta. Monet vanhojen elokuvien otoksista ovat kunnolla restauroituina kuin maalauksia.

D. W. Griffithin elokuva Katkenneita kukkasia (Broken Blossoms, 1919), joka kertoo englantilaistytön ja kiinalaismiehen murheellisen rakkaustarinan. Pääosissa Lillian Gish ja Richard Barthelmess.

F. W. Murnaun Faust (1924), Faustin roolissa kuuluisa ruotsalainen näyttelijä Gösta Ekman ja Mefistofeleena yhtä kuuluisa saksalainen näyttelijä Emil Jannings. Yksi mykkäelokuvan etuja oli, että eri kieliä puhuvat näyttelijät pääsivät samaan filmiin.

Kun dialogi voitiin esittää vain niukoin välitekstein, näytteleminen vaati enemmän mimiikkaa. Voimakas elehtiminen näyttää nykykatsojasta oudolta. Tyyli vaatii katsojalta totuttelua samaan tapaan kuin japanilainen no– tai kabukiteatteri. On kyllä paljon mykkäelokuvia, joissa näyttelytekniikka on varsin luonnollinen.

Yksi mykkäelokuvien luonnetta vääristänyt tapa on ollut esittää niitä täysin ilman ääntä tai valitsemalla taustaksi klassista musiikkia, jolla ei ole yhteyttä elokuvaan. ”Mykkiin” filmeihin kuului aina tapahtumien tunnelmaa myötäilevä musiikki. Teatterissa oli joko pianisti, urkuri tai orkesteri, joka soitti osin improvisoiden kuhunkin elokuvaan valittua musiikkia. Toisinaan se koostui tutuista sävelmistä, toisinaan se oli varta vasten elokuvaan tehty. Soittajilla oli aina ohjeet siitä, millaista musiikkia ja tehosteita mikin kohta vaati. Vasta viime aikoina on tajuttu musiikin merkitys, ja filmit ovat saaneet taustakseen joko alkuperäisen musiikin tai uudelleen sävelletyn ääniraidan. Robert Israel on esimerkiksi tehnyt musiikin moniin amerikkalaisiin mykkiin klassikkoihin. Erityisesti pidän musiikista, jonka hän on sovittanut Charles-Valentin Alkanin sävellyksistä ranskalaisen Louis Feuilladen Judex-elokuvaa (1916) varten.

Louis Feuillade, Judex (1916). Pääroolissa salaperäisenä mustaviittaisena oikeuden jakajana René Cresté.

Samaten mykkäfilmien arvostusta on haitannut se, että niiden nauhoitusnopeus, joka mitataan kuvina sekuntia kohti, saattoi vaihdella filmistä toiseen, jolloin niiden pyörittäminen oikealla nopeudella on vaikeaa. Liian nopea tai hidas tempo antaa filmille koomisen ja epärealistisen luonteen. Onneksi nykyinen tekniikka ja digitalisointi ovat helpottaneet nopeuden säätämistä. Dvd-muodossa on saatavina useita huolella restauroituja klassikkoja, joista kannattaa aloittaa ajan filmeihin tutustuminen. Keräilen mykkäfilmejä, joten niistä tulee varmasti lisää puhetta jatkossa.

Forssassa pidetään joka kesä kansainväliset mykkäelokuvafestivaalit. Tämän vuoden teema ovat suuret amerikkalaiset elokuvat. Festivaaleilla esitetään mm. D. W. Griffithin USA:n sisällissodasta ja sitä seuranneesta jälleenrakennuksesta kertova Kansakunnan synty (The Birth of a Nation, 1915). Kolmituntinen elokuva on taidokas, mutta sen sanoma on vähintäänkin ristiriitainen. Griffith oli etelävaltioiden puolella, kuvasi mustat tyhminä ja raakoina ja ihannoi Ku Klux Klania.

Kaksi vuosisataa lain vartiointia

Senaatintorin eteläpuoli. Vasemmalla ennen Sofiankatua Bockin, Burtzin ja Helleniuksen talot. Kahdessa viimeksimainitussa olivat 1980-luvulle asti pääpoliisiaseman tilat. Kuva: Otavan arkisto.

Poliisilaitos syntyi nykyisessä muodossaan vasta 1800-luvulla. Edelläkävijöitä olivat Ranska ja Englanti, joissa molemmissa virkapukuiset poliisit ilmestyivät kaduille 1829. Meistä on varmaankin yllättävää, että hallintomiehet, kauppiaat ja oikeusviranomaiset olivat Englannissa aluksi vastustaneet ankarasti poliisin perustamista. Se olisi ”vaarallinen uudistus, joka merkitsi kansan oikeuksien ja turvallisuuden vakavaa loukkausta”. Järjestysvaltaa alettiin kuitenkin kaivata, kun teollistuminen tuotti tyytymättömiä ja kapinoivia työläisiä. Koska poliisi tuli mukaan kuvaan niin myöhään, on ymmärrettävää, että sillä oli pitkään ongelmia työnjaossa armeijan ja oikeuslaitoksen kanssa. Joissain maissa siviilipoliisin rinnalle jäi sotilaallinen santarmilaitos.

Helsingin poliisilaitos aloitti toimintansa 1826 poliisikamarina eli poliisituomioistuimena, jonka viskaalit ja virkailijat valvoivat yleistä järjestystä ja turvallisuutta ja raportoivat rikoksista ylöspäin. Varsinainen rikostutkinta oli vaatimatonta ja tapahtui vasta asian edettyä oikeuteen. Vuosisadan puolivälistä alkaen rikostutkimus erkaantui omaksi haarakseen, vaikka rikososasto eli ”tiedustelupoliisi” syntyi virallisesti vasta 1877. Siihen kuului silloin komisario, ylikonstaapeli ja kuusi konstaapelia, jotka käyttivät siviilivaatteita. Järjestyspoliisi työllisti 72 henkilöä ja poliisikamari, jota johti poliisimestari, kymmenkunta viranhaltijaa.

Sortovuodet, suurlakko, maailmansota ja sisällissota mullistivat kaikki eri tavoin Helsingin poliisivoimia. Hyödyksi oli, että poliisien koulutus alkoi ja osoitetoimisto eli henkilörekisteri saatiin vuonna 1907. Antropometrinen osasto perustettiin 1908. Sinne kerättiin pidätetyistä valokuvia ja sormenjälkiä.

Sisällissodan jälkeen poliisivoimat puhdistettiin punakaartilaisista ja heille myötämielisistä viranhaltijoista, joita oli lähes 80 prosenttia. Uusia miehiä rekrytoitiin maaseudulta, varsinkin Pohjanmaalta. Miehistön koulutustaso oli alhainen ja vaihtuvuus nopea. Oli suuri houkutus siirtyä muihin ammatteihin, etenkin sotilaaksi, kun poliisin palkka oli 1920-luvun alussa vain 25 markkaa päivässä. Työmies saattoi tienata 40-50 markan päiväpalkan. Ennen sotaa tilanne oli ollut toinen: vuonna 1907 poliisi sai 183 markkaa kuussa ja työmies 140 markkaa (markan arvo oli tuolloin yli kymmenkertainen). 1920-luvulla Helsingin poliisin rikospoliisi oli nimeltään etsivä osasto. Sen etsivät toimivat pareina, jossa oli vanhempi ja nuorempi konstaapeli. Heidän lähin esimiehensä oli ylikonstaapeli eli ylietsivä. Tämän yläpuolella oli rikoskomisario.

Helsingin poliisipiirit 1924. I piiri oli Kruununhaka, II Eira, III Hietaniemi, IV Kallio, V Vallila ja VI Töölö. Jokaisessa sijaitsi yksi poliisiasema. Kuva näyttelyjulkaisusta Rikospaikka: Helsinki (2007).

1890-luvulla Helsingin poliisin keskusosasto sai itselleen tilat Senaatintorin eteläreunalta Leijonan korttelista, Aleksanterinkatu 22:sta ja 24:stä. Sinne Björkillä oli työpaikaltaan Valtioneuvoston talosta lyhyt matka, kun hän tahtoi mennä tapaamaan ystäväänsä, etsivän osaston ylikonstaapeli Martti Ekmania. Numero 22:n eli Burtzin talon oli rakennuttanut kauppias Nils Burtz 1775. Viereinen kulmatalo oli noussut 1770 lääninsihteeri Helleniuksen asuintaloksi. 1835 Helleniuksen taloa korotettiin, Burtzin talon satulakatto poistettiin ja talot entisöi torin muun ympäristön mukaiseen empireasuun arkkitehti Jean Wik, taidemaalari Maria Wiikin isä. 1900-luvun alussa talot olivat lähes kokonaan poliisin hallussa. Ne yhdistettiin puhkaisemalla ovet päätyseiniin. Pihalle rakennettiin 1907 ratsupoliisien hevosille talli, johon mahtui 50 ratsua kahteen kerrokseen. Pihalle 1905 rakennettuun poliisivankilaan lisättiin 1910 kaksi kerrosta, jolloin siinä oli 24 selliä. Burtzin talon entisessä talousrakennuksessa oli pidätettyjen säilö eli Sumppu, jossa oli 16 selliä.

1980-luvulla poliisi siirtyi Senaatintorilta Pasilaan, mutta vanha talo on jäänyt muistoihin. Komisario Palmu -elokuvissa näkyy Palmun ja hänen apulaisensa ikkunasta aina tori ja tuomiokirkko kellotapuleineen, tosin yleensä maalattuna kankaana.

Komisario Palmu ja hänen apulaisensa tutussa ympäristössä.

Sanat poliisi ja politiikka ovat muuten lähtöisin samasta kaupunkivaltiota merkitsevästä kreikan juuresta polis. Konstaapeli on oikeastaan tallimestari (latinan comes stabuli), joka Ranskassa tuli tarkoittamaan hyvin korkea-arvoista hallintomiestä konnetaabeli-muodossa. Commissarius on se, jolle on uskottu jokin tehtävä. Sanalla on eri kielissä eri merkitys. Komisario on poliisi, komissaari politrukki, tai nykyään EU:n komission jäsen.

Lähteitä: Kimmo Keskinen ja Oula Silvennoinen, Helsingin poliisilaitoksen historia 1826-2001 (Helsingin kihlakunnan poliisilaitos 2014); Tuija Hietaniemi, Lain vartiossa: poliisi Suomen politiikassa 1917-1948 (Suomen Historiallinen Seura, Historiallisia tutkimuksia 166, 1992).

Nättejä mekkoja muotitietoisille tytöille

Raskaan ja vakavan alun jälkeen sopii kirjoittaa jostain kevyemmästä. Sananmukaisestikin on kysymys siirtymisestä painavasta kevyeen. 1900-luvun alussa ylä- ja keskiluokan naiset käyttivät vielä korsettia, joka jäykkänä muovasi keskivartalon tiimalasin muotoiseksi. He olivat verhottuja päästä jalkoihin, koska puvuissa oli korkea kaulus ja niiden helmat viistivät maata. 1910-luvun aikana korsetit ja pystykaulukset jäivät sivuun ja nilkat ilmestyivät näkyviin, toisten ihastukseksi ja toisten kauhistukseksi. 1920-luvulla naisten pukeutuminen muuttui vieläkin vapautuneemmaksi.

1920-luvun naisten pukuja art deco -näyttelyssä Tallinnan taidemuseossa (KuMu) loppiaisena 2015.

Tällaisia leninkejä oli esillä myös Kasarmikadulla Mon Bijoussa, Björkin salaperäisen ystävättären, madame Elena Zubovan muotisalongissa, jonka kauppatavaroiden luvattiin tulevan suoraan Pariisista. Käsivarret paljaaksi jättävä, suorakulmaisesti puolisääreen asti laskeutuva leninki oli 1920-luvulle tyypillinen. Juhlapukujenkin helma nousi 1920-luvun mittaan nilkoista lähelle polvia. 1930-luvulla suunta kääntyi jälleen: helma laski, vyötärö nousi keskivartalon kapeimmalle kohdalle, kaula-aukko pieneni ja hartiat saivat olkatoppaukset. Helman korkeuden, eri vartalonosien korostamisen tai häivyttämisen ja puvun yläosan paljastavuuden suhteesta ajan kulttuuri-ilmapiiriin ja politiikkaan voi kirjoittaa paksuja kirjoja, ja palaan varmaan aiheeseen myöhemmin.

1920-luvun ”laatikkomekon” ylä- ja alaosan raja kulki lantion kohdalla, jonne vyötärö oli laskeutunut. Mallin klassista yksinkertaisuutta elävöitettiin runsaalla kirjonnalla ja miehustan ja helman kerrostuneisuudella tai rikkonaisuudella. Malli sopi parhaiten nuorille urbaaneille naisille, jolla oli pieni povi ja kapea lantio, mutta se mukautui tarvittaessa myös vanhemman ja pyöreämmän naisen tarpeisiin: olkavarret saivat peitokseen shaalin tai läpikuultavat väljät hihat ja kerrosteisuutta käytettiin korostamaan yläosaa ja peittämään lantiota. Vanhempaa sukupolvea oli kuitenkin vaikea saada luopumaan korseteista, ja Suomessa väljät, kevyet leikkaukset yleistyivät vasta 1920-luvun lopussa. Muotia seurattiin tietenkin vain ylemmissä luokissa. Työväen paremmat puvut ja koltut olivat yksinkertaisia ja konservatiivisia.

Downton Abbey -sarjan seuraajat ovat saaneet nauttia usean kauden ajan 1920-luvun puvuista, jotka ovat tärkeä tekijä sen menestyksessä. Sarja on edennyt 1930-luvulle ja päättyy pian, mutta sen tunnelmiin voi palata fanisivujen, dvd-levyjen tai Netflixin avulla.

Alla 1920-luvun helmikirjonnalla koristeltu samettipuku, jonka hankin Tukholmasta vintagevaatteita myyvästä liikkeestä, sekä yksityiskohtia sen kirjailusta. Vaikka alussa selitin, että muoti muuttui 1920-luvulla kevyeksi, totuus on, että helmi- ja metallipaljettikirjonta tekee tästäkin puvusta varsin painavan kantaa. Monet ajan leningeistä ovat rikkoutuneet, kun haurastunut kangas on antanut periksi parin kilon painoisten koristeiden voimasta.