Miten minä, pulskien lukuromaanien rustaaja, tulin kirjoittaneeksi dekkarin? En siksi, että nykyisin kaikki kirjoittavat dekkareita — ihan totta! Alun perin halusin kirjoittaa ”vain” historiallisen romaanin. Tahdoin kirjoittaa ajasta, joka ei ollut liian kaukainen eikä liian hyvin tunnettu. Sisällissodasta on kerrottu paljon, vaikka ei kaikkea. Tulenkantajat ovat ikään kuin omineet itselleen 1920-luvun lopun. Väliin jäi varjoisa alue, 1920-luvun alku. Sinne siis.

Sukelsin tähän hämärään katveeseen ja totesin, että ”hummaavan 20-luvun” (the roaring twenties) poreileviin tunnelmiin ja ihailemaani eleganttiin tyyliin ja estetiikkaan sekoittuivat tummat, synkät ja arvaamattomat juonteet: väkivalta, epävarmuus, ääriliikkeet.

1920-luku nähdään usein jazzin, välkkyvien reklaamien, urbaanin sykkeen ja läpi yön niukoissa hameissaan tanssivien rohkeiden flapper-tyttöjen aikakautena. Varsinkin Suomessa tämä kuva pätee vain vuosikymmenen loppuun ja silloinkin vain rajattuun kansanosaan. Helsingissä huviteltiin itse asiassa paljon vilkkaammin edellisen sukupolven aikana vuosisadan vaihteessa.

20-luvun ensi vuosiin löivät leimansa pitkän maailmansodan näivettämä talous, uusi ja haparoiva valtiomuoto ja sisällissodan tulehduttamat yhteiskunnalliset olot. Suomi oli konservatiivinen ja maatalousvaltainen, säätyerot olivat suuret ja moderni aika kurkisteli vasta ovenraosta. Sisällissodassa kaatuneita oli 36 000. 80 000 joutui vankileireihin, joissa 12 000 kuoli. Maassa, jonka asukasluku oli kolme miljoonaa, aika moni oli tappanut ja tullut tapetuksi. Kieltolaki lisäsi rikollisuutta ja epävakaisuutta. Rajan takana vallankumouksen Venäjällä kuohui. Aktivistit hinkusivat sinne heimokansoja puolustamaan. Lisäksi he haastoivat nuoren tasavaltalaisen valtiomuodon. Heidän mielestään kansa, joka oli kapinoinut, tarvitsi vahvaa johtajaa. Kapinoineet olivat puolestaan katkeria. Kumoushankkeita kyti vasemmalla ja oikealla.

Väkivallalla ja omankädenoikeudella oli pitkä perinne.

1920px-Schauman_shoots_Bobrikov

Kun Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin Senaatin portaissa kesäkuussa 1904, hän ei tehnyt mitään odottamatonta. Takana oli ensimmäinen sortokausi: suvaitsevainen tsaarinvalta oli muuttunut pakkovenäläistäväksi tyranniaksi, jota oli monen mielestä oikeutettua vastustaa aseilla. Eikä pidä unohtaa 1860-luvulta alkaen Venäjällä ja Euroopassa virinnyttä terrorismia. Räjähdysaineita ja pistooleja oli helppo hankkia, ja vallankumouksellisten ja kansallismielisten pommit ja luodit tappoivat hallitsijoita ja ministereitä. Itävallan arkkiherttuan Frans Ferdinandin murha sytytti ensimmäisen maailmansodan.

Sellainen oli historian hetki, jonka olin valinnut. Oli pakko kirjoittaa rikoksista ja politiikasta. Mikä oli todistettava…