gösta berling

Gösta Berlingin taru (1924), ohjaajana suomalaissyntyinen Mauritz Stiller. Elokuvassa esiintyi ensimmäisen kerran nuori Greta Gustafsson, tuleva Greta Garbo, tässä oikealla.

Kuten romaanieni Björk, rakastan elokuvia. Pitkään suosikkejani ovat olleet ”mykät” filmit, jotka on tehty 1910- ja 1920-luvuilla, jolloin tekniikka oli kehittynyt, mutta kuvanauhaan ei vielä yhdistynyt synkronoitua puhetta sisältävää ääninauhaa. Kun elokuvat saivat 1927 jälkeen äänen, ohjaus-, kuvaus- ja näyttelytekniikka kokivat suuren murroksen, ja vaikka jotain voitettiin, jotain myös peruuttamattomasti katosi. Se ei tietenkään hetkauta niitä, jotka eivät viitsi katsoa ennen 1980-lukua tehtyjä elokuvia. Mutta minua ovat aina kiehtoneet vanhat filmit samoin kuin vanhat mustavalkoiset valokuvat.

Ensimmäinen paria sekuntia pitempi hyvälaatuinen elokuva oli Lumière-veljesten lyhytfilmi Työläiset poistuvat Lumièren tehtaalta vuodelta 1895. Veljekset lähtivät kiertämään Eurooppaa kinematografinsa kanssa, ja Helsingissäkin saatiin nähdä eläviä kuvia ensi kerran 28. 6. 1896 ranskalaisseurueen esityksessä Seurahuoneella, nykyisellä Kaupungintalolla, joka on Kauppatorin puolella samaisessa Leijonan korttelissa, jota edellinen blogikirjoitukseni käsitteli. Tästä on muistona Sofiankadulla seinässä kyltti. Tarvittiin kuitenkin vielä viitisentoista vuotta, ennen kuin elokuvan mahdollisuuksia, kuvakulmia, leikkausta ja valoa opittiin käyttämään kunnolla. Mutta varhaisistakin filmeistä löytyy sellaisia helmiä kuin Georges Mélièsin Matka Kuuhun (1902).

Mykkäelokuvia pidettiin pitkään primitiivisinä, eikä niistä välitetty. Siksi niitä on hävinnyt paljon, arvioiden mukaan 80-90 prosenttia. Toinen syy tuhoon oli filmin materiaali, nitroselluloosa, joka kului, haurastui ja paloi helposti. Huonosti säilyneestä elokuvasta ei helposti nähnyt, miten hienosti se oli alunperin kuvattu, mutta nitraatti on ehjänä kaunis alusta. Monet vanhojen elokuvien otoksista ovat kunnolla restauroituina kuin maalauksia.

Broken-blossoms

D. W. Griffithin elokuva Katkenneita kukkasia (Broken Blossoms, 1919), joka kertoo englantilaistytön ja kiinalaismiehen murheellisen rakkaustarinan. Pääosissa Lillian Gish ja Richard Barthelmess.

Faust_new_Kino_01810

F. W. Murnaun Faust (1924), Faustin roolissa kuuluisa ruotsalainen näyttelijä Gösta Ekman ja Mefistofeleena yhtä kuuluisa saksalainen näyttelijä Emil Jannings. Yksi mykkäelokuvan etuja oli, että eri kieliä puhuvat näyttelijät pääsivät samaan filmiin.

Kun dialogi voitiin esittää vain niukoin välitekstein, näytteleminen vaati enemmän mimiikkaa. Voimakas elehtiminen näyttää nykykatsojasta oudolta. Tyyli vaatii katsojalta totuttelua samaan tapaan kuin japanilainen no– tai kabukiteatteri. On kyllä paljon mykkäelokuvia, joissa näyttelytekniikka on varsin luonnollinen.

Yksi mykkäelokuvien luonnetta vääristänyt tapa on ollut esittää niitä täysin ilman ääntä tai valitsemalla taustaksi klassista musiikkia, jolla ei ole yhteyttä elokuvaan. ”Mykkiin” filmeihin kuului aina tapahtumien tunnelmaa myötäilevä musiikki. Teatterissa oli joko pianisti, urkuri tai orkesteri, joka soitti osin improvisoiden kuhunkin elokuvaan valittua musiikkia. Toisinaan se koostui tutuista sävelmistä, toisinaan se oli varta vasten elokuvaan tehty. Soittajilla oli aina ohjeet siitä, millaista musiikkia ja tehosteita mikin kohta vaati. Vasta viime aikoina on tajuttu musiikin merkitys, ja filmit ovat saaneet taustakseen joko alkuperäisen musiikin tai uudelleen sävelletyn ääniraidan. Robert Israel on esimerkiksi tehnyt musiikin moniin amerikkalaisiin mykkiin klassikkoihin. Erityisesti pidän musiikista, jonka hän on sovittanut Charles-Valentin Alkanin sävellyksistä ranskalaisen Louis Feuilladen Judex-elokuvaa (1916) varten.

judex-screenshot.jpg

Louis Feuillade, Judex (1916). Pääroolissa salaperäisenä mustaviittaisena oikeuden jakajana René Cresté.

Samaten mykkäfilmien arvostusta on haitannut se, että niiden nauhoitusnopeus, joka mitataan kuvina sekuntia kohti, saattoi vaihdella filmistä toiseen, jolloin niiden pyörittäminen oikealla nopeudella on vaikeaa. Liian nopea tai hidas tempo antaa filmille koomisen ja epärealistisen luonteen. Onneksi nykyinen tekniikka ja digitalisointi ovat helpottaneet nopeuden säätämistä. Dvd-muodossa on saatavina useita huolella restauroituja klassikkoja, joista kannattaa aloittaa ajan filmeihin tutustuminen. Keräilen mykkäfilmejä, joten niistä tulee varmasti lisää puhetta jatkossa.

Forssassa pidetään joka kesä kansainväliset mykkäelokuvafestivaalit. Tämän vuoden teema ovat suuret amerikkalaiset elokuvat. Festivaaleilla esitetään mm. D. W. Griffithin USA:n sisällissodasta ja sitä seuranneesta jälleenrakennuksesta kertova Kansakunnan synty (The Birth of a Nation, 1915). Kolmituntinen elokuva on taidokas, mutta sen sanoma on vähintäänkin ristiriitainen. Griffith oli etelävaltioiden puolella, kuvasi mustat tyhminä ja raakoina ja ihannoi Ku Klux Klania.