1925 . Öinen näkymä Pohjoisranta 10 ja 12 kohdalta.

Öinen näkymä Pohjoisrannasta (numerot 10 ja 12). Valokuva: Kalle Havas 1925. Helsingin kaupunginmuseo.

 Hän siristi silmiään. Lähin valonlähde oli kaasulyhty kadun toisessa päässä kulman takana. Kuin pikkuinen orpo majakka se heitti loskaiseen maahan kelmeän, harsonkaltaisen läiskän, jonka hohto teki pimeästä entistä mustemman. Siihen päättyi valon vaippa kaupungin ympärillä. Kun poistui vaipan alta, löytyi vaikka millä mitalla reittejä ja onkaloita, joissa sai yön turvin rauhassa tehdä hämäriä tekoja.

Lainaus on romaanista Yön sydän on jäätä (s. 11).  Björk ja hänen ystävänsä, rikososaston ylikonstaapeli Martti Ekman ovat aamuyöstä Kallion puutalokortteleissa väijyttämässä viinatrokareita ja ennen kaikkea pahamaineista rikollispomo Atamaania.

Kaupungissa pimeys oli lain toiselle puolelle siirtyneiden ystävä. Entisajalla, kun ei ollut katulyhtyjä, valoa lankesi kaduille vain taloista. Soihtujen ja lyhtyjen kanssa eivät uskaltautuneet ulos kevyin mielin muut kuin asein varustautuneet sotilaat ja erityiset yövahdit, joka ilmoittivat tunnin välein kellonajan ja lisäsivät, että kaikki oli kunnossa. Oli kallista polttaa talia tai öljyä, joten yön pimeys oli sakea.

1800-luvulla öinen kaupunki alkoi muuttua valoisammaksi. Suomessa se näkyi ennen kaikkea Helsingissä. Vuodesta 1860 alkaen helsinkiläisillä oli mahdollisuus saada kaduille ja kotiin kaasuvalo kaasulaitokselta, joka sijaitsi alunperin nykyisen Postitalon paikalla. Tehtaissa kaasuvaloa oli käytetty edellisenä vuosikymmenenä Turussa, Forssassa ja Tampereella. Kaasuntarjontaa hoiti ensin yksityinen yhtiö, jonka oli pannut alulle monin tavoin Helsingin kohtaloon vaikuttanut kauppaneuvos Henrik Borgström. Laitosta johti tehtailija Nikolai Kiseleff. Ensimmäisenä valot syttyivät uudessa teatteritalossa, joka sijaitsi nykyisen Svenska Teaternin paikalla. Teatterin valaistuminen veti suuren joukon katselijoita paikalle. Vuonna 1861 saatiin kaasulamput keskustan kaduille.

1920 -luku . Säätytalon lyhtypylväs Snellmaninkatu 9, 11. Takana Valtionarkisto ( Kansallisarkisto) Rauhankatu 17 - Snellmaninkatu 8.

Säätytalon lyhtypylväs, Nikolainkatu 9-11 (nykyinen Snellmaninkatu). Takana Kansallisarkisto. Kuva Sakari Pälsi, 1920-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

2014-09-30-059

Vanhanaikainen lyhty Kansallisarkiston sisäänkäynnin vieressä Rauhankadulla.

Vanhat katulyhdyt olivat taideteoksia. Ne olivat takorautaa ja niiden kannattimissa oli koristeaiheita. Kaasulyhdyt sytytettiin illan hämärtyessä käsin soihduilla, joissa oli pitkä varsi. Tähän samoin kuin lyhtyjen huoltamiseen tarvittiin erityinen ammattikunta.

Kaasulyhtyä puhdistetaan konstantinink 10 edustalla Brander 1912

Kaasulyhtyä puhdistetaan Konstantininkatu 10 edustalla (nykyinen Meritullinkatu). Kuva Signe Brander 1912. Helsingin kaupunginmuseo.

kaasulyhty sytytetän vanhassa kirkkopuistossa 1930 tuntematon km

Kaasulyhtyä sytytetään Vanhassa kirkkopuistossa. Kuva: tuntematon 1930. Helsingin kaupunginmuseo.

Kaasua jaettiin kaupunkilaisille ensin vain puoli yhteen asti yöllä. Satamissa saivat lamput palaa sen jälkeenkin, mutta puolella teholla. Kaasulamput eivät levinneet kovin nopeasti keskustasta työläiskaupunginosiin, ja kaasutehdas oli talousvaikeuksissa. Lisäksi kilpailijaksi ilmestyi 1880-luvulla sähkö. Helsingissä oli monin paikoin edelleen pimeää.

1925 . Yökuva asuinkorttelista.

Öinen asuinkortteli Helsingissä. Kuva: Kalle Havas 1925. Helsingin kaupunginmuseo.

Kaasulaitos siirtyi vuonna 1900 kaupungille ja tilaukset ampaisivat nousuun. Tarvittiin uusia kaasunjakelupisteitä. Sellaiset rakennettiin 1905 Hernesaarenkadun varrelle, ja 1908 Kampin länsipuolelle nousi valtava kaasukello. Ennen maailmansotaa ehdittiin rakentaa uusi suuri kaasulaitos Sörnäisten Suvilahteen. Vanha kaasutehdas purettiin siinä vaiheessa, kun alettiin rakentaa Postitaloa.

Helsingin sähkönjakelu alkoi monien yksityisten yrittäjien voimin vuodesta 1876 alkaen. Katulamput olivat aluksi hehkulamppuja ja toimivat tasavirralla. Vuonna 1890 perustettiin Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiö, ja valaistus levisi ydinkeskustasta eteläisiin kaupunginosiin.

1924 . Talvinen Kaivopuisto iltavalaistuksessa.

Talvista Kaivopuistoa iltavalaistuksessa. Kuva: Kalle Havas 1924. Helsingin kaupunginmuseo.

Pitkänsillan pohjoispuolella jakoi sähköä Gottfrid Strömbergin tehdas. Siellä ei lamppuja riittänyt joka kadulle ja kujalle: valaistuksen saivat vain pääreitit. Lamput olivat usein huomattavan kaukana toisistaan niin Kalliossa kuin muuallakin. Kaupungin, yhdistysten ja yritysten omistamat rakennukset saatettiin valaista komeasti, ja ne olivat kuin saaria hämärän meren keskellä.

rautatieasema hugo sundström pääkaupunkimme helsinki 1950

Rautatieaseman sisäänkäynti ja Lyhdynkantajat. Kuva Hugo Sundström. Teoksesta Pääkaupunkimme Helsinki, 1950.

1925 . Säästöpankinranta 6. Helsingin työväentalo iltavalaistuksessa. Eläintarhanlahti jäässä.

Helsingin työväentalo, Säästöpankinranta 6, iltavalaistuksessa. Eläintarhanlahti on jäässä. Kuva: Kalle Havas 1925. Helsingin kaupunginmuseo.

Tiuhaan rakennetut puutalokorttelit Kalliossa ja Punavuoressa muodostivat labyrintin, joiden mutkikkuus tarjosi ne hyvin tuntevalle hämärän tultua viidakon kaltaisen suojan.

197005 . Näkymä Fleminginkatu 16:n puutalojen pihapiiristä.

Näkymä Fleminginkatu 16:n puutalojen pihapiiristä. Kuva: Simo Rista 1970. Helsingin kaupunginmuseo.

Monet pienet toimittajat haittasivat sähkönjakelun tehokkuutta. 1909 Sörnäisiin nousi kaasulaitoksen viereen kunnallinen sähkölaitos, ja yksityinen jakelu päättyi paria vuotta myöhemmin. Kaupunki otti toimekseen Töölön ja Kallion valaisemisen. 1911 saatiin Runeberginkadulle ja Kaarlonkadulle ala-asemat. Sähkönhallintokeskus puolestaan rakennettiin Kasarmikadun ja Pienen Roobertinkadun kulmaan, johon tuli myös sähköasema. Kadulle ilmestyivät valaistut näyteikkunat ja valareklaamit, joiden ylistystä Tulenkantajat lauloivat.

1929 . Pohjoisesplanadi 33. - Mikonkatu 1. Iltavalaistuksessa.

Pohjoisesplanadi 33 ja Mikonkatu 1 iltavalaistuksessa. Kuva: Olof Sundström 1929. Helsingin kaupunginmuseo.

tuntematon elannon näyteikkuna

Elannon liikkeen näyteikkuna. Kuva: tuntematon, 1930-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

1920-luvun alussa kaasulyhdyistä siirryttiin yhä nopeammin sähkövalaistukseen. Vaihtovirta korvasi tasavirran ja 1950-luvulla hehkulamput vaihtuivat ulkovalaistuksessa elohopealamppuihin. Kaasu piti silti pintansa talouskäytössä liesissä, ja 1980-luvulla Kalliossa asuessani sain minäkin tottua käyttämään kaasuhellaa. Se oli 1940-luvulta, samantapainen kuin allaoleva liesi ja varsin oikukas kapine. Sen osia ei ollut tarkistettu eikä uusittu pitkiin aikoihin. Saita vuokraisäntä ei tahtonut kuulla mistään kustannuslisistä ja pelkäsin usein, että räjähdämme taivaan tuuliin.

vanha upon kaasuliesi myytävänä keltaisilla sivuilla

Vanha Upon kaasuliesi. Kuva: myynti-ilmoitus Keltaisilla sivuilla.

Puutaloja purettaessa 1960-luvulla työläiskortteleista hävisi sokkelomaisuus. Tässä vaiheessa ulkovalaistus oli jo levinnyt kaikkialle, lamput olivat lähekkäin ja niillä oli suurempi valovoima. Kaupungin katujen turvallisuus koheni valon lisääntymisen myötä huomattavasti. Mutta samalla katosi näkyvistä tähtitaivas ja menettiin myös se romanttinen hämärä ja pimeys, jota Björk rakasti. 1920-luvulla Helsinki oli vielä aidosti noir.

1920 -luvun loppu . Pohjoissatama. Laiva halkolastissa. Taustalla Pohjoisranta 6, 4, 2 ja Uspenskin katedraali.

Pohjoissatama. Edessä laiva halkolastissa, taustalla Pohjoisranta 6, 4 ja 2 ja Uspenskin katedraali. Kuva Kalle Havas, 1920-luvun loppu. Helsingin museovirasto.