Pari sanaa käsilaukuista

Tällä kertaa vain lyhyt merkintä, koska olen mökillä ja netti toimii miten sattuu…

Kuten puvuista kertovassa blogimerkinnässäni sanoin, 1920-luvun visuaalinen tyyli suosi sileitä pintoja, joiden pinta oli yltäkylläisesti koristeltu. Tämä päti myös käsilaukkuihin. Niillä on pitkä historia. Keskiajalta lähtien kumpikin sukupuoli kanniskeli päivittäisiä tavaroitaan suulta kiristettävässä pussissa, joka riippui vyötäisiltä. Tämä tarvike saattoi olla kauniisti kirjottu ja koristettu.

Laukulle tuli entistä enemmän tarvetta, kun puvun tiukkuus tai muoti estivät taskujen lisäämisen. 1800-luvulla naisten käsilaukku sai nykyisen muotonsa. 1920-luvulla säätyläisnainen ei voinut lähteä ulos ilman hattua, hansikkaita ja käsilaukkua.

Kirjottuja käsilaukkuja Tallinnan KuMun Art deco -näyttelystä vuodenvaihteessa 2015.

Hieno nainen ei raahannut mukanaan monta asiaa. Pikkulaukkuun mahtui kosmeettisia aineita kasvojen korjailuun, viuhka, savukerasia ja vähän rahaa. Kauppapuodeissa ei tarvittu käteistä, koska asiakkaalla oli siellä tili.

Laukun perusmuotona oli perinteellinen pussi, kukkaro tai litteä kirjekuori. Joskus käytettiin epätavallisempia muotoja, kuten sylinteriä tai kiekkoa. Kuva-aiheet haettiin luonnosta tai ne perustuivat geometrisiin kuvioihin. Kirjonta oli erinomaisen taidokasta. Siihen käytettiin paitsi lankoja, myös oikeita ja lasisia helmiä ja jalokiviä ja metallipaljetteja. Applikaatiolla saatiin kiinnostavia pintarakenteita. Laukussa saattoi olla rannelenkki tai hihna kädessä kantamista varten. Vasta 1920-luvun lopulla laukkuihin ilmestyi olkahihna. Uranuurtaja oli Coco Chanel, joka kyllästyi kantamaan laukkua kädessä ja suunnitteli käsilaukun, johin kuului ohut kaksoisketju olkapäällä kantamista varten.

Amerikkalaisen postimyyntiyhtiö Sears & Roebuckin valikoima käsilaukkuja 1920-luvulta.

Toisinaan laukkuihin kuului hapsuja ja tupsuja. Iltalaukkujen ja kävelypukujen kanssa käytettävien pikkulaukkujen pohjamateriaalina oli silkki, sametti, hyvälaatuinen puuvilla tai nahka, joka oli pehmeää vasikkaa, vuohta tai jotain eksoottisempaa eläintä. Laukun materiaalina saattoi olla myös punottu verkko. Käärmeen, liskon tai alligaattorin nahkan kuviot olivat jo sinällään hyvin koristeellisia.

1920-luvun alligaattorilaukku. Itselläni on uudempi vintagelaukku alligaattorinnahkaa: uutta laukkua en ostaisi, koska en tahdo suosia näiden eläinten metsästystä. Kuva Pinterestistä.

Helmillä ja metallipaljeteilla kirjottu vintagelaukku omasta garderoobistani. Malli on kirjekuori ja pohjamateriaali antiikinvihreää samettia.

Lisää kauniita 1920-luvun laukkuja löytyy esimerkiksi Pinterestistä samalta sivustolta kuin alligaattorilaukku.

Entisajan salapoliiseja: Asbjørn Krag

Stein Rivertonin salapoliisiromaanin kansi. Kirja on julkaistu vuonna 1942. Kuva Huuto.netistä.

Asbjørn Krag oli kirjoittajanimeä Stein Riverton käyttäneen norjalaisen lehtimiehen ja kirjailijan Sven Elvestadin (1884-1934) luomus. Törmäsin Kragiin ensi kerran Astrid Lindgrenin Kalle mestarietsivä -kirjoissa. Krag-kirjoja käännettiin 1910-1940-luvuilla suomeksikin 13 kappaletta.

Elvestad, alunperin Kristoffer Elvestad Svendsen, syntyi vaatimattomiin oloihin Fredrikshaldin pikkukaupungissa Ruotsin rajan lähellä. Hän kävi kansakoulun ja isän ja vanhemman veljen lähdettyä merille joutui etsimään sekalaisia töitä. Näistä ajoista Elvestad on kertonut tarinoita, joissa kynäilijän fantasiat sekoittuvat totuuteen. Jonkin ajan päästä hän kyllästyi, varasti työnantajaltaan matkakassan, vaihtoi nimeä ja nosti kytkintä. Kristiania ja Tukholma olivat kunnianhimoisen nuoren miehen makuun. Rakkaus kahviloihin, hotelleihin ja boheemeihin taiteilijapiireihin näkyy vahvasti Elvestadin tuotannossa.

Elvestad ryhtyi toimittajaksi ja erikoistui rikosjuttuihin, joihin henkilökohtainen näkökulma toi draamaa ja väriä. Jo 1902 hän löi itsensä läpi kirjalla, joka tarjosi ratkaisun Skjeberg-mysteeriin. Rikosreportaasheista oli lyhyt askel salapoliisitarinoihin, jotka julkaistiin ensin lehdissä novelleina tai sarjana. 1904 Elvestad keksi kirjoittajanimen Stein Riverton (sukunimi on englantilainen käännös hänen norjalaisesta nimestään) ja samalla päähenkilöksi tarinoihin ilmestyi mestarietsivä Asbjørn Krag. Kragin mallina Elvestad käytti paria Kristianissa tunnettua poliisimiestä ja juonet noudattivat usein varsin tarkkaan Arthur Conan Doylen Holmes-tarinoiden kaavoja.

Tuhat rautaa tulessa ilmestyi suomeksi alunperin vuonna 1925. Tämä laitos on vuodelta 1938. Kuva: antikvariaatti Menec.

Krag on eläkkeelle vetäytynyt poliisi, joka on säilyttänyt hyvät suhteet virkavaltaan ja voi kutsua poliisin paikalle tarvitessaan. Ensimmäisissä kirjoissa hän on kaljuuntuva, pukinpartainen mies, jolla on vanhanaikaiset kakkulat nenällä. Hahmoonsa sopivasti hän harrastaa intellektuaalista pohdiskelua. Myöhemmin kirjojen tempo kiihtyi ja Kragkin muuttui toimeliaammaksi ja kovapintaisemmaksi. Elvestadin toinen salapoliisihahmo on 1908 luotu Knut Gribb, joka käy jatkuvaa kamppailua kavalaa Thomas Ryeriä vastaan. Gribb-tarinat Elvestad kirjoitti nimellä Kristian F. Biller. Jälkeenpäin osa Gribb-tarinoista on muutettu Krag-tarinoiksi, joka osaltaan selittää Kragin muodonmuutosta.

Elvestad julkaisi yli sata rikosromaania. Varsinkin alussa hänen tahtinsa oli kova, 1905-1915 ilmestyi kuusikymmentä kirjaa. Ymmärrettävästi teosten taso vaihteli suuresti. Muutamat lukemani Krag-romaanit eivät vakuuta omaperäisyydellään. Björk on myös lukenut niitä ja ilmaisee romaanissa Yön sydän on jäätä pelkonsa siitä, että hänen nuori ystävättärensä Ida Helander vertaisi häntä Kragiin.

Pahin oli se tölväys Sherlock Holmesin saappaista… lapsellista. Lapsi Ida vielä olikin. Lapsi, vaikka tahtoi käydä aikuisesta.

Onneksi sentään Sherlock Holmes. Eikä Asbjörn Krag. Mikä mestarisalapoliisi se on, joka osaa tehdä päätelmiä vasta kun juttu on lähes ohitse ja tarvitsee jokaiseen tiedusteluoperaatioonsa legioonan verran naamioituneita poliisiapulaisia? Sherlock Holmes oli toista maata. Mutta kaikki lukivat vain tuosta norjalaisesta hölmöläisestä kertovia markan ja viidenkymmenen pennin hintaisia romaaneja, joissa oli inhottavan rumat kannet.

Varhain julkaistujen Krag-dekkareiden kansitaide on perin harrastelijamaista. Tämä seikkailu (suomennos vuodelta 1919) on juoneltaankin köykäinen. Kuva: Huuto.net.

Elvestad oli kiinnostunut piilotajunnasta ja psykologiasta. Tämä nousee esille hänen parhaimmissa romaaneissaan. Hänen tärkein teoksensa on Jernvognen (1907, Rautavaunu), jossa psykologinen jännitys ja goottilainen kauhutunnelma ovat etualalla ja näkökulman vuoksi Kragin hahmo on yllättävän pelottava. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta ruotsiksi ja englanniksi se on saatavana. Jo Nesbø on valinnut Rautavaunun viiden norjalaisen suosikkijännärinsä joukkoon. Kertojaratkaisu tuo mieleen Agatha Christien vuonna 1926 ilmestyneen romaanin Roger Ackroydin murha. Vaikka Elvestad oli ahkera jäljittelijä, hänen tarinansa tuli ensin. Siinä näkyy paitsi Freudin, myös ajan modernin kirjallisuuden vaikutus.

Sven Elvestad.

Elvestad ehti tehdä paljon muutakin kuin suoltaa salapoliisiromaaneja. Hän matkusteli ja asettui ensin Ruotsiin ja sitten Italiaan Positanon kaupunkiin. Hän kirjoitti koko ajan lehtiin ja on ensimmäinen ulkomaalainen toimittaja, joka haastatteli Adolf Hitleriä: vuosi oli 1923. Vaikka Elvestad kutsui Hitleriä vaaralliseksi, hän suhtautui ihaillen fasismiin ja ”uuden ajan miehiin”, etenkin Mussoliniin. Toimittaja-kirjailijan yksityiselämä oli myrskyisä. Hän oli valtavan kokoinen ja muutenkin äärimmäinen: hän oli 197 cm pitkä, painoi yli sata kiloa ja tupakoi ja joi hillittömästi. Hän oli niin likinäköinen, että havainnoi maailmaa välillä kirjaimellisesti sumun läpi. Alkoholi vei hänet hautaan 1934 eikä hän ehtinyt nähdä, millä tavalla uuden ajan miehet panivat Euroopan asiat sekaisin. Norjassa huomiota herättänyt elämäkerta väittää, että hän oli paitsi homoseksuaali, myös pedofiili. Tiedä häntä. Monet asiat näyttävät jälkikäteen toisilta kuin silloin, kun ne tapahtuivat.

Kotimaassaan Elvestadia pidetään arvossa, ja hänen kirjailijanimellään kulkeva Riverton-palkinto jaetaan joka vuosi parhaalle norjalaiselle jännärille.

Pam! Sinä kuolit!

Kansallismielisen Musta käsi -salaseuran jäsen Gavrilo Princip ampuu 1914 Itävallan kruununperillisen arkkiherttua Frans Ferdinandin ja hänen vaimonsa. Laukaus sytytti ensimmäisen maailmansodan.

Nykyään harva suomalainen omistaa aseita, eikä niitä vedetä esiin kuin ampumaradalla, armeijassa ja metsästyskauden alkaessa. Julkisilla paikoilla on kielletty jopa oikean aseen näköisen leluaseen esittely. Kun viime syksynä sihtailin muovisen sheriffin lelurevolverin kanssa Yrjönkadulle johtavassa Mercatorin käytävässä —  en äkillisesti lapseksi taantuneena, vaan Hufvudstadsbladetin toimittajan pyynnöstä –, vartiointiliikkeen miehet ilmestyivät oitis varmistamaan, ettei mitään luvatonta ole tekeillä.

Entisaikoina lähes jokainen mies kuitenkin tarvitsi aseen riistan pyytämiseen, ja suomalaiset sotivat tämän tästä puolustaessaan kotikontua tai emämaan suurvaltapyrkimyksiä. Jo varhain syntyi omaa asetuotantoa, ja suomalaiset piilukkokiväärit ja tarkka-ampujat olivat haluttua vientitavaraa. 1800-luvun lopulla pienpajatuotanto kasvoi ja kehiteltiin teknisiä parannuksia. Suuri osa aseista tuotiin kuitenkin Suomeen ulkomailta. Helsingissä toimivat Onni Lindebäckin, Hugo Frischin ja Fritz Wiikin liikkeet kaupittelivat upouusia malleja kansainvälisesti tunnetuista asemerkeistä.

Kuin suoraan Villistä Lännestä. Smith & Wesson -merkkinen revolveri viipurilaisen Emanuel Sonnén aseluettelosta vuodelta 1901. Kuva Timo Hyytisen teoksesta Arma Fennica VI: Vanhat aseet 1 (1880-1950).

Takapakkia aseitten hankintaan tuli sortokausina 1899-1905 ja 1908-1917. Venäjä rajoitti asetuontia eliminoidakseen vastarinnan, ja vaikka haulikkoja sai ostaa, ”kuulakiväärien” ja käsiaseiden tuonti oli kielletty.

Tilanne muuttui maailmansodan loppuvaiheessa. Pitkä sota, Venäjän vallankumous ja muut Eurooppaa ravistelleet väkivaltaisuudet olivat opettaneet jälleen lähes kaikki miehet käyttämään aseita, ja heille jäi niitä taisteluiden laannuttua. Suomessa oli 1918 paljon venäläisiä aseita, erityisesti kiväärejä ja karabiineja. Jääkärit toivat myös Saksasta aseita. Sisällissodan jälkeen käsiaseita ja kiväärejä oli paljon erityisesti valkoisen puolen sotureilla.

Kuva sukualbumista. Kaksi miestä sisällissodan ajalta pistimillä varustettujen kiväärien ja panosvöiden kanssa. He ovat punaisia, kuten suurin osa sotaan osallistuneista sukulaisistani. He ovat myös hyvin nuoria. Sotiminen oli monelle traumaattista, mutta yksilöiden mielenterveys ei paljon painanut ajan suurissa mullistuksissa.

Pistooleista yleisiä olivat Browning FN1900 ja FN1903, Parabellum P08 ja Mauser M1916 eli Ukko-Mauser, revolvereista Nagant 1895 ja Colt 1911. Vuonna 1919 hankittiin armeijalle Espanjasta pieniä, vaihtelevan laatuisia pistooleja, jotka kulkivat vain nimellä ”malli 1919 espanjalainen”. Björk-sarjan ensiosassa ovat käytössä Parabellum P08 ja Browning FN1900. Björk omistaa jälkimmäisen. Hän on tehnyt itselleen sitä varten suojuksen, jonka voi kiinnittää sääreen. Pistoolista on apua, kun hän joutuu väijytykseen Yrjönkadulla (Yön sydän on jäätä s. 142):

Björk hilasi päänsä yhtä hitaasti taaksepäin, kunnes oli jälleen kokonaan piilossa, ja alkoi sitten taivuttaa oikeaa jalkaansa, hitaasti, hitaasti, kohottaa säärtään, kunnes se oli hänen oikean kätensä ulottuvilla, ja käsi veti lahkeen ylös, hitaasti, ja tapasi Browningin, hänen tutun rakkaan Browninginsa kahvan, ja kämmen hivuttautui vähän pitemmälle ja keskisormi ojentui ja painoi, naps, ja Browning irtosi — ja samassa hetkessä tuli kolmas luoti vinosti kadun toiselta puolelta ja sattui johonkin metalliseen kohtaan työntökärryissä niin että kipinät iskivät, mutta hän ei hätkähtänyt, lujitti vain otteensa Browningista ja laski säärensä alas ja painoi jalan maahan ja veti henkeä, ja siirsi sen jälkeen oikean käsivarren ja Browningia pitelevän käden vartaloa pitkin eteensä, ja vasen käsi siirtyi myös hitaasti eteen ja poisti pistoolista varmistimen.

Browning FN1900. Kuva: The F. N. Historical Society.

Parabellum P08, toiselta nimeltään Luger P08. Kuva: Wikipedia.

Kun ampuma-aseita oli, niihin turvauduttiin myös yksityisiä erimielisyyksiä ratkottaessa. Sotakokemusten traumatisoimat nuoret miehet olivat usein ailahtelevia, milloin masentuneita ja milloin äkkipikaisia. Perusluonteeltaan kiivaat saattoivat muuttua kylmän fanaattisiksi, niin kuin romaanin Yön sydän on jäätä Uno Kess. Jotkut joutuivat psykoosiin ja ammuskelivat ketä sattui, kuten käy ilmi ajan lehtiuutisista ja Tuomas Rimpiläisen kiinnostavasta uutuusteoksesta. Häiriintyneiden veriteot sulautuivat ajan yleiseen väkivaltaisuuteen. Sodan psyykkiset vaikutukset sivuutettiin hämmästyttävän pitkään sairaanhoidossa ja rikollisten tutkinnassa.

20-luvun mittaan alettiin säätää lakeja aseenkanto-oikeudesta. Aseita ei silti niin vain saatu kerätyksi pois. Maalla piti metsästää, suojeluskuntalaiset kantoivat asetta ja yksi ja toinen piti varmuuden vuoksi pistoolia tai revolveria pöytälaatikossa. Kieltolain aikana salakuljettajat kävivät usein tulitaisteluita poliisien kanssa. Samanlaista gangsterismia kuin Amerikassa ei kuitenkaan kehittynyt.

James Cagney (vasemmalla) elokuvassa Yhteiskunnan vihollinen (Public Enemy, 1931), joka teki hänestä tähden.

Ennen kuin elokuva joutui Hollywoodissa sensuurin kouriin, syntyi kolme merkittävää, suorasukaisen väkivaltaista elokuvaa Chicagon 1920-luvun gangstereista. Vuodelta 1931 ovat Pikku Caesar pääosassa Edward G. Robinson, ja Yhteiskunnan vihollinen, jossa konnaa esitti James Cagney. 1932 valmistunut Arpinaama, jonka nimiroolissa oli Paul Muni, on siitä kiinnostava, että siinä vilisee erilaisia aseita.

Gangsteri Tony Camontea esittävä Paul Muni (keskellä) lataa Thompson -konepistoolia. Pöydällä on Colt M1911.

Camonten sisar pitelee Colt 1903 -taskupistoolia.

Tony Camonten vaikuttava asevarasto.

Monet käsiaseet tulivat tunnetuiksi poliittisten murhien välikappaleina. Gavrilo Princip murhasi arkkiherttua Frans Ferdinandin ja hänen vaimonsa Browning FN1910 -pistoolilla. Eugen Schauman käytti vanhempaa Browning FN1900 -asetta surmatessaan kenraalikuvernööri Bobrikovin ja itsensä.

Iver Johnson -merkkisen revolverin valitsi murha-aseeksi anarkisti Leon Czolgosz, kun hän ampui 1901 USA:n presidentti William McKinleyn. Iver Johnson -revolverista ammuttu luoti surmasi myös Italian kuningas Umberto I:n vuonna 1900 ja Robert Kennedyn vuonna 1968.

Presidentti McKinleyn murha. Murhaaja on verhonnut aseen liinaan.

Iver Johnson -revolvereita kaupattiin turva-aseina, jotka eivät lauenneet vahingossa ja sopivat naisenkin käteen.

Herrasmiehen velvollisuus on puolustaa seuralaistaan, jos vastaan tulee hampuusin näköisiä miehiä.

Yönuttuun pukeutunut rouva tähtää naamioitunutta murtovarasta selkä suorana ja silmää räpäyttämättä. Voro tietää menettäneensä pelin.

A Thing of Beauty…

Thure Öbergin käsin maalaama maljakko 1910-luvulta.

Pitkässä runossaan Endymion John Keats sanoo, että se mikä on kaunista, tuottaa ikuisesti iloa, ja tuo ilo kasvaa vain vuosien myötä. Keats viittaa luonnon kauneuteen ja runouteen, mutta muualla hän on ylistänyt myös sellaisten artefaktien kuin kreikkalaisen uurnan ikuista kauneutta.

Poimin tänään omista aarteistani muutaman kauniin esineen, jotka ilahduttavat minua paitsi ulkomuodollaan, myös tiedolla, että ne kuuluvat romaanieni Björkin maailmaan ja hän olisi voinut pitää niitä pöydällään tai hyllyssään. En uppoa ajan taidehistoriaan, se on liian pitkä juttu, mutta palaan siihen kyllä useasti myöhemmin. Mainitsen vain, että 1900-luvun alun vuosikymmeninä taiteellisessa muotoilussa limittyi useita tyylejä peräkkäin.

Ensin kertaustyylit, kuten uusrenessanssi, vaihtuivat vapaampaan art nouveauhun, joka kulki Saksassa ja pohjoismaissa nimellä Jugend. Jugend hallitsi Suomessa melko pitkään vielä kun muualla tyyliksi oli vaihtunut art deco, 1920-lukua kansainvälisesti leimaava tyyli. Art deco oli lyhytaikainen ilmiö, tai oikeastaan siihen alkoi saman tien sekoittua muita moderneja tyylejä kuten Bauhaus ja funktionalismi.

Jugend teki pesäeron muodoiltaan sidottuun ja symmetriseen uusrenessanssiin suosimalla epäsymmetriaa ja hoikkia ja pitkulaisia, vapaasti virtaavia, kierteisiä ja pyörteileviä muotoja, joita näkyi luonnossa. Osittain tyyli omaksui keskiajan taiteen elementtejä, kuten lasimaalauksia, puukaiverruksia ja linnamaisia rakenteita taloissa. Tyypillisiä olivat kasviaiheet ja luonnonmukaiset värit. Art deco oli nimensä mukaisesti koristeellinen tyyli, joka käytti geometrisia kuvioita ja muotoja, primitiivistä tai kansanomaista kuvakieltä, tasaista väripintaa ja kirkkaita värejä.

Thure Öberg (1872-1935) tuli Arabian posliinitehtaan palvelukseen ruotsalaiselta Rörstrandilta vuonna 1896 ja nousi pian sen tärkeimmäksi posliinimaalariksi. Hän aloitti jugendtyylillä, josta myös tässä käsin maalatussa maljakossa on jälkiä. Se on 1910-luvulta. Samantyyppinen sininen lilja löytyy muistakin maljakkomalleista.

Öbergin käsialaa ovat myös orvokeilla koristellut maitokannut, joita monet ovat perineet isovanhemmiltaan. Minullakin on yksi Öberg-maitokannu kaapissani.

Tämä pieni maljakko on vuodelta 1912. Se on Arabian, mutta maalarista minulla ei ole tietoa, nimikirjaimet eivät ole tunnetut. Kun näin sen kaupassa, en voinut vastustaa sitä. Sen muotoa ja varsinkin sen tavattoman kaunista syvän harmaansinistä pohjaväriä on vaikea saada valokuvatuksi, kun pinta heijastaa niin voimakkaasti. Koristeena on pihlajan marjoja ja lehtiä.

Baijeri on ollut Saksan posliiniteollisuuden keskus. Selbin kaupungissa sijainneessa Rosenthalin tehtaassa työskenteli pitkään Fritz von Stockmayer (1877-1940). Hänen käsin maalaamansa pyöreämuotoinen vaasi lienee 1930-luvulta. Siinä käsitellään art decon tyyliin kiinalaisen taiteen kasviaiheita.

Pieni soma savikannu on geometrista art decoa. Tekijästä ei ole tietoa.

Yhtä matala mutta paljon pyöreämpi on Röstrandin ruskea raidoitettu maljakko. Leimasta päätellen se on 1930-luvulta.

Viimeisenä arkisempi esine, kermanekka. Se on Arabian tuotantoa ja leima kertoo, että se on syntynyt vuosien 1919-27 välillä. Se on kulkeutunut minulle lapsuudenkodistani, ja sinne se on varmaan tullut isoäidiltäni. Sitä ei ole pidetty paljon arvoisena, mutta sen yksinkertaisuudessa on jotain aidosti viehättävää.