Arkkitehtuuriarvoitus

Asiapitoisten kirjoitusten kevennykseksi tänään arkkitehtuuriarvoitus! Missä Helsingissä on tällainen komea siipiään levittelevä pöllö?

Hajamietteitä parisuhteesta ja moraalista

Kyyhkyset yhdistyvät rakkauteen ja parisuhteeseen. Kiiltokuva: http://birgitmummu.vikki.fi/index.htm.

Karl Axel Björk on nuori mies 1920-luvun alun Helsingissä, jossa ovat alkaneet puhaltaa varovasti uuden ajan tuulet. Häntä kiinnostavat luonnollisesti naiset, ja hänen tähtäimessään on useampikin kiintymyksen kohde. Miehenä hänellä on suurempi vapaus liikkua sukupuoliseurustelun areenalla. Samalla kun hän kosiskelee siveästi ylä- ja keskiluokan kunniallisia tyttöjä, hän voi käyttää eritasoisten prostituoitujen palveluksia, solmia vapaita suhteita ja siittää lapsia. Jos hän on kyllin varovainen, mikään näistä ei vahingoita hänen asemaansa tai kunniaansa. Suurin ongelma ovat taudit, jotka liittyvät vapaaseen seksiin.

Hänen lemmityillään on toisenlainen tilanne. Ylemmissä luokissa yksikin lankeemus saattoi pilata naisen mahdollisuudet avioitua kunniallisen (!) miehen kanssa. Avioton lapsi piti useimmiten luovuttaa pois. Työtätekevät kaupungissa ja maalla elivät vapaammin, mutta maaseutuyhteisö vahti tarkasti jäseniään, etenkin naisia, ja jos piika alkoi odottaa lasta isännälleen tai jollekin muulle, hän sai potkut aivan kuten kaupunkilainen vastineensa. Tällaisia tilanteita ovat vanhat Suomi-filmit pullollaan.

Juhani Niskavuori (Tauno Palo) koettelee maitotyttö Malviinan (Kirsti Hurme) polvea elokuvassa Loviisa, Niskavuoren nuori emäntä (1946). Malviina saa myöhemmin aviottoman pojan ja joutuu lähtemään talosta. Kuva Ylen verkkosivuilta.

Nykyisessä sallivassa ilmapiirissä elävän on vaikea kuvitella, millaisia sääntöjä ja sudenkuoppia vuosisadan alun rakastavaiset joutuivat kohtaamaan ja sietämään. Siksi menneisyyden ihmisten seksisuhteiden kuvauksessa on vaarana joko liian vapauden seurausten unohtaminen tai kauhisteleva, tirkistelevä asenne, johon liittyy sensaatiomainen julmuudella ja perversioilla mässäily. Entisajan ihmiset eivät olleet avaruudesta tulleita alieneita, vaan haluineen ja pyyteineen melko samanlaisia — ja keskenään erilaisia — kuin me. Toisaalta täytyy ottaa huomioon, mikä kunakin aikana oli sallittua, mahdollista ja todennäköistä.

1800-luvun nuorten pariutuminen tapahtui länsimaissa samaan tapaan kuin nykyään Aasian perinteisissä yhteiskunnissa. Niille, joilla oli omaisuutta, avioliitot olivat suvun asia, ja niillä säädeltiin rahan periytymistä. Romanttinen rakkausihanne kärsi ja kitui käytännön vaatimusten puristuksessa. Tämä kuvio jatkui 1900-luvun puolelle ja sen sitkeyteen ja sen rappioon voi tutustua mukavasti esimerkiksi lukemalla Thomas Mannin esikoisromaanin Buddenbrookit (1901).

Kuva elokuvasta Buddenbrookit (2008). Thomas Buddenbrookin ja Gerda Arnoldsenin häät.

Aateli oli hallinnut Euroopassa pitkään suuria maaomaisuuksia, mutta sen rinnalla kasvoi koko 1800-luvun ajan uusi vauras porvaristo, jonka omaisuuden lähde oli teollinen toiminta. Porvaristo ei pitänyt asemaansa itsestään selvänä, ja siksi sen oli tärkeämpi vartioida moraalia kuin aatelin, jonka käytös jätti välillä toivomisen varaa. Teollistuminen synnytti myös kaupunkien työläisväestön, jonka sukupuolisesta löyhyydestä tuli porvariston silmätikku ja erilaisten reformien kokeilukenttä.

1900-luvun alussa tapahtui länsimaissa useita yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia, jotka vaikuttivat seurustelun ja avioliiton sääntöihin. Suurin harppaus otettiin naisen asemassa. Maailmansodan aiheuttama mieskato ja taloudellinen ahdinko toivat suuria määriä naisia uusiin töihin, ja heille avautui koko ajan uusia koulutusväyliä. Näin poistuivat Jane Austenin kuvaamat säätyläisnaisten ongelmat, perinnön ja koulutuksen puute ja kielto tehdä työtä, joka pakotti heidät hyvien aviomiesehdokkaiden fanaattiseen metsästykseen.

Kuvitusta vuoden 1895 laitokseen Austenin romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo. Elizabeth Bennet ja Fitzwilliam Darcy kohtaavat ensi kerran ja tunnelma on hyinen. Herra Darcy ei pidä Elizabethiä kauniina eikä kiinnostavana ja lausuu mielipiteensä tämän kuullen. Luin romaanin ensi kerran suomalaisena laitoksena, jossa olivat nämä kuvat, ja ne sopivat mielestäni hyvin kirjoitustyyliin. Darcyn katse kertoo paljon.

Myös köyhemmät naiset saattoivat saada kaupungissa siistejä sisätöitä konttoristeina ja sihteereinä. Kun naisella oli omia tuloja, aviomiehen hankinta ei ollut välttämätöntä. Tosin ”vanhanpiian” ja ”ikäneidon” leima ei ollut mukava.

1900-luvun alussa lääketiede ja psykiatria kehittyivät vauhdilla, ja tällä oli vaikutuksia seurusteluun. Vanhoista moraalikäsityksistä ei silti päästy hetkessä eroon. Freudin käsitys ihmismielestä sisältää irrationaalisen elementin, primitiivisten viettien hallitseman alitajunnan, joka voi kriittisellä hetkellä jyrätä ihmispolon järjen ja säällisyyden tunteen alleen ja johtaa moraalittomiin tekoihin. Yleisiin mielikuviin ilmestyi erilaisia atavistisia petoja tai jakautuneita persoonia. Niitä oli tosin käsitelty jo 1800-luvun puolella mestarillisesti esimerkiksi Mary Shelleyn romaanissa Frankenstein (1818) ja R. L. Stevensonin pitkässä novellissa The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886). Molempien päähenkilöistä on tullut käsitteitä.

Kunniallisen tohtori Jekyllin ja pahan herra Hyden tarinasta on tehty monia elokuvia. Suosikkini on mykkäversio vuodelta 1920. Pääosassa on John Barrymore, jonka muutos kauniista kirkasotsaisesta nuorukaisesta hirviöksi tapahtuu lähes ilman meikkiä. Vaikutus on shokeeraava.

Barrymoren luoma outo hämähäkkimäinen, pitkäkalloinen ja hapsutukkainen Hyde on mielestäni aidompi kuin muiden versioiden hullut apinat ja tuo hahmon moraalisen pahuuden ja ambivalenttiuden paremmin esille.

Hyde kähmii naista kapakassa. Hänessä on merkillistä charmia…

Uusi vapaus ja individualismi ahdisti, varsinkin jos mieleen oli juurtunut lapsena kristillinen kasvatus, ja monet 1920-luvun romaanihenkilöt kieriskelevät synnintunnossa ja kokevat siveellisen rappion ruumiissaan elämänvoiman kuihtumisena. Taustalla kummitteli myös ajalle tyypillinen kulttuuripessimismi.

Kauniit ihmiset juhlivat lontoolaisessa ravintolassa.

Dekadenttia menoa 1920-luvun Berliinissä. Kuva Pinterestistä, alkuperäislähde billyjane.tumblr.com.

”Menetetty sukupolvi” -eetos johti yläluokan nuorison ja boheemien taiteilijapiirien hillittömään bailaamiseen Berliinin, Pariisin ja Lontoon kaltaisissa metropoleissa. Rappion maaperään lankesi otollisesti se puhtauden ja fyysisen voiman ihanne, joka 1930-luvulla muuttui totalitaristiseksi systeemiksi. Mika Waltarin Suuri illusioni (1928) kuvaa loistavasti 1920-luvun nuorten väsähtäneisyyden ja päämäärättömyyden tunnetta ja kulisseissa odottavaa kulttuurin uudelleensyntymää. Näin puhuu romaanin älyllinen keskus, maisteri Hellas (s 77 vuoden 1978 laitoksessa):

Meidän nuorisomme käyttää mieluummiin vapaa-aikansa ruumiinsa kehittämiseen kuin henkisiin harrastuksiin. Ja ehkä se on juuri hyvä merkki, sillä totisesti, meillä on ollut jo kylliksi henkistä saivartelua ja tyhjäsanaisia teorioita. (…) Me vanhemmat, me olemme skeptillisiä ja puhumme maailman perikadosta, mutta nämä nuorimmat, he toimivat todella. He hylkäävät sen, mikä on tarpeetonta elämän terveydelle, — he luovat uuden renessanssin.

Mistäpä Waltari olisi voinut tietää, mihin anti-intellektuaalinen ruumiin ja voiman palvonta johtaisi.

Waltarin romaanin ja sen sankarittaren Caritaksen innoittaja oli anglosaksisen maailman 1924 valloittanut kulttiromaani, Michael Arlenin The Green Hat (Vihreä hattu). Se on Waltarin teoksen lailla erinomainen kuva aikansa esteettisestä ja moraalisesta maisemasta. Päähenkilö on moraalin ulkopuolelle luiskahtanut ”uusi nainen”, vihreän hatun omistaja ja keltaisella Hispano-Suizalla hurjasteleva Iris Storm, jonka paheellisuus kätkee kipeän salaisuuden. Romaanissa puhutaan huumeista ja sukupuolitaudeista melko suoraan ja se näyttää haastavan vanhan sukupolven käsityksen suvun, miehen ja naisen maineesta ja kunniasta. Vanhanaikaiset asenteet näkyvät silti Iriksen kuvauksessa ja romaanin lopussa, jossa kunnia, mikäpä muu, vaatii sitä uhmanneen kuoleman.

Vihreää hattua ei enää juuri lueta, ehkä siksi, että sen kieli on konstikasta ja samalla tavalla presiöösiä kuin Waltarin nuoruudentyön. Suosittelen silti näkemään vaivan, ensimmäisten 50 sivun kiertelyn jälkeen juoni saa vauhtia. Kirjasta on julkaistu uusia painoksia.

The Green Hat (Capuchin Classics), kansikuva. Kuva: verkkokauppa Amazon.

Sekä Vihreässä hatussa että Suuressa Illusionissa käsitellään ajan suurta sukupuolista ongelmaa, kuppaa eli syfilistä. Tämä ilkeä sukupuolitauti, johon vihjattiin usein verhotusti vanhemmassakin kirjallisuudessa, raunioitti monen elämän, ennen kuin sen parannettavuutta edistivät 1900-luvun alussa kehitellyt suolayhdisteet kuten salvarsaani ja 1950-luvulta alkaen antibiootit. Vanhempi elohopeahoito tepsi toisinaan hyvin, mutta sillä oli sivuvaikutuksia, elohopea kun on varsin myrkyllistä. Kuppa kantoi samaa ”synnin palkka” -leimaa kuin aids 1980-luvulla, koska se tarttui useimmiten nuorena, kun mies kävi yleisten naisten luona, ja puhkesi vakavaksi vasta vuosia myöhemmin, kun olisi pitänyt elää aikuista, kunnioitettavaa perheenisän elämää.

Suomi oli 1920-luvun alussa vielä vanhanaikainen yhteiskunta, jossa maatalous oli pääelinkeino ja ainoa suurempi kaupunki Helsinki. Maaseutu hallitsi myös suomenkielisen väestön mielikuvia: se asetti selvät moraaliset rajat ja oli muutenkin puhdas ja aito. Kaupungin vapaus ilmeni petollisuutena ja moraalittomuutena. Joutilas luokka, jota kuvaa esimerkiksi elokuva Rikas tyttö (1939), juhlii, ikävystyy ja solmii kyynisiä, hengettömiä ihmissuhteita. Maalta kaupunkiin lähteneitä kohtasi 1950-luvulle saakka kirjoissa ja elokuvissa siveellinen tuho. Miehistä tuli juoppoja luusereita, naiset joutuivat viettelijöiden kynsiin ja makean elämän kääntöpuolina olivat yksinäinen äitiys, luisuminen katunaiseksi ja surkea kuolema tuberkuloosin tai oman käden kautta.

Sellaisena kuin sinä minut halusit (Teuvo Tulio, 1944). Saaristolaistyttö Maijasta (Marie-Louise Fock) on tullut satamissa luuhaava prostituoitu.

Vaikka nainen kaikesta huolimatta onnistuisi etenemään miesten maailmassa ja saavuttamaan korkean aseman, hän joutuu valitsemaan perheen ja uran välillä. Sisukas, älykäs ja arvonsa tunteva Martta Kaataja on elokuvassa Tuomari Martta (1943) valmistumassa varatuomariksi, kun hänen pojalleen tapahtuu onnettomuus. Martta keskeyttää käräjien istumisen maaseudulla, palaa kotiinsa ja lupaa panna uransa jäihin, kunnes lapset ovat kasvaneet. Tämä on ollut pitkään monen koulutetun naisen ratkaisu. Martan elokuvassa aiemmin pitämä tulinen puhe naisen oikeuksista unohtuu, kun lopussa julistetaan: ”Äidit, älkää koskaan jättäkö pieniä lapsianne!”. Isien poissaolon ei ajateltu haittaavan perheen onnea. Nykyään isätkin ovat onneksi saaneet oikeuden ja velvollisuuden näkyä lastensa elämässä.

Nimihenkilö elokuvassa Tuomari Martta, filmin alkupuolella varsin miehisessä hahmossa — kauluspaidassa ja solmiossa ja savuke kädessä. Marttaa esitti iki-ihana Helena Kara.

Entisajan salapoliiseja: Jack Whicher

Viiltäjä-Jackin tapaus ei ollut ainoa rikos, joka kiehtoi Viktorian ajan yleisöä. Vajaat kolmekymmentä vuotta aiemmin, vuoden 1860 kesällä, lehdistö seurasi kiihkeästi kolmivuotiaan pojan murhan tutkintaa, ei vähiten siksi, että tapaukseen liittyi ajan tunnetuin englantilainen rikostutkija Jonathan ”Jack” Whicher (1814-1881).

Jack Whicher. Kuva Wikipedia.

Whicher oli astunut konstaapelina Lontoon Metropolitan-poliisin palvelukseen vuonna 1837. Metropolitan tunnettiin myös lyhenteellä The Met. Nimi Scotland Yard tuli puolestaan alkuperäisistä toimitiloista osoitteessa 4 Whitehall Palace, jotka rajautuivat katuun nimeltä Great Scotland Yard. 1842 Whicher liittyi Metropolitanin vastaperustettuun kahdeksanhenkiseen etsiväosastoon, joka jatkoi edellisellä vuosisadalla toimineen etsivän poliisin Bow Street Runnersin jalanjäljissä.

Jack Whicherin maine kasvoi näyttävien rikosjuttujen myötä. 1854 hän otti kiinni varkaat, jotka olivat ryöstäneet kymmenen arvokasta maalausta Suffolkin jaarlin kodista. 1858 hän osallistui Ranskan keisaria Napoleon III:a vastaan tehdyn murhayrityksen tutkintaan. Juuri ennen tunnetuinta juttuaan rikostarkastajaksi ylennetty Whicher tutki lapsenmurhaa sekä jalokivivarkautta. Jälkimmäinen rikos selvitettiin, mutta, kuin tulevaa enteillen, lapsenmurhasta syytetty pariskunta vapautettiin todisteiden puutteessa.

Road Hill House. Piirros 1860-luvulta.

Heinäkuussa 1860 Wiltshiren maaseudulla Rode-nimisessä pikkukylässä tapahtui raaka murha. Road Hill Housessa asuvan Kentin perheen kolmivuotias poika löytyi teräaseella surmattuna palveluskunnalle tarkoitetun ulkokäymälän säiliön ”roiskeläpän” päältä. Paikallinen poliisi epäili lastenhoitajaa. Tämä olisi tappanut pojan, kun tuli yllätetyksi rakastajansa kanssa. Tutkinta tapahtui kuitenkin niin kömpelösti, että poliisi koki tarpeelliseksi jopa piilottaa todisteita, ettei olisi joutunut syytteeseen huolimattomuudesta. Kun valmista ei tullut, paikalliset viranomaiset kutsuivat avuksi kuulun lontoolaisetsivä Whicherin.

Whicherin odotettiin ratkaisevan murhan tuossa tuokiossa. Hänestä oli tullut jo käsite. Hänen etsivänkykyjään ihailivat kollegat, toimittajat ja kirjailijat. Charles Dickensiin hänen mietteliäs, salaperäinen olemuksensa teki suuren vaikutuksen, ja Whicherin hahmo toimi innoituksena Kolean talon tarkastaja Bucketille. Myös Wilkie Collins otti Whicherin tutkimista tapauksista mallia omissa jännityskertomuksissaan. Whicher käytti ajalleen epätavallisia keinoja, jotka toimivat hyvin, mutta eivät aina saavuttaneet esimiesten hyväksyntää.

Road Hill Housen tapaus oli kuitenkin hankala. Kentin perheen ihmissuhteet olivat solmuiset. Ensimmäinen rouva Kent oli ollut mielisairas ja vielä hänen eläessään aviomies Samuel Kent oli ottanut lastenhoitaja Maryn rakastajattarekseen. Kun Marysta tuli vaimon kuoltua seuraava rouva Kent, talossa asui kaksi sisarussarjaa, jälkimmäisen liiton kolme pientä lasta ja edellisen liiton neljä lasta, jotka olivat aikuisia tai teini-ikäisiä. Kävi ilmi, että Samuel Kent oli käytökseltään raaka ja rietas, jonka vuoksi perhe oli muuttanut koko ajan paikasta toiseen.

Tutkintaa seurannut Dickens oli varma, että Samuel Kent oli itse tappanut poikansa peittääkseen suhteensa lastenhoitajaan. Whicher kohdisti sen sijaan epäilynsä surmatun sisarpuoleen, 16-vuotiaaseen Constance Kentiin, jolla oli voimakas ja impulsiivinen luonne. Whicherillä oli useita aihetodisteita, jotka viittasivat Constanceen. Johtolangat olivat kuitenkin sotkeutuneet ja todistajat puhuivat ristiin. Perhe sulki rivinsä ja kieltäytyi yhteistyöstä, ja Samuel Kent palkkasi lakimiehen puolustamaan tytärtään. Constance vapautettiin. Juttu jäi ratkaisematta, mikä löi pysyvän lommon Whicherin sädekehään mestarisalapoliisina.

Constance Kent.

Viisi vuotta myöhemmin Constance tuli vapaaehtoisesti tunnustamaan murhan. Hän selitti tekonsa syyksi kaunan äitipuoltaan kohtaan. Hän sai kuolemantuomion, joka muutettiin elinkautiseksi. 20 vuotta myöhemmin hän vapautui vankilasta 41 vuoden iässä, muutti nuoremman veljensä Williamin luo Australiaan ja kuoli siellä satavuotiaana.

Constancen tunnustus ei vakuuttanut kaikkia. Monet epäilivät hänen suojelleen tunnustuksella isäänsä. Whicherin ura ei tunnustuksesta kohentunut: hän jatkoi vähemmän näyttävien juttujen parissa, jäi eläkkeelle ja kuoli pian sen jälkeen. Hän pysyi kuitenkin mallina monille omalaatuisille ja sinnikkäille komisaarioille kirjallisuudessa. Sekä R. D. Wingfieldin Jack Frost että Colin Dexterin Morse ovat hänen jälkeläisiään.

Vuonna 2008 Kate Summerscale kaivoi vanhan jutun uudelleen esiin kirjoittamalla siitä teoksen The Suspicions of Mr Whicher. Siinä hän esitti oman ratkaisunsa mysteeriin. Nojaten sekä todistusaineistoon että myöhempiin tapahtumiin hän päätteli, ettei Constance suojellut isäänsä vaan nuorempaa veljeään, johon hänellä oli hyvin läheinen suhde. Sisarukset olivat ehkä tehneet murhan yhdessä. Vaikka teoriaan ei uskoisi, Summerscalen kirja on kiinnostava kuvaus 1800-luvun etsivän työstä ja ennen kaikkea sen rajoituksista.

The Suspicions of Mr Whicher. Kuva tv-sarjasta. Oikealla Paddy Considine.

Summerscalen kirja muokattiin 2011 samannimiseksi tv-elokuvaksi, jossa Jack Whicheriä esitti Paddy Considine. Kolmen jatko-osan jälkeen tuotanto lopetettiin. Monia katsojia kiusasi, kun Whicherin tutkimukset olivat niin vaivalloisia eikä Road Hill Housen tapaukseen saatu selvää ratkaisua. Itse pidin sarjasta. Sitä ei ole tietääkseni esitetty Suomessa, mutta se on saatavissa dvd:nä.

Realistisesti kuvattu etsiväntyö näyttää olevan osalle nyky-yleisöä liian tylsää. Rikosjuonen pitäisi olla värikäs, mutkikas ja yllättävä kuten Agatha Christiellä ja rikospaikkojen ja johtolankojen tutkinnan yhtä tyylikästä ja dramaattista kuin C.S.I:ssä. Todellisuudessa poliiseilla ei ole käytössä sellaista ultramodernia laitteistoa kuin tv-sarjoissa, eivätkä laboratorioon tuodut todisteet ole useinkaan selkeitä ja yksiselitteisiä. Näytteeksi kelpaavan DNA:n löytäminen on esimerkiksi vaikeaa eikä koetulos ole sataprosenttisen oikea. Puhutaan jopa C.S.I.-efektistä: se tarkoittaa, että sarjoissa esitellyt toimintatavat samoin kuin taianomainen teknologia, jota ei ole oikeasti olemassa, saavat suuren yleisön vaatimaan poliisilta mahdottomia.

Historiallinen romaani, osa 1

Viime viikolla osallistuin yliopistolliseen jatkokoulutusseminaariin, jossa monien kiinnostavien puheenaiheiden ohella keskusteltiin historiallisesta romaanista. Ensimmäisen päivän luennolla kirjallisuuden ja kulttuurin tutkija Mieke Bal (ks myös Balin kotisivu) esitteli uuden projektinsa, elokuvan Madame B. Sen saattoi myös nähdä yliopistolla edellisenä päivänä. Pienellä budjetilla kansainvälisin, myös suomalaisin voimin tehty elokuva pohjautuu Gustave Flaubertin romaaniin Madame Bovary.

Kuva elokuvasta Madame B. Päähenkilö Emmaa esittää suomalainen Marja Skaffari.

Luennossaan Bal valotti elokuvansa taustaa ja estetiikkaa. Hänen mukaansa historia on klassikkoromaanien filmatisoinneissa (Bovary-tulkinnat, Anna Karenina, Ylpeys ja ennakkoluulo) yleensä pinnalliseen autenttisuuteen naamioituvaa nostalgiaa, joka ei pureudu ihmisten sisäiseen elämään. Jälkimmäinen olisi parempi lähtökohta tulkinnalle, joka sitoo klassikon meidän aikaamme. Madame B on sijoitettu nykyaikaan, mutta siinä on kohtauksia, joita Bal nimitti anakronistisiksi. Ne ikäänkuin viittaavat Flaubertin klassikkoon rikkomatta tulkinnan tämänhetkisyyttä.

Elokuvamainos: Joe Wrightin ohjaama Anna Karenina (2012).

Balin esitys herätti monia ajatuksia. En ollut päässyt filmiesitykseen, joten ostin dvd:n tekijältä. Madame B ei ole julkisessa levityksessä.

Toisena päivänä kutsuluennon piti englantilainen historioitsija Ludmilla Jordanova. Hän on erityisen tunnettu ”julkisen historian” (public history) tutkija. Yksi Jordanovan aiheista oli historiallinen romaani. Hänen mielestään vakavat historiantutkijat tekevät väärin, jos sivuuttavat sen, koska sillä on suuri merkitys lukevan yleisön historiakuvan muovaamisessa. Hän mainitsi Hilary Mantelin esimerkkinä tärkeästä tutkimuskohteesta. Mantelin Susipalatsista tehty sarja pyörii parhaillaan Suomen televisiossa.

Susipalatsi. Thomas Cromwellia esittää Mark Rylance, Anne Boleynia Claire Foy. Kuva Ylen sivuilta, lähde Company Pictures/Playground Entertainment for BBC 2015.

Jordanova piti Mantelin historiakuvaa jossain määrin ongelmallisena. Hän kiinnitti huomiota erityisesti päähenkilö Thomas Cromwellin kuvaukseen, joka on ihannoivaa ja historian faktoja tukahduttavaa. Olen ajatellut itse samoin. Mantel luistelee erityisen liukkaalla jäällä, koska hän on niin hyvä kirjoittaja. Häneen Cromwelliinsa uskoo. Sama pätee sarjaan.

Jordanova toi esiin myönteisemmässä valossa toisen historiallisen romaanin tekijän, amerikkalaisen Lauren Belferin, joka ei ole meillä tunnettu. Belferin romaanit ovat viihdyttäviä, mutta hyvin taustoitettuja, ja ne kertovat lukijalle 1900-luvun alun ja sotien ajan amerikkalaisesta yhteiskunnasta, varsinkin keskiluokasta ja köyhemmästä väestä. Belferin päähenkilöt eivät ole oikeita historian henkilöitä, vaan keksittyjä. Tällä tavoin hän välttää hyvin tunnettuun ihmishahmoon liittyvän valmiin matriisin ja kuvausta mahdollisesti vääristävän glamourin.

Arkista historiaa Suomesta. Narinkka, Simonkatu. Kuva: Rafael Roos 1920, Helsingin kaupunginmuseo.

Itse seminaarissakin historia oli vahvasti läsnä, koska suurin osa osallistujista oli erilaisia historiantutkijoita. Omassa työryhmässäni kirjallisuuden historiakuva pompahti näkyvästi esiin. Yksi osallistujista esitteli laajaa työtään, jonka päätösosa analysoi Katri Lipsonin teosta Jäätelökauppias. Vuonna 2013 EU:n kirjallisuuspalkinnon saanut teos luotaa eri henkilöiden tajuntojen ja etenkin filmikuvauksen kautta Tšekkoslovakian tapahtumia toisen maailmansodan vaiheilla ja sen jälkeen. Sen intertekstuaalinen, sirpaleinen ja monin tavoin vääristynyt todellisuuskuva vastaa täysin ajan valheellista, naamioituvaa hengenmaisemaa, vaikka teoksen ”tarina” ei ole luotettava.

Juutalaiset karkotetaan Prahasta vuonna 1940.

Jäätelökauppias liittyy postmoderniin kirjoitustapaan, jota tutkija Linda Hutcheon nimittää historiografiseksi metafiktioksi. Se keskustelee painokkaasti ”oikean historiankirjoituksen” kanssa, joka on jo pitkään pohtinut sitä, kuinka todellista historiaa historiankirjoittajat oikeastaan kirjoittavat. Tästä varmaan tulee myöhemminkin puhetta blogissani.

Historia ja sen tutkimus on loputtoman kiintoisa aihe, ja tietenkin oli mieluisaa kuulla historioitsijan arvostavan historiallisia romaaneja. Tahdon itsekin uskoa, että jaan Björk-romaaneissa historiatietoutta. Siksi taustat on tutkittava tarkkaan ja tunnollisesti. Kuvitellun täytyy vastata sitä, mitä historiasta tiedetään.