Miesten paidoista

Uuden Björk-kirjan käsikirjoituksessa olen kohdassa, jossa päähenkilö silmäilee tuolloin Senaatintorin laidalla sijainneen Stockmannin tavaratalon miestenpaitavalikoimaa. Hän panee merkille uudenlaiset valkoiset pukupaidat, jotka eivät ole tärkättyjä ja joissa kaulus ja kalvosimet on ommeltu kiinni paitaan.

Tuohon aikaan, eli ensimmäisen maailmansodan jälkeen, irtokaulukset ja -kalvosimet alkoivat väistyä. Niihin oli luotettu koko 1800-luvun loppupuoli. Paitaa ei pesty tai vaihdettu uuteen, vaan vain pahiten likaantuvat ja kuluvat osat, kaulus ja kalvosimet, pantiin pesuun, tärkättiin ja korvattiin tarvittaessa. Kaulustyyppejä oli käytössä enemmän kuin nykyään. En nyt puutu niihin, vaikka aihe on kiinnostava.

Anglosaksisessa maailmassa 1920-luvulla käytettyjä kaulusmalleja.

Irtokaulus kiinnitettiin paitaan napeilla takaa ja edestä. Se oli hankala operaatio, jossa palvelijasta oli hyötyä. Työväki ei tietenkään käyttänyt valkoisia tärkättyjä pukupaitoja, vaan arkisista kankaista ommeltuja värillisiä paitoja, joissa ei ollut irto-osia. Ne kestivät pyykkäystä ja kulutusta aivan toisin kuin fiinimmän kansanosan paidat, joiden jäykässä valkeudessa ei saanut näkyä pientäkään tahraa.

Nykyään paidan osto, huolto ja käyttö on paljon mutkattomampaa. Irtokauluksia ja -kalvosimia käyttävät vain harvat hyvin huolitetellusti pukeutuvat miehet. Naisten paitoihin ja leninkeihin on myös saatavilla irtonaisia pitsikauluksia. Mieheni paitoja silittäessä tulee mieleen, että irto-osilla on puolensa: jatkuvissa pesuissa paita kuluu nopeasti ja toisaalta kaulus ja kalvosimet voivat mennä rumaan kuntoon kauan ennen kuin itse paita. Lisäksi valmisvaatteet eivät ikinä istu niin kuin räätälin tekemät. Näin historian kehitys etenee: kun jotain voitetaan, jossain toisessa kohdassa hävitään.

Arkkitehtuuriarvoitus no 3

Minkä talon kulmassa ovat nämä kauniit parvekkeet?

Satu valkoisesta kenraalista

Valkoinen kenraali Mannerheim vuonna 1917.

Marsalkka Mannerheimista on taas suunnitteilla elokuva. Itse asiassa kaksi elokuvaa. Toisen on tarkoitus kuvata Mannerheimin 75-vuotispäivän juhlintaa kesällä 1942, jolloin hänen vieraakseen saapui Adolf Hitler. Toisen aiheena olisi keski-ikäinen Mannerheim, joka palaa Siperiasta yhdistetyltä vakoilu- ja tutkimusmatkaltaan asettuakseen valkoisen Suomen joukkojen ylipäälliköksi. Tekijöitä ei pelota se, että edellinen vakava yritys siirtää Mannerheimin elämää elokuvaksi kariutui rahoitusongelmiin, joita puitiin sitten katkeraan sävyyn lehtien palstoilla.

Mannerheimista on tosiaan moneksi. Tuskin yhteenkään suomalaiseen on kohdistunut yhtä paljon yhtä äärimmäisiä tunteita. Maan kohtalonhetkiin näyttävästi osallistunut kenraali on muuttunut sarjaksi kansallisen mytologian värjäämiä pysäytyskuvia, joita ei sovi kovin julkisesti repostella.

Tänään tarjoan pienen murusen Mannerheim-legendaa. Ostin pari vuotta sitten antikvariaatista Lilli Porthanin vuonna 1921 ilmestyneen satukirjan Valkoinen kenraali ja pieni Heinrikki. Lilli Porthan, omaa sukua Tynkkynen, syntyi Rantasalmella 1874, toimi opettajana Kuopiossa ja kirjoitti työnsä ohella viisitoista satukokoelmaa. Niistä ensimmäinen ilmestyi 1916 ja viimeinen 1950.

Lilli Porthanin sadut muistuttavat Anni Swanin samanaikaisia fantastisia ja symbolistisia tarinoita, mutta moraaliopetuksen raskaus ja alleviivaus kytkee hänet vanhempaan ja kansallisempaan perinteeseen kuin Swan. Porthanin ja hänen aikalaistensa saduista voi lukea esim. Kaarina Kolun teoksesta Suomalainen satu, osa 2.

Valkoisen kenraalin nimitarina kertoo viisivuotiaasta Heinrikki-pojasta, jonka varhaismuistot yhdistyvät vapaussotaan ja valkoiseen kenraaliin. Pojan haaveissa kenraali sekoittuu satujen kuninkaisiin. Heinrikki haluaa suurena liittyä sankarinsa joukkoihin ja leikkii sotaleikkejä vierashuoneessa kenraalin kuvan edessä.

Rudolf Koivun kuvitusta satuun Valkoinen kenraali ja pieni Heinrikki.

Heinrikin hartain toive on nähdä kauniisti hymyilevä, surusilmäinen kenraali ilmielävänä, ja se onnistuu kahdesti. Ensin poika näkee kenraalin ajavan autossa ohi voitonpäivän muistoparaatin aikaan, sitten hän Helsingissä vieraillessaan osuu paikalle, kun kenraali ilmestyy asuntonsa parvekkeelle tervehtimään ihmisjoukkoa. Molemmilla kerroilla sankarin ja pikku ihailijan katseet kohtaavat. Heinrikki on onnensa kukkuloilla.

Hän kaipaa kuitenkin läheisempää kosketusta: hän tahtoo antaa sankarilleen kukkakimpun. Äkillisesti iskenyt kuumetauti tekee suunnitelmat tyhjäksi, ja viimeinen mahdollisuus kukkien ojentamiseen raukeaa, kun äiti ja poika menevät väärän tiedon johtamina juna-asemalle samalla kun sankari poistuu maasta laivalla. Pettymys on valtava. Tarina päättyy elegiseen huokaukseen: ”Milloin, oi milloin saa pieni Heinrikki ojentaa kimpun kukkia valkoiselle kenraalille!”

Satua on hiukan ongelmallista tulkita. Välillä sen kertoja samastuu Heinrikin tai hänen vanhempiensa sankarinpalvontaan, välillä Heinrikin ajatukset näytetään selvästi toden ja kuvitellun naiivina sekoituksena, joka aiheuttaa hänelle tarpeetonta surua ja kiihtymystä. Jälkiviisas lukija uumoilee, että kirjoittaja kokee monen aikalaisen tavoin ”surukatseisen” Mannerheimin tulleen petollisesti ja traagisesti syrjäytetyksi ja maanpakoon ajetuksi, kun hänestä ei tullut itsenäisen Suomen ensimmäistä presidenttiä eikä suojeluskuntien päällikköä, ja huutelee Heinrikin rinnalla jaloa ja nuhteetonta sankaria takaisin. Mutta ehkä tämä on liika viisasta. Ehkä satu on vain satu — ainakin enimmiltä osin.

Kokoelman muut sadut ovat myös kiinnostavia. Niissä esiintyvät lapset ja aikuiset ovat usein köyhiä, ja köyhyys ja marginaalisuus koettelevat heidän luonnettaan. Moraali on vuoroin lempeää ja vuoroin ankaraa. Eläimiä kiusannut ja tappanut paha poika joutuu painajaisessaan eläinten tuomioistuimeen, jossa hänet yllättäen armahdetaan. Unen herättämä ymmärrys omasta pahuudesta ja kokemus toisten epäitsekkäästä rakkaudesta muuttavat ilkiön hyväntekijäksi, eikä häntä sen kummemmin soimata.

Köyhyyden kovettama naapurinpoika, joka houkuttelee kiltit tytöt syntiin, on saanut demonisen ulkomuodon.

Toisessa sadussa tytöt, jotka naapurin köyhän pojan opportunistisen moraalin turmelemina ahmivat kotiin jätetyt karviaismarjat, kohtaavat äitinsä ahdistavan kovan syytöksen: ”Jos lapseni niin pian ja niin vähästä lankeevat kiusaukseen, niin silloin ei äiti enää jaksa elää.”

Lilli Porthan muutti Kuopiosta Helsinkiin 1949 ja kuoli siellä 1967. Kuopiossa hän ja hänen miehensä, kunnansihteeri ja kamreeri Robert Porthan asuivat Linnanpellon kaupunginosassa Kalevalankatu 59:ssä, viehättävässä muumitalomaisessa rakennuksessa, jossa on monikulmainen, kaksikerroksinen torni. Vuonna 1914 valmistunut talo on yhä paikallaan. Myös Lilli Porthanin sadut ovat edelleen lukemisen väärti — ennen aikansa arvomaailman kuvaajina.

Arkkitehtuuriarvoitus no 2

Koska ensimmäinen arkkitehtuuriarvoitus ratkesi niin nopeasti, lähetän perään toisen. Jos olette täysin varmoja, että tunnistatte rakennuksen, älkää vastatko heti, ainakaan tarkasti, vaan sanotaanko että vasta kolmen päivän päästä, niin muutkin saavat tilaisuuden arvuutella!

Eli minkä talon yläkerroksissa ovat tällaiset ikkunat ja koristeet?