Uuden Björk-kirjan käsikirjoituksessa olen kohdassa, jossa päähenkilö silmäilee tuolloin Senaatintorin laidalla sijainneen Stockmannin tavaratalon miestenpaitavalikoimaa. Hän panee merkille uudenlaiset valkoiset pukupaidat, jotka eivät ole tärkättyjä ja joissa kaulus ja kalvosimet on ommeltu kiinni paitaan.

Tuohon aikaan, eli ensimmäisen maailmansodan jälkeen, irtokaulukset ja -kalvosimet alkoivat väistyä. Niihin oli luotettu koko 1800-luvun loppupuoli. Paitaa ei pesty tai vaihdettu uuteen, vaan vain pahiten likaantuvat ja kuluvat osat, kaulus ja kalvosimet, pantiin pesuun, tärkättiin ja korvattiin tarvittaessa. Kaulustyyppejä oli käytössä enemmän kuin nykyään. En nyt puutu niihin, vaikka aihe on kiinnostava.

1920-mens-collars-300x193

Anglosaksisessa maailmassa 1920-luvulla käytettyjä kaulusmalleja.

Irtokaulus kiinnitettiin paitaan napeilla takaa ja edestä. Se oli hankala operaatio, jossa palvelijasta oli hyötyä. Työväki ei tietenkään käyttänyt valkoisia tärkättyjä pukupaitoja, vaan arkisista kankaista ommeltuja värillisiä paitoja, joissa ei ollut irto-osia. Ne kestivät pyykkäystä ja kulutusta aivan toisin kuin fiinimmän kansanosan paidat, joiden jäykässä valkeudessa ei saanut näkyä pientäkään tahraa.

Nykyään paidan osto, huolto ja käyttö on paljon mutkattomampaa. Irtokauluksia ja -kalvosimia käyttävät vain harvat hyvin huolitetellusti pukeutuvat miehet. Naisten paitoihin ja leninkeihin on myös saatavilla irtonaisia pitsikauluksia. Mieheni paitoja silittäessä tulee mieleen, että irto-osilla on puolensa: jatkuvissa pesuissa paita kuluu nopeasti ja toisaalta kaulus ja kalvosimet voivat mennä rumaan kuntoon kauan ennen kuin itse paita. Lisäksi valmisvaatteet eivät ikinä istu niin kuin räätälin tekemät. Näin historian kehitys etenee: kun jotain voitetaan, jossain toisessa kohdassa hävitään.