Joululahjana blogini lukijoille tarjoan ensimmäisen blogivieraani Anna Kortelaisen ajatuksia historiasta ja fiktiosta. Toivon teidän nauttivan niistä yhtä paljon kuin minä. Aikeeni on kutsua historiasta kansantajuisesti kirjoittavia historiantutkijoita ja historiallisia aiheita käyttäviä romaanikirjailijoita blogiini puhumaan historian lumosta ja faktan ja fiktion suhteesta historiankuvauksessa.
Kuvalähde: Tammen kuvapankki, kuvaaja Ville Palonen (2009).
Taidehistorioitsija Anna Kortelainen on tunnetuimpia tietokirjailijoitamme. Hänen teoksissaan on alusta asti ollut kaunokirjallista tyyliä ja lentoa, ja jo esimerkiksi Albert Edelfeltin ranskalaisesta mallista ja rakastajattaresta kertova Virginie! (2002) täydentää kohteensa huonosti tunnettua elämää luovasti mutta silti kurinalaisesti tiedolla, jota kirjoittajalla on ajan kulttuurihistoriasta. Kirja sai innokkaan vastaanoton, ja sen pohjalta tehtiin elokuva. Sittemmin Anna on kirjoittanut suosittuja ja palkittuja teoksia ennen muuta menneen ajan naisista ja heihin liittyvistä teemoista, kuten ostoparatiiseista, hysteriasta, hurmiosta, kaupunkitilan haltuunotosta ja naisen kirjailijauran kuoppaisuudesta. Hän on tuttu myös television 10 kirjaa -kulttuuriohjelmasta.
Viime vuodet ovat vieneet kirjailijan oman suvun historian jäljille. Menetetyssä Viipurissa elänyt isoisä heräsi ensi kerran henkiin romaanissa Ei kenenkään maassa (2012). Tänä vuonna ovat ilmestyneet isoisän ja tyttärentyttären tekstejä yhdistelevä Huonon matkailijan päiväkirja sekä antologia Avojaloin ‒20 tositarinaa Karjalan Kannakselta, johon on kerätty Kannaksella eläneiden ihmisten kohtaloita.
Milloin ja miksi jäit kiinni historian koukkuun?
Jo koulussa historia oli mieliaineitani äidinkielen ja kuviksen ohella. Aika yllättävätkin historian alueet kiinnittivät huomiotani: olen uskonnoton, mutta kirkkohistoria kiinnosti tosi paljon, paavien edesottamukset ja Lutherin ajattelu, sekä 1900-luvun sotahistoria ‒ muistan, että siitäkin olin varsin tohkeissani. Suoraan lukiosta pyrin yliopistoon lukemaan taidehistoriaa, koska olin innostunut kuvataiteesta ja viihdyin taidemuseoissa. Ehkä osansa oli silläkin, että historiankirjoissa innoitti myös kuvitus, taideteokset ja valokuvat. Sivuaineina luin kulttuurihistoriaa, naistutkimusta sekä elokuva- ja televisiotiedettä. Uteliaisuuteni pompsahteli asiasta toiseen, sillä vielä 1980-luvulla sai opiskella hyvin vapaasti: ihastelin 1400-luvun lopun flaamilaista kuvataidetta, tein harjoitustyön japanilaisista elokuvista, istuin omaksi ilokseni taloushistorian luennoilla.
Useimmat teoksesi kertovat ajasta 1800-luvun loppupuolelta 1920- ja 1930-luvulle. Onko tämä sinulle läheisin historian aikakausi?
Olen kulkenut ajassa eteenpäin hitaasti mutta merkillisen johdonmukaisesti. Se ei ole ollut mitenkään tietoista. Luultavasti juuri oman isoisäni elämän jäljittäminen ja kuvitteleminen rohkaisi minua tarkastelemaan 1900-lukua aina syntymävuoteeni 1968 saakka: hänestä tuli minulle kertoja ja matkanjohtaja, jonka perässä uskaltauduin katselemaan eri vuosikymmenten Suomea yhden miehen näkökulmasta käsin. Juuri nyt tuntuu siltä, että 1940-luku on intensiivisimmin mielessä, mutta myhäilen mielessäni ajatellessani sellaista mahdollisuutta, että muutaman vuoden kuluttua voisi siirtää leirinsä jonnekin ajallisesti hyvin kaukaiseen maisemaan.
Sukellat usein historian tarinaan yhden keskushenkilön kautta. Onko se sinulle luontaista? Tekeekö se teoksesta helpommin lähestyttävän?
Minulle yksi päähenkilö on todella tärkeä fokus. Minun on hyvin vaikea hahmottaa menneisyyttä ”yleisellä tasolla”; nykytodellisuudessakin on omat kiistämättömät faktansa ja tapahtumansa, mutta me kukin koemme ja hahmotamme todellisuuden oman tajuntamme kautta. Siksi kerron mielelläni yhden yksilön näkökulman kautta. Olen huomannut, että muistinikin toimii paremmin, jos hahmotan suuret tapahtumaketjut jonkin ihmisen perspektiivistä käsin.
Silti minäkertoja on minulle ainakin toistaiseksi vieras ajatus ‒ mieluummin toimin sanallistajana päähenkilön sekä fakta- tai fiktiotodellisuuden välissä.
Onko hauskempaa kirjoittaa historiasta faktan vai fiktion kautta? Vai onko vastakkainasettelu tarpeeton — onhan sanottu, että vakavinkin historiakuvaus rakentuu tarinallisesti?
Faktan suhteen kaksi isoa viettelystä vetää minua puoleensa. Ensinnäkin arkistot ovat täpösen täynnä järisyttäviä tositarinoita, joita kukaan ei ole vielä tuonut päivänvaloon. Joskus tuskastun, kun ajattelen, ettei elämä ole tarpeeksi pitkä kaikkien johtolankojen seuraamiseen ja niistä kehittyvien tietokirjojen kirjoittamiseen. On niin paljon tositarinoita, joiden kertomisesta voin vain haaveilla.
Toinen faktan viettelys liittyy mielikuvitukseen: tietokirjoja kirjoittaessani olen kokenut, että dokumentoitavaa tietoa kirjoittaessani, dramatisoidessani ja tarinallistaessani vain mielikuvitus asettaa rajat. Kuulostaa paradoksilta, mutta minun mielestäni tämä pitää paikkansa. Tietokirjan rakenteen ja kertomistavan kehittely saa minut aina ns. liekkeihin.
Mutta täytyy tunnustaa, että juuri nyt fiktion sepittäminen on kaikkein viettelevintä. Fiktion tulee lukijasta vaikuttaa todelta ja uskottavalta, se on fiktion paradoksi. Jo ensimmäisistä sivuista lähtien lukijan tulisi lumoutua ja uskoa joka sanaan, uskoa että nämä ihmiset ovat totta ja nyt minä seuraan heitä minne he minut vievätkin. Se on tutkijataustaiselle kirjailijalle aivan ihmeellisen ihastuttava lähtökohta: uskottavuuden luominen ikään kuin tyhjästä, tarinan kehittäminen nollapisteestä valmiiksi kertomukseksi, joka vie lukijan mennessään. Sepite, joka hyvin voisi olla totta!
Tämän vertauksen keksin vastikään: historiallinen todellisuus, josta näkyy yksi fasetti ja pinta kerrallaan ja jonka tiedämme olevan syvää ja osin hahmottumatonta, on kuin maaperä, johon haluan lyödä telttani piikit todella lujasti kiinni. Faktojen tulee pitää kutinsa yhtä vakaasti kuin piikit pitävät teltan paikallaan tuulessa ja sateessa. Mutta telttakangas on kirjailijan designia, hänen käsialaansa, hänen vapaasti toteuttamaansa väreineen ja kuoseineen, samoin kuin teltan muoto, koko, tunnelma, sen syy olla olemassa, mitä se sisäänsä kätkee ja miksi.
Miten suhtaudut kysymykseen taiteilijan vapaudesta menneisyyden kuvauksen suhteen? Pitääkö tutkija sinussa huolta siitä, että historian aukkoja ei täytetä täysin mielikuvituksen avulla?
Tiedekäsitykseni on hyvin preussilainen eli en tykkää huolimattomista latteuksista, epäkriittisestä ja epäitsekriittisestä asenteesta, kevytmielisestä suhtautumisesta menneisyyteen. Menneisyydessä on aina jotakin provosoivaa, sellaista mikä häiritsee mielikuvia idyllistä, ehyestä nostalgiasta, isänmaallisesta paatoksesta. Provosoivuutta tulee kunnioittaa ja vaalia, ei kirjoittaa hiljaiseksi vain kuvitteellisen lukijan miellyttämiseksi. Lukijaa ei saa aliarvioida. Tällaisissa asioissa olen aika ankara, mutta en suinkaan silti ajattele, etteikö menneisyyden ymmärtämiseen tarvittaisi mielikuvitustakin. Eläytymisessä ja samastumisessa on aimo annos kuvittelua ja hyvä niin! Muisti ja muistotkin toimivat mielikuvituksen polttoaineella.
Historiallinen sepite on minusta kuningaslaji, joka edellyttää valtaisasti kykyä mm. ymmärtää ja soveltaa historiantutkimusta. Vaatii pokkaa sepittää siten, että nojautuu historiallisiin olosuhteisiin ja todennäköisyyksiin, erilaista pokkaa kuin tieteellisen tutkimuksen tekeminen. Tutkijataustani takia olen omissa teksteissäni ja kirjoissani tarkka periaatteista ja toimintatavoista. Tosikko ei tarvitse olla, mutta pitää tietää mitä tekee ja miksi. ”Nootitan” eri tavoin sellaisella lukijalle, jota tiedon luonne kiinnostaa. Ei kenenkään maassa -romaanin alussa annan pienen ”lukuohjeen” siitä, mikä osa romaanista on totta, ja mikä kaikki loppu on sepitettä (mm. henkilöhahmojen ja sitaattien suhteen). Koska minulla oli kirjoittaessani tietoinen periaate, voin yhtä hyvin kertoa sen sellaiselle lukijalle, jota se kiinnostaa (minua nimittäin lukijana monesti kiinnostavat tällaiset asiat). Toinen esimerkki: kirjoittamani taiteilijaelämäkerta Kivipiirtäjä (2014) perustuu faktaan ja yksityisarkiston tietoon, vaikka olen kirjoittanut jokaiseen lukuun erillisen, kuvitteellisen puhelinkeskustelun. Jos lukija pysähtyy asiaa ajattelemaan, hän kyllä ymmärtää, että esim. 1930-luvulla käyty puhelinkeskustelu minun ja päähenkilön välillä on keksitty, mutta keskustelulla on tärkeä merkitys teoksen sisällä. Salaperäinen kuuloyhteys voi syntyä aikojen taa ja jopa kuoleman rajan yli.
Elokuvan alussa tai lopussa saattaa lukea: ”Perustuu tositarinaan”. Minusta se on hyvin sähköistävä lause! Katsoja tietää silti, että kyseessä ei ole dokumentti, vaan tositarinaan perustuva fiktioelokuva. Tästä syystä en muuttanut isoisäni nimeä esikoisromaaniini. Tiedän, että lukemattomat kollegat kirjoittavat todellisista henkilöistä ja todellisista tapahtumista, mutta vaihtavat nimiä, sekoittavat ja peittelevät todelliset tapahtumat fiktioon. Esikoisen kohdalla tein toisen valinnan: halusin lukijan tietävän, miten akuutti romaanin asetelma on, että päähenkilö on lähiomaiseni, jota en ole koskaan tavannut. Halusin tehdä tämän lukijalle näkyväksi enkä salata sitä, että kyseessä ovat siten myös juuret, joita lukijakin voi omien lähiomaistensa suhteen kuvitella itselleen, kunhan ensin malttaa etsiä johtolankoja. Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää juuria, alkuperää, osallisuutta suomalaiseen historiaan.
Taustoihin ja olosuhteisiin perehtyminen tuottaa parhaimmillaan lennokkaampaa eläytymistä. Jos minua jokin historiasepitteessä kiusaa, niin lähinnä anakronismit (vääränlaiset puhetavat, pönöttävät kliseet, 2000-luvun ihmiskuvan siirtäminen väärään ajankohtaan, puisevat suurmiesmuotokuvat). Samaten puolivillaisuus harmittaa: maailma on täynnä kiinnostavaa ja inspiroivaa tutkimusta, joka perehdyttäisi kirjailijaa, mutta hän käväisee Wikipediassa ja tyytyy siihen.
Kaunokirjailijalla on mahdollisuus tehdä sydämeen ja älyyn käyviä tulkintoja historiasta ja ihmisyydestä, niitä odotan ja toivon, ja niiden tenhoa ja uskottavuutta voi kasvattaa historiallisten faktojen ja lainalaisuuksien tuntemuksella.
Huonon matkailijan päiväkirja, nimiölehti.
Huonon matkailijan päiväkirja on minusta kiehtova paitsi matkakirjana, myös 1920- ja 1930-luvun kulttuurielämän kuvauksena. Onko historia auennut sinulle uudella tavalla, kun tulokulmana on oman sukusi tarina?
Ennen äitini sukuun syventymistä tunsin olevani monissa asioissa sivullinen, statisti. Olen aina ollut kiinnostunut esim. sotavuosista 1939‒1945, mutta vasta isoisäni myötä ja hänen elämänsä kuvittelemisen myötä sain oman otteen sotavuosiin. Alkuun istuin Sota-arkistossa vähän ujona, mutta kun olin muutaman kuukauden istunut ja tehnyt järisyttäviä löytöjä lähiomaisestani, tiesin olevani oikeassa paikassa. Lähiomaisen kautta minulle on syntynyt omakohtainen suhde 1900-luvun alkupuoliskoon ja sekä sisällissotaan että talvi- ja jatkosotaan. Muistelen elämää, jota en ole elänyt, mutta jonka koen hyvin läheiseksi…
Mihin suuntaan aiot seuraavaksi?
Uusin romaanini, joka ilmestyy syksyllä 2016, menee taas ajallisesti askeleen eteenpäin sotienvälisistä vuosista. Kaikki henkilöt ovat fiktiivisiä, samoin tapahtumat eli olen päästänyt kokonaan irti esikoisromaanini tavasta sepittää todellisen henkilön pohjalta. Kakkosen kirjoittaminen on ollut siten äärimmäisen jännittävää ja huumaavaa ja olen ollut aika lailla ”tolaltani” sen kanssa, omissa ajatuksissani pitkälti toista vuotta, hyvin hyvin onnellinen sitä kirjoittaessani. Olen pohdiskellut ja punninnut päähenkilöideni kohtaloita mitä merkillisimmissä tilanteissa. Ne kohtalot kun ovat olleet täysin minun vallassani. On tuntunut erikoiselta määrätä heidän kohtalonsa ja viedä se johdonmukaisesti loppuun asti, punoa se lukijalle sillä tavalla, jonka minä parhaaksi näen ja josta minä vastaan lukijalle. Aina välillä ovat kyyneleet kihonneet silmiin, kun olen tuntenut olevani fiktiivisten henkilöideni äiti, joka sysää heidät maailmalle ja alistaa heidät vaaroille ja vastuksille, vaikka heitä kovasti rakastaakin.
Linkkejä:
http://www.suomentietokirjailijat.fi/hae-asiantuntijaa/tutustu-tietokirjailijaan/kortelainen-anna/
http://www.kirjaseuranta.fi/Anna_Kortelainen/
http://www.adlibris.com/fi/haku?q=kortelainen+anna
http://www.gummerus.fi/fi/kirjailija/anna-kortelainen/1674/
http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512098989/avojaloin/
http://www.lily.fi/blogit/koko-lailla-kirjallisesti/anna-kortelainen-ei-kenenkaan-maassa
http://umami.fi/kulttuuri/kirjallisuus-kulttuuri/uutuudet/kivipiirtaja-tyota-unikuvia-ja-rakkautta/
http://sininenlinna.blogspot.fi/2015/05/anna-kortelainen-reino-peltonen-huonon.html
http://leenalumi.blogspot.fi/2015/05/anna-kortelainen-avojaloin-20.html
Kadonnutta 20-lukua etsimässä 