Arkkitehtuuriarvoitus no 7

Edellinen arvoitus ratkesi niin nopeasti, että toisen voinee julkaista heti perään!

Koska Helsingissä riittää kauniita vanhoja taloja 1960- ja 1970-luvun lyhytnäköisestä purkuvimmasta huolimatta, kuljen usein niska kenossa ihaillen pieteetillä rakennettuja ja koristeltuja fasadeja ja mitä moninaisimpia yksityiskohtia. Tässä jälleen yksi tyylikäs talo — mutta missä se mahtaa olla?

Arkkitehtuuriarvoitus no 6, ratkaisu

Tämänkertainen arvoitus ratkesi melkein saman tien. Ihantola eli Itäinen Papinkatu 3 – Viides linja 18 onkin hyvin omaleimaisen näköinen ja muistuttaa Katajanokan linnamaisia taloja. Siinä on jugendtyylin ikkunat, joissa on monia pieniä ruutuja ja alakerrassa sisäänpäin kaartuvat laidat, parvekkeita, erkkereitä, hieno portti, monenlaisia koriste-elementtejä ja kaksi suurta komeaa tornia.

Vuosina 1907-1909 nousi puutalojen hallitsemaan Kallioon Viidennen linjan varrelle kortteliin 319, joka on lähinnä Kallion kirkkoa, peräti kolme kivitaloa, joista Ihantola on kaikkein komein. Arkkitehti oli O. E. Koskinen. Kaija Nenosen ja Kirsti Topparin kirjassa Helsingin vanhoista kortteleista (osa 2) kerrotaan, että fiinin talon asunnot olivat alunperin pikku koppeja, joissa ruoka keitettiin hellakakluunissa. Kylpyhuonetta tai wc:tä ei ollut, porraskäytävissä vain yhteiskäymälät. Huoneistoissa asui työväkeä, joten kunnallistekniikkaan ei kannattanut satsata. Nyt talossa on kaikki mukavuudet.

Alla vanhempi valokuva talosta. Sen on ottanut Constantin Grünberg vuonna 1958 paloaseman suunnasta. Kuva: Museovirasto.

Arkkitehtuuriarvoitus no 6

Jälleen uusi helmi Helsingin kauniiden vanhojen talojen joukosta. Mistä löytyy näin sievä fasadi ja koristeellisia alimman kerroksen ikkunoita?

Käsin kirjoitettu

Vanhoja kirjeitä. Kuva: https://archivistsattic.wordpress.com/2015/04/23/the-importance-of-old-letters-guest-blogger/

Posti vähentää jälleen henkilökuntaansa. Perusteeksi esitetään, että kirjeitä ja lehtiä on viime vuonna kannettu vähemmän kuin edellisenä vuonna. Tämä trendi on jatkunut yli kymmenen vuoden ajan. Sähköposti, e-laskut ja puhelimissa ja tableteilla liikkuvat digitaaliset sisällöt ja palvelut ovat syrjäyttämässä postin kuljettamaa paperista materiaalia. Toisaalta nettitilaaminen on lisännyt pakettien määrää, mutta tästä ei useinkaan puhuta.

1920-luvulla tilanne oli toinen. Kun postilla ei ollut muita kilpailijoita kuin vielä harvinainen ja käsivälitteisten keskusten varassa toimiva puhelin, kirjeiden toimittaminen oli tärkeää. Helsingissä asuva Björk saattoi lähettää ja vastaanottaa postia useaankin kertaan päivässä, ja kirje kulki saman päivän aikana perille. Kirjeitä ja paketteja kuljettamassa oli myös iso liuta lähettejä. Lähettinä toimiminen, lehtien jakaminen ja sähkösanomien välittäminen työllisti tehokkaasti nuoria poikia. Isäni hankki 1930-luvun alussa ensimmäiset ansionsa polkupyörällä liikkuvana tsupparina.

Sähkösanomapoikia vuonna 1914 Hufvudstadsbladetin toimituksen edessä (Läntinen Heikinkatu 8, nykyisin Mannerheimintie 4) Kuva: Ivan Timiriasew, Helsingin kaupunginmuseo.

Maaseudun ja kaupunkien välillä posti liikkui hiukan hitaammin. Ennen autojen yleistymistä postisäkit kuljetettiin junalla ja hevosvaunuilla. Päätepisteessä posti löysi asiakkaansa kyllä nopsasti. Jokaisella vähänkin isommalla paikkakunnalla oli postitoimisto, josta postin veivät eteenpäin polkupyörillä liikkuvat posteljoonit. Postineiti oli kylällä tärkeä henkilö, koska hän oli selvillä siitä, kuka sai kirjeitä keneltäkin. Vielä 1960-luvulla pyöräilevä posteljooni oli tuttu näky maaseudulla. ”Kun Kusti polkee, niin posti kulkee, on sitten pouta taikka myrskyinen sää”, lauloivat Kari Kuuva, Jussi Raittinen and the Boys vuonna 1969.

Jacques Tati elokuvassa Lystikäs kirjeenkantaja (Jour de fête, 1949). Vanhalla Peugeot-pyörällä huristava posteljooni Francois polkee nopeammin kuin Tour de Franceen osallistuvat kilpailijat yrittäessään tehostaa työtään. Pontimena on dokumentti amerikkalaisen postin toiminnasta.

Postineiti (Aino Mantsas) Matti Kassilan ratkiriemukkaassa elokuvassa Hilman päivät (1954). Filmi perustuu tuotteliaan komedioiden kirjoittajan Agapetuksen tekstiin. Taustalla nuori tuomari (Matti Ranin), joka on ihastunut neitiin. Neidin sydämen voittaa kuitenkin lopulta vanha tuomari (Tauno Palo).

Suomen postin perusti Pietari Brahe vuonna 1638. Lähes saman tien otettiin käyttöön Tukholmasta Turkuun ja sieltä Narvaan kulkeva postireitti, joka oli valtakunnallisesti merkittävä ja myös postinkuljettajille vaarallinen. Postia kuljetettiin ensin jalan ja sitten hevosen selässä. Postia tuovan ratsastajan oli pidettävä hyvää vauhtia ja vastaantulijoiden oli väistettävä häntä niin kuin nykyään väistetään poliisia ja ambulanssia. Postinkulun tärkeys näkyi siinä, että hidastelevaa postinkantajaa uhkasi kuukauden vankeus vedellä ja leivällä ja postivarasta kuolemantuomio. Tällaista ja muutakin kiinnostavaa kerrotaan Ylen arkistojen dokumentissa. Samalla sivustolla on linkkejä historiallisiin filmeihin, jotka kuvaavat postin toimintaa eri vuosikymmeninä.

Tampereen ja Kankaanpään väliä 1920-luvulla ajanut postiauto ja sen henkilökuntaa. Kuva: Työväenmuseo Werstas.

Postiljooni tuo postin kotiin asti. Vuosi on 1930. Kuva: Pietinen, Museovirasto.

Nykyään postin moitteeton kulku ei ole postille eikä päättäjille todellakaan hengentärkeä asia. Postia ei kanneta enää kotiovelle, jos asuu vähänkin kauempana tiestä, ja lähetyksiä katoaa yhä useammin. Mitä muuta voikaan odottaa, kun posti pitää itseään liikelaitoksena (vaikka typerä nimi Itella onkin palautettu Postiksi) ja yksityisasiakas ja ammattitaitoinen henkilökunta ovat muuttuneet pelkäksi kulueräksi.

Toinen asia, jonka kuihtumista suren, on käsin kirjoitettu kirje. Minne katoaa tietomme yksityisestä historiasta, kun ei ole enää paperisia kirjeitä? Sähköpostia ei käytetä samalla tavoin henkilökohtaiseen viestintään ja e-maileja tulostetaan harvoin. Tallennusjärjestelmät muuttuvat nopeasti ja dokumenteista voi tulla pian käyttökelvottomia, jos niiden avaamisen mahdollistava tekniikka on vanhentunut.

Kirjeen kirjoittamisen oppaita 1800-luvulta. Alempana oleva Etelä-Carolinan yliopiston kirjaston kokoelmista.

Kirjeiden kirjoitus oli jo antiikin aikana taito ja taide. Renessanssi elvytti sen ja seuraavina vuosisatoina julkaistiin paljon kirjeenkirjoituksen opaskirjoja. Kirjeiden sommittelu kouli kirjoittajien tyyliä ja makua. Fyysisen kirjeen harvinaistuminen merkitsee myös kirjeen kirjoittamisen taidon hiipumista. Tunnen sellaisia, jotka muotoilevat sähköpostiviestinsä yhtä huolellisesti kuin ”oikeat” kirjeet, mutta luulen, että he ovat vähemmistö. Kirjeiden kirjoitus voi olla yhä arvostettua, mutta samalla tavoin kuin kotona musisointi ja monet käsityötaidot se on muuttunut teknologian kehittyessä harvojen huviksi.

Tasatahtia kirjepostin kanssa on kuihtunut käsin kirjoittamisen taito. Koulussa ei enää opeteta kaunokirjoitusta — koko sana koetaan vanhentuneeksi — vaan tekstaamista, jos sitäkään. Jos on pakko kirjoittaa käsin, syntyy yleensä sotkuista jälkeä. Persoonallista jälkeä, sanoisi ehkä joku. Mutta kaunoa voi kirjoittaa myös yksilöllisesti.

Kuinka pidellä kynää. Opas vuodelta 1609. Kuva: Folger Shakespeare Library.

Kuulun ikäpolveen, joka vielä opetteli koulussa kaunokirjoitusta. Pidin siitä ja myöhemmin olen harrastanut kalligrafiaa. Paperi ja kynä ovat minulle kiehtova yhdistelmä. En kuitenkaan pitänyt johdonmukaisesti päiväkirjaa, sillä minulle lapsena lahjaksi annettu lukollinen päiväkirja makeanvärisine kansineen jäi kummittelemaan mielessäni. Minusta tuntui, etten ikinä voisi kirjoittaa sanoja ”rakas päiväkirja” ja vuodattaa sydänvertani pehmustettujen kansien väliin. Minulla oli liian asiallinen luonne. En liioin ollut lapsena ja nuorena kovin sinut tunteitteni kanssa ja kuvittelin, että päiväkirja oli varattu niille.

Meni pitkä aika, ennen kuin ymmärsin harhani. Hankin siistejä ja koruttomia mustakantisia kirjoja ja aloin täyttää niitä. Nimesin ne ”muistikirjoiksi”. Sana ”päiväkirja” on yhä minulle vieras, vaikka päivään merkintäni. Muistikirjoista tuli ennen pitkää välttämätön osa elämääni.

Aikaisemmin olin luonnostellut käsikirjoitukseni käsin, mutta vain suurpiirteisesti ja käyttäen kouluvihkoja ja muistilappuja, jotka heitin myöhemmin pois. Nykyään muistikirjoihin tallentuvat pysyvästi syntymässä olevan kirjan eri vaiheet. Muistikirjoissa on muutakin: havaintoja, ajatuksia, mielleyhtymiä ja mielipiteitä kirjoista, ihmisistä ja maailmasta, jopa niitä ennen kammoamiani tunteiden kuvauksia. Minulla on myös muistikirjoja, joihin piirrän tai liimaan kaikenlaista, mitä tulee vastaan.

Muistikirjojani. Vasemmalla olevat ovat täynnä, oikealla olevat odottavat vuoroaan.

Aluksi ei ollut helppo oppia käyttämään muistikirjaa. Kuvittelin, että sinne kuuluisi kirjata vain kyllin ”arvokkaita” asioita. Aloin edistyä vasta, kun heitin perfektionismin yli laidan ja omaksuin uusia terveellisempiä asenteita. Samantekevää mitä kirjoitan, kunhan kirjoitan: enhän kirjoita muille kuin itselleni. Nulla dies sine linea: ei päivää ilman riviä. Näiden ajatusten siivittämänä löysin uudelleen käsin kirjoittamisen ilon ja nautinnon.

Oli hauska myös huomata, että en ole yksin. Olen löytänyt netistä kaltaisiani addikteja, jotka ovat koukussa muistikirjoihin ja kyniin. Jokainen käsin kirjoittaja joutuu etsimään yrityksen ja erehdyksen kautta välineet, jotka kutsuvat hänen sanansa tai piirroksensa esille. Pidän eniten mustista kansista, jotka ovat pehmeät mutta eivät liian pehmeät, ja kermankeltaisesta paperista, joka on joko kevyesti viivoitettu tai tyhjä. Toisinaan kelpaa muunkin värinen muistikirja, tai valkoinen paperi, mutta vain piirtämiseen tai vesivärien alustaksi. Paperin laatu on tärkeä. Sen pitää sopia kirjoitusvälineeseen eikä se saa tuntua ikävältä sormien alla. Kynän pitää luistaa hyvin ja antaa kyllin vahva jälki. Paras kynä on sen verran raskas, että tietää kädessään olevan jotain, joka ei ole osunut siihen satunnaisesti. Tällainen on esimerkiksi Parker-kuivamustekynäni ja Watermanin mustekynä.

Valikoima lempikyniäni.

Kutominen ja virkkaaminen ovat löytäneet yhä enemmän harrastajia, etenkin nuoria. Kenties muistikirjat ja käsin kirjoitetut kirjeet kokevat myös saman uudelleensyntymän. Ne ansaitsisivat sen.

Hendrik Jacobus Scholten: Kirjeen kirjoittaja. Rakkauskirje tai erokirje pitää kirjoittaa käsin. Vain moukka käyttää e-mailia tai tekstiviestiä. Kuva: Wikigallery.

 

Kokaiinia, rakas Watson

Täällä ollaan taas! Tammikuu kului sairastaessa. Ensin nuhakuume, sitten tulehtunut poskiontelo, lopuksi vatsatauti. Blogin pito ja muukin kirjoittaminen takkusi, kun pää tuntui betonimöhkäleeltä.

Kuvatun tapaisia arkisia vaivoja ja kipuja lääkittiin 1800-luvulla kansanomaisten luonnonlääkkeiden ohella oopiumilla ja sen sekoitteilla. Unikosta saatu oopiumi oli tunnettu jo 1500-luvulta asti. Siitä valmistettuja rohtoja sai apteekeista vapaasti ja niitä nauttivat kaikki vauvasta vaariin. Tämä oli ymmärrettävää aikana, jolloin muita lääkkeitä oli vähän eikä potilaita osattu muuten puuduttaa.

Koska oopiumi ei yleensä ollut kovin vahvaa, se aiheutti harvoin riippuvuutta eikä sitä tuomittu kuten alkoholia, jonka runsas käyttö herätti pahennusta. Useimmat ”oopiumin uhritkin” olivat todellisuudessa alkoholin uhreja, oopiumia nimittäin nautittiin kotioloissa alkoholin kanssa. Laudanum-nimellä myytiin nimenomaan vahvaan etanoliin uutettua oopiumia. Aine sai nupin miellyttävästi sekaisin ja maksoi vähemmän kuin varsinainen alkoholi. Laudanumin väärinkäyttäjiin kuului Brontën kirjoittavien sisarusten veli Bramwell.

Vuosisadan puolivälissä oopiumista opittiin valmistamaan morfiinia, joka oli vahvempi aine, varsinkin kun sitä ei poltettu eikä nautittu suun kautta, kuten oopiumia, vaan ruiskutettiin suoneen. Sitä oli saatavissa myös pillereinä ja erilaisten lääkkeiden ainesosana. Siitä tuli nopeasti suosikkilääke, jolla pidettiin myös pienokaiset hiljaisina.

Tunnettu lasten kipulääke, joka sisälsi morfiinia.

Morfiinin hyödyt huomattiin paljon ennen sen haittoja. Se auttoi ja auttaa edelleen tehokkaasti kipuihin. Samalla se tuo hyvänolon tunteen ja saa unohtamaan mieltä painavat murheet, ja käyttäjä alkaa kaivata näitä vaikutuksia.

Henkisen riippuvuuden ohella morfiinin huono puoli on, että jos sitä on käyttänyt säännöllisesti ja suurempina annoksina, käytön lopettamista seuraavat voimakkaat ja tuskalliset vieroitusoireet. Siksi kuva sekä oopiumista että morfiinista muuttui 1800-luvun loppua kohti vähän kerrassaan kielteiseksi: aspiriinin kaltaisista kotiapteekin tuotteista tuli alkoholin veroisia vaaroja ja elämän raunioittajia.

Asenteenmuutos näkyy esimerkiksi Sherlock Holmes -kertomuksissa. Holmeshan on kenties kirjallisuushistorian tunnetuin huumeitten käyttäjä. Holmesin lempihuume on kokaiini, jota hän ruiskuttaa suoneensa seitsenprosenttisena liuoksena. Vihjataan, että hän käyttää myös morfiinia, mutta ei oopiumia. Vaikka Watson löytää hänet kerran oopiumiluolasta, hän on siellä tutkiakseen rikosta eikä pössytelläkseen huumepiippua.

Tämä sopii hyvin kuvaan. Holmes on herrasmies, ja oopiumi oli 1880-luvulla varattomamman kansanosan pahe, jota harjoitettiin hämäräperäisissä kortteleissa kaupungin reunamilla. Huumeluolat saivat erityisen huonon maineen siksi, että niitä isännöivät kiinalaiset, ja Kiinasta tulleet siirtotyöläiset olivat vakioasiakkaita. Oopiumiin sortunut irtautui paitsi säällisestä yhteiskunnasta, myös omasta kulttuuristaan.

Oopiumiluola Lontoon East Endissä vuonna 1874.

Koska huumeiden hallussapito on nykyään rikos, Holmesin nykyaikaan siirtänyt ”Uusi Sherlock” väisti ensin tämän mestarietsivään liittyvän piirteen. Sarjassa näytettiin, kuinka Sherlock ponnisteli nikotiinilaastareilla eroon tupakasta, ja kun hänen kotiinsa tehtiin ratsia huumeiden löytämiseksi, se esitettiin ilkeän Moriartyn masinoimaksi juoneksi. Vasta tänä jouluna esitetty erikoisjakso nosti kissan pöydälle. Kun 1800-luvulle ajatuksissaan siirtynyt Holmes ottaa esiin ruiskunsa viktoriaanisesta rasiasta, hänen nykyisyydessä elävä minänsä on jo nauttinut kokaiinia. Selviää, että Holmes on aiemminkin käyttänyt kokaiinia ja morfiinia. Jaksossa hän tahtoo tehdä tripin kaivaakseen aivoistaan tiedon siitä, onko Moriarty todella kuollut.

Herrasmiehen injektioruisku kauniisti vuoratussa rasiassaan…

… ja Sherlock matkalla toiseen maailmaan.

Sir Arthur Conan Doylen Holmes piikittää eri syystä. Kirjailija tuo Holmesin paheen esiin kertomuksessa Neljän merkki (The Sign of Four) vuodelta 1890. Sen alussa turhautunut Watson kertoo, että Holmes on piikittänyt itseään kolmesti päivässä monen kuukauden ajan. Lopulta Watsonin mitta on täysi ja hän kysyy purevasti, onko aine tänään kokaiinia vai morfiinia. Holmes kertoo sen olevan kokaiinia.

Watson moittii ystäväänsä ja varoittaa tätä: huume kiihdyttää aivoja, mutta sen pitkällinen käyttö voi tuhota ajattelun voiman. Holmes myöntää vaaran ja selittää, ettei tarvitsisi huumetta, jos hänellä olisi kunnon rikos pohdittavana. Hän on valinnut ammattinsa juuri siksi, että se stimuloi hänen aivojaan. Kun kiinnostavaa juttua ei ole, Holmes kituu sietämättömän toimettomuuden vankina. Tylsyyteen auttaa vain kemiallinen potku. Heti kun Holmes saa vainun mysteeristä, hän jättää huumeet. Conan Doyle viittaa siihen, että Holmes ei ole koukussa huumeisiin, vaan rikoksiin. Hän on riippuvainen adrenaliiniryöpystä, jonka valtaan rikoksen ja rikollisten ajatteleminen hänet saa.

Holmes elementissään, rikollisen metsästys on alkanut. Watson ja Holmes junavaunussa Sidney Pagetin kuvittamina. Paget oli vastuussa Holmesin deerstalker-hatusta, jota ei mainita itse kirjassa.

Holmes oli taitava kemisti. Tämä harrastus on ehkä johdattanut hänet huumeiden ääreen.

Adrenaliiniin koukuttunut Holmes ei ole yksin. Monet eivät kestä arkea, vaan tahtovat koko ajan vipinää joko tosielämässä tai mielikuvituksessaan. Heidän ongelmansa on sama kuin tavanomaisen huumeiden orjan: fiilikseen pääseminen vaatii annoksen lisäämistä. Bileiden pitää olla yhä rajumpia, seksin yhä erikoisempaa, väkivallan yhä raaempaa. Tästä Holmes ei näytä kärsivän. Riittää, että juttu on mutkikas, ja juuri mutkikkaita juttuja hänen eteensä kannetaan, koska Scotland Yard ei selviä niistä tai ymmärrä niiden merkitystä.

Kokaiini ilmestyi markkinoille 1800-luvun puolivälissä, kun eteläamerikkalaisen koka-pensaan lehdistä pystyttiin eristämään sen huumaava ainesosa. Sitä ennen lehtiä oli pureskeltu, jolloin annos jäi aina pieneksi. Myös kokaiinin hyödyistä oltiin ensin innostuneita. Sigmund Freud kirjoitti tutkielman sen elähdyttävästä vaikutuksesta. Kokaiinia käytettiin puudutukseen ja kaikenlaisten vaivojen lääkintään. Sillä yritettiin jopa vieroittaa morfinisteja. Myös kokaiinijuomat kävivät kyvin kaupaksi. Tunnetuimpia oli Vin Mariani. Coca-colassa oli oikeaa kokaiinia vuoteen 1904 saakka.

Kokaiininkin vaarat selvisivät vähitellen, mutta se pysyi silti lääkkeiden joukossa ja sen viihdekäyttö kasvoi vuosisadan vaihteessa ja uudelleen 1920-luvulla. Kokaiinia suosi erityisesti yläluokka, joka piikitti, naposteli ja nuuskasi sitä, että jaksaisi juhlia läpi yön. Morfiini oli puolestaan keskiluokan huume.

Berliini oli 1920-luvulla kabareitten ja yökerhojen Mekka. Kuvassa Weisse Maus -kabareeteatterin yleisöä vuonna 1924. Jos ei halunnut tullut tunnistetuksi, sai pukeutua mustaan naamioon.

Huumeista tuli suurempi ongelma vasta ensimmäisen maailmansodan aikaan. Kuolevia, haavoittuneita ja sairaita oli paljon ja morfiini ainoa kipulääke. Moni jäi tietämättään ja tahtomattaan koukkuun. Näin käy myös romaanieni Björkille. Hän saa morfiinia kipuihin ja jää aineen vangiksi. Hän kuvittelee voivansa hallita käyttöään, mutta pettää vain itseään. Seuraavassa otteessa hän kuvaa kokemuksiaan ystävälleen Martille (Yön sydän on jäätä, s. 192).

Hän työnsi käsivarren takaisin piiloon ja kietoi peitettä tiukemmin ympärilleen. – Kiitos. Sain morfiinia ensi kerran Englannissa neljä vuotta sitten. Sairaalassa. Niveltulehdus. Se joka vaivasi minua espanjantaudin jälkeen. Joka paikkaa särki, koko ajan. Morfiini antoi rauhan ja unen. En arvannut, miten se ottaa valtaansa. Pidin itseäni vahvana.

Rossi lauleskeli keittiössä Kekkereitä Mäkelän kanatarhassa. Björk kuunteli ja jatkoi sitten: – Yritin päästä irti. Järkeni varoitti, että menettäisin terveyteni, ja aivojeni terävyyden. Mutta Berliinissä sai morfiinia ja kokaiinia mielipuolisen helposti, ja halvalla. Kokaiini ei sopinut minulle, se muutti liiaksi luonnettani. Morfiini sopi. Se rauhoitti hermoja, avasi lukkoja. Teki minusta runoilijan ja filosoofin… tai siltä tuntui.

Morpheus, yön ruhtinas. Kuuma ja kylmä, lempeä ja armoton.

– Sorruin. Useamman kerran. Itse asiassa, melkein jatkuvasti. Vain sen verran, ettei se haitannut töitä.

 

Varhaiset elokuvat kertovat elävästi aikansa näkökulmista huumeiden käyttöön. Saksalaisen Robert Reinertin pitkässä, houreisen sekavassa elokuvassa Opium (1919) lääketieteen professori Gesellius vierailee Kiinassa, tutustuu Nung Tshang -nimisen vanhan miehen opastuksella oopiumiin ja ihastuu ikihyviksi sen vaikutuksiin. Filmi kuvaa niitä varsin rohkeasti ja sensuaalisesti matkana paratiisiin, jota kansoittavat vähäpukeiset neitoset. Oopiumiin liittyvästä eroottisesta latauksesta kertovat monet vanhat postikortit, jossa alastomat naiset imevät hekumallisissa asennoissa oopiumipiippua.

Professori Gesellius levittää hurmoksissa oopiumin ilosanomaa, kunnes paljastuu, että kaiken takana on Nung Tshangin kosto menneistä vääryyksistä. Kiinalainen tahtoo tuhota professorin lähipiirin oopiumin avulla ja onnistuukin siinä. Samalla tehdään selväksi, että oopiumi voi tuntua ensin ihanalta, mutta sen käyttäjää odottaa moraalinen ja fyysinen rappio.

Opium-elokuvan mainosjuliste.

Kohtaus elokuvasta. Näyttelijöiden maaninen ja hysteerinen esitystyyli sopii hyvin aiheeseen. Vielä hurjempi oli Reinertin lähes samaan aikaan valmistunut filmi Nerven. Molemmat elokuvat ovat katsottavissa YouTubessa.

Ajatus, että oopiumi oli kiinalaisten valkoisille lähettämä kirous, toistui usein ajan populaarikulttuurissa. Elokuva todistaa myös lääkärien muuttuneista mielipiteistä. Vaikka lääkärit olivat ensin innoissaan uusista huumeista ja käyttivät niitä itse, heistä tuli lopulta niiden vihollisia. Conan Doylen asenne Holmesin piikitystä kohtaan muuttui kriittisemmäksi 1800-luvun lopulla, ja Watson saa Holmesin lopulta tuomitsemaan huumeet ja luopumaan niistä.

Pääasiallinen tietolähteeni on mieheni Jaakko Hämeen-Anttilan teos Trippi ihmemaahan: huumeiden kulttuurihistoria (Otava 2013). Product placement -syytöksen uhallakin olen sitä mieltä, että se on hauska lukuelämys.