kuva 1 mainos huutonet

Täällä ollaan taas! Tammikuu kului sairastaessa. Ensin nuhakuume, sitten tulehtunut poskiontelo, lopuksi vatsatauti. Blogin pito ja muukin kirjoittaminen takkusi, kun pää tuntui betonimöhkäleeltä.

Kuvatun tapaisia arkisia vaivoja ja kipuja lääkittiin 1800-luvulla kansanomaisten luonnonlääkkeiden ohella oopiumilla ja sen sekoitteilla. Unikosta saatu oopiumi oli tunnettu jo 1500-luvulta asti. Siitä valmistettuja rohtoja sai apteekeista vapaasti ja niitä nauttivat kaikki vauvasta vaariin. Tämä oli ymmärrettävää aikana, jolloin muita lääkkeitä oli vähän eikä potilaita osattu muuten puuduttaa.

Koska oopiumi ei yleensä ollut kovin vahvaa, se aiheutti harvoin riippuvuutta eikä sitä tuomittu kuten alkoholia, jonka runsas käyttö herätti pahennusta. Useimmat ”oopiumin uhritkin” olivat todellisuudessa alkoholin uhreja, oopiumia nimittäin nautittiin kotioloissa alkoholin kanssa. Laudanum-nimellä myytiin nimenomaan vahvaan etanoliin uutettua oopiumia. Aine sai nupin miellyttävästi sekaisin ja maksoi vähemmän kuin varsinainen alkoholi. Laudanumin väärinkäyttäjiin kuului Brontën kirjoittavien sisarusten veli Bramwell.

kuva 2blaudanum-bottle

Vuosisadan puolivälissä oopiumista opittiin valmistamaan morfiinia, joka oli vahvempi aine, varsinkin kun sitä ei poltettu eikä nautittu suun kautta, kuten oopiumia, vaan ruiskutettiin suoneen. Sitä oli saatavissa myös pillereinä ja erilaisten lääkkeiden ainesosana. Siitä tuli nopeasti suosikkilääke, jolla pidettiin myös pienokaiset hiljaisina.

kuva 2 d winslow soothing syrup

Tunnettu lasten kipulääke, joka sisälsi morfiinia.

Morfiinin hyödyt huomattiin paljon ennen sen haittoja. Se auttoi ja auttaa edelleen tehokkaasti kipuihin. Samalla se tuo hyvänolon tunteen ja saa unohtamaan mieltä painavat murheet, ja käyttäjä alkaa kaivata näitä vaikutuksia.

Henkisen riippuvuuden ohella morfiinin huono puoli on, että jos sitä on käyttänyt säännöllisesti ja suurempina annoksina, käytön lopettamista seuraavat voimakkaat ja tuskalliset vieroitusoireet. Siksi kuva sekä oopiumista että morfiinista muuttui 1800-luvun loppua kohti vähän kerrassaan kielteiseksi: aspiriinin kaltaisista kotiapteekin tuotteista tuli alkoholin veroisia vaaroja ja elämän raunioittajia.

Asenteenmuutos näkyy esimerkiksi Sherlock Holmes -kertomuksissa. Holmeshan on kenties kirjallisuushistorian tunnetuin huumeitten käyttäjä. Holmesin lempihuume on kokaiini, jota hän ruiskuttaa suoneensa seitsenprosenttisena liuoksena. Vihjataan, että hän käyttää myös morfiinia, mutta ei oopiumia. Vaikka Watson löytää hänet kerran oopiumiluolasta, hän on siellä tutkiakseen rikosta eikä pössytelläkseen huumepiippua.

Tämä sopii hyvin kuvaan. Holmes on herrasmies, ja oopiumi oli 1880-luvulla varattomamman kansanosan pahe, jota harjoitettiin hämäräperäisissä kortteleissa kaupungin reunamilla. Huumeluolat saivat erityisen huonon maineen siksi, että niitä isännöivät kiinalaiset, ja Kiinasta tulleet siirtotyöläiset olivat vakioasiakkaita. Oopiumiin sortunut irtautui paitsi säällisestä yhteiskunnasta, myös omasta kulttuuristaan.

kuva 3b Opium-den_in_the_East_End_of_London,1874

Oopiumiluola Lontoon East Endissä vuonna 1874.

Koska huumeiden hallussapito on nykyään rikos, Holmesin nykyaikaan siirtänyt ”Uusi Sherlock” väisti ensin tämän mestarietsivään liittyvän piirteen. Sarjassa näytettiin, kuinka Sherlock ponnisteli nikotiinilaastareilla eroon tupakasta, ja kun hänen kotiinsa tehtiin ratsia huumeiden löytämiseksi, se esitettiin ilkeän Moriartyn masinoimaksi juoneksi. Vasta tänä jouluna esitetty erikoisjakso nosti kissan pöydälle. Kun 1800-luvulle ajatuksissaan siirtynyt Holmes ottaa esiin ruiskunsa viktoriaanisesta rasiasta, hänen nykyisyydessä elävä minänsä on jo nauttinut kokaiinia. Selviää, että Holmes on aiemminkin käyttänyt kokaiinia ja morfiinia. Jaksossa hän tahtoo tehdä tripin kaivaakseen aivoistaan tiedon siitä, onko Moriarty todella kuollut.

kuva 4a uusi sherlock

Herrasmiehen injektioruisku kauniisti vuoratussa rasiassaan…

kuva 4 uusi sherlock 2

… ja Sherlock matkalla toiseen maailmaan.

Sir Arthur Conan Doylen Holmes piikittää eri syystä. Kirjailija tuo Holmesin paheen esiin kertomuksessa Neljän merkki (The Sign of Four) vuodelta 1890. Sen alussa turhautunut Watson kertoo, että Holmes on piikittänyt itseään kolmesti päivässä monen kuukauden ajan. Lopulta Watsonin mitta on täysi ja hän kysyy purevasti, onko aine tänään kokaiinia vai morfiinia. Holmes kertoo sen olevan kokaiinia.

Watson moittii ystäväänsä ja varoittaa tätä: huume kiihdyttää aivoja, mutta sen pitkällinen käyttö voi tuhota ajattelun voiman. Holmes myöntää vaaran ja selittää, ettei tarvitsisi huumetta, jos hänellä olisi kunnon rikos pohdittavana. Hän on valinnut ammattinsa juuri siksi, että se stimuloi hänen aivojaan. Kun kiinnostavaa juttua ei ole, Holmes kituu sietämättömän toimettomuuden vankina. Tylsyyteen auttaa vain kemiallinen potku. Heti kun Holmes saa vainun mysteeristä, hän jättää huumeet. Conan Doyle viittaa siihen, että Holmes ei ole koukussa huumeisiin, vaan rikoksiin. Hän on riippuvainen adrenaliiniryöpystä, jonka valtaan rikoksen ja rikollisten ajatteleminen hänet saa.

kuva 5b

Holmes elementissään, rikollisen metsästys on alkanut. Watson ja Holmes junavaunussa Sidney Pagetin kuvittamina. Paget oli vastuussa Holmesin deerstalker-hatusta, jota ei mainita itse kirjassa.

kuva 5 Sherlock-Holmes-Experimenting-Watson-by-Sidney-Paget-1893

Holmes oli taitava kemisti. Tämä harrastus on ehkä johdattanut hänet huumeiden ääreen.

Adrenaliiniin koukuttunut Holmes ei ole yksin. Monet eivät kestä arkea, vaan tahtovat koko ajan vipinää joko tosielämässä tai mielikuvituksessaan. Heidän ongelmansa on sama kuin tavanomaisen huumeiden orjan: fiilikseen pääseminen vaatii annoksen lisäämistä. Bileiden pitää olla yhä rajumpia, seksin yhä erikoisempaa, väkivallan yhä raaempaa. Tästä Holmes ei näytä kärsivän. Riittää, että juttu on mutkikas, ja juuri mutkikkaita juttuja hänen eteensä kannetaan, koska Scotland Yard ei selviä niistä tai ymmärrä niiden merkitystä.

Kokaiini ilmestyi markkinoille 1800-luvun puolivälissä, kun eteläamerikkalaisen koka-pensaan lehdistä pystyttiin eristämään sen huumaava ainesosa. Sitä ennen lehtiä oli pureskeltu, jolloin annos jäi aina pieneksi. Myös kokaiinin hyödyistä oltiin ensin innostuneita. Sigmund Freud kirjoitti tutkielman sen elähdyttävästä vaikutuksesta. Kokaiinia käytettiin puudutukseen ja kaikenlaisten vaivojen lääkintään. Sillä yritettiin jopa vieroittaa morfinisteja. Myös kokaiinijuomat kävivät kyvin kaupaksi. Tunnetuimpia oli Vin Mariani. Coca-colassa oli oikeaa kokaiinia vuoteen 1904 saakka.

vin mariani

Kokaiininkin vaarat selvisivät vähitellen, mutta se pysyi silti lääkkeiden joukossa ja sen viihdekäyttö kasvoi vuosisadan vaihteessa ja uudelleen 1920-luvulla. Kokaiinia suosi erityisesti yläluokka, joka piikitti, naposteli ja nuuskasi sitä, että jaksaisi juhlia läpi yön. Morfiini oli puolestaan keskiluokan huume.

crowdatweissemaus1924

Berliini oli 1920-luvulla kabareitten ja yökerhojen Mekka. Kuvassa Weisse Maus -kabareeteatterin yleisöä vuonna 1924. Jos ei halunnut tullut tunnistetuksi, sai pukeutua mustaan naamioon.

Huumeista tuli suurempi ongelma vasta ensimmäisen maailmansodan aikaan. Kuolevia, haavoittuneita ja sairaita oli paljon ja morfiini ainoa kipulääke. Moni jäi tietämättään ja tahtomattaan koukkuun. Näin käy myös romaanieni Björkille. Hän saa morfiinia kipuihin ja jää aineen vangiksi. Hän kuvittelee voivansa hallita käyttöään, mutta pettää vain itseään. Seuraavassa otteessa hän kuvaa kokemuksiaan ystävälleen Martille (Yön sydän on jäätä, s. 192).

Hän työnsi käsivarren takaisin piiloon ja kietoi peitettä tiukemmin ympärilleen. – Kiitos. Sain morfiinia ensi kerran Englannissa neljä vuotta sitten. Sairaalassa. Niveltulehdus. Se joka vaivasi minua espanjantaudin jälkeen. Joka paikkaa särki, koko ajan. Morfiini antoi rauhan ja unen. En arvannut, miten se ottaa valtaansa. Pidin itseäni vahvana.

Rossi lauleskeli keittiössä Kekkereitä Mäkelän kanatarhassa. Björk kuunteli ja jatkoi sitten: – Yritin päästä irti. Järkeni varoitti, että menettäisin terveyteni, ja aivojeni terävyyden. Mutta Berliinissä sai morfiinia ja kokaiinia mielipuolisen helposti, ja halvalla. Kokaiini ei sopinut minulle, se muutti liiaksi luonnettani. Morfiini sopi. Se rauhoitti hermoja, avasi lukkoja. Teki minusta runoilijan ja filosoofin… tai siltä tuntui.

Morpheus, yön ruhtinas. Kuuma ja kylmä, lempeä ja armoton.

– Sorruin. Useamman kerran. Itse asiassa, melkein jatkuvasti. Vain sen verran, ettei se haitannut töitä.

 

Varhaiset elokuvat kertovat elävästi aikansa näkökulmista huumeiden käyttöön. Saksalaisen Robert Reinertin pitkässä, houreisen sekavassa elokuvassa Opium (1919) lääketieteen professori Gesellius vierailee Kiinassa, tutustuu Nung Tshang -nimisen vanhan miehen opastuksella oopiumiin ja ihastuu ikihyviksi sen vaikutuksiin. Filmi kuvaa niitä varsin rohkeasti ja sensuaalisesti matkana paratiisiin, jota kansoittavat vähäpukeiset neitoset. Oopiumiin liittyvästä eroottisesta latauksesta kertovat monet vanhat postikortit, jossa alastomat naiset imevät hekumallisissa asennoissa oopiumipiippua.

Professori Gesellius levittää hurmoksissa oopiumin ilosanomaa, kunnes paljastuu, että kaiken takana on Nung Tshangin kosto menneistä vääryyksistä. Kiinalainen tahtoo tuhota professorin lähipiirin oopiumin avulla ja onnistuukin siinä. Samalla tehdään selväksi, että oopiumi voi tuntua ensin ihanalta, mutta sen käyttäjää odottaa moraalinen ja fyysinen rappio.

Kuva 6 Opium

Opium-elokuvan mainosjuliste.

opium f024825_pic_07

Kohtaus elokuvasta. Näyttelijöiden maaninen ja hysteerinen esitystyyli sopii hyvin aiheeseen. Vielä hurjempi oli Reinertin lähes samaan aikaan valmistunut filmi Nerven. Molemmat elokuvat ovat katsottavissa YouTubessa.

Ajatus, että oopiumi oli kiinalaisten valkoisille lähettämä kirous, toistui usein ajan populaarikulttuurissa. Elokuva todistaa myös lääkärien muuttuneista mielipiteistä. Vaikka lääkärit olivat ensin innoissaan uusista huumeista ja käyttivät niitä itse, heistä tuli lopulta niiden vihollisia. Conan Doylen asenne Holmesin piikitystä kohtaan muuttui kriittisemmäksi 1800-luvun lopulla, ja Watson saa Holmesin lopulta tuomitsemaan huumeet ja luopumaan niistä.

Pääasiallinen tietolähteeni on mieheni Jaakko Hämeen-Anttilan teos Trippi ihmemaahan: huumeiden kulttuurihistoria (Otava 2013). Product placement -syytöksen uhallakin olen sitä mieltä, että se on hauska lukuelämys.

trippi