Palanen 20-luvun eksotiikkaa

 

Kaksi hyvin nuorta tekijää, Valentin Vaala ja Theodor Tugai, toivat 1920-luvun lopussa maaseutukeskeiseen suomalaiseen elokuvaan kokonaan uudenlaisia tuulahduksia. Heidän kaksi ensimmäistä filmiään liikkuivat mustalaisromantiikan maailmassa, kaksi seuraavaa taas modernissa kaupunkimiljöössä. Sitten heidän tiensä erkanivat. Vaala (1909-1976) teki pitkän ja monipuolisen uran, johon kuului menestyskomedioita, klassikkotulkintoja, Niskavuori-elokuvia ja historiallista romanssia ja kauhua. Tugai (1912-2000) puolestaan ohjasi nimellä Teuvo Tulio melodraamoja, joiden pidäkkeetön villiys piti hänet vuosikymmeniä suomalaisen elokuvan sivuraiteella. Viime aikoina hänen originaaliuttaan on kuitenkin alettu arvostaa.

Laveata tietä -elokuvan päänäyttelijät ja ohjaaja. Vasemmalta Theodor Tugai, Alli Riks, Eeva Virtanen ja Valentin Vaala.

Jännittävä on kuitenkin tarkastella teini-ikäisten ystävien uran alkua. Molemmat olivat maahanmuuttajien lapsia. Venäläissyntyinen Valentin Ivanoff ja latvialainen, sukujuuriltaan varsin kirjava Theodor Tugai tapasivat luistinradalla, ja 18- ja 15-vuotiaiden poikien välille syntyi ystävyys. Kumpikin haaveili elokuvien teosta. Tositoimiin päästiin 1928, kun Tugain lähipiiristä löytyi tuottajaksi liikemies Armas Willamo. Toverusten ensimmäinen pitkä elokuva, mustalaisaiheinen Mustat silmät valmistui seuraavan vuoden keväällä. Vaala ohjasi ja Tugai näytteli pääosaa, kuten seuraavissakin yhteiselokuvissa. Muut näyttelijät haalittiin tuttujen ja tutun tuttujen joukosta. Vaalakin esiintyi yhdessä roolissa.

19-vuotias ohjaaja Valentin Vaala näytteli esikoiselokuvassaan yhtä keskeistä roolia. Yleensä hän tyytyi statistin osiin.

Elokuva ei saanut menestystä, ja Vaalakin oli esikoiseensa niin tyytymätön, että heitti alkuperäiset negatiivit mereen. Filmistä on jäljellä vain jokunen minuutti hylättyjä otoksia. Seuraavana vuonna pari kuitenkin kehitti uuden tarinan samasta aihepiiristä. Mustalaishurmaaja oli kunnianhimoisempi hanke. Kuvaajiksi oli saatu kaksi huipputekijää, Heikki Aho ja Björn Soldan, ja se näkyy maalauksellisissa otoksissa ja alun dokumentaarisessa otteessa. Sivuosissa oli aitoja romaneja.

Manjardo (Theodor Tugai) ja Akris (Hanna Taini).

Tarinan keskuksena on rakkaus ja mustasukkaisuus. Päähenkilö Manjardo (Tugai) on naisten mieleen, kaksikin saman heimon naista piirittää häntä. Glafira (Alli Riks) on heistä kokeneempi, Akris (Hanna Taini) taas nuori ja vilkas. Juutalaissyntyinen Hanna Taini, oikealta nimeltään Schlimovitsch, oli vasta 18-vuotias ja erittäin sievä. Kuvaaja Aho oli löytänyt hänet, ja toisin kuin moni Vaalan ensimmäisten elokuvien amatööri, hän jatkoi uraansa muissa filmeissä. Miljoona katsojaa saavuttanut Siltalan pehtoori (1934) teki hänestä tähden.

Hanna Taini ja Jalmari Rinne elokuvassa Siltalan pehtoori.

Manjardon isä on sopinut, että hänen poikansa menee naimisiin naapuriheimon johtajan tyttären Esmeraldan kanssa. Tälläkin on ennestään mielitietty, Feri-niminen nuorukainen. Mustasukkaisuusdraama seuraa toistaan: Feri joutuu Manjardon kanssa ruoskatappeluun, Glafira kavaltaa Manjardon poliiseille, kun tämä on viettänyt yön Akrisin kanssa, ja lopulta Esmeraldan sydän kääntyy Manjardon puoleen, jolloin Feri pistää itseään veitsellä sydämeen. Juoni tai henkilöt eivät ole kovin uskottavia, mutta pääosassa ovatkin tunteet, tunnelmat ja visiot. Elokuva on hyvin kaunis katsella.

Glafira (Alli Riks) haaveilee teltassa tyynyjen päällä Manjardosta.

”Suomen Valentinoksi” ristitty Tugai luo vietteleviä katseita ja tempaisee neitoja syliinsä esikuvansa mukaisesti. Koska kyseessä on mykkäelokuva, näyttelijätyön pitää sanoa paljon, ja katsojan täytyy puolestaan ymmärtää, että miimi toimii toisilla periaatteilla kuin sanallinen teatteri. Finnkinon julkaisemalla dvd:llä on valittavana taustalle kaksi musiikkiraitaa, RSO:n esittämä väkevän romanttinen musiikki, jonka Yrjö Hjelt sävelsi elokuvan juhlaesitystä varten 1995, ja Teuvo Tulion 1981 tv-esitystä varten valitsema unkarilaisen Sándor Lakatosin mustalaismusiikki. Molemmilla on etunsa. Hjeltin musiikki seuraa tarinaa, ja se on hivelevän kaunista. Oheismateriaalina dvd:llä on Mustat silmät -elokuvasta säilyneitä otoksia.

Theodor Tugai Manjardon roolissa.

Elokuva Laveata tietä syntyi vuonna 1931. Äänielokuva oli tuolloin jo ehtinyt Suomeen, joten mykkänä tehtyyn filmiin lisättiin Tapio Ilomäen säveltämä musiikkitausta ja lisäefekteinä taputuksia ja koputuksia. Nimi paljastaa, että kyseessä on moraliteetti. Antti Lartosta (Tugai) on tullut maailmankuulu viulisti Anton Lardozo. Kotimaassa käydessään hän ihastuu maalaistyttö Kirstiin (Eeva Virtanen), mutta jättää tämän, kun häntä hullun rakkauden riivaamana seurannut pariisilainen Tanita (Alli Riks) vie hänet mukanaan. Tanita hylkää samalla miehensä, suomalaisen pankkiiri Salon. Pian Larto väsyy Tanitaankin, ramppaa Pariisin yökerhoissa ja etsii niistä uusia naisia. Yksi on viehättävä tanssijatar Lorette (Hanna Taini).

Laveata tietä -elokuvan mainos.

Antti Larto (Theodor Tugai) kuhertelee Loreten kanssa pirssin takapenkillä. Intohimoisen kohtauksen taustalla ei ole humisevia koivuja ja tuulen riepottamia pilviä, vaan ohikiitäviä katulyhtyjä ja reklaamivaloja.

Suomessa hylätty aviomies Salo houkuttelee kostoa hautovan Kirstin kanssaan kulissiavioliittoon. Tarkoitus on siirtää Salon omaisuus Kirstille, pois Tanitan ja Larton ulottuvilta. Kun Larto seuraavan kerran tulee Suomeen, Kirsti on varakas leski, eikä enää viaton tytöntyllerö vaan maailmannainen. Pushkinin Eugen Oneginin tapaan Larto huomaa vasta nyt, että on aina rakastanut vain Kirstiä. Mutta on liian myöhäistä: Kirsti on mennyt naimisiin Larton ystävän Eeron kanssa ja torjuu Larton halveksivin sanoin. Larto kokee selvänäköisyyden hetken Rautatieaseman kahvilassa, joka on jouluaattona väärällään hänen kaltaisiaan yksinäisiä miehiä. Päiväperhon lailla eläneen hurmurin kohtalo on jäädä vaille kodin ja ihmissydämen lämpöä.

Entinen maalaistyttö Kirsti (Eeva Virtanen) emännöi silkkipuvussa tyylikkäitä juhlia.

Juoni on jälleen kömpelö — nykykatsojan kulmat kohoavat, kun viulisti Larto osoittautuu myös kykeneväksi voittamaan Lahden mäenlaskukilpailut — mutta elokuva on silti täynnä kiinnostavia yksityiskohtia. Henkilöt piipahtavat tarinan alkupuolella paitsi Lahden hyppyrimäkiä katsomassa, myös Yrjönkadun maineikkaassa uimahallissa. Kohta on muuten anakronistinen: vuoden pitäisi juonen mukaan olla 1926, mutta halli otettiin käyttöön vasta 1928.

Eero (Kaarlo Penttilä) käy ystävänsä Antti Larton (Theodor Tugai) kanssa Yrjönkadun uimahallissa ennen lähtöä Lahden talvikisoihin.

Tugai vetää pääroolin yllättävän hillitysti ja hyvällä maulla, ja hän pitelee viuluaan uskottavan näköisesti. Hanna Taini on jälleen kaunis ja luonteva, eivätkä muutkaan näyttelijät ole vallan kauheita. Ajan urbaani syke on vangittu kiehtovasti alun luokkakokouksessa Oopperakellarissa, Pariisin yökerhoja esittävissä lavasteissa ja Kirstin hulppean asunnon juhlissa.

Luokkakokouksessa Doris (Doris Lybeck) odottaa Antti Lartoa saapuvaksi juhlaan.

Kuvaajana oli ammattitaitoinen Oscar Lindelöf, ja studioon lavastetut interiöörit ovat vaikuttavia art decon ja funktionalismin sekoituksia. Ne laati John Tivtits – nimellä esiintynyt ja Svenska Teaternin lavastajaksi päätynyt latvialainen Jan Tschiftschis (1911-1986, tunnetaan myös nimellä Jan Boleslaw). Musiikkina kuullaan Ilomäen tapahtumia säestävän musiikin lisäksi tuttuja sävelmiä vihjaamassa, mitä merkityksiä tilanteeseen sisältyy, sekä varsin vauhdikasta jazzia, jonka alkuperä on epäselvä. Onko siitä vastuussa esiintyjiksi merkitty yhtye Melody Boys vai jotkut muut? Suuri maailma näkyy siinäkin, että pariisilaisessa yökerhossa steppaa musta mies, ja Larto tuo Suomeen mukanaan mustan palvelijan.

Kosmopoliittinen ja urbaani ote takasi sen, että Tulenkantajat innostuivat elokuvasta. ”Elokuva on nuorten ihmisten tekemä, ja tietysti siinä on nuoruuden tavallisia ylihyppyjä, Tugain neekeripalvelijasta eräisiin naiveihin keskusteluihin asti”, arvioi Kansan Kuvalehdessä (16/1931) Mika Waltari, joka itsekin oli vielä varsin nuori. ”Mutta kokonaisuutena pidän sitä puolestani Vaalan voittona. Hänen pitäisi lopultakin saada täysin vapaat kädet työssään. Ei ole ollenkaan mahdotonta, etteikö yleisökin vähitellen voisi alkaa ottaa kotimaista filmiä vakavalta kannalta.”

Olavi Paavolainen oli varauksettoman ihastunut. ”Käyttämällä rohkeasti yökuvia tekee Vaala meillä uranuurtajatyötä, ja samoin on hän Laveassa tiessä menestyksellä käyttänyt filmimontaasheja, joka vaikea mutta mitä tärkeäarvoisin tekniikka on Suomessa toistaiseksi ollut aivan viljelemätön, ” kirjoitti Paavolainen Naamio-lehdessä (3/1931). ”Oikeita suurregissöörin otteita! Kukapa suomalainen ohjaaja olisi sitäpaitsi tätä ennen pystynyt ja uskaltautunut sellaiseen symbolistiseen tunnelmatiivistykseen kuin Vaala tämän filminsä loppukohtauksessa asemaravintolassa ja junalaiturilla!”

Finnkinon dvd:n lisämateriaalina on pätkä, joka on jäljellä Vaalan ja Tugain viimeisestä yhteisestä elokuvasta Sininen varjo (1933). Se oli myös heidän ensimmäinen äänielokuvansa. Filmi perustui Mika Waltarin novelliin, ja siinä oli urbaania turmelusta, rikoksia ja vähän paljasta pintaakin. Ajan Helsinki näkyy mukavasti, kun pääpari lähtee Aleksanterinkadulta Columbian kahvilasta ja vaeltaa Haaksirikkoisten patsaalle. Jälleen istutaan paljon kahviloissa ja ravintoloissa. Tugai esittää kaksoisroolia, pahaa veljeä, joka tehtailee murtoja Sininen Overall -hahmossa, ja hyvää veljeä Joel Ormaa, joka rakastuu tehtailija Tuulon tyttäreen Railaan (Birgit ”Bigi” Nuotio), yrittää jättää kevytmielisen ystäväpiirinsä ja menee töihin kirjapainoon.

Raila Tuulo (Birgit ”Bigi” Nuotio) uhkaa aseella ”Sininen Overall” -nimellä tunnettua rosvoa (Theodor Tugai), joka on tunkeutunut hänen funkismakuuhuoneeseensa.

Jäljellä elokuvasta ovat irrallisina jännitystä luovat hetket, hurja autoajelu Helsingin läpi, kun Joel pakenee entistä heilaansa Iris Vildiä (Ellen Parviainen), ja uhkapeluri Jack Irbaumin (Carl von Haartman) murha, josta Joel joutuu syytteeseen. Vasta oikeussalissa oli ilmeisesti tarkoitus ratketa, että Sininen Overall ja Joel Orma eivät ole sama henkilö.

Iris Vild (Ellen Parviainen), jota ei niin vain jätetä.

Näin ylellisesti kylvettiin Helsingissä 1933. Birgit Nuotio vaahdon peitossa.

Vaikka dialogi on kömpelöä eikä äänen lisääminen tee hyvää kaikille näyttelijöille, on sääli, ettei elokuva ole säilynyt kokonaisuudessaan. Toinen samanlainen helmi, kokonaisena tosin säilynyt, mutta unohdettu ja kipeästi entisöintiä kaipaava on Sinisessä varjossa murhan uhria esittävän Carl von Haartmanin Helsinkiin sijoittuva vakoiluelokuva Korkein voitto (1929). Olen nähnyt sen vain huonokuntoisena VHS-äänitteenä.

 

Joel Orma (Theodor Tugai, oikealla) saa tietää, että hänen leskiäitinsä (Inkeri Kare) seurustelee huonomaineisen uhkapeluri Jack Irbaumin (Carl von Haartman) kanssa.

Vakoiluelokuvan Korkein voitto sankaripari, tanssijatar Vera Vasiljevna (Kerstin Nylander) ja aatelismies Henrik von Hagen (Carl von Haartman).

Sininen varjo ei syntynyt suotuisten tähtien alla. Koska rahoitus oli kiven takana, sponsoreiksi haettiin yrityksiä, joiden tuotteita piti sitten näkyvästi mainostaa. Yleisökään ei ollut vielä valmis näin uudennäköiselle miljöölle. Outi Heiskasen ja Minna Santakarin teoksessa Asuuko neiti Töölössä? Elämää elokuvien Helsingissä (2004) on elokuvasta hauska esittely.

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) on tehnyt hienon työn entisöidessään Mustalaishurmaajan ja Laveata tietä ja antaessaan ne kaupalliseen levitykseen. Kunpa saisin vielä omaan arkistooni ne mykät elokuvat, jotka televisio esitti kesällä 2014. Olin silloin poissa Suomesta enkä voinut nauhoittaa elokuvia, mutta katsoin ne myöhemmin Areenasta. Suosikkini olivat Konrad Tallrothin surumielinen tuomitun rakkauden tarina Rakkauden kaikkivalta (1922) ja Kurt Jägerin ja Ragnar Hartwallin Elämän maantiellä (1927), jossa aasinsa kanssa kulkeva köyhä posetiivari Tarini löytää lopulta kadonneen tyttärensä.

Ihmekapine nimeltä pianola

Hieno Steinway-merkkinen pianola.

Björkin pikkuserkku Lisbet Axelskiöld soittaa taitavasti pianoa. Pianonsoitto kuului 1800-luvulla nuorten säätyläisnaisten kasvatukseen piirustustaidon ja ompelemisen ohella. Esimerkiksi Jane Austenin sankarittaret, kuten Elizabeth Bennet, osaavat ainakin pianonsoiton alkeet. Lisbet harrastaa musiikkia kuitenkin tosissaan.

Ennen radiota ja levysoittimia oli olemassa joitain laitteita, jotka toistivat valmista musiikkia. Eräs niistä oli pianola (englanniksi player piano). Kuka kuolleista palaa -romaanissa soittaa ilotalossa kolhuinen pianola Straussin Tonava kaunoisen pianoversiota. Pianola on itsestään soiva piano, joka tuottaa musiikkia pyörivän ääniterullan ja paineella toimivan mekaniikan avulla. Pianola kehittyi 1800-luvun alkupuolella ja eli huippukauttaan juuri 1920-luvulla.

Steinway-pianolan mainos.

Pianolan esi-isä on posetiivi (barrel organ). Posetiivien soittajat ovat kiertäneet ympäriinsä 1700-luvulta alkaen. Heidän mukanaan on voinut olla tanssijoita tai eläimiä. Mielikuva posetiivarin apinasta elää vahvana. Posetiivissa kierrettävä kampi pumppaa ilmaa urkupilleihin ja pyörittää samalla rullaa, jossa on metallipiikkejä. Ne on koodattu soittamaan sävelmää näppäilemällä sisällä olevia kieliä. Minulla oli lapsena lelubanjo, joka toimi posetiiviperiaatteella, mutta ilman pumppumekanismia: muovisylinterin nupulat soittivat suoraan kieliä, kun kampea väänsi.

Posetiivit voivat olla hyvinkin kookkaita ja koristeellisia.

Posetiivinsoittaja Katowicesta, Puolasta. Kuva: wikipedia.

Posetiivinsoittaja 1900-luvun alun Lontoosta. Kuva: London Metropolitan Archives.

Köyhemmän musikantin posetiivi oli pieni, kädessä kannettava kampiliira. Sellainen soi aavemaisesti Franz Schubertin laulusarjan Winterreise (Talvinen matka) viimeisessä laulussa Der Leiermann.

Vanha piirros kampiliiran soittajasta.

Vastaavanlaista pianoa oli vaikeampi kehittää, koska pianossa ääni syntyy kielten lyömisestä vasaroilla, jolloin sävelten kesto ja voima vaihtelevat. Pianossa käytettiin rei’itettyjä rullia, ja haasteena oli luoda systeemi, jossa ilmamekanismi mahdollistaisi kaikkien pianon kielten lyömisen oikealla voimalla. Sekä äänittämisen että toiston tekniikka parani 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, ja musiikkirullia äänitettiin suuria määriä. Ajan pianovirtuoosien taitoa voi ihmetellä säilyneiden rullien perusteella.

Seuraavassa videoklippi, jossa pianolassa pyörii suositun pianistin ja säveltäjän Felix Arndtin 1916 äänittämä versio hänen omasta hitistään nimeltä Nola, joka on sävelletty hänen vaimolleen. Alussa näkyy avatussa pianossa hieno mekanismi, joka lyö koskettimia.

 

Pianolaan piti saada ilmaa, jotta mekanismi toimisi. Se onnistui polkemalla kahdella pedaalilla kuin urkuharmonia soittaessa. Toisissa laitteissa pedaalien liike tapahtuu automaattisesti, mutta ääni ei ole yhtä vahva ja hyvälaatuinen.

Kaavakuva pianolan rakenteesta.

1920-luku oli mekaanisten pianojen kulta-aikaa, koska niiden hinnat oli saatu edullisiksi ja rullia oli paljon tarjolla. Kukoistus loppui kuitenkin lyhyeen, kun gramofoni eli levysoitin kehittyi paremmaksi ja halvemmaksi. 1920-luvun alussa gramofonit olivat vielä kalliita ja harvinaisia Suomessa, mutta vuosikymmenen lopussa ne yleistyivät, ja myös radio aloitti lähetyksensä. Pianolat jäivät kuriositeeteiksi.

Tämän upean vanhan RCA-merkkisen gramofonin olisi voinut saada eBaysta vain 194 dollarilla.

 

 

Romaanin synty

Romaanin taitto keittiön pöydällä.

Kolmas Björk-romaanini Kuka kuolleista palaa on menossa pian painoon. Ajattelin avata taakse jäänyttä työprosessia blogini lukijoille. Ei toki liikaa, etten paljasta romaanin juonta ja pilaa lukijoiden iloa! Mutta koska blogi on työkiireiden takia ollut useita viikkoja hiljainen, juttu ei voi olla ihan lyhyt.

Kirjoitan sarjan kolmatta osaa, joten säästyn siltä vaivalta, että pitäisi keksiä uusi miljöö ja uudet päähenkilöt. Tiedän, että päähenkilö on Karl Axel Björk ja hänen ympärilleen asettuvat hänen elämänsä kannalta tärkeät hahmot, jotka on esitelty jo sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa. Tapahtumapaikka on Helsinki ja ajankohtakin likipitäen sama kuin ennen. Vuosi on edelleen 1921. Edellinen kirja päättyi heinäkuun alkuun, nyt ollaan siirrytty vain kuukausi eteenpäin.

Sarjamuotoisuus tuo kuitenkin omat pulmansa. On varauduttava siihen, että joku ei ole lukenut aikaisempia osia. Henkilöistä pitää siis kertoa sen verran, että uusi lukija pääsee kärryille. Jos juonessa on lankoja, jotka ovat jatkoa edellisten kirjojen tapahtumille, ne täytyy selittää. Mutta taustan on oltava mahdollisimman huomaamaton, ettei se hidastaisi tarinan kulkua. Se täytyy istuttaa pala kerrallaan sopiviin paikkoihin.

Toinen haaste. Vaikka henkilöt ovat samat, heistä täytyy löytää jotain uutta. Muuten lukija kyllästyy — ja minä kyllästyn! Jo hahmoa luodessa hänestä on tehtävä senkaltainen, että hänessä on mahdollisuuksia edelleenkehittelyyn. Kaikkea ei saa kertoa heti paikalla. Varsinkin päähenkilön pitää olla monimutkainen. Yksi sarjakirjan kirjoittamisen iloja on se, että sivuhenkilöitä on mahdollisuus syventää jatko-osissa. Yksittäisiä romaaneja kirjoittaessani olen välillä harmitellut, kun mehevä sivuhenkilö täytyy jättää vähemmälle kuvaukselle, ettei romaanin tasapaino notkahtaisi.

Lähdekirjallisuutta.

Historiallista romaania kirjoittaessa ei koskaan tiedä tarpeeksi. Vaikka olen edellisiä osia tehdessäni lukenut paljon 1920-luvusta ja Helsingin historiasta, tarvitsen lisää tietoa. Osan aihetta käsittelevistä kirjoista olen ostanut, osan lainannut. Lisäksi on istuttava kirjastoissa selaamassa ajan sanomalehtiä ja tutkittava valokuvia ja elokuvia. Koko kirjoittamisen ajan luen lisää ja täydennän tietojani tarpeen mukaan.

Tämän kirjan suunnittelu on alkanut jo viime keväänä, kun edellisen kirjan kirjoitus oli lopuillaan. Kesällä muistikirjoihin syntyy luonnoksia juonesta ja uusista henkilöistä. Jos aihepiiri on uusi, täytyy siitä ottaa selvää. Nyt juoni liikkuu eri osissa Helsinkiä kuin aikaisemmissa kirjoissa. Sukellan siis Helsingin Sanomien kaupunginosakirjoihin ja täydennän niistä saatua tietoa muualta.

Olen päättänyt, että romaanin tärkein rikosjuoni liittyy tuhopolttoihin. Luen siis niitä koskevista rikostutkintamenetelmistä ja otan selvää siitä, miltä palanut ruumis näyttää (hiukan makaaberia!). 1920-luvulla poliisilla ei ollut käytössä nykyistä tekniikkaa tulipalojen selvittämisessä, mutta palamistapahtuman mekanismi oli tiedossa ja terve järki korvasi hienot laitteet. Tulipalojen tutkinta on ollut aina hankalaa, ja siinä on tapahtunut edistystä aivan viime aikoinakin.

Tulipalon jälkiselvittelyä: palomiehiä, poliiseja ja uteliasta väkeä. Paikka on mahdollisesti Elannon teollisuuskortteli Hämeentiellä. Kuva: Viljo Berg 1920-1929, Helsingin Kaupunginmuseo.

Missä tulipalo, siellä palokunta. Siitäkin pitää tietää jotain. Helsingissä oli 1920-luvun alussa käytössä paloautoja, mutta niiden apuna oli edelleen hevosten vetämiä vaunuja. Paloauto ei kulkiessaan ulvonut, vaan äänessä olivat kellot ja torvet. Palopaikalle ei päästy yhtä nopeasti kuin nykyään. Täytyy muistaa, että puhelimia ei Helsingissä tuolloin ollut joka talossa, puhumattakaan kännyköistä. Ennen kuin palosta saattoi hälyyttää, piti etsiä lähin puhelin. Jotkut suuret tehtaat olivat alkaneet hankkia omaa palokalustoa.

Kaksi palomiestä ja paloruisku vaunuissa. Salon VPK. Kuva: Salon historiallinen museo.

Palokunta lähtövalmiina Helsingissä. Kuva: Pietinen 1932, Museovirasto.

Syksy tulee, ja rikosjuoni alkaa täydentyä muistikirjan sivuilla. Kohta uskallan aloittaa itse kirjoitustyön. Tässä romaanissa Björkin ja hänen ystävänsä ylikonstaapeli Martti Ekmanin on tehtävä aikaisempaa enemmän yhteistyötä. Se ei aina suju notkeasti, mutta tulosta syntyy. Jotta saisin rikoksesta kiinnostavan, minun täytyy alusta saakka suunnitella se niin, että sen yksityiskohdat paljastuvat vähän kerrassaan ja tuottavat yllätyksiä. Lukija etenee toivon mukaan yhtä aikaa Björkin ja poliisien kanssa, eikä arvaa liian aikaisin, mikä on totuus.

Poliiseja poliisilaitoksen edustalla Sofiankatu 2:ssa. Kuva: Hugo Sundström 1928, Helsingin kaupunginmuseo.

Pääjuonen lisäksi romaanissa on sivujuonia. Niistä nostan näkyvimmäksi yhden, joka on alkanut ensimmäisessä Björk-kirjassa Yön sydän on jäätä. Se kertoo Björkin suhteesta alamaailman rikollisjohtajaan nimeltä Atamaani ja erityisesti yhteen Atamaanin apureista, jonka Björk on ristinyt Vahanaamaksi. Björk tuntee kauhua Vahanaamaa kohtaan. Siksi hän pelottaa itseänikin. Joka kerta, kun Björk pelkää tai joutuu vaaraan, olen kirjoittaessani hermot pinnalla, tutisen ja hikoilen: minun täytyy tuntea samaa kuin hän. Se on välillä kuluttavaa! Björkin on löydettävä todisteita Vahanaamaa vastaan, jotta tämä saisi ansaitun rangaistuksensa.

Taemmalle jätän sivujuonen, joka liittyy ajan politiikkaan. Tämän romaanin ja sen edeltäjän tapahtuma-aika kattaa niinsanotun suojeluskuntaselkkauksen, jossa Suomen hallitus ja suojeluskunnat kävivät keskenään taistelua sekä arvovallasta että todellisesta vallasta. Hallitus tahtoi estää suojeluskuntia puuttumasta politiikkaan ja muuttumasta itsenäiseksi armeijaksi, suojeluskunnat halusivat päättää itse mahdollisimman paljon omista asioistaan. Selkkaus alkoi kenraalimajuri Paul von Gerichin yleisönosastokirjoituksesta, jonka Hufvudstadsbladet julkaisi toukokuussa 1921.

Kenraalimajuri Paul von Gerich sisällissodan aikaan. Hänet ylennettiin 1928 kenraaliluutnantiksi. Kuva: Museovirasto.

von Gerichin hahmo häilyy aavemaisesti jo ensimmäisen Björk-kirjan sivuilla. Toisessa osassa Björk epäilee — mutta ei tiedä varmasti — että hänellä on jotain tekemistä militantin järjestön kanssa, joka kutsuu itseään Valaveljiksi. Björk joutuu konfliktiin järjestön kanssa, koska se on sekaantunut rikokseen, jota hän tutkii. Lisäksi Björk vierastaa sotilaita ja militarismia. Hän on lakimies eikä pidä siitä, että aseiden puhuessa lait vaikenevat (inter arma silent leges). Hänessä on yhtymäkohtia esimieheensä sisäasiainministeri Heikki Ritavuoreen, mutta hän ei ole yhtä ehdoton ja äänekäs, vaan pikemminkin syrjään vetäytyvä. Kun hänen pikkuserkkunsa Philip, suojeluskuntalainen ja aktivisti, ilmaisee häntä kohtaan halveksuntansa, hän vastaa ironialla.

Suojeluskuntaparaati Johanneksen kentällä 17. 2. 1921. Kuva: Ivan Timiriasew, Helsingin kaupunginmuseo.

Suojeluskunta-teeman tahdon pitää tosiaan tässä romaanissa hiljaisena. Se on kuin uhkaava kumina kaukana horisontissa. Vasta romaanin lopussa näkyy ensimmäinen salama, joka enteilee seuraavan kirjan tapahtumia.

Kolmaskin sivuteema on kulkenut mukana ensimmäisestä kirjasta saakka. Björkin isä Magnus on lähtenyt neljä vuotta aikaisemmin tutkimusretkelle Burjatiaan ja Mongoliaan ja kadonnut Venäjän sisällissodan melskeisiin. Olen päättänyt, että hänen on aika palata takaisin. On valittava paluulle sopiva ajankohta romaanin muiden tapahtumien keskellä ja kuviteltava, millainen on isän ja pojan kohtaaminen. Tässä kohdin ajattelen hankalaa suhdettani omaan isääni.

Burjaattijousimies. Björkin isä viihtyi paremmin burjaattien joukossa kuin Helsingissä. Kuva: Pjotr Shimkevitsh, 1895

Burjaattien shamaani.

Isän tarina kietoutuu Björkin ja hänen isänsä suvun suhteisiin. Ensimmäisen kirjan alussa Björk saa kutsun isotätinsä Dagmarin syntymäpäiville, ja siitä alkaa hänen matkansa takaisin aatelisten Axelskiöldien luokse. Tässä romaanissa pidän esillä varsinkin Björkin isän serkkua Gustavia, ”Gustav-setää”. Gustavin tytär Lisbet on ihastunut Björkiin. Panen Björkin ja Lisbetin tanssimaan ajan muotitanssia fox-trottia.

Fox-trottia tanssiva pari.

Ja tässä videoklippi siitä, miten 1920-luvulla tanssittiin fox-trottia:

 

Kun syksy vaihtuu talveksi, olen saanut juonet ja teemat, vanhat ja uudet henkilöt sellaiseen järjestykseen, että saatan aloittaa varsinaisen kirjoitustyön. Se sujuu aluksi piinallisen hitaasti. Jauhan kuukauden ajan ensimmäisiä lukuja. Alku on tärkeä, jännitän sitä aina. Varsinkaan rikosromaanissa ei saa aikailla, vaan on päästävä nopeasti suoraan asiaan. Esittelen rikosjuonen ja vilautan joitain sivujuonia. Lisään hiukan taustatietoa. Aion kehittää eteenpäin paria vakiohenkilöä, erityisesti Björkin nuorta apulaista Frans Valkamaa, joka ilmestyi näkyviini sarjan toisessa osassa. Hän osoittautuu jälleen varsin tarpeelliseksi…

Täältä alkaa romaanin rikosjuoni: Hietaniemen rantaa Jätkäsaaresta päin katsottuna. Valkoinen rakennus on Köydenpunojankatu 4 A. Kuva: Eric Sundström 1913, Helsingin kaupunginmuseo.

Viimein kirjoitus alkaa sujua ja tapahtumien kulku selkenee päässäni. Aloitan aina työpäivän korjaamalla edellisenä päivänä kirjoitetun. Kun saan luvun valmiiksi, korjaan sen saman tien. Korjaan koko ajan samalla kun kirjoitan uutta, ja luen kirjoittamaani ääneen tarkistaakseni tekstin luonnollisuuden ja sujuvuuden ja karsiakseni turhat sanat.

Ensimmäinen kolmannes käsikirjoituksesta on koossa. Sitten tulee seuraava kauhistuksen hetki: kirjan keskikohta. Tiedän, mitä lopussa tapahtuu, mutta en ole varma, miten sinne pääsen. Juonen rakenteesta johtuen jännityksen säilyttäminen on vaikeampaa kuin edellisessä kirjassa, ja tuntuu, että junnaan paikallani. Kustannustoimittajani keksii onneksi hyvän dramaattisen käänteen, kehitän itse niitä lisää ja pääsen eroon blokista.

Romaanissa käydään myös tässä talossa: entinen Kristiinankatu 16 (oikealla), nykyään Kirstinkuja 4 eli Työväenasuntomuseo. Kuva: Constantin Grünberg 1963, Helsingin kaupunginmuseo.

Helmikuussa minulla on turbovaihde päällä. Loppuun olen varannut paljon paukkuja, ja niiden valmistelu ja räjäyttely on niin hauskaa, että tuskin maltan poistua koneeni äärestä. Työpäivät venyvät yli kymmentuntisiksi, mutta en huomaa sitä lainkaan. Flow on päällä! Se hiipuu vasta kun edessä ovat viimeiset sivut.

Alun ohella loppu on kirjan vaikein kohta. Jännityksen huipun jälkeen on paikallaan tyven. Syylliset on saatu kiinni, rikos selviää kokonaisuudessaan. Sivujuonet täytyy pyöristää ja rakentaa koukku, joka johtaa seuraavaan kirjaan. Mutta tähän ei saa mennä liian monta sivua. Lukija ei saa alkaa odottaa tarinaan uutta käännettä, jota ei sitten tulekaan.

Annankatu 20. Täällä asuu eräs tarinan keskeisistä henkilöistä. Kuva Eric Sundström 1928, Helsingin kaupunginmuseo.

Björk-romaanien rakenne tosin hämää hiukan lukijaa. Loppua lähestyessä sivuja tuntuu olevan jäljellä vielä koko lailla, mutta tarina päättyy sivulla 324 ja viimeiset 18 sivua ovat liitteitä. On lista henkilöistä ja kadunnimistä. Lisäksi olen tavannut liittää Björk-kirjoihin pieniä historiallisia esseitä, jotka liittyvät romaanin juoneen. Viimeksi kerroin vakoojista ja ihmisen rodunjalostuksesta. Mistähän tällä kertaa? Sen saatte nähdä, kun hankitte kirjan.

Yksi romaanin loppupuolen jännittävien kohtausten näyttämöistä: Silfverberg & Wecksellin hattutehdas, Sörnäisten rantatie 25-27. Kuva: Signe Brander 1912, Helsingin kaupunginmuseo.

Maaliskuussa käsikirjoitus on valmis. Se on itse asiassa toimitettu jo moneen kertaan, koska luovutan käsikirjoituksen tiedosto kerrallaan kustannustoimittajalleni. Koko romaanissa on neljä tiedostoa ja liitteistä syntyy viides. Edessä on enää viimeinen toimitustyö ja viimeiset korjaukset. Onko jäänyt epäloogisuuksia, selittämättömiä seikkoja, anakronismeja? Onko kronologia oikein? Vaihtaako joku sivuhenkilö nimeä kesken kaiken? Pitääkö lisätä vielä jotain tärkeää, poistaa jotain turhaa?

Aika vähän on loppujen lopuksi korjattavaa, ja käsikirjoitus lähtee taittajalle. Saan tekstini taitettuna vielä kerran takaisin. Nyt ei enää voi muuttaa mitään suurempaa, vain pieniä yksityiskohtia. Vasta kun saan käsikirjoituksen eteeni paperilla, huomaan, että jäljellä on vielä toistoja. Uhhuh, miten helposti niitä tuleekin. Ne voi onneksi vielä korjata.

Huomenna on haikea päivä: jätän oikoluetun taiton kustannustoimittajalleni ja päästän tekstistä lopullisesti irti. Näen sen seuraavan kerran kirjana toukokuun puolenvälin jälkeen. Kevään mittaan olen suunnitellut seuraavaa romaania, ja sitä seuraavaa. Kun kirjoittaa sarjaa, pitää ajatella pitkälle eteenpäin.

Rikostutkija ja poliisi tutkivat murhaa. Kuva: Aarne Pietinen Oy 1934, Museovirasto.

Uusi Björk-kirja Kuka kuolleista palaa Otavan syyskatalogissa s. 24: https://issuu.com/otavankirjat/docs/otavan_uutisia_syksy_2016