kuva 1 a

Romaanin taitto keittiön pöydällä.

Kolmas Björk-romaanini Kuka kuolleista palaa on menossa pian painoon. Ajattelin avata taakse jäänyttä työprosessia blogini lukijoille. Ei toki liikaa, etten paljasta romaanin juonta ja pilaa lukijoiden iloa! Mutta koska blogi on työkiireiden takia ollut useita viikkoja hiljainen, juttu ei voi olla ihan lyhyt.

Kirjoitan sarjan kolmatta osaa, joten säästyn siltä vaivalta, että pitäisi keksiä uusi miljöö ja uudet päähenkilöt. Tiedän, että päähenkilö on Karl Axel Björk ja hänen ympärilleen asettuvat hänen elämänsä kannalta tärkeät hahmot, jotka on esitelty jo sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa. Tapahtumapaikka on Helsinki ja ajankohtakin likipitäen sama kuin ennen. Vuosi on edelleen 1921. Edellinen kirja päättyi heinäkuun alkuun, nyt ollaan siirrytty vain kuukausi eteenpäin.

Sarjamuotoisuus tuo kuitenkin omat pulmansa. On varauduttava siihen, että joku ei ole lukenut aikaisempia osia. Henkilöistä pitää siis kertoa sen verran, että uusi lukija pääsee kärryille. Jos juonessa on lankoja, jotka ovat jatkoa edellisten kirjojen tapahtumille, ne täytyy selittää. Mutta taustan on oltava mahdollisimman huomaamaton, ettei se hidastaisi tarinan kulkua. Se täytyy istuttaa pala kerrallaan sopiviin paikkoihin.

Toinen haaste. Vaikka henkilöt ovat samat, heistä täytyy löytää jotain uutta. Muuten lukija kyllästyy — ja minä kyllästyn! Jo hahmoa luodessa hänestä on tehtävä senkaltainen, että hänessä on mahdollisuuksia edelleenkehittelyyn. Kaikkea ei saa kertoa heti paikalla. Varsinkin päähenkilön pitää olla monimutkainen. Yksi sarjakirjan kirjoittamisen iloja on se, että sivuhenkilöitä on mahdollisuus syventää jatko-osissa. Yksittäisiä romaaneja kirjoittaessani olen välillä harmitellut, kun mehevä sivuhenkilö täytyy jättää vähemmälle kuvaukselle, ettei romaanin tasapaino notkahtaisi.

kuva 1 b

Lähdekirjallisuutta.

Historiallista romaania kirjoittaessa ei koskaan tiedä tarpeeksi. Vaikka olen edellisiä osia tehdessäni lukenut paljon 1920-luvusta ja Helsingin historiasta, tarvitsen lisää tietoa. Osan aihetta käsittelevistä kirjoista olen ostanut, osan lainannut. Lisäksi on istuttava kirjastoissa selaamassa ajan sanomalehtiä ja tutkittava valokuvia ja elokuvia. Koko kirjoittamisen ajan luen lisää ja täydennän tietojani tarpeen mukaan.

Tämän kirjan suunnittelu on alkanut jo viime keväänä, kun edellisen kirjan kirjoitus oli lopuillaan. Kesällä muistikirjoihin syntyy luonnoksia juonesta ja uusista henkilöistä. Jos aihepiiri on uusi, täytyy siitä ottaa selvää. Nyt juoni liikkuu eri osissa Helsinkiä kuin aikaisemmissa kirjoissa. Sukellan siis Helsingin Sanomien kaupunginosakirjoihin ja täydennän niistä saatua tietoa muualta.

Olen päättänyt, että romaanin tärkein rikosjuoni liittyy tuhopolttoihin. Luen siis niitä koskevista rikostutkintamenetelmistä ja otan selvää siitä, miltä palanut ruumis näyttää (hiukan makaaberia!). 1920-luvulla poliisilla ei ollut käytössä nykyistä tekniikkaa tulipalojen selvittämisessä, mutta palamistapahtuman mekanismi oli tiedossa ja terve järki korvasi hienot laitteet. Tulipalojen tutkinta on ollut aina hankalaa, ja siinä on tapahtunut edistystä aivan viime aikoinakin.

ahdollisesti Elannon teollisuuskortteli Hämeentiellä. Viljo Berg 1920-1929.

Tulipalon jälkiselvittelyä: palomiehiä, poliiseja ja uteliasta väkeä. Paikka on mahdollisesti Elannon teollisuuskortteli Hämeentiellä. Kuva: Viljo Berg 1920-1929, Helsingin Kaupunginmuseo.

Missä tulipalo, siellä palokunta. Siitäkin pitää tietää jotain. Helsingissä oli 1920-luvun alussa käytössä paloautoja, mutta niiden apuna oli edelleen hevosten vetämiä vaunuja. Paloauto ei kulkiessaan ulvonut, vaan äänessä olivat kellot ja torvet. Palopaikalle ei päästy yhtä nopeasti kuin nykyään. Täytyy muistaa, että puhelimia ei Helsingissä tuolloin ollut joka talossa, puhumattakaan kännyköistä. Ennen kuin palosta saattoi hälyyttää, piti etsiä lähin puhelin. Jotkut suuret tehtaat olivat alkaneet hankkia omaa palokalustoa.

Kaksi palomiestä ja paloruisku vaunuissa. Salon VPK. Kuva: Salon historiallinen museo.

kuva 3 a palokunta lähtövalmiina Pietinen 1932, Museovirasto

Palokunta lähtövalmiina Helsingissä. Kuva: Pietinen 1932, Museovirasto.

Syksy tulee, ja rikosjuoni alkaa täydentyä muistikirjan sivuilla. Kohta uskallan aloittaa itse kirjoitustyön. Tässä romaanissa Björkin ja hänen ystävänsä ylikonstaapeli Martti Ekmanin on tehtävä aikaisempaa enemmän yhteistyötä. Se ei aina suju notkeasti, mutta tulosta syntyy. Jotta saisin rikoksesta kiinnostavan, minun täytyy alusta saakka suunnitella se niin, että sen yksityiskohdat paljastuvat vähän kerrassaan ja tuottavat yllätyksiä. Lukija etenee toivon mukaan yhtä aikaa Björkin ja poliisien kanssa, eikä arvaa liian aikaisin, mikä on totuus.

Poliiseja poliisilaitoksen edustalla Sofiankatu 2:ssa. Kuva: Hugo Sundström 1928, Helsingin kaupunginmuseo.

Pääjuonen lisäksi romaanissa on sivujuonia. Niistä nostan näkyvimmäksi yhden, joka on alkanut ensimmäisessä Björk-kirjassa Yön sydän on jäätä. Se kertoo Björkin suhteesta alamaailman rikollisjohtajaan nimeltä Atamaani ja erityisesti yhteen Atamaanin apureista, jonka Björk on ristinyt Vahanaamaksi. Björk tuntee kauhua Vahanaamaa kohtaan. Siksi hän pelottaa itseänikin. Joka kerta, kun Björk pelkää tai joutuu vaaraan, olen kirjoittaessani hermot pinnalla, tutisen ja hikoilen: minun täytyy tuntea samaa kuin hän. Se on välillä kuluttavaa! Björkin on löydettävä todisteita Vahanaamaa vastaan, jotta tämä saisi ansaitun rangaistuksensa.

Taemmalle jätän sivujuonen, joka liittyy ajan politiikkaan. Tämän romaanin ja sen edeltäjän tapahtuma-aika kattaa niinsanotun suojeluskuntaselkkauksen, jossa Suomen hallitus ja suojeluskunnat kävivät keskenään taistelua sekä arvovallasta että todellisesta vallasta. Hallitus tahtoi estää suojeluskuntia puuttumasta politiikkaan ja muuttumasta itsenäiseksi armeijaksi, suojeluskunnat halusivat päättää itse mahdollisimman paljon omista asioistaan. Selkkaus alkoi kenraalimajuri Paul von Gerichin yleisönosastokirjoituksesta, jonka Hufvudstadsbladet julkaisi toukokuussa 1921.

kuva 4 a paul von gerich museovirasto

Kenraalimajuri Paul von Gerich sisällissodan aikaan. Hänet ylennettiin 1928 kenraaliluutnantiksi. Kuva: Museovirasto.

von Gerichin hahmo häilyy aavemaisesti jo ensimmäisen Björk-kirjan sivuilla. Toisessa osassa Björk epäilee — mutta ei tiedä varmasti — että hänellä on jotain tekemistä militantin järjestön kanssa, joka kutsuu itseään Valaveljiksi. Björk joutuu konfliktiin järjestön kanssa, koska se on sekaantunut rikokseen, jota hän tutkii. Lisäksi Björk vierastaa sotilaita ja militarismia. Hän on lakimies eikä pidä siitä, että aseiden puhuessa lait vaikenevat (inter arma silent leges). Hänessä on yhtymäkohtia esimieheensä sisäasiainministeri Heikki Ritavuoreen, mutta hän ei ole yhtä ehdoton ja äänekäs, vaan pikemminkin syrjään vetäytyvä. Kun hänen pikkuserkkunsa Philip, suojeluskuntalainen ja aktivisti, ilmaisee häntä kohtaan halveksuntansa, hän vastaa ironialla.

kuva 4 b suojeluskuntaparaati johanneksen kentällä 17.2. 1921 ivan timiriasew Kaupunginmuseo

Suojeluskuntaparaati Johanneksen kentällä 17. 2. 1921. Kuva: Ivan Timiriasew, Helsingin kaupunginmuseo.

Suojeluskunta-teeman tahdon pitää tosiaan tässä romaanissa hiljaisena. Se on kuin uhkaava kumina kaukana horisontissa. Vasta romaanin lopussa näkyy ensimmäinen salama, joka enteilee seuraavan kirjan tapahtumia.

Kolmaskin sivuteema on kulkenut mukana ensimmäisestä kirjasta saakka. Björkin isä Magnus on lähtenyt neljä vuotta aikaisemmin tutkimusretkelle Burjatiaan ja Mongoliaan ja kadonnut Venäjän sisällissodan melskeisiin. Olen päättänyt, että hänen on aika palata takaisin. On valittava paluulle sopiva ajankohta romaanin muiden tapahtumien keskellä ja kuviteltava, millainen on isän ja pojan kohtaaminen. Tässä kohdin ajattelen hankalaa suhdettani omaan isääni.

Burjaattijousimies. Björkin isä viihtyi paremmin burjaattien joukossa kuin Helsingissä. Kuva: Pjotr Shimkevitsh, 1895

kuva 6 c burjaattishamaani

Burjaattien shamaani.

Isän tarina kietoutuu Björkin ja hänen isänsä suvun suhteisiin. Ensimmäisen kirjan alussa Björk saa kutsun isotätinsä Dagmarin syntymäpäiville, ja siitä alkaa hänen matkansa takaisin aatelisten Axelskiöldien luokse. Tässä romaanissa pidän esillä varsinkin Björkin isän serkkua Gustavia, ”Gustav-setää”. Gustavin tytär Lisbet on ihastunut Björkiin. Panen Björkin ja Lisbetin tanssimaan ajan muotitanssia fox-trottia.

Fox-trottia tanssiva pari.

Ja tässä videoklippi siitä, miten 1920-luvulla tanssittiin fox-trottia:

 

Kun syksy vaihtuu talveksi, olen saanut juonet ja teemat, vanhat ja uudet henkilöt sellaiseen järjestykseen, että saatan aloittaa varsinaisen kirjoitustyön. Se sujuu aluksi piinallisen hitaasti. Jauhan kuukauden ajan ensimmäisiä lukuja. Alku on tärkeä, jännitän sitä aina. Varsinkaan rikosromaanissa ei saa aikailla, vaan on päästävä nopeasti suoraan asiaan. Esittelen rikosjuonen ja vilautan joitain sivujuonia. Lisään hiukan taustatietoa. Aion kehittää eteenpäin paria vakiohenkilöä, erityisesti Björkin nuorta apulaista Frans Valkamaa, joka ilmestyi näkyviini sarjan toisessa osassa. Hän osoittautuu jälleen varsin tarpeelliseksi…

Täältä alkaa romaanin rikosjuoni: Hietaniemen rantaa Jätkäsaaresta päin katsottuna. Valkoinen rakennus on Köydenpunojankatu 4 A. Kuva: Eric Sundström 1913, Helsingin kaupunginmuseo.

Viimein kirjoitus alkaa sujua ja tapahtumien kulku selkenee päässäni. Aloitan aina työpäivän korjaamalla edellisenä päivänä kirjoitetun. Kun saan luvun valmiiksi, korjaan sen saman tien. Korjaan koko ajan samalla kun kirjoitan uutta, ja luen kirjoittamaani ääneen tarkistaakseni tekstin luonnollisuuden ja sujuvuuden ja karsiakseni turhat sanat.

Ensimmäinen kolmannes käsikirjoituksesta on koossa. Sitten tulee seuraava kauhistuksen hetki: kirjan keskikohta. Tiedän, mitä lopussa tapahtuu, mutta en ole varma, miten sinne pääsen. Juonen rakenteesta johtuen jännityksen säilyttäminen on vaikeampaa kuin edellisessä kirjassa, ja tuntuu, että junnaan paikallani. Kustannustoimittajani keksii onneksi hyvän dramaattisen käänteen, kehitän itse niitä lisää ja pääsen eroon blokista.

kuva 7 kirstinkatu 16 constantin grünberg 1963 kaupunginmuseo

Romaanissa käydään myös tässä talossa: entinen Kristiinankatu 16 (oikealla), nykyään Kirstinkuja 4 eli Työväenasuntomuseo. Kuva: Constantin Grünberg 1963, Helsingin kaupunginmuseo.

Helmikuussa minulla on turbovaihde päällä. Loppuun olen varannut paljon paukkuja, ja niiden valmistelu ja räjäyttely on niin hauskaa, että tuskin maltan poistua koneeni äärestä. Työpäivät venyvät yli kymmentuntisiksi, mutta en huomaa sitä lainkaan. Flow on päällä! Se hiipuu vasta kun edessä ovat viimeiset sivut.

Alun ohella loppu on kirjan vaikein kohta. Jännityksen huipun jälkeen on paikallaan tyven. Syylliset on saatu kiinni, rikos selviää kokonaisuudessaan. Sivujuonet täytyy pyöristää ja rakentaa koukku, joka johtaa seuraavaan kirjaan. Mutta tähän ei saa mennä liian monta sivua. Lukija ei saa alkaa odottaa tarinaan uutta käännettä, jota ei sitten tulekaan.

Annankatu 20. Täällä asuu eräs tarinan keskeisistä henkilöistä. Kuva Eric Sundström 1928, Helsingin kaupunginmuseo.

Björk-romaanien rakenne tosin hämää hiukan lukijaa. Loppua lähestyessä sivuja tuntuu olevan jäljellä vielä koko lailla, mutta tarina päättyy sivulla 324 ja viimeiset 18 sivua ovat liitteitä. On lista henkilöistä ja kadunnimistä. Lisäksi olen tavannut liittää Björk-kirjoihin pieniä historiallisia esseitä, jotka liittyvät romaanin juoneen. Viimeksi kerroin vakoojista ja ihmisen rodunjalostuksesta. Mistähän tällä kertaa? Sen saatte nähdä, kun hankitte kirjan.

Yksi romaanin loppupuolen jännittävien kohtausten näyttämöistä: Silfverberg & Wecksellin hattutehdas, Sörnäisten rantatie 25-27. Kuva: Signe Brander 1912, Helsingin kaupunginmuseo.

Maaliskuussa käsikirjoitus on valmis. Se on itse asiassa toimitettu jo moneen kertaan, koska luovutan käsikirjoituksen tiedosto kerrallaan kustannustoimittajalleni. Koko romaanissa on neljä tiedostoa ja liitteistä syntyy viides. Edessä on enää viimeinen toimitustyö ja viimeiset korjaukset. Onko jäänyt epäloogisuuksia, selittämättömiä seikkoja, anakronismeja? Onko kronologia oikein? Vaihtaako joku sivuhenkilö nimeä kesken kaiken? Pitääkö lisätä vielä jotain tärkeää, poistaa jotain turhaa?

Aika vähän on loppujen lopuksi korjattavaa, ja käsikirjoitus lähtee taittajalle. Saan tekstini taitettuna vielä kerran takaisin. Nyt ei enää voi muuttaa mitään suurempaa, vain pieniä yksityiskohtia. Vasta kun saan käsikirjoituksen eteeni paperilla, huomaan, että jäljellä on vielä toistoja. Uhhuh, miten helposti niitä tuleekin. Ne voi onneksi vielä korjata.

Huomenna on haikea päivä: jätän oikoluetun taiton kustannustoimittajalleni ja päästän tekstistä lopullisesti irti. Näen sen seuraavan kerran kirjana toukokuun puolenvälin jälkeen. Kevään mittaan olen suunnitellut seuraavaa romaania, ja sitä seuraavaa. Kun kirjoittaa sarjaa, pitää ajatella pitkälle eteenpäin.

Rikostutkija ja poliisi tutkivat murhaa. Kuva: Aarne Pietinen Oy 1934, Museovirasto.

Uusi Björk-kirja Kuka kuolleista palaa Otavan syyskatalogissa s. 24: https://issuu.com/otavankirjat/docs/otavan_uutisia_syksy_2016