steinway player

Hieno Steinway-merkkinen pianola.

Björkin pikkuserkku Lisbet Axelskiöld soittaa taitavasti pianoa. Pianonsoitto kuului 1800-luvulla nuorten säätyläisnaisten kasvatukseen piirustustaidon ja ompelemisen ohella. Esimerkiksi Jane Austenin sankarittaret, kuten Elizabeth Bennet, osaavat ainakin pianonsoiton alkeet. Lisbet harrastaa musiikkia kuitenkin tosissaan.

Ennen radiota ja levysoittimia oli olemassa joitain laitteita, jotka toistivat valmista musiikkia. Eräs niistä oli pianola (englanniksi player piano). Kuka kuolleista palaa -romaanissa soittaa ilotalossa kolhuinen pianola Straussin Tonava kaunoisen pianoversiota. Pianola on itsestään soiva piano, joka tuottaa musiikkia pyörivän ääniterullan ja paineella toimivan mekaniikan avulla. Pianola kehittyi 1800-luvun alkupuolella ja eli huippukauttaan juuri 1920-luvulla.

Steinway-pianolan mainos.

Pianolan esi-isä on posetiivi (barrel organ). Posetiivien soittajat ovat kiertäneet ympäriinsä 1700-luvulta alkaen. Heidän mukanaan on voinut olla tanssijoita tai eläimiä. Mielikuva posetiivarin apinasta elää vahvana. Posetiivissa kierrettävä kampi pumppaa ilmaa urkupilleihin ja pyörittää samalla rullaa, jossa on metallipiikkejä. Ne on koodattu soittamaan sävelmää näppäilemällä sisällä olevia kieliä. Minulla oli lapsena lelubanjo, joka toimi posetiiviperiaatteella, mutta ilman pumppumekanismia: muovisylinterin nupulat soittivat suoraan kieliä, kun kampea väänsi.

Posetiivit voivat olla hyvinkin kookkaita ja koristeellisia.

220px-Silesian_BarrelOrgan

Posetiivinsoittaja Katowicesta, Puolasta. Kuva: wikipedia.

Posetiivinsoittaja 1900-luvun alun Lontoosta. Kuva: London Metropolitan Archives.

Köyhemmän musikantin posetiivi oli pieni, kädessä kannettava kampiliira. Sellainen soi aavemaisesti Franz Schubertin laulusarjan Winterreise (Talvinen matka) viimeisessä laulussa Der Leiermann.

leiermann1

Vanha piirros kampiliiran soittajasta.

Vastaavanlaista pianoa oli vaikeampi kehittää, koska pianossa ääni syntyy kielten lyömisestä vasaroilla, jolloin sävelten kesto ja voima vaihtelevat. Pianossa käytettiin rei’itettyjä rullia, ja haasteena oli luoda systeemi, jossa ilmamekanismi mahdollistaisi kaikkien pianon kielten lyömisen oikealla voimalla. Sekä äänittämisen että toiston tekniikka parani 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, ja musiikkirullia äänitettiin suuria määriä. Ajan pianovirtuoosien taitoa voi ihmetellä säilyneiden rullien perusteella.

Seuraavassa videoklippi, jossa pianolassa pyörii suositun pianistin ja säveltäjän Felix Arndtin 1916 äänittämä versio hänen omasta hitistään nimeltä Nola, joka on sävelletty hänen vaimolleen. Alussa näkyy avatussa pianossa hieno mekanismi, joka lyö koskettimia.

 

Pianolaan piti saada ilmaa, jotta mekanismi toimisi. Se onnistui polkemalla kahdella pedaalilla kuin urkuharmonia soittaessa. Toisissa laitteissa pedaalien liike tapahtuu automaattisesti, mutta ääni ei ole yhtä vahva ja hyvälaatuinen.

Kaavakuva pianolan rakenteesta.

1920-luku oli mekaanisten pianojen kulta-aikaa, koska niiden hinnat oli saatu edullisiksi ja rullia oli paljon tarjolla. Kukoistus loppui kuitenkin lyhyeen, kun gramofoni eli levysoitin kehittyi paremmaksi ja halvemmaksi. 1920-luvun alussa gramofonit olivat vielä kalliita ja harvinaisia Suomessa, mutta vuosikymmenen lopussa ne yleistyivät, ja myös radio aloitti lähetyksensä. Pianolat jäivät kuriositeeteiksi.

Tämän upean vanhan RCA-merkkisen gramofonin olisi voinut saada eBaysta vain 194 dollarilla.