dvdt 1

 

Kaksi hyvin nuorta tekijää, Valentin Vaala ja Theodor Tugai, toivat 1920-luvun lopussa maaseutukeskeiseen suomalaiseen elokuvaan kokonaan uudenlaisia tuulahduksia. Heidän kaksi ensimmäistä filmiään liikkuivat mustalaisromantiikan maailmassa, kaksi seuraavaa taas modernissa kaupunkimiljöössä. Sitten heidän tiensä erkanivat. Vaala (1909-1976) teki pitkän ja monipuolisen uran, johon kuului menestyskomedioita, klassikkotulkintoja, Niskavuori-elokuvia ja historiallista romanssia ja kauhua. Tugai (1912-2000) puolestaan ohjasi nimellä Teuvo Tulio melodraamoja, joiden pidäkkeetön villiys piti hänet vuosikymmeniä suomalaisen elokuvan sivuraiteella. Viime aikoina hänen originaaliuttaan on kuitenkin alettu arvostaa.

laveaa tietä 4

Laveata tietä -elokuvan päänäyttelijät ja ohjaaja. Vasemmalta Theodor Tugai, Alli Riks, Eeva Virtanen ja Valentin Vaala.

Jännittävä on kuitenkin tarkastella teini-ikäisten ystävien uran alkua. Molemmat olivat maahanmuuttajien lapsia. Venäläissyntyinen Valentin Ivanoff ja latvialainen, sukujuuriltaan varsin kirjava Theodor Tugai tapasivat luistinradalla, ja 18- ja 15-vuotiaiden poikien välille syntyi ystävyys. Kumpikin haaveili elokuvien teosta. Tositoimiin päästiin 1928, kun Tugain lähipiiristä löytyi tuottajaksi liikemies Armas Willamo. Toverusten ensimmäinen pitkä elokuva, mustalaisaiheinen Mustat silmät valmistui seuraavan vuoden keväällä. Vaala ohjasi ja Tugai näytteli pääosaa, kuten seuraavissakin yhteiselokuvissa. Muut näyttelijät haalittiin tuttujen ja tutun tuttujen joukosta. Vaalakin esiintyi yhdessä roolissa.

mustat silmät

19-vuotias ohjaaja Valentin Vaala näytteli esikoiselokuvassaan yhtä keskeistä roolia. Yleensä hän tyytyi statistin osiin.

Elokuva ei saanut menestystä, ja Vaalakin oli esikoiseensa niin tyytymätön, että heitti alkuperäiset negatiivit mereen. Filmistä on jäljellä vain jokunen minuutti hylättyjä otoksia. Seuraavana vuonna pari kuitenkin kehitti uuden tarinan samasta aihepiiristä. Mustalaishurmaaja oli kunnianhimoisempi hanke. Kuvaajiksi oli saatu kaksi huipputekijää, Heikki Aho ja Björn Soldan, ja se näkyy maalauksellisissa otoksissa ja alun dokumentaarisessa otteessa. Sivuosissa oli aitoja romaneja.

mustalaishurmaaja 1

Manjardo (Theodor Tugai) ja Akris (Hanna Taini).

Tarinan keskuksena on rakkaus ja mustasukkaisuus. Päähenkilö Manjardo (Tugai) on naisten mieleen, kaksikin saman heimon naista piirittää häntä. Glafira (Alli Riks) on heistä kokeneempi, Akris (Hanna Taini) taas nuori ja vilkas. Juutalaissyntyinen Hanna Taini, oikealta nimeltään Schlimovitsch, oli vasta 18-vuotias ja erittäin sievä. Kuvaaja Aho oli löytänyt hänet, ja toisin kuin moni Vaalan ensimmäisten elokuvien amatööri, hän jatkoi uraansa muissa filmeissä. Miljoona katsojaa saavuttanut Siltalan pehtoori (1934) teki hänestä tähden.

HannaTaini

Hanna Taini ja Jalmari Rinne elokuvassa Siltalan pehtoori.

Manjardon isä on sopinut, että hänen poikansa menee naimisiin naapuriheimon johtajan tyttären Esmeraldan kanssa. Tälläkin on ennestään mielitietty, Feri-niminen nuorukainen. Mustasukkaisuusdraama seuraa toistaan: Feri joutuu Manjardon kanssa ruoskatappeluun, Glafira kavaltaa Manjardon poliiseille, kun tämä on viettänyt yön Akrisin kanssa, ja lopulta Esmeraldan sydän kääntyy Manjardon puoleen, jolloin Feri pistää itseään veitsellä sydämeen. Juoni tai henkilöt eivät ole kovin uskottavia, mutta pääosassa ovatkin tunteet, tunnelmat ja visiot. Elokuva on hyvin kaunis katsella.

mustalaishurmaaja 2

Glafira (Alli Riks) haaveilee teltassa tyynyjen päällä Manjardosta.

”Suomen Valentinoksi” ristitty Tugai luo vietteleviä katseita ja tempaisee neitoja syliinsä esikuvansa mukaisesti. Koska kyseessä on mykkäelokuva, näyttelijätyön pitää sanoa paljon, ja katsojan täytyy puolestaan ymmärtää, että miimi toimii toisilla periaatteilla kuin sanallinen teatteri. Finnkinon julkaisemalla dvd:llä on valittavana taustalle kaksi musiikkiraitaa, RSO:n esittämä väkevän romanttinen musiikki, jonka Yrjö Hjelt sävelsi elokuvan juhlaesitystä varten 1995, ja Teuvo Tulion 1981 tv-esitystä varten valitsema unkarilaisen Sándor Lakatosin mustalaismusiikki. Molemmilla on etunsa. Hjeltin musiikki seuraa tarinaa, ja se on hivelevän kaunista. Oheismateriaalina dvd:llä on Mustat silmät -elokuvasta säilyneitä otoksia.

mustalaishurmaaja 3

Theodor Tugai Manjardon roolissa.

Elokuva Laveata tietä syntyi vuonna 1931. Äänielokuva oli tuolloin jo ehtinyt Suomeen, joten mykkänä tehtyyn filmiin lisättiin Tapio Ilomäen säveltämä musiikkitausta ja lisäefekteinä taputuksia ja koputuksia. Nimi paljastaa, että kyseessä on moraliteetti. Antti Lartosta (Tugai) on tullut maailmankuulu viulisti Anton Lardozo. Kotimaassa käydessään hän ihastuu maalaistyttö Kirstiin (Eeva Virtanen), mutta jättää tämän, kun häntä hullun rakkauden riivaamana seurannut pariisilainen Tanita (Alli Riks) vie hänet mukanaan. Tanita hylkää samalla miehensä, suomalaisen pankkiiri Salon. Pian Larto väsyy Tanitaankin, ramppaa Pariisin yökerhoissa ja etsii niistä uusia naisia. Yksi on viehättävä tanssijatar Lorette (Hanna Taini).

laveaa tietä 1

Laveata tietä -elokuvan mainos.

48920_v753719e13_0

Antti Larto (Theodor Tugai) kuhertelee Loreten kanssa pirssin takapenkillä. Intohimoisen kohtauksen taustalla ei ole humisevia koivuja ja tuulen riepottamia pilviä, vaan ohikiitäviä katulyhtyjä ja reklaamivaloja.

Suomessa hylätty aviomies Salo houkuttelee kostoa hautovan Kirstin kanssaan kulissiavioliittoon. Tarkoitus on siirtää Salon omaisuus Kirstille, pois Tanitan ja Larton ulottuvilta. Kun Larto seuraavan kerran tulee Suomeen, Kirsti on varakas leski, eikä enää viaton tytöntyllerö vaan maailmannainen. Pushkinin Eugen Oneginin tapaan Larto huomaa vasta nyt, että on aina rakastanut vain Kirstiä. Mutta on liian myöhäistä: Kirsti on mennyt naimisiin Larton ystävän Eeron kanssa ja torjuu Larton halveksivin sanoin. Larto kokee selvänäköisyyden hetken Rautatieaseman kahvilassa, joka on jouluaattona väärällään hänen kaltaisiaan yksinäisiä miehiä. Päiväperhon lailla eläneen hurmurin kohtalo on jäädä vaille kodin ja ihmissydämen lämpöä.

laveaa tietä 3

Entinen maalaistyttö Kirsti (Eeva Virtanen) emännöi silkkipuvussa tyylikkäitä juhlia.

Juoni on jälleen kömpelö — nykykatsojan kulmat kohoavat, kun viulisti Larto osoittautuu myös kykeneväksi voittamaan Lahden mäenlaskukilpailut — mutta elokuva on silti täynnä kiinnostavia yksityiskohtia. Henkilöt piipahtavat tarinan alkupuolella paitsi Lahden hyppyrimäkiä katsomassa, myös Yrjönkadun maineikkaassa uimahallissa. Kohta on muuten anakronistinen: vuoden pitäisi juonen mukaan olla 1926, mutta halli otettiin käyttöön vasta 1928.

laveaa tietä uimahalli

Eero (Kaarlo Penttilä) käy ystävänsä Antti Larton (Theodor Tugai) kanssa Yrjönkadun uimahallissa ennen lähtöä Lahden talvikisoihin.

Tugai vetää pääroolin yllättävän hillitysti ja hyvällä maulla, ja hän pitelee viuluaan uskottavan näköisesti. Hanna Taini on jälleen kaunis ja luonteva, eivätkä muutkaan näyttelijät ole vallan kauheita. Ajan urbaani syke on vangittu kiehtovasti alun luokkakokouksessa Oopperakellarissa, Pariisin yökerhoja esittävissä lavasteissa ja Kirstin hulppean asunnon juhlissa.

laveata_tieta_7

Luokkakokouksessa Doris (Doris Lybeck) odottaa Antti Lartoa saapuvaksi juhlaan.

Kuvaajana oli ammattitaitoinen Oscar Lindelöf, ja studioon lavastetut interiöörit ovat vaikuttavia art decon ja funktionalismin sekoituksia. Ne laati John Tivtits – nimellä esiintynyt ja Svenska Teaternin lavastajaksi päätynyt latvialainen Jan Tschiftschis (1911-1986, tunnetaan myös nimellä Jan Boleslaw). Musiikkina kuullaan Ilomäen tapahtumia säestävän musiikin lisäksi tuttuja sävelmiä vihjaamassa, mitä merkityksiä tilanteeseen sisältyy, sekä varsin vauhdikasta jazzia, jonka alkuperä on epäselvä. Onko siitä vastuussa esiintyjiksi merkitty yhtye Melody Boys vai jotkut muut? Suuri maailma näkyy siinäkin, että pariisilaisessa yökerhossa steppaa musta mies, ja Larto tuo Suomeen mukanaan mustan palvelijan.

laveata_tieta_6

Kosmopoliittinen ja urbaani ote takasi sen, että Tulenkantajat innostuivat elokuvasta. ”Elokuva on nuorten ihmisten tekemä, ja tietysti siinä on nuoruuden tavallisia ylihyppyjä, Tugain neekeripalvelijasta eräisiin naiveihin keskusteluihin asti”, arvioi Kansan Kuvalehdessä (16/1931) Mika Waltari, joka itsekin oli vielä varsin nuori. ”Mutta kokonaisuutena pidän sitä puolestani Vaalan voittona. Hänen pitäisi lopultakin saada täysin vapaat kädet työssään. Ei ole ollenkaan mahdotonta, etteikö yleisökin vähitellen voisi alkaa ottaa kotimaista filmiä vakavalta kannalta.”

Olavi Paavolainen oli varauksettoman ihastunut. ”Käyttämällä rohkeasti yökuvia tekee Vaala meillä uranuurtajatyötä, ja samoin on hän Laveassa tiessä menestyksellä käyttänyt filmimontaasheja, joka vaikea mutta mitä tärkeäarvoisin tekniikka on Suomessa toistaiseksi ollut aivan viljelemätön, ” kirjoitti Paavolainen Naamio-lehdessä (3/1931). ”Oikeita suurregissöörin otteita! Kukapa suomalainen ohjaaja olisi sitäpaitsi tätä ennen pystynyt ja uskaltautunut sellaiseen symbolistiseen tunnelmatiivistykseen kuin Vaala tämän filminsä loppukohtauksessa asemaravintolassa ja junalaiturilla!”

Finnkinon dvd:n lisämateriaalina on pätkä, joka on jäljellä Vaalan ja Tugain viimeisestä yhteisestä elokuvasta Sininen varjo (1933). Se oli myös heidän ensimmäinen äänielokuvansa. Filmi perustui Mika Waltarin novelliin, ja siinä oli urbaania turmelusta, rikoksia ja vähän paljasta pintaakin. Ajan Helsinki näkyy mukavasti, kun pääpari lähtee Aleksanterinkadulta Columbian kahvilasta ja vaeltaa Haaksirikkoisten patsaalle. Jälleen istutaan paljon kahviloissa ja ravintoloissa. Tugai esittää kaksoisroolia, pahaa veljeä, joka tehtailee murtoja Sininen Overall -hahmossa, ja hyvää veljeä Joel Ormaa, joka rakastuu tehtailija Tuulon tyttäreen Railaan (Birgit ”Bigi” Nuotio), yrittää jättää kevytmielisen ystäväpiirinsä ja menee töihin kirjapainoon.

Raila Tuulo (Birgit ”Bigi” Nuotio) uhkaa aseella ”Sininen Overall” -nimellä tunnettua rosvoa (Theodor Tugai), joka on tunkeutunut hänen funkismakuuhuoneeseensa.

Jäljellä elokuvasta ovat irrallisina jännitystä luovat hetket, hurja autoajelu Helsingin läpi, kun Joel pakenee entistä heilaansa Iris Vildiä (Ellen Parviainen), ja uhkapeluri Jack Irbaumin (Carl von Haartman) murha, josta Joel joutuu syytteeseen. Vasta oikeussalissa oli ilmeisesti tarkoitus ratketa, että Sininen Overall ja Joel Orma eivät ole sama henkilö.

66488_v754045e48

Iris Vild (Ellen Parviainen), jota ei niin vain jätetä.

66457_v754045e31

Näin ylellisesti kylvettiin Helsingissä 1933. Birgit Nuotio vaahdon peitossa.

Vaikka dialogi on kömpelöä eikä äänen lisääminen tee hyvää kaikille näyttelijöille, on sääli, ettei elokuva ole säilynyt kokonaisuudessaan. Toinen samanlainen helmi, kokonaisena tosin säilynyt, mutta unohdettu ja kipeästi entisöintiä kaipaava on Sinisessä varjossa murhan uhria esittävän Carl von Haartmanin Helsinkiin sijoittuva vakoiluelokuva Korkein voitto (1929). Olen nähnyt sen vain huonokuntoisena VHS-äänitteenä.

 

Joel Orma (Theodor Tugai, oikealla) saa tietää, että hänen leskiäitinsä (Inkeri Kare) seurustelee huonomaineisen uhkapeluri Jack Irbaumin (Carl von Haartman) kanssa.

39897_v752913e64

Vakoiluelokuvan Korkein voitto sankaripari, tanssijatar Vera Vasiljevna (Kerstin Nylander) ja aatelismies Henrik von Hagen (Carl von Haartman).

Sininen varjo ei syntynyt suotuisten tähtien alla. Koska rahoitus oli kiven takana, sponsoreiksi haettiin yrityksiä, joiden tuotteita piti sitten näkyvästi mainostaa. Yleisökään ei ollut vielä valmis näin uudennäköiselle miljöölle. Outi Heiskasen ja Minna Santakarin teoksessa Asuuko neiti Töölössä? Elämää elokuvien Helsingissä (2004) on elokuvasta hauska esittely.

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) on tehnyt hienon työn entisöidessään Mustalaishurmaajan ja Laveata tietä ja antaessaan ne kaupalliseen levitykseen. Kunpa saisin vielä omaan arkistooni ne mykät elokuvat, jotka televisio esitti kesällä 2014. Olin silloin poissa Suomesta enkä voinut nauhoittaa elokuvia, mutta katsoin ne myöhemmin Areenasta. Suosikkini olivat Konrad Tallrothin surumielinen tuomitun rakkauden tarina Rakkauden kaikkivalta (1922) ja Kurt Jägerin ja Ragnar Hartwallin Elämän maantiellä (1927), jossa aasinsa kanssa kulkeva köyhä posetiivari Tarini löytää lopulta kadonneen tyttärensä.