Kuva 1

 

Yksi 1920-luvun selkeimmistä visuaalisista tunnusmerkeistä on naisten lyhyt tukka. Se ei ollut yksittäinen ilmiö, vaan liittyi muihin muodin muutoksiin ja ennen kaikkea yhteiskunnalliseen murrokseen, joka tapahtui Euroopassa ja Yhdysvalloissa ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkimainingeissa.

Naisten hiusten lyheneminen 1920-luvun aikana oli muodin historiassa tosiaan melkoinen maanjäristys. Se uhmasi ennen kaikkea syvälle juurtunutta sääntöä, että naiset eivät saa näyttää miehiltä, vaan sukupuolet pitää selvästi erottaa toisistaan. Hiuksiin liittyy myös kaikenlaisia symbolisia merkityksiä. Simsonin ja Delilan tarina todistaa hiusten maagisesta voimasta.

Delila leikkaa Simsonin hiuksia, mikä merkitsee symbolista kuohintaa. Lucas Cranach nuoremman maalaus vuodelta 1537. Ajalle tyypillisesti Raamatun henkilöillä on nykyaikainen vaatetus ja hiustyyli.

Runsas karvankasvu on maskuliinisuuden ja täysikäisyyden merkki, oheneva tukka taas kertoo vanhuudesta. Toisaalta miesten kaljussa päässä on oma viehätyksensä, ja entisaikoinakin se on ollut muodissa silloin, kun ikäihmiset ovat olleet tärkeässä asemassa kokemuksensa ja viisautensa takia. Hiusten leikkaaminen lyhyiksi tai peräti pään ajelu kaljuksi on ollut myös osa miesten katumusharjoitusta tai liittymistä johonkin uskonnolliseen veljeskuntaan.

Naisen hiuksia on katseltu toisin silmin. Lähes säännönmukaisesti ne on jätetty pitkiksi, mutta ne eivät saa olla valloillaan, koska vapaana liehuva tukka yhdistyy moraalittomuuteen. Ne on täytynyt solmia leteiksi, taivutella ja järjestellä konstikkaiksi kiharoiksi ja koota taidokkaiksi kampauksiksi. Keskiajalla Euroopassa naisten tukka peitettiin erilaisilla päähineillä ja hunnuilla. Ajateltiin, että heidän on sopimatonta näyttää julkisesti hiuksiaan. Osaksi tällainen vaatimus nousee hiusten eroottisesta potentiaalista, osaksi pään alueen kunnioittamisesta ja yksityisyydestä: esimerkiksi Intiassa toista ei saa koskettaa päähän.

 

Antiikin ajan roomalaisen naisen hiuslaite.

Keskiajan lopun kaunotar. Rogier van der Weydenin maalaus 1460-luvulta.

Erityisen pahana on pidetty sitä, että nainen leikkaa hiuksensa aivan lyhyiksi eikä pidä päähinettä tai peruukkia. Jeanne d’Arc leikkasi ilmestyksen saatuaan hiuksensa lyhyiksi samanaikaisten miesten tapaan ja pukeutui miehen vaatteisiin. Sotatantereella androgyynisyys toi hänelle auktoriteettia, mutta sen ulkopuolella se muuttui todistukseksi liitosta paholaisen kanssa.

19-vuotias Jean Seberg elokuvassa Pyhä Johanna (1957). Lyhyt poikatukka kuului muutenkin Sebergin tyyliin.

Jos nainen tahtoi näyttää mieheltä, ainoa vaihtoehto oli salata naiseus kokonaan ja ottaa miehen rooli. Historia tuntee useita naisia, jotka elivät lähes koko elämänsä miehinä. Myöhemmät ajat eivät ole enää pitäneet naisen ristiinpukeutumisesta demonisena tekona, josta seuraisi kuolemanrangaistus, mutta siihen on lähes aina sisältynyt riskejä. Ristiinpukeutuvat miehet ovat kohdanneet vielä voimakkaampia ennakkoluuloja. Heidän naiseksi pukeutumisensa on ollut hyväksyttävää komiikassa ja myöhemmin drag-esityksissä, mutta arkioloissa naisen vaatteisiin pukeutuva mies ei kohtaa vieläkään yleistä hyväksyntää. Ristiinpukeutuminen on assosioitu perinteisesti homoseksuaalisuuteen, vaikka sen takana on usein monisyisempi seksuaalinen persoona.

Anne Bonny (1697-1720), joka oli tunnettu merirosvo ja toisen maineikkaan merirosvon Jack Rackhamin kumppani. Hän piti miesten vaatteita ja käyttäytyi kuin mies, mutta seurusteli naisen tavoin miesten kanssa ja sai Rackmanin kanssa lapsen. Litografia 1700-luvulta.

Jazzpianisti ja orkesterinjohtaja Billy Tipton (1914-1989). Naiseksi syntynyt Tipton vaihtoi ensin miehen vaatteisiin vain esiintyessään. Melko pian hän kuitenkin omaksui kokonaan miehen persoonan ja habituksen, meni naimisiin ja pysyi kuolemaansa saakka miehenä muille paitsi parille sukulaiselle.

Jack Lemmon ja Tony Curtis Billy Wilderin komediassa Piukat paikat (1959). Elokuva sijoittuu kieltolain aikaan 1920-luvulle ja naisiksi naamioituneilla miehillä on ajan muodin mukaiset lyhyet kiharretut hiukset, kellohatut ja suoralinjaiset mekot.

Vaikka naiset saivat 1600-luvulla jälleen näyttää julkisesti hiuksiaan, ne verhottiin mutkikkaisiin tukkalaitteisiin. Erityisen näyttäviä olivat rokokoon ajan korkeat, pulleat hiuslaitteet, joiden sisään oli kätketty ties minkälaisia täytteitä. 1800-luvulla hiusmuoti maltillistui, mutta edelleen oli välttämätöntä solmia pitkät hiukset nutturaksi tai muuten kokoon soljin, nauhoin ja verkoin ja kihartaa ne rullille. Kurinalainen ja koukeroinen tukka sopi hyvin ajan vaatteisiin, jotka verhosivat naisen päästä varpaisiin. Monikerroksiset yläosat ja hameet, joita tukivat vanteet ja turnyyrit, kätkivät kokonaan jalat ja korostivat lantiota ja rinnustaa. Iltapukuun sonnustautuessa saatettiin näyttää kaulaa, rintaa ja käsivarsia, mutta jalat pysyivät piilossa ja pitkät hiukset kurissa ja järjestyksessä.

1800-luvun alkua luonnehti klassiseen antiikkiin pohjaava empiretyyli. Naisten puvussa oli korkea vyötärö ja se laskeutui vapaasti. Hiukset oli myös koottu antiikin tyyliä jäljittelevälle kiharanutturalle.

1800-luvun toisella puoliskolla naisen puvun leikkaus jäykistyi, kerroksisuus lisääntyi ja kaula ja käsivarret jäivät taas peittoon. Kampauksessa on runsaasti pyöreitä kiharoita päälaella, ja pitkät korkkiruuvikiharat laskeutuvat olkapäille.

1900-luvun alussa hiukset kiharrettiin vapaammin ja koottiin väljemmäksi nutturaksi päälaelle tai niskaan. Edelleen ne kuitenkin pidettiin hyvin pitkinä.

Tavallinen työväki noudatti samoja sääntöjä, mutta tukkalaitteet olivat paljon yksinkertaisempia. Naiset vaihtoivat aikuisiässä pikkutytön letit erilaisiin nutturoihin ja verkkoihin. Isoäitini ei koskaan leikannut pitkiä hiuksiaan, ja muistan hämmästyneeni suuresti, kun näin hänet ensi kerran nukkumaan menemässä: valkoinen tukka, jossa oli harmaita raitoja, ulottui vapaana lähes vyötäisiin. Päivällä hiukset olivat letillä, joka kierrettiin soljilla nutturaksi ja tungettiin hiusverkon sisälle. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa maaseudulla kasvaneena äidinäitini ei ikinä ottanut omakseen lyhyttä tukkamallia, mutta hänen tyttärensä ajattelivat toisin. Sekä äitini että tätini leikkauttivat 1940-luvulla aikuisiksi tultuaan pitkät hiuksensa lyhyiksi. Rauhaan niitä ei kuitenkaan voinut jättää. Äitini kääri lähes eläkeikään asti hiukset yöksi papiljoteille ja ihmettelin aina, miten hän pystyi nukkumaan moiset möykyt päänsä alla.

Naisen hiukset on yhdistetty hänen siveellisyyteensä. Siksi ne täytyy pitää kiinni sidottuina tai peitettyinä. Jos nainen on tehnyt jotain häpeällistä, häneltä on rangaistukseksi ajeltu hiukset. Näin tehtiin toisen maailmansodan jälkeen vihollisen kanssa seurustelleille naisille. Koska naisten hiuksissa on tällainen lataus, niiden lyheneminen 1920-luvulla oli vallankumouksellinen ele.

Lyhyen tukan läpimurto ei tapahtunut hetkessä. Se tarvitsi tuekseen monia muutoksia. Sota-aika oli tuonut naiset kodeista julkiseen tilaan ja töihin, jotka ennen oli varattu vain miehille. Raskaat tukkalaitteet ja vartalon kangistavat ja paksusti verhoavat vaatteet olivat hankalia, kun täytyi liikkua enemmän. Ennen säätyläisen iho oli valkoinen, koska vain ulkotöissä huhkiva työväki päivettyi. Mutta 1920-luvulla liikunta ja ulkoilmassa oleskelu tulivat muotiin, mikä merkitsi ruskettuneen ja hoikan ihmisihanteen syntyä.

1920-luvun nuoria naisia tenniskentällä…

… ja golfia pelaamassa.

Vaatteet kevenivät ja muuttuivat yksinkertaisemmiksi ja käytännöllisemmiksi. Niiden suora, laatikkomainen leikkaus suosi hoikkuutta ja pienirintaisuutta. Hameen helma alkoi nousta. Se oli korkeimmillaan 1920-luvun puolivälin tienoilla ja laski taas 1920-luvun loppua kohti, mutta ei enää nilkkoihin, vaan puolisääreen. Rohkeimmat naiset alkoivat pitää vapaa-aikana housuja. Ne olivat yleensä ratsuhousut tai golfhousut. Juhlissa saattoi joskus nähdä hyvin leveälahkeisia housuja tai väljiä haaremihousuja.

Näyttelijätär Joan Crawford 1920-luvun asussa. Siihen kuuluivat lyhyt tukka, kellohattu, kapea, polvien tienoille ulottuva ja koristeellisia yksityiskohtia sisältävä leninki, pitkä kaulakoru ja nilkkaremmillä varustetut kengät.

Naisia Egyptinmatkalla jodhpurhousuissa. Nämä ratsuhousut soveltuivat matkantekoon ja patikointiin. Niiden kanssa saattoi pitää muitakin miehisiä pukineita kuten liivejä, paitoja, irtokauluksia ja solmioita.

Lyhyen helman ja poikamaisen vartalon seuraksi sopi lyhyt tukka. Aluksi sen kuitenkin leikkauttivat vain harvat. Muodinluoja Coco Chanel oli vuonna 1916 yksi ensimmäisistä lyhyttukkaisista julkkisnaisista.

Coco Chanel 1920-luvulla housuissa ja merimiestyylisessä paidassa.

1920-luvun tunnetuimman kirjallisen kuvaajan F. Scott Fitzgeraldin novellissa Bernice Bobs Her Hair vuodelta 1920 kerrotaan suurkaupungissa vierailevasta pikkukaupungin tytöstä Bernicestä, joka joutuu ensin seinäkukkaseksi serkkunsa Marjorien varakkaassa ystäväpiirissä. Sitten hän ottaa nopeasti oppia serkustaan ja muuttuu yhdellä iskulla suosituksi. Eniten herättää huomiota ilmoitus, että hän aikoo leikata tukkansa lyhyeksi, ”to get her hair bobbed” — englanniksi lyhyeen tukkaan ja sen leikkaamiseen viitataan verbillä bob.

Iloa ei kestä kauan. Kun poika, jonka Marjorie tahtoo pitää lähipiirissään, alkaa hyöriä Bernicen ympärillä, serkku kostaa välittömästi romuttamalla Bernicen vastikään nousseen itsevarmuuden. Koston ydin on panna Bernice todella leikkauttamaan tukkansa, jolloin käy ilmi, että lyhyt tukka on vielä liian erikoinen ja kummallinen, ja Bernice palautetaan paikalleen ei-suosituksi tytöksi. Mutta hän ei olekaan enää entinen hiiri, vaan maksaa samalla mitalla takaisin. Lukekaa novelli, niin saatte tietää, miten.

Lyhyt tukka kohtasi ensin suurta vastustusta. Vanhempi sukupolvi piti sitä kaikin puolin kauheana ja pelkäsi sen tuhoavan yhteiskunnan moraalin. Suuressa maailmassa se liittyi varakkaisiin flapper-tyttöihin, jotka viettivät päivänsä shopaten ja yönsä juhlien, tanssien, juoden cocktaileja ja metsästäen miehiä. Mutta sillä oli syvällisempikin tarkoitus: muun muodin tavoin se kertoi isosta askeleesta kohti miehen ja naisen tasa-arvoa.

Flapper-tytöillä menee lujaa.

 

Vähän kerrassaan lyhyet hiukset löivät itsensä läpi ja lakkasivat olemasta kauhistus. Suuntaa näyttivät filmitähdet, joita naiset tahtoivat jäljitellä. Yleistä oli lisätä lyhyisiin hiuksiin laineet sähkökihartimilla, joita oli ilmestynyt markkinoille, ja käyttää yksinkertaista, helmin ja paljetein somistettua hiuskampaa tai hiuspantaa: niin vaikutelma pysyi pehmeämpänä.

1920-luvun ”sormikiharat” lyhyessä tukassa.

Filmitähti Clara Bow, joka kantoi nimeä ”The It-Girl”. Hänessä oli ”sitä jotakin”, joka kuului erottamatta tuohon aikaan.

Erikoisempaa oli pitää hiukset suorina ja leikata ne geometrisesti niin, että otsatukka oli viivasuora. Näyttelijät Louise Brooks ja Colleen Moore tekivät tästä kuosista kuuluisan.

Colleen Moore.

Louise Brooks, amerikkalaistyttö, jonka maine perustuu ennen kaikkea saksalaisiin elokuviin Kadotetun päiväkirja ja Pandoran lipas.

Lyhyt tukka vaikutti myös hattumuotiin. Ajalle tyypillisiä päähineitä olivat kellohatut ja erilaiset turbaaniviritelmät.

Kokonainen rivistö kellohattuisia tyttöjä.

Kesähatuissa oli usein leveät lierit.

kuva 21 hattuja fd6ea37ef0a3721bd36d6033a363b858

Silkkiturbaani oli hyvä vaihtoehto iltajuhliin.

1930- ja 1940-luvulla naisten hiukset pysyivät lyhyinä, mutta niihin toivat naisellisuutta runsaat kiharat. Tällaiset hiukset on esimerkiksi Marlene Dietrichillä.

kuva 22 a Marlene6

Nuori Marlene Dietrich elokuvassa Sininen enkeli (1930).

Marlene hiukan vanhempana. Hän yhdisti menestyksekkäästi miesten vaatteet naisellisiin kasvoihin ja hiuksiin ja kauniisiin sääriin.

Pitkät hiukset palasivat muotiin vasta 1960-luvun hippivuosina. Joidenkin mielestä ne ovat ultranaiselliset ja eroottiset. Niitä näkee edelleen eniten nuorilla naisilla. Jos vanhempi nainen antaa hiusten kasvaa hyvin pitkiksi, hän on yleensä rohkea ja individualistinen henkilö — varsinkin jos hän jättää hiuksensa värjäämättä! — tai liikkuu muotimaailmassa. Lyhyt tukka on aikuiselle naiselle nykyään se asiallinen, mutkaton ja tunnusmerkitön valinta. Niin muuttuu muoti!

Jean Shrimpton, joka oli 1960-luvun suosituimpia malleja. Hänen pitkät säärensä ja pitkät suorat hiuksensa tulivat tunnetuiksi valokuvaaja David Baileyn lukemattomista otoksista. Hän oli aikansa ”It-Girl”.

Farrah Fawcett, jonka leijonanharja kuuluu erottamattomasti 1970-lukuun.

Kuvataiteilija Outi Heiskanen ja hiustyyli, jota ilman häntä on vaikea kuvitella.

Englantilainen näyttelijä ja ohjaaja Emma Thompson ja aikuisen naisen lyhyet rennot hiukset.