Omakuva eteisessä.

Olen lukenut välillä ohjeita siitä, kuinka blogia pidetään. Kirjoituksia pitää julkaista kyllin usein. Kannattaa olla persoonallinen ja henkilökohtainen ja mielellään hauska, eikä liian asiallinen. Kirjoitusten on hyvä olla lyhyitä ja yksinkertaisia, koska nykyään selataan ja silmäillään eikä syvälueta. Kukaan ei lue tekstiä, jota joutuu näytöllä rullaamaan nähdäkseen jatkon.

Olen rikkonut jokaista näistä kultaisista käskyistä. Olen toistaiseksi blogannut säännöllisesti, mutta harvakseltaan. Elämäni on kiireistä, kirjoitan paljon kaikenlaista, opetan yliopistolla, istun kokouksissa ja puuhaan yhtä jos toistakin. Blogin pitäminen on yhteydessä Björk-romaanieni kirjoittamiseen, uppoutumista 1920-luvun maailmaan, ja usein herra Björk työllistää minut niin kokonaan, että blogiin ei tiristy yhtikäs mitään. Pari viikkoa sitten oli Tieteiden yön Björk-kävely, josta postasin edellisen blogikirjoituksen, ja tekeillä on sekä neljäs Björk-romaani että musikaali, johon tämä joka paikkaan nenänsä pistävä herrasmies-salapoliisi on soluttautunut peräti päärooliin. (Osaako hän muka laulaa? No, sehän nähdään!)

Enkä taida olla kyllin henkilökohtainen, vaan pikemmin — no niin, asiallinen. Vaikka toisaalta, NYT olen henkilökohtainen: alussa on vieläpä omakuvani, tosin ei selfie, koska en vieläkään osaa ottaa niitä. Sen otti tyttäreni, joka opetti minulle uuden puhelimeni kameran säätöjä. Siinä on minulle uusi ja täysin moraaliton ”kauneus”-säätö, joka tuossa kuvassa on väännetty puoliväliin skaalaa. Siksi olen niin siloinen. (Kaikkea sitä on keksitty!)

Palatakseni asiaan, asiallisuus on minulle henkilökohtaisuutta. Olen pienestä pitäen rakastanut tietoa, tiedon keräämistä ja tiedosta puhumista. Tieto, tietokirjat, tietäminen ovat intohimoni. Rakastan tarinoita ja tunnen niitä kirjoittaessani mielihyvää. Mutta myös tietokirjoittaminen saa minut hyrräämään ilosta.

Enkä kirjoita lyhyesti. En totta vieköön. En vaikka kuinka elettäisiin selailun ja klikkailun aikaa. Tämänkin jutun piti olla lyhyt, mutta lukijaparka joutuu taas rullaamisen ankaraan työhön.

Olen useasti pohtinut, miksi minun on niin vaikea kirjoittaa lyhyesti. Sen täytyy lähteä jo aiheen valinnasta: valitsen liian isoja aiheita. Tai ei sittenkään. Suurenkin asian voi kiteyttää muutamaan tiiviiseen aforismiin. Ajatellaan vaikka tviittejä. (Ilmankos en uskalla tviitata…)

Nyt tulee paha. Epäilen, että kyse on syvälle juurtuneesta turhautumisesta. Olen aina halunnut kirjoittaa esseitä. Mutta esseitä ei lueta.

Essee on minusta ihana muoto. Sen olemus on vapaus. Se voi olla mitä tahansa. Se voi olla yhtä runollisesti kirjoitettua kuin taideproosa, mutta se on silti jotain muuta. Se voi sisältää syvällisesti prosessoitua tietoa, mutta sen suhde tietoon voi olla myös leikkisä tai huoleton. Sellaisena epäkunnioittavana ja epävirallisena yleistiedon sirpaleiden ja kirjoista poimittujen pätkien pyörittelynä essee sai juuri alkunsa.

1800-luvun englantilaiset kirjoittivat koko ajan esseitä. Kirjallisuuden tutkimus ei ollut vielä tiedettä, vaan esseistien temmellyskenttä. Oli myös yleisesseistejä, kuten Charles Lamb. Hän kirjoitti esseitä ihan mistä huvitti, nokikolareista, paistetusta possusta ja yöllisistä painajaisista. (Kuka enää lukee Lambia? Tai muitakaan 1800-luvun esseistejä?)

Pidän esseiden lisäksi päiväkirjoista ja kirjekokoelmista, vaikka ne saavat minut tuntemaan alemmuutta. Oma muistikirjani on häpeäpilkku. Siitä ei löydy hienoja ajatuksia eikä kuolemattomia lauseita. Se on täynnä vinksahtaneita piirroksia ja havaintoja ja ihmettelyä siitä, mihin aikani oikein päivittäin kuluu. Se onkin vain itseäni varten. Senecaa luen mielelläni, vaikka hän kirjoitti kirjeensä tietäen, että ne julkaistaan.

On juhlaa, kun löytää uuden kirjailijan, josta tulee ystävä. Muutama vuosi sitten luin Annie Dillardin kirjoituskokoelman kirjoittamisesta ja olin myyty. Piti hankkia lisää. Alla on yksi lempikirjoistani. Kai Dillard esseitä kirjoittaa, proosan lisäksi, mutta esseen näköisiä tekstejä ei useinkaan enää kutsuta esseiksi, ei varsinkaan Amerikassa. Sana on siellä vanhanaikainen ja pölyinen. Oli nimi mikä oli, essee on yhä minulle läheinen muoto.

Kun suomensin kirjoja, purin esseenkirjoitushinkuni laatimalla käännöksiin esseenkaltaisia esipuheita. En ole moneen vuoteen kääntänyt, niin että nyt blogini lukijat saavat kärsiä tästä heikkoudestani.

Jos tahdotte lukea lisää mietteitäni esseestä, niitä löytyy kirjoituksesta ”Sivuun astumisen taide”. Se on julkaistu teoksessa Mitä essee tarkoittaa. Teoksen on toimittanut Johanna Venho ja kustantaja on Savukeidas.