Bulevardin venäläinen teatteri 1890-luvulla. Kuva K. E. Ståhlberg, Museovirasto.

Raotan nyt hiukan salaisuuden verhoa: seuraavassa Björk-kirjassani Koston kukat rikokset sijoittuvat Bulevardin vanhaan oopperataloon. Tämä blogikirjoitus on suureksi osaksi kuvien kavalkadi. Ne antavat esimakua romaanin maailmasta.

Romaanissa eletään talvea 1921-22 ja ooppera on majoittunut 1879 valmistuneeseen Venäläiseen teatteriin. Se on jo alussa kovin pieni, mutta kuitenkin oma toisin kuin aikaisemmat tilat.

Kansallinen ooppera lähti käyntiin 1870-luvulla, mutta joutui lopettamaan kuuden vuoden päästä rahavaikeuksien takia. 1911 Edward Fazer, Oskar Merikanto ja Aino Ackté perustivat uudelleen Kotimaisen oopperan, joka aluksi oli kaksikielinen. Seuraavana vuonna Ackté riitaantui toisten kanssa ja lähti ovet paukkuen. 1914 oopperan nimi muutettiin Suomalaiseksi oopperaksi ja siitä tehtiin osakeyhtiö.

Vielä vanhempi kuva vanhasta oopperan talosta. Kuvaaja Charles Riis, 1880-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Suomen itsenäistyessä ja venäläisten poistuessa ooppera suunnitteli majoittuvansa pysyvästi Venäläiseen teatteriin, jossa oli jo pidetty sen näytöksiä. Talosta piti kuitenkin ensin kiistellä sisällissodan maahan tuomien saksalaisten kanssa, jotka olivat tekemässä siitä itselleen teatteria. Saksan hävittyä maailmansodan teatteri jäi onneksi oopperalle, ja siellä aloitettiin näytökset 19. marraskuuta 1919 komeasti Verdin Aida-oopperalla.

Oopperan avajaiset uusitussa talossa 19.11.1919. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Ennen avajaisia taloa oli uudistettu nopeasti. Istumapaikkoja saatiin katsomoa pidentämällä, sivuaitiot poistamalla ja pehmustetut tuolit vaihtamalla yli 700, mitä on vaikea kuvitella. Nykyään paikkoja on vähän päälle 400 ja siltikin on ahdasta. Mutta 1920-luvun yleisö ei valittanut, päinvastoin, vaan istui kiltisti puutuoleissaan. Myös liian prameaksi koettu punainen sisustus vaihdettiin hillitympään keltasävyiseen.

Yksi tekninen ongelma rakennuksessa oli aluksi se, että orkesterisyvennys oli kovin matalalla. Orkesteri, johtajaa lukuunottamatta, ei kuullut eikä nähnyt mitä näyttämöllä tapahtui. Laulajien oli myös vaikea kuulla orkesteria, ja tästä seurasi epätahtisuutta. Toinen alkuaikojen ongelma oli juopottelu. Sitä harrastivat eniten näyttämömiehet, ja valaistusmestari saattoi näytöksissäkin olla tukkihumalassa. Akustiikkaa haittasi myös oopperan keittiön ja ravintolan sijoittuminen näyttämön lähelle: astioiden kilinä ja muut ruokaisat äänet sekoittuivat kiusallisesti musiikkiin.

Suomen Punaisen Ristin juhlat oopperassa 1934. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Suomalaisen Aero-ilmailuyhtiön kymmenvuotisjuhlat oopperassa 1933. Tässä erottuu hyvin orkesterisyvennys. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Metsäviikon avajaiset oopperassa 1928. Kuvasta näkyy, miten suuri katsomo on. Kuva Lusto – Suomen Metsämuseo.

Henkilökuntaa oli talossa paljon ja pukeutumistilojen ahtaus ja harjoitustilojen puute vaivasivat pitkään. Kun taloon perustettiin baletti 1922, tanssijat saivat pukeutua tutuihinsa kellarissa. Harjoituksia pidettiin lämpiössä pianon säestyksellä. Ne olivat aamupäivisin kello 11-14 ja iltaisin 18-24, paitsi kun oli näytös: niitä oli kolmena päivänä viikossa. Ohjelmisto oli laaja ja vaihtui usein, joten harjoitteluaikaa oli aina liian vähän, siksikin koska orkesterina oli kaupunginorkesteri, joka saattoi uhrata oopperalle vain puolet ajastaan. Suurin osa väestä, viisitoista soololaulajaa, 40-henkinen kuoro ja tekninen henkilökunta, oli taloon vuosisopimuksella kiinnitetty ja nautti kuukausipalkkaa. Se ei ollut kovin suuri. Monet kuorolaiset eivät ottaneet palkkaa, vaan lauloivat harrastuksesta.

Oopperan henkilökuntaa syksyllä 1931 oopperatalon edessä. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Harjoitukset lämpiössä 1930. Vasemmalla pianon takana baritoni Oiva Soini, keskellä balettimestari George Gé. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Näyttämön takana pukuja sovitetaan ja korjataan. Kuva Pietinen 1930. Museovirasto.

Aineellisista rajoituksista huolimatta oopperassa ahkeroitiin. Ohjelmisto oli laaja: kaikki klassikot kahlattiin läpi, esiteltiin uudempaakin musiikkia ja erikoisnäytöksinä oli yleisön suosikkeja. Kuten nykyäänkin, tenoreista oli eniten pulaa. Wäinö Sola (1883-1961), joka oli ollut mukana oopperan perustamisesta saakka, oli erittäin työllistetty 1940-luvulle saakka. Vähäksi aikaa hän riitaantui oopperan johdon kanssa, koska kansallismielisenä vaati kotimaisten kykyjen käyttöä eikä hyväksynyt laulajien tuomista ulkomailta. Hän erosi ja lähti kiertueelle, mutta palasi parin vuoden päästä taas sankariosiin.

Wäinö Sola rooliasussa 1910-luvulla. Kuva K. E. Ståhlberg, Museovirasto.

Sola siviilivaatteissa 1920-luvun lopulla. Kuva Museovirasto.

Oopperan factotum oli johtaja Edvard Fazer. Hän sijoitti oopperaan omia rahojaan eikä ottanut ensin palkkaa työstään. Alunperin hän oli kouluttautunut pianistiksi ja kun taiteelliseen vaistoon liittyi säästäväinen luonne ja syvä rakkaus oopperataiteeseen ja taloon, jossa sitä esitettiin, hän oli omiaan konkurssin partaalla hoippuvan laitoksen johtoon. Sveitsiläisen turkkuri Fazerin muutkin pojat löivät leimansa suomalaiseen historiaan: yksi perusti musiikkikaupan ja toinen alkoi valmistaa konditoriatuotteita ja makeisia.

Edvard Fazer 1921. Kuva L. Brännlund, Museovirasto.

Ooppera oli tosiaan koko ajan rahapulassa. Syynä oli huvivero, joka söi lipputuloja. 1921 syksyllä ooppera joutui anomaan valtiolta avustusta, jotta kevään näytökset voitaisiin pitää. Keväällä 1925 ooppera lopetti esitykset, koska rahat olivat lopussa. Toiminta alkoi kuitenkin uudelleen alkuvuodesta 1926, koska uusi laki raha-arpajaisista salli käyttää niiden tuottoa kulttuurilaitosten ylläpitoon. Veikkausvarat ovat siitä lähtien pitäneet kulttuuria voimissaan!

Oopperan baletti 1920-luvun lopulla. Keskellä balettimestari George Gé. Baletti oli Edvard Fazerin silmäterä ja se liitettiin oopperaan paljolti hänen ansiostaan. Kuva Museovirasto.

Suomalaisista oopperalaulajista olivat Aino Ackté ja hänen nuorempi sisarensa Irma Tervani kansainvälisiä kuuluisuuksia. Acktén piti 1920- luvulla Suomalaisesta oopperasta poissa hänen välirikkonsa sen johdon kanssa, mutta mezzosopraano Tervani vieraili välillä Bulevardin näyttämöllä. Muita 1900-luvun alkupuolen laulajattaria, jotka vilahtelevat tulevassa Björk-romaanissa, olivat Pia Ravenna eli Hjördis Tilgmann, Erna Gräsbeck, Hanna Granfelt ja Greta von Haartman.

Aino Ackté Salomen roolissa Richard Straussin samannimisessä oopperassa 1900-luvun alussa. Kuva Museovirasto.

Irma Tervani Carmenin roolissa 1912. Tulevassa Björk-romaanissa juuri Carmen-oopperan näytöksessä koetaan shokki. Kuva Museovirasto.

Pia Ravenna 1930-luvulla. Kuva Museovirasto.

Erna Gräsbeck Elsana Wagnerin oopperassa Lohengrin 1910-luvulla. Kuva Atelier Apollo, Museovirasto.

Hanna Granfelt. Kuva Museovirasto.

Hanna Granfelt Salomen roolissa 1910-luvulla. Kuva Museovirasto.

Greta von Haartman 1920-luvun alussa. Kuva Museovirasto.

Greta von Haartman Carmenin roolissa. Kuva Museovirasto.

Mieslaulajista suuri osa oli baritoneja ja bassoja.

Baritoni Eino Rautavaara, Einojuhani Rautavaaran isä 1910-luvulla. Kuva Atelier Nyblin, Museovirasto.

Bassobaritoni Yrjö Somersalmi pilke silmäkulmassa 1925. Somersalmi näytteli myös elokuvissa. Kuva Helander, Museovirasto.

Iloiset herrat Toivo Louko ja Yrjö Somersalmi 1925. Kuva Helander, Museovirasto.

Baritoni Oiva Soini 1930-luvun alussa. Kuva Atelier Apollo, Museovirasto.

Basso Thorild Bröderman 1920-luvun alussa. Kuva L. Brännlund, Museovirasto.

Näyttämö oli pieni, mutta lavasteilla saatiin suuria aikaan. Alla sarja kuvia näytöksistä 1920- ja 1930-luvuilta. Ne antavat vaikutelman siitä, minkä näköisiä esityksiä ajan oopperayleisö sai piskuisessa Aleksanterin teatterissa nähdä. Äänitteitä ei ole säilynyt kovin paljon, ikävä kyllä. Yksikään niistä ei ole oopperataltiointi. Oopperan nauhoitus oli tuohon aikaan liian vaativa urakka.

Verdin oopperan Trubaduuri traaginen loppukohtaus. Vuosi on 1910. Kuva Veckans Krönika, Museovirasto.

Rimski-Korsakovin ooppera Tsaarin Morsian 1927. Kuva Työväenmuseo Werstas.

Leharin operetti Iloinen leski, kestosuosikki. Keskellä Ritva Aro nimiroolissa. Vuosi on 1930. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Johann Strauss nuoremman operetti Lepakko 1931. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Lepakko 1931. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Verdin Don Carlos 1932. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Helmi Liukkonen Don Carlos-oopperassa Elisabeth de Valois’n roolissa. Liukkonen oli 21-vuotiaana jo suuri lupaus dramaattisena sopraanona, mutta hän menetti äänensä traagisesti, kun hänelle annettiin varhain liian paljon raskaita rooleja. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Lahja Linko samassa oopperassa Ebolin roolissa. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Don Carlos -oopperan suurinkvisiittori ja Filip II. Jälkimmäisessä roolissa Bruno Jorma. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Richard Wagnerin Jumalten tuho 1935, Siegfriedin roolissa Wäinö Sola ja Brünhildenä Anne-Charlotte Winter. Kuva valokuvaamo Tenhovaara, Museovirasto.

Jumalten tuho 1935: Wäinö Sola, Yrjö Ikonen ja Teddy Björkman. Kuva valokuvaamo Tenhovaara, Museovirasto.