Olen vieraillut kahdesti ihanassa kirjakaupassa Klaukkalassa. Kirjavan puodin pitäjä, kädentaitoinen ja monessa muussakin asiassa pätevä Miira Öhman oli molemmilla kerroilla kerännyt viehättävästi sisustetun ja kirjanystävän palaattia kutkuttavan kaupan täyteen kuulijoita. Viimeksi käydessäni he innostuivat ajatuksesta kulkea opastamanani salapoliisi Björkin maisemissa Helsingissä. Aloimme yhdessä Miiran kanssa suunnitella retkeä ja päätimme toteuttaa sen toukokuun alussa, jolloin voisimme nauttia keväisestä Helsingistä.

Kevät on tänä vuonna ollut kuitenkin niin oikukas, että aloin pelätä, että kävelisimme hytisten kylmässä räntäsateessa. Mutta ilmojen haltijat olivat meille suopeita: toukokuun 5. päivä lauantai oli kaunis, lämmin ja melko aurinkoinen, vaikka pilviäkin näkyi. Niinpä odottelin Senaatintorilla kymmenen aikaan toiveikkain mielin kirjallista seuruetta, joka saapuisi minibussissa torin laitaan.

Alla panoraama, jonka kuvasin ennen lähtöä: Valtioneuvoston talo, Tuomiokirkko, yliopisto ja Burtzin ja Helleniuksen talot eli entinen pääpoliisiasema.

Matkan alkupiste oli otollinen sekä romaanieni herra Björkin arkisen elämän että Helsingin historian kannalta. Torin ympäristö on täynnä pääkaupunki-Helsingin ykkössuunnittelijan Engelin luomuksia. Ennen häntä paikan ilme oli ollut kuin maalaiskylän. 1700-luvulla torin takamaastossa aukesi lehmihaka, josta kaupunginosa on saanut nimensä. Myöhemmin soisessa alangossa polkuna kulkeneen Vironkadun takana oli hökkelikylä. Torilla seisoi Ulrika Eleonoran kirkko, josta muistona on korkokuva torin pinnassa. Mutta Engel muutti kaiken.

Kertoilin tästä ja osoittelin Björkin elämän tärkeitä rakennuksia. Ne ovat säilyneet lähes samassa asussa kuin 1920-luvulla. Björkin työpaikalta Valtioneuvostosta, joka valmistui torin ensimmäisenä uutena rakennuksena 1822, oli lyhyt matka hänen ystävänsä ylikonstaapeli Martti Ekmanin luo pääpoliisiasemalle, joka majaili torin eteläreunalla entisissä Burtzin ja Helleniuksen kauppiastaloissa. Näistä on kerrottu blogissa aikaisemmin Helsingin poliisilaitoksen yhteydessä. Vieressä Sunnin talossa oli Stockmannin tavaratalo, jossa Björk teki vaateostoksia. Björkin alma mater, Helsingin yliopisto, oli noussut vuonna 1832 torin länsireunalle.

Seurueemme Snellmaninkadulla.

Kohteemme on Kruununhaka. Siellä ovat pitkään asuneet virkamiehet ja yliopiston opettajat, koska ministeriöt ja yliopisto ovat lähellä. Runebergin perhe asui siellä ties kuinka monessa osoitteessa ennen Porvooseen muuttamista. Se on myös Björkin näköinen kaupunginosa.

IMG_20170502_135300

Arppeanum Snellmaninkadun alussa. Se oli ensin yliopiston kemian laitos, sitten geologian laitos ja lopulta yliopistomuseo. Nykyään venetsialaistyylisessä rakennuksessa on Valtioneuvoston kanslia.

Snellmaninkatua.

Torilta oli luontevaa siirtyä Snellmaninkadun alkuun. Björkin aikana se oli nimeltään Nikolainkatu. Raitiovaunu kulkee samaa reittiä kuin 1920-luvulla. Kadulta poimimme esille monia kauniita taloja. Tärkein oli tietenkin Björkin kotitalo, numero 15, joka on kenties korttelin vanhin rakennus.  Toinen vanha talo on ”Komisario Palmun asunto” Rauhankadun puolella korttelia. Se on paikannettu rappukäytävän perusteella, johon Palmu ryntää elokuvassa Kaasua, komisario Palmu muistettuaan, että on jättänyt kahvipannunsa kaasuliekin päälle.

Björkin kotitalo, Snellmaninkatu 15.

”Björkin asuntoa” pitää nykyään hallussaan matkustajakoti. Rappukäytävä on upeasti holvattu, ja oven lasi-ikkunasta kurkistelemalla siitä sai jonkinlaisen käsityksen. Kulman takana Vironkadun puolella asui numero 10:ssä Björkin ystävä, lehtimies Anton Helander perheineen. Björkillä on tapana mennä Helandereille torstaisin pelaamaan shakkia ja syömään kunnon kotiruokaa. Vihjasin, että tulevassa romaanissa Vironkadulla tapahtuu jotakin hyvin dramaattista…

Vironkatu 10.

Seuraavassa korttelissa sivuutimme Engelin ”vanhan klinikan”, jonka pihalla oikeuspatologian salissa professori Krogius leikkelee murhien uhreja ja jonne myös Björk toisinaan uskaltautuu. Katu nousee kohti Siltavuorenpengertä ohittaen vanhan alakoulun, joka on edelleen toiminnassa. Tätä reittiä Björk lähtee öisille retkilleen Pitkällesillalle ja Kallioon.

Vanha klinikka. Sen julkisivu on Unioninkadulle päin.

Me käännyimme kuitenkin Oikokadulle, jota reunustavat talot ovat lähes samat kuin Björkin aikana. Jotkut ovat vain saaneet lisää kerroksia. Vanhemman Helsingin talot ovat olleet kaksikerroksisia, kuten Aleksanterinkadun loppupään kauppiastalot. Oikokatu 11:ssa asusti Uno Kess, jota Björk epäili murhaajaksi romaanissa Yön sydän on jäätä.

Oikokatu. Sen talot ovat kaikki vanhoja. Kadun päässä näkyy entinen Sedmigradskyn pienten lasten koulu, linnamainen kaunis jugendrakennus.

Oikokatu 11.

Kristianinkadulla Björk puolestaan pakeni venäläistä vakoojaa hyppäämällä puisen aidan yli erään talon pihalle, vieläpä frakissa ja silinterihattu päässä. Nyt tällaista aitaa ei ole jäljellä muissa kuin numerossa 12 eli Ruiskumestarin talossa, joka on Helsingin vanhin säilynyt puutalo ja museokäytössä. Se on parhaillaan remontissa ja avautuu kesällä. Kristianinkatu oli Björkin aikana vielä enimmäkseen puutalojen reunustama. Puhelimme ruiskumestari Wickholmista, joka ilmestyi kuolemansa jälkeen taloon pelottelemaan vuokralaisia, koska pihalta oli viety pois kivi, jolla hän usein istui piippua polttelemassa. Kiven palautus paikalleen lopetti kummittelut.

Ruiskumestarin talo.

Kulmakatu.

Käännyimme Kulmakadulle, seuraten suuren Pukin korttelin reunoja. Kulmakadun toisella puolella on säilynyt Björkin aikaisia rakennuksia, ja numero 2:ssa asui hänen suuri rakkautensa Katja. Romaanissa Yön sydän on jäätä Björk ja Katja, jonka Björk tuntee vielä Elena Zubovan nimellä, matkaavat umpivaunuissa Konstantininkatua (nykyistä Meritullinkatua) pitkin Katjan asunnolle ja kokevat intohimoisia hetkiä sekä vossikan kyydissä että erikoisen muotoisessa porttikäytävässä, joka on yksi tämän kauniin jugendtalon monista yksilöllisistä piirteistä.

Kulmakatu 2.

Päädymme Meritullinkadulle, vastapäätä korttelia, jossa on muinoin sijainnut kaupungin hirttämispaikka. En muistanut mainita tätä karmivaa yksityiskohtaa, mutta kadun varrelta löytyi kaikenlaista muuta. Vironkatu 1:ssä asuu yksi Kruununhaan kolmesta kummituksesta, eli päätön venäläinen upseeri. (Toiset kummitukset ovat Ruiskumestari ja Svenska Klubbenin Harmaa Rouva.). Upseerihaamulla on tapana ajella hississä pää kainalossaan ja penkoa talossa työtä tekevien tutkijoiden papereita. Tämä värikäs hahmo oli kuulemma hirttäytynyt talon vintillä onnettoman rakkauden vuoksi.

Vironkatu 1.

Mertullinkadulta reittimme kulki Kirkkokadun kautta Mariankadulle. Sivuutimme Ritarihuoneen, jonka edustalla on rauhallinen ja kaunis pikku puistikko. Sen ruohikot olivat houkutelleet nuorta väkeä piknikille. Valtioneuvoston talon kortteli ulottuu tänne asti.

Ritarihuone. Se valmistui 1862 ja siellä kokoontuivat aateliset säädyt vuoteen 1906 saakka. Björkin isän suvulle talo oli tuttu.

Kierros päättyi Aleksanterinkadulle. Kaksi tuntia oli hujahtanut noin vain jonnekin, vaikka emme kulkeneet kovinkaan pitkää matkaa! Kuulijani ovat kärsivällisesti jaksaneet seurata pitkiä juttujani historiasta ja arkkitehtuurista.

Katseltuamme vanhojen kauppiastalojen rivistöä menimme Kaupunginmuseoon, jonka kahvilassa pidettiin kierroksen osaanottajille miniarpajaiset: kaksi voittajaa saa postissa uuden Björk-romaanin, kun se ilmestyy helatorstaiviikolla. Minä puolestani sain mukavan lahjapussin, jossa oli herkkuja ja Miiran kierrätysmateriaalista virkkaama matto, joka lämmittää varpaitani, kun istun parvekkeella. Niin, sitten kun istun… ilmat näyttävät kääntyvän taas liian kylmiksi parvekkeella oleiluun. Mutta kyllä se kevät joskus koittaa.

Museossa. Alimmassa kuvassa Miira Öhman ja minä.

Halaukset ja vilkutukset! Minibussi vie kanssakulkijani takaisin Klaukkalaan. Ensi kerralla kierrämme jossain muualla. Ehkäpä Punavuoressa: pian ilmestyvän romaanin tapahtumat liikkuvat Aleksanterin teatterin ympärillä.