Viime vuonna ilmestyneessä Björk-romaanissani Kuka kuolleista palaa romaanisarjan sankari Karl Axel Björk alkoi opiskella ”jaappanilaista itsepuolustusta” nuoren apulaisensa Frans Valkaman johdolla. Opit ovat pian koetuksella käytännössä, kun hän joutuu puolustautumaan ylivoimaa vastaan. Sama tilanne kohtaa häntä vastailmestyneessä romaanissa Koston kukat.

Valkama kertoo saaneensa omat oppinsa serkultaan, joka merimiehenä Kaukoidässä tutustui jiu-jitsuun ja ”pitkillä kepakoilla flaidaamiseen”. Jiu-jitsu ei ole kuitenkaan Björkille vierasta. Hän selittää Valkamalle, että Lontoossa opiskellessaan — tämä tapahtui vuosina 1916-1919 — hän sai tietää siellä pidettävän itsepuolustuksen kursseja jopa naisille. (Kuka kuolleista palaa s. 162-163).

Tämä kiintoisa historiallinen fakta on harvojen tiedossa. Todellakin keskiluokan naisille, jotka olivat siirtymässä työväenluokan naisten jäljessä työmarkkinoille, markkinoitiin 1900-luvun alussa itsepuolustusta hämärillä kaduilla vaanivia päällekarkaajia vastaan. Youtubesta löytyy vanhoja videoklippejä, jossa hento nainen heittelee keveästi isompaa miestä. Seuraava demonstraatio on vuodelta 1933.

 

”Jiu-jitsu” oli pitkään lännessä yleisnimitys kaikille itämaisille itsensä puolustamisen tekniikoille. Mutta Japanin ja muun Kaukoidän taistelulajeja on toki hyvin monia, ja ne jakaantuvat edelleen koulukuntiin. Budō on yleisnimitys japanilaisille taistelulajeille. Sen pohjana on tasapainoon ja pyyteettömyyteen tähtäävä ajattelumalli, ja fyysiset taidot on valjastettu mielen kehittämiseen. Tässä suhteessa se on rinnakkainen intialaiselle joogalle. Esim. judō, kendō (miekkailu) ja jujutsu ovat budōn alalajeja.

Jiu-jitsu tai jujutsu on ryhmä tekniikoita, jotka ovat erikoistuneet kaatoihin, heittoihin, vääntöihin ja sitomisiin. Jujutsuperinne kattoi myös pienten lähiaseiden käytön, mutta aseet ovat siitä jääneet sittemmin pois sen useimmista muodoista, vaikka esim. hyvin suosittu aikidō käyttää niitä. Keskeistä on valppaus, jossa tunnistetaan uhka ja reagoidaan siihen oikein, ja vastustajan tasapainon horjuttaminen niin, että hänen voimaansa ja ruumiinpainoaan käytetään häntä vastaan. Lyönnit ja potkut ovat sekundaarisia ja liittyvät muihin liikkeisiin, toisin kuin karatessa tai korealaisessa taekwondossa, joissa taistelu koostuu lähes yksinomaan niistä.

Jujutsua on useita lajeja, jotka perustuvat tiettyihin kouluihin ja opettajien auktoriteettiin. Nykyään Brasiliassa japanilaisopettajien johdolla kehitetty jujutsu on hallitsevin laji. Mutta entisaikaan”Itä” oli lännestä päin katsottuna monoliittinen alue, ja myös taistelulajeissa eri maat ja lajit sekoittuivat herttaisesti keskenään. Soppaa hämmennettiin kehittämällä läntisiä sekasysteemejä, jotka kulkivat keksijänsä nimellä.

Useat seikat vaikuttivat taistelulajien suosion nousuun Englannissa ja Ranskassa 1890-luvulta alkaen. Kaukoitä kiinnosti. Atleettiset harrastukset tulivat muotiin. Keskiluokassa oli herännyt pelko kaupungin työväenluokkaisia ”apasseja” ja ”huligaaneja” vastaan. Nämä eivät enää nöyristelleet ylempiensä edessä, vaan hyökkäsivät puukot ja kepakot kädessä heidän kimppuunsa. Media levitti kauhukuvia katujen terroristeista, ja keskiluokalle syntyi tarve jokamiehen (ja -naisenkin) puolustustaitoihin.

Pariisin pelättyjä apasseja, suomalaisittain sakilaisia.

E. W. Barton-Wright (1860-1951) oli Englannin ensimmäisiä jujutsun opettajia. Lisäksi hän lanseerasi 1890-luvulla oman bartitsu-itsepuolustuslajinsa. Vaikka se ei kukoistanut pitkään, se poiki muita itsepuolustuslajeja, ja sillä on yhä joitain innokkaita harrastajia ja oma seura. Bartitsu-seuran sivuilla on kiinnostavaa tietoa myös muista varhaisista itsepuolustuslajeista. Bartitsussa yhdistyivät jujutsu, nyrkkeily, paini, miekkailu, savate (ranskalainen potkunyrkkeily) ja stilettitaistelu. Aseina opetettiin käyttämään sitä mitä oli saatavilla, kuten kävelykeppejä, tuoleja ja päällystakkeja.

Seuraava videoklippi, joka on amerikkalaisten bartitsu-harrastajien tekemä, antaa hyvän kuvan lajin monia taistelutapoja yhdistävästä luonteesta.

 

Barton-Wright oli värikäs hahmo, joka ansaitsisi oman artikkelinsa. Kerrottakoon tässä vielä, että hänen oppilaisiin kuului myös naisia, ja heidän joukostaan nousi tunnettuja jujutsu-opettajia, kuten Edith Garrud (1872-1971). Garrud oli tutustunut itsepuolustukseen ensin miehensä William Garrudin kautta. Tämä harrasti nyrkkeilyä ja painia ja osasi myös jujutsua. Bartitsu-oppien jälkeen Garrud sai ohjausta Sadakazu Uyenishilta, ensimmäiseltä japanilaiselta jujutsumestarilta, joka ohjasi ulkomaalaisia. Garrud ja muut naisopettajat erikoistuivat naisten ja lasten koulimiseen. Tämän kaltainen naisten fyysinen aktiivisuus liittyi olennaisesti suffragettiliikkeeseen ja naisten vapautumiseen.

Still-kuvia lyhytelokuvasta, jossa Edith Garrud lannistaa ”suffragettina” poliisimiehen.

Kuva Edith Garrudin dojo-harjoitussalilta Lontoossa.

Pilalehti Punchin piirros jiu-jitsusta suffragetin salaisena aseena.

Ranskassa Jean-Joseph Renaud ja Georges Dubois markkinoivat 1900-luvun alussa katujen väkivaltaa vastaan puolustuskeinoja, jotka yhdistivät jujutsua länsimaisiin miekkailun, nyrkkeilyn ja painin taitoihin. Molemmat olivat taitavia miekkailijoita, ja Dubois oli myös ammattitason painija ja painonnostaja.

Potkunyrkkeilyä ranskalaisittain.

Duboisin itsepuolustusopas.

Sherlock Holmes taitaa koko joukon itsepuolustuksen keinoja. Hän osaa nyrkkeillä, miekkailla ja taistella kepeillä kuin lajien ammattilaiset. ”Aution talon mysteerissä” hän paljastaa taitavansa näiden ohella vanhan japanilaisen painimislajin nimeltä ”baritsu” (!). Tässä Conan Doyle on vetänyt mutkat suoriksi, kun on luullut bartitsua aidoksi japanilaiseksi taistelulajiksi. Täydestä menee asiaa tuntemattomille! Holmes kertoo Watsonille, miten hän nujersi ”baritsun” avulla arkkivihollisensa Moriartyn ja lavasti sen jälkeen oman kuolemansa.

Sherlock Holmes ja professori Moriarty painivat Reichenbachin putouksilla. Holmes käyttää ”baritsun” taitojaan. Piirros Sidney Paget. Kuva Wikipedia.

Joillekin nykyajan itsepuolustustekniikoiden taitajille tällaiset sekamuodot ovat myrkkyä tai turmelusta, joiden epäaitoudelle kuuluu nyrpistää nenää. Pitää kuitenkin muistaa, että ennen pidettiin hyvin outona, jos tavallinen ihminen, saati sitten herrasmies tai säätyläisnainen omisti koko elämänsä tämänkaltaisten asioiden ammattimaiseen harrastamiseen. Oli hyödyllistä osata puolustautua, oli puolustautumisen tapa mikä tahansa. Näin myös Björk suhtautuu asiaan.

Itämaista tulleiden itsepuolustustapojen voima oli aluksi lännessä todella suuri, koska harva osasi ennakoida niitä, jolloin niiden kyky yllättää vastustaja oli maksimissaan. Kun osa niistä perustui juuri vastustajan yllättämiseen, hennonkin oli niiden avulla mahdollista torjua useampi päällekäyjä.

Tilanne heikkeni, jos vastustajalla oli kättä pitempää: puukko, sauva tai, pahinta kaikesta, ampuma-ase. Näitäkin varten saattoi varautua, mutta kuten nykyään, aseettoman puolustus aseistettua vastaan perustuu siihen, että pääsee mahdollisimman nopeasti pakoon. Puukolla huitovan taltutus pelkin käsivoimin on äärimmäisen vaikeaa. Käsillään ei voikaan tehdä juuri mitään, pitää keskittyä potkuihin ja pakenemiseen. Pistoolin voi yrittää lyödä kädestä. Mutta se ei onnistu, jos vastustaja on kauempana. Kaikki tämä oli tuttua jo 1920-luvulla.

Jos itselläkin oli ase, tilanne parani — mutta vain siinä tapauksessa, että asetta osasi käyttää. Lännessä olivat historiallisesti tunnettuja samat lähitaistelulajit kuin idässä, yläluokkainen miekkailu ja alaluokkainen sauvataistelu. Jälkimmäistä ei nykyaikana ole usein nähty, mutta Robin Hood -elokuvissa se nousee esille tilanteessa, jossa Robin Hood kohtaa Pikku-Johnin ja taistelee hänen kanssaan sauvoilla oikeudesta kulkea ensin joen yli.

Alan Hale (Pikku-John) ja Errol Flynn (Robin Hood) joutuvat vastakkain ja käyvät tukin päällä sauvataistelun. Kuva elokuvasta Robin Hoodin seikkailut (1938).

Keskiaikaista sauvataistelua norjalaisilla perinnejuhlilla.

Björk on opetellut miekkailemaan yliopiston miekkailusalilla Mauritz Mexmontanin johdolla. Mexmontan oli voimistelun ja miekkailun opettaja ja venäläisten vankina istunut ns. kalterijääkäri, jonka legendaariseen menneisyyteen kuului puolustautuminen kävelykepillä, kun kasakat kävivät miekoin hänen kimppuunsa kadulla sortokauden aikana. Hiukan samaan tapaan Björk puolustaa itseään luudalla romaanissa Yön sydän on jäätä, kun miekkamies hyökkää hänen päälleen.

1920-luvulla miekkailu, samoin kuin ratsain taisteleminen, oli jo katoava taistelumuoto, jota herrasmiehet ja ylioppilaat harrastivat yksityisesti. Järjettömäksi teurastukseksi muuttunut maailmansota oli osoittanut ikävästi, että sota ei enää kaivannut herrasmiehiä eikä yksilösuorituksia. Miekkailu, joka oli aina kantanut taiteen leimaa, muuttui tekniseksi urheilulajiksi, jossa osumat merkitsivät pisteiden menetystä, eivät hengenvaaraa.

Kuva Angelo Domenicon miekkailuoppaasta 1700-luvulta.

Nykyaikaista miekkailua. Kuva Shutterstock.

Näyttävät miekkailukohtaukset ovat olleet seikkailuelokuvien kohokohtia. Tunnettu on edellämainitun Robin Hood -elokuvan lopussa käytävä miekkataisto Errol Flynnin ja Nottinghamin sheriffiä esittävän Basil Rathbonen välillä. Flynn ei hallinnut miekkailua, mutta oli tottunut nyrkkeilijä ja osasi pelata tennistä, joka näkyy hänen miekkailutyylissään. Sherlock Holmesin esittäjänä parhaiten tunnettu Rathbone taas oli erinomainen miekkailija, ja hän joutui varomaan, ettei olisi loukannut Flynniä, joka ei osannut suojautua kunnolla.

Rathbone ja Flynn taistelun tuoksinassa. Robin Hoodin seikkailut (1938).

Seikkailuelokuvien näyttelijät saivat useimmiten opastusta ammattimiekkailijoilta. Mm. italialainen mestarimiekkailija ja olympiavoittaja Aldo Nadi toimi Hollywoodissa tähtien opettajana. Basil Rathbone hioi taitojaan hänen johdollaan. Rathbone sai vertaisensa vastuksen elokuvassa Zorron merkki (1940) Tyrone Powerista, joka osasi miekkailla hyvin.

Tyrone Power ja Basil Rathbone elokuvassa Zorron merkki.

Rathbone on joskus maininnut omaksi suosikikseen koomisen miekkataistelun elokuvasta Hovinarri (1956). Se parodioi mainiosti Robin Hood -elokuvan vastaavaa kohtausta. Hovinarria esittävä Danny Kaye taistelee epätoivoisesti kaikin keinoin, etupäässä pakenemalla ja väistämällä, miekkamestari Rathbonea vastaan. Angela Lansbury hypnotisoi Kayen sormia napsauttamalla tilaan, jossa hän uskoo olevansa miekkataituri, mutta ikävä kyllä sormien napsautus vie myös taidon pois, ja Kaye on taas hätää kärsimässä. Rathbone kertoi ihaillen, että Kaye oppi hämmästyttävän nopeasti miekkailemaan. Kohtaus on todella hauska ja molemmat näyttävät siinä taitojaan. Lopussa Kaye turvautuu myös jujutsuun.

 

Itämaalaiset itsepuolustuslajit ovat nykyaikana rönsynneet jälleen moniin suuntiin idässä ja lännessä, ja niihin on liittynyt sellaisia tulokkaita kuin israelilainen krav maga. Idässä tehtyjen taistelufilmien suosio lännessä on kasvattanut harrastajien joukkoa. Jälleen on nähtävissä, miten opettajat kehittävät vanhoista lajeista omia sekamuunnoksiaan. Niitä on entistä helpompi levittää Youtubessa ja muualla netissä. Oma suosikkini on non-stop-höpöttäjä nimeltä Mestari Wong, joka perehdyttää noviisit kiinalaisiin wing chun– ja tai chi – puolustustapoihin.