Björkin Punavuori ja Kamppi osa 2

Punavuorenkatu 14, 16, 18 ja 20 1920-luvulla. Tuntematon kuvaaja, Helsingin kaupunginmuseo.

 

Björk-romaanien tapahtumat hajoavat ympäri Helsingin kantakaupunkia. Björkin tukikohta on Kruununhaka, jossa hän asuu ja työskentelee. Ystäviensä Antonin ja Minnan luona hän käy syömässä Vironkadulla, ja pääpoliisiasema Senaatintorilla, jossa hän poikkeaa tämän tästä, on puolestaan vinoittain vastapäätä työpaikkaa, Valtioneuvoston taloa. Hänelle tulee kuitenkin jatkuvasti asiaa muihin kaupunginosiin, ja Helsingin leviäminen esikaupunkeihin näkyy myös hänen toimissaan.

Viime torstaina kuljetun Taiteiden yön kierroksen ulkoreunalla oli muutamia kohteita, jotka jäivät tiukan aikarajan vuoksi katsomatta. Yksikään lukunäytteistä ja etapeista ei koskettanut kolmatta Björk-romaania Kuka kuolleista palaa, ja minusta olisi ollut hauska sisällyttää sekin tähän Punavuori-Kamppi-kierrokseen. Laajempi lenkki onkin ehkä antoisampaa tehdä virtuaalisesti, sillä siinä on taloja ja kortteleita, jotka ovat kokonaan kadonneet nykyisestä maisemasta. Esimerkiksi Punavuorenkatu (yllä) on aika lailla muuttunut sitten 1920-luvun. Siltä varalta, ettei pitempää kierrosta lähiaikoina tule, teen sen tänään lukijoitteni iloksi.

Bulevardi 1960-luvulla. Kuva Constantin Grünberg 1961, Helsingin kaupunginmuseo.

Palatkaamme Bulevardille. Aleksanterin teatterilta emme käänny Albertinkadulle, vaan jatkamme eteenpäin. Sivuutamme vanhan Teknillisen korkeakoulun valtavan korttelin, ja eteemme avautuu satama ja Hietalahden tori.

Hietalahden kauppahalli. Kuva Kristiina Savola 2014, Helsingin kaupunginmuseo.

Hietalahden kauppahalli on toiseksi vanhin Helsingin kauppahalleista. Sen suunnitteli Selim A. Lindqvist 1903. Se ei ole nauttinut niin yhtäjaksoista suosiota kuin kaksi muuta kantakaupungin hallia, Kauppatorin Vanha kauppahalli (1889) ja Hakaniemen halli (1914), ja 2000-luvun alussa se oli antiikkikauppiaitten käytössä. Nyt hallissa on taas elintarvikkeita ja vanhan tavaran kauppiaat ovat tuoneet pöytänsä torille.

Sataman alue on muuttunut perusteellisesti siitä kun Björk katseli sitä 1920-luvulla. Sitä uudistettiin jo 1800-luvun lopulta alkaen ennen kaikkea yhdistämällä saaria mantereeseen ja laajentamalla niitä merelle työntyviksi leveiksi niemiksi, joihin mahtui suuria rakennustelineitä, koneita ja tehdaslaitoksia.

Helsingin kartta vuodelta 1896. Tekijä G. Arvidsson (?). Helsingin kaupunginmuseo.

Kartassa näkyvät erillisinä Munkkisaari, joka on myöhemmin yhdistetty Hietalahden rantaan, ja Hernesaari, jolle on rakennettu leveä niemialue. Pohjoisempana rannassa ovat saaret Busholmen (Jätkäsaari), Sandholmen (Hietasaari) ja Uttern (Saukko) sekä Utternhällan (Saukonkari) -niminen luoto, joista on rakennettu nykyinen Jätkäsaari.

Hietalahden satama 1900-luvun alussa. Kuva Atelier Apollo 1906. Helsingin kaupunginmuseo.

Höyrylaiva Navigator Hietalahden telakalla 1930. Kuva Pietinen, Helsingin kaupunginmuseo.

Uudempi näkymä Hietalahdenrannan ja Hietalahdenkadun risteyksestä kohti satamaa. Kuva Eeva Rista 1970, Helsingin kaupunginmuseo.

Myös sataman teollisuuskorttelit ovat muuttuneet. Björkin ajan rakennuksista ei ole monta jäljellä. Köydenpunojankatu 1:n upea talo erottuu joukosta: se on vuodelta 1904 ja sen suunnittelivat Grahn, Hedman ja Wasastjerna.

Hietalahdenkatu 15 – Köydenpunojankatu 1. Kuva Sanna Granbacka 2008, Helsingin kaupunginmuseo.

Köydenpunojankatu 4b:n tontilla, johon sijoitin romaanissa Kuka kuolleista palaa fiktiivisen Pedersenin laivanvarustamon konttorin ja toimitilat, on ollut 1920-luvulta lähtien rakennuksia, jotka kuuluvat vesiyhtiö Huberille. Huber yhdistyi niin vahvasti vesijohtoveteen, että stadissa kasvaneen isäni suussa se oli usein ”Huuperin kaljaa”. Huber on Kadun toinen puoli oli enimmäkseen Valion hallussa: siellä oli meijeri ja laboratorio.

Huberin tehtaan työntekijöitä Köydenpunojankatu 4:n pihalla. Kuva Eric Sundström, 1910-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

 

Seuraavassa lukunäytteessä romaanista Kuka kuolleista palaa Björk saapuu poliisin kanssa tutkimaan laivanvarustamossa tapahtunutta murhapolttoa. Antinkadun nimi on nykyään Lönnrotinkatu.

Karunen seisautti automobiilin Antinkadun ja Köydenpunojakadun risteykseen. Björk vaihtoi kenkänsä saappaisiin, ja he astuivat ulos kadulle. Ilmassa leijui yhä pistävänä savun haju. Björk muisti korttelit ajalta, jolloin niissä oli tuoksunut tuoreelle puulle ja kalalle. Vanhan sahan ja meijerin komean pääkonttorin seurana oli silloin ollut vain puutaloja, koivut ja pihlajat olivat kasvaneet pihoissa ja ankat ja hanhet tepastelleet ympäriinsä, niin että luuli tulleensa maaseudulle. Rannassa olivat keikkuneet kalastajien veneet, ja pyykkärimuijat olivat juoruilleet ja hinkanneet mattoja vedenrajassa. Lähistöllä, radan varressa kivisessä rakennuksessa oli säilytetty ruumiita, ennen kuin ne vietiin tavarajunalla Malmin hautausmaalle: se oli tietysti kiehtonut keskenkasvuisten mielikuvitusta.

 

Köydenpunojankatu 2 oli Björkin aikana samaa kortteli kuin 4, mutta 1930-luvulla ne erotettiin Lönnrotinkadun jatkeella. Nelosessa on ollut vuodesta 1889 Kirjatalo, johon Otava perusti vuonna 1921 Suomen ensimmäisen syväpainon. Sitä ennen korttelissa oli höyrysaha, luumylly ja puusepäntehdas.

Pihaidylliä Köydenpunojakatu 2:n pihalla 1890-luvulla. Kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.

Köydenpunojankatu 2, Kirjatalo. Kuva Sakari Pälsi, 1930-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Käännymme Köydenpunojankadulta oikealle Kalevankadulle ja sitten vasemmalle Hietalahdenkadulle. Vinoittain oikealle puolen jää Kaartin lasaretin historiallinen kortteli, joka on kauppahallin takana. Se syntyi vaiheittain 1820-luvun lopulta alkaen Helsingin varuskunnan sairaanhoitoa varten.

Kaartin lasaretin rakennuksia, Hietalahdenkatu 1 – Lönnrotinkatu 27. Kuva C. Grünberg 1967.

Hietalahdenkatua kortteli eteenpäin, käännös oikealle ja olemme Eerikinkadulla. Näillä kaduilla ei tule usein liikkuneeksi. Eerikinkadulla tulee heti vastaan numero 46, ”Kasimir Nymanin parturiliike”, joka esiteltiin edellisessä blogikirjoituksessa. Ohitamme sen ja käännymme vasemmalle Aabrahaminkadulle.

Aabrahaminkatu 10:n puutalo 1940, kun siihen on osunut pommi. Kuva Pietinen, Helsingin kaupunginmuseo.

Aabrahaminkatu 17 nykyään.

Björkin aikaan Aabrahaminkatua reunustivat 1800-luvun lopulla rakennetut puutalot. Viimeiset niistä kokivat kovia jatkosodan pommituksissa. Numerossa 17 Ruoholahdenkadun kulmassa oli Koston kukkien murhan uhrin Emilie Edbergin vuokra-asunto. Hän jakoi sen ystävänsä Sylvi Uurron kanssa. Tämä puutalo purettiin 1929. Kortteli oli kaupungin reunalla eikä aluetta pidetty kovin hienona. Aabrahaminkadun taloissa asui kuitenkin kunnollista väkeä, konttoriapulaisia, sähkö- ja kirjatyöntekijöitä, räätäleitä ja kauppiaita. Seuraavassa lukuotteessa Björk ja hänen nuori ystävänsä Ida poistuvat asunnosta tutkittuaan sen.

Muuta todisteeksi kelpaavaa ei keittiöstä löytynyt, ja Björk huomasi, että lounastunti oli pian loppumassa ja hänen oli palattava ministeriöön. Hän yhytti vossikan Lapinlahdenkadulta, jonka varrella oli ajurien taloja. Ajurien asuinkorttelissa kävi myös vilkkaasti kaupaksi viina, ja Björk mietti, eivätkö Emilie Edbergin vanhemmat ymmärtäneet pelätä vaaraa tästä suunnasta, kun niin kovasti kammosivat moskeijaa ja synagoogaa.

Ida pääsi samalla kyydillä yliopistolle ja rupatteli vaunuissa iloisesti. – Onpa hauska oppia salapoliisin työtä, hän sanoi. – Täytyy osata etsiä oikeita asioita, ja oikeasta paikasta. Niin kuin kukkakimppua roska-astiasta. Kukahan se S on?

– Sillä ei ole ehkä merkitystä, jos ihailijoita on ollut paljon, sanoi Björk. – Hyvä muisti on myös eduksi salapoliisille. Ehkä näimme äsken jotain, jonka merkitys selviää vasta myöhemmin.

 

Kun seisomme Aabrahaminkadun ja Ruoholahdenkadun kulmassa, näemme tyystin erilaisen katukuvan kuin 1920-luvulla. Vastapäisen Västäräkin korttelin toinen puoli on kokonaan purettu 1970-luvulla eli Ruoholahdenkadun numerot 1-7 ja Lastenkodinkadun numerot 1 ja 2 ovat kadonneet puistokentän ja Lapinrinteen ajoluiskan tieltä. Jäljellä on vain Lastenkodinkatu 3:n toisen puolen puurakennus.

Ruoholahdenkatu 5 ja 3 vuonna 1970. Kuva Constantin Grünberg, Helsingin kaupunginmuseo.

Tältä näyttää nykyään entinen Ruoholahdenkatu 5.

Ruoholahdenkatu 5 oli paikallaan vielä 1970-luvulla. Sen sisäpihalla oli rakennus, jossa Björk epäilee Käärmeitten kesä -romaanin kavalan myrkyttäjän, ”Käärmeen” piilottelevan.

Ruoholahdenkatu 5:n sisäpiha vuonna 1970. Kuva Simo Rista, Helsingin kaupunginmuseo.

Ruoholahdenkatu viisi oli kaksikerroksinen talo, jonka alakerros oli kiveä ja yläkerros puuta. Kadun puolella oli kauppaliikkeitä. Björk meni leveästä, avoimesta portista sisäpihalle. Siellä ei ollut onneksi kuin pari lasta leikkimässä.

Pihan perällä vasemmalla puolen oli Valkaman mainitsema ovi, jonka viereisessä ikkunassa luki Sahatavaraa. P. Öhman. Hän meni oven luo ja painoi korvansa siihen. Mitään ei kuulunut. Hän katsoi lukkoa. Tuon hän saisi auki. Jos voisi työskennellä rauhassa. Hän palasi takaisinpäin ja kutsui lapsia.

– Teillä on nyt onnen päivä, hän sanoi. – Tein hyviä kauppoja ja tahdon juhlia sitä. Saatte kaikki pikkurahat taskustani. Tässä lähellä näkyy olevan sekatavarapuoti, jonka ikkunassa on isoja lasipurkkeja täynnä makeisia. Määrään, että rahat pitää käyttää makeisiin. Tässä on.

Lapset, kaksi poikaa ja tyttö, päästivät riemunkiljahduksen, ottivat kolikot ja katosivat nopeammin kuin tuuli. Björk ei aikaillut, vaan avasi salkkunsa ja poimi siitä tiirikat. Piikki ja koukku, niillä tästä selvittäisiin. Hän raplasi lukkoa yrittäen näyttää siltä kuin avain olisi juuttunut siihen, ja ovi aukeni puolen minuutin päästä raksahtaen. Hän pani tiirikat taskuun, otti salkkunsa, astui sisään ja veti oven perässään kiinni.

 

Aabrahaminkadulta palaamme Eerikinkadulle ja eilisen kierroksen reitille, sujahdamme Eerikinkatu 22:n käytävästä Kalevankadulle ja ohitamme Björkin lapsuudenkodin (Kalevankatu 19). Jos Vanhan kirkon puiston koillisessa päässä ei olisi tällä hetkellä massiivista remonttia, olisimme Taiteiden yönä saattaneet piipahtaa siellä. Virtuaalikierrosta eivät remontit haittaa. Käännytään siis Annankadulle ja luodaan lopuksi katse Vanhan kirkon puiston ympäristöön.

Vanha kirkko Annankadulta päin.

Vanhan kirkon puiston Annankadun puoleinen kulma 1890-luvulla. Kuva Artur Faltin, Museovirasto.

Vanhan kirkon tontilla on ollut pitkään hautuumaa. Sinne päätyi vainajia jo 1600-luvun lopun nälänhädissä. 1710 sinne haudattiin 1185 ruttoon kuollutta helsinkiläistä, josta se sai liikanimen Ruttopuisto. Ohimennen sanottakoon, että asukkaita jäi henkiin vain 387. Tuolloin Helsinki oli todella pieni paikka!

1700-luvun lopussa hautausmaan alue rajattiin ja 1826 sen reunaan nousi Engelin suunnittelema kirkko. Engelin piirtämä portti on myös yhä paikallaan.

Kirkkopuiston portti. Kuva Volker von Bonin 1958, Helsingin kaupunginmuseo.

Kirkon rakentamisen jälkeen hautuumaahan ei laskettu vainajia enää kuin vuonna 1918, jolloin siihen haudattiin Helsingin taisteluissa kaatuneita valkokaartilaisia ja saksalaisia sekä heimosotureita. Suurin osa kirkkopuistoa esittävistä vanhoista valokuvista liittyy vuoden 1918 juhlallisiin hautajaisiin. Se kertoo, millainen kansallinen merkitys sotia edeltävinä vuosina valkoisten voitolle annettiin.

Puiston Annankadun ja Lönnrotinkadun puoleisessa kulmassa on Annankatu 20, jota Björk tarkkailee romaanissa Kuka kuolleista palaa.  Talo on ennallaan, se on vuodelta 1910. B-rapussa oli salaperäisen herra Ketolan asunto. Björk käy siellä ensin valepuvussa tiedusteluretkellä ja esittäytyy talonmiehelle nimellä Jantunen. Toisen kerran hän saapuu paikalle poliisien kanssa.

Annankatu 20.

Martti soitti kelloa uudelleen, ja uudelleen. Hän soitti sitä kahdeksan kertaa. Eikä oven takaa kuulunut hisaustakaan.

– Mitäs nyt? kysyi Karunen.

– Mennään talonmiestä puhuttamaan, sanoi Martti synkeästi.

– Nimi on Soini, sanoi Björk. – Hän näyttää asuvan alakerrassa.

He laskeutuivat portaita, ja Martti painoi Soinin oven kelloa pitkään ja hartaasti. Björk vetäytyi taaemmas; hän ei tahtonut talonmiehen näkevän häntä ja ihmettelevän, mitä hän teki poliisien joukossa.

Soinin oven takana ei ollut hiljaista. Päin vastoin. Ensin alkoi haukkua koira, ja sitten kuului vauvan huutoa. Tähän meluun liittyi naisen ääni ja viimeiseksi miehen ääni, joka koveni puhujan lähestyessä ovea. – Voi hyvät hyssykät. Vie Peni keittiöön ja ota sitten vasta se lapsi. On se kumma kun se ei totu koiraan. Eikä koira ovikelloon… hyvää päivää. Mitäs te tahdotte?

Ovi oli auennut ja talonmiehen pää työntyi siitä ulos.

– Päivää, sanoi Martti. – Ollaan poliisista. Ylikonstaapeli Martti Ekman on minun nimi ja tässä on etsivä Karunen. Tahdottaisiin kysyä yhdestä asukkaasta tässä talossa. Eerikki Ketola, kolmas kerros. Ei avaa kun soittaa. Milloin näitte hänet viimeksi?

– Vai Ketola? Kylläpä sen perään nyt kysellään. Vasta oli joku Jantunen täällä sitä hakemassa. Mutta ei se sitten mennyt sen luo…

– Unohtakaa Jantuset ja kertokaa, milloin näitte viimeksi Ketolan. Ja onko teillä tietoa, missä hän voisi olla?

 

Kirkkopuistossa kirkon lähellä on myös kauppias Johann Sederholmin (1722-1805) hautakappeli. Hän on helsinkiläisille tuttu kaupungin vanhimman säilyneen talon omistajana. Sederholmin arkku oli alunperin Ulrika Eleonoran kirkon hautuumaalla nykyisen Senaatintorin paikalla. Kun kirkko ja hautuumaa purettiin torin tieltä 1827, Sederholm sai kunnian ainoana vainajana tulla siirretyksi uuden kirkon hautausmaalle. Niin tärkeä henkilö hän oli, että sai muhkean kappelin. Sekin on Engelin työtä.

Sederholmin kappeli. Kuva Mika Peltonen, Helsingin kaupunginmuseo.

Romaanissa Yön sydän on jäätä Björk seisoskelee talvisäässä kappelin vieressä, koska häntä kiinnostaa vastapäinen Yrjönkatu 11:n rakennus. Siellä asuu Armas Luukko, joka kuuluu isänmaalliseen salaseuraan nimeltä ”Valaveljet”. Björk aikoo varjostaa häntä siinä toivossa, että pääsisi siten mystisen Uno Kessin jäljille.

Yrjönkatu 11. Kuva Olof Sundström 1929. Helsingin kaupunginmuseo.

Björk asettui kappelin nurkalle, nosti kauluksensa pystyyn ja katsoi valoa ikkunassa kadun toisella puolella. Ihmisiä kulki nopein askelin puiston halki. Oli vielä liian kylmä istua penkillä. Jonkin aikaa Björk vain seisoskeli, sitten hän otti muistikirjan povitaskustaan ja alkoi selata ja täydentää sitä. Kauppatieteen opiskelija. Suvulla rahaa. Luukko oli kertonut olevansa kotoisin Siikaisista. Keitähän olivat sen sukulaiset? Tilanomistajia varmaan. Björkin äidin suku oli maalta, mutta ei erityisen varakas. Ei ollut tiluksia, pari peltoa vain. Björkin äidin isä oli ollut kanttori ja äidin äiti kyläkoulun opettaja.

Björk ajatteli ja kirjoitti. Aina välillä hän nosti katseensa ikkunaan.

Kului tunti ja vähän toista. Kaihdin vedettiin kokonaan alas, mutta valo paloi edelleen. Björk oli liikuskellut lämpimikseen, kiertänyt kappelin myötä- ja vastapäivään, vaeltanut puiston keskelle ja takaisin ja muistellut aikaa, jolloin hän oli ollut lumisotasilla tässä puistossa ja piiloutunut 1700-luvun ruton uhrien kolkkojen, harmaiden hautapaasien taakse.

 

Vanhan kirkon puisto lumipyryssä. Kuva Jalmari Aarnio 1961, Helsingin kaupunginmuseo.

Kun puiston Yrjönkadun puoleisen kulman remontti valmistuu, on taas mahdollista nauttia kuljeskelusta Vanhan puiston liepeillä. Puistoon sopii päättää tämänkertainen kierros. Se on minulle mieleinen paikka. Ehkä näen sieluni silmin siellä veljeni 1950-luvun talvisäässä rakentamassa lumilinnaa.

Talvisia leikkejä kirkkopuistossa 1950-luvulla. Kuva Pekka Kyytinen, Museovirasto.

 

Viisivuotias veljeni suksilla, ei tosin Kirkkopuistossa, vaan Vihdin mummolassa.

Björkin Punavuori ja Kamppi osa 1

 

Viime viikon torstai oli Taiteiden yö, ja joukko salapoliisi Björkin maailman ja Helsingin historian ystäviä teki kanssani pienen kierroksen Punavuoren ja Kampin kaupunginosissa. Kuljimme katsomassa taloja ja kortteleita, jotka liittyivät Björk-romaaneihin, ja matkan ratoksi luin otteita kirjoista. Akustisena apunani oli soma pikku megafoni, niin että minun ei tarvinnut kilpailla kadun muiden äänten kanssa. Tosin kapistus sai minut välillä tuntemaan itseni agitaattoriksi.

Niille, jotka eivät kierrokselle päässeet, lupasin antaa blogissa kuvauksen torstain retkestä. Koska aikaa oli vain tunti, teimme vaihtoehtoisista kierroksista lyhemmän. Pitemmän kierroksen kohteet esittelen blogikirjoituksen osassa 2.

Matkaan lähdemme Otavan kirjakaupasta Otavan talosta eli osoitteesta Uudenmaankatu 10-12. Muhkea kivikolossi on rakennettu 1906 ja se oli siis paikallaan jo Björkin aikana. Kuljemme kohti Annankatua ja käännymme vasemmalle. Seuraava poikkikatu on Iso-Roobertinkatu, jolla liikkumista on tänä kesänä haitannut katuremontti. Numero 16:ssa asui 1920-luvun alussa Björkin ystävä, Helsingin poliisin rikososaston ylikonstaapeli Martti Ekman. Silloin kadulla oli paljon puutaloja. Niissä asui enimmäkseen vähävaraista väkeä vaatimattomissa tiloissa. Yön sydän on jäätä, s. 146:

Martti kattoi pöytään kahvikupit, maitoa, ruislimppua, juustoa ja puolikkaan lihaista makkaraa. Suolaista voitakin oli iso puupytyllinen, Martti sai sitä sekä kananmunia, kinkkua ja makkaraa sisarensa ja lankonsa tilalta Hollolasta. Martti söi paremmin kuin hän, mutta asui huonommin. Martilla oli vain yksi huone, jonka perällä oli puuhella ja ruokakomero, ja ainoan ikkunan edessä pöytä ja tuoli. Hellaa ja komeroa vastapäätä oli vanha nojatuoli ja sen vieressä matala kirjakaappi. Martti nukkui pienessä alkovissa, jonka edessä oli punavalkoraidallinen kretonkiverho, ja kantoi veden pumppukaivosta pihalta, jossa oli myös käymälä. Vähät vaatteet olivat naulakossa tai komuutin vieressä puuarkussa, jolla saattoi myös istua. – Mutta mitä muuta minä tarvitsisin, yksinäinen mies, ja palkka riittää hyvin vuokraan, oli Martti sanonut.

Iso-Roobertinkatu 14 ja 16 nykyään. Numero 16 on vuodelta 1934.

Vanhoja puutaloja Iso-Roobertinkadulla. Kuva Signe Brander 1909. Helsingin kaupunginmuseo.

Kompuroimme soraista Iso-Roobertinkatua Fredrikinkadulle, joka tunnetaan nykyään persoonallisista pikku putiikeistaan. Se on pitkä ja sen varrelle on jäänyt monia vanhoja hienoja rakennuksia. Vanhempani asuivat nuorena parina siinä osassa katua, joka on lähellä Vanhan Kirkon puistoa. Kirkkopuisto oli isoveljeni leikkipaikka. Nyt olemme menossa toiseen suuntaan. Johanneksenpuiston pohjoispuoli on Punavuoren vanha sydän, jossa on ennen ollut pikkumökkejä turvekattoineen. Täällä kohosivat punaiset graniittikalliot, jotka antoivat kaupunginosalle sen nimen.

Ohitamme Ratakadun, jonka itäpäähän jää Punavuoren ”parempi puolisko”. Sieltä löytyvät monet komeat kivitalot, mm. entinen Suojelupoliisin talo, Norssi ja Cygnaeuksen kansakoulu.

Ratakatu. Oikealla no 12, jossa Björkin aikana majaili Suojelupoliisin edeltäjä, Etsivä Keskuspoliisi.

Fredrikinkadun länsipuoli oli Björkin aikaan puolestaan puutalovaltainen. Kadut ulottuivat Hietalahden sataman teollisuualueelle. Tällä puolen asusti paljon työväkeä, ja poliisin kartoissa alue oli mustanaan salakapakoita ja kumouksellisen toiminnan pesäkkeitä. Kun pimeys laskeutui kaupunkiin, vossikat alkoivat ajaa ”hienolta” puolelta ”huonolle”, kun herrat kaipasivat kurkun kostuketta ja rahalla maksettua rakkautta.

Fredrikinkatu 14, 1890-luvulta.

Fredrikinkatu 14:ssa on romaanissa Käärmeitten kesä salaperäisen Uuden Verson Liiton kokoustila. Björk joutuu seuran kanssa tekemisiin tutkiessaan leskirouva Jegoroffin kuolemaa. Seuran kokouksissa hän saa kuulla esitelmiä ilmasta uutettavasta sähköstä ja uudesta uljaasta ihmisrodusta ja nauttia kasvispitoisia juomia, joiden vaikutus voi olla varsin yllättävä. Talo on nykyään lähes samannäköinen kuin Björkin astuessa sen rappukäytävään.

Kasimir Nymanin Björkille antamassa paperissa oli osoitteena Fredrikinkatu 14 B. Numero 14 oli kaunis korkea kivitalo Fredrikinkadun ja Merimieskadun kulmassa. Puutalokorttelissa ei ollut sen lisäksi kuin kaksi uutta rakennusta, Panttilainakonttori ja Törmän talo, jossa asui käsityöläisiä. B-rappu oli vaatimattomampi kuin A-rappu, jossa Björk oli joskus asioinut. Kapeasta, lyhyestä eteisestä johtivat portaat ensimmäiselle tasanteelle. Porraskäytävä oli koruton ja kaidekin pelkkä metalliputki. Tarkempaa numeroa ei ollut lapussa mainittu, joten Björk nousi portaita ja tarkasti jokaisen oven nimikilven. Toiseksi ylimmällä tasanteella seisoi kuitenkin vihertävän ruskeaan sarkatakkiin pukeutunut mies puoliksi avoimen oven vieressä ja katsoi Björkiä odottavasti.

 

Käännymme takaisin ja palaamme Fredrikinkatua Pelikaanin kortteliin, jossa katua reunustaa kaksi lähes samanikäistä suurta kivitaloa aivan 1900-luvun alusta. Romaanissa Koston kukat on Fredrikinkadun ja Uudenmaankadun risteyksen talossa ”Herra Ibdrahimin turkisliike”. Björk ottaa sivutyönään ratkaistavakseen murron, joka on tehty liikkeeseen. Tämän talon vieressä Uudenmaankadulla sijaitsi 1800-luvun puolivälissä yksi Antipoffin pahamaineisista vuokrakasarmeista, ”Suuri Bastilji”, jossa oli useita satoja asukkaita ja tusinan verran salakapakoita. Puukolossi revittiin ja sen tilalle rakennettiin 1891 hieno kivitalo.

Fredrikinkatu 20.

Fredrikinkatu 22 – Uudenmaankatu 32.

Syötyään Björk hyppäsi raitiovaunuun ja ajoi Punavuoreen. Uudenmaankadun kulmassa hän näki suuren kyltin, johon oli mustalle pohjalle kirjoitettu kultaisin kirjaimin ”F. Ibdrahim”. Sen alla oli kapeampi kyltti, joka ruotsiksi, suomeksi ja venäjäksi kertoi liikkeessä olevan kaupan turkiksia ja nahkaa sekä paloina että päällysvaatteiksi räätälöityinä. Ikkunaan oli levitelty erilaisia turkiksia, sysimustia, tumman ja punertavan ruskeita, harmaansävyisiä ja lumenvalkoisia, paksuja ja karheita, pörröisiä ja untuvaisia. Björkin olisi tehnyt mieli kaivautua ja kääriytyä niihin, koska sää oli niin kostea ja kolea.

 

Kun Fredrikinkatua kulkee eteenpäin, tulee seuraavaksi vastaan Bulevardi. Kadun toisella puolen numerossa 11 asui Björkin isotäti Dagmar, jolla oli ratkaiseva rooli Björkin saattamisessa takaisin suvun aatelisen haaran piiriin. Komeat kivitalot ilmestyivät 1900-luvun alussa kortteliin, johon aikaisemmin oli ulottunut Vanhan kirkon hautausmaa. Viereisessä numerossa 9 on ollut alusta asti Ekbergin leipomoliike. Samassa talossa on Naisasialiitto Unioni pitänyt kokouksiaan. Romaanin Yön sydän on jäätä luvussa 2 Björk on saanut odottamatta kutsun isotädin syntymäpäiville, ja hän jonottaa eteisessä pääsyä onnittelemaan.

Björk katseli kuvajaistaan kookkaasta, ovaalinmuotoisesta peilistä, jonka reunoilla messingistä taotut linnut risteilivät lehtevien messinkioksien seassa pidellen nokassaan suuria messinkiruusuja.

Peili oli väärässä paikassa kapeassa eteiskäytävässä, jossa se heijasti vain vastapäisen seinän. Se olisi kuulunut suureen, avaraan saliin, jossa tanssivat parit kieppuivat perhosten tavoin ympäri helmat ja takinliepeet liehuen. Mutta tuskinpa isotäti Dagmarin huoneustosta löytyisi sellaista salia. Axelskiöldien vauraus ei yltänyt ruhtinaallisiin mittoihin, vaikka äiti tahtoi niin kuvitella.

Björkin kannalta peili palveli kyllä tarkoitustaan. Se näytti hänet päästä varpaisiin.

Hän piti näkemästään.

Bulevardi 11.

Käännymme Bulevardille. Seuraava kohde on sen numero 23 eli Aleksanterin teatteri. Talo rakennettiin 1870-luvun lopussa venäläisen varuskunnan teatteriksi, ja vuonna 1919 siitä tuli Suomalaisen oopperan koti. Koston kukat -romaanin tapahtumat sijoittuvat sen ympärille. (Ks. blogikirjoitus ”Oopperakuvia”.) Romaanissa Carmen-ooppera päättyy tragediaan, kun nuori lupaava sopraano ei enää nousekaan vastaanottamaan suosionosoituksia. Talo on aina ollut pieni ja ahdas, vaikka kaunis ja tunnelmallinen. Kun Martti Ekman saapuu selvittämään rikosta, häntä kohtaa järkytys: epäiltyjä on valtava määrä. Katsomossa on istunut 700 henkeä ja kuten oopperan johtaja Fazer selittää, henkilökuntaakin on paljon.

Björk kiitti ja juoksi Martin perään. Tämä oli tavannut johtaja Fazerin, joka pyyhki suurella nenäliinalla hikeä otsaltaan.

– Keitä teillä on talossa nyt henkilökuntaa? kysyi Martti.

Johtaja pyöritteli päätään. – Täysi miehitys. Esiintyjät, siis laulajat ja kuoro ja muutama tanssija sen päälle, ja kaupunginorkesteri ja orkesterin johtaja. Miesten ja naisten pukijat ja maskeeraajat, yksi ompelijoista siltä varalta, että vaate menee rikki esityksen aikana, ja sitten valaistusmestari, näyttämömestari ja näyttämömiehet, joiden työ on esiripun avaus ja sulkeminen, kulissien siirto ja pystyttäminen ja muutkin mekanismit. Ja ketäs vielä… niin tietysti, ovimiehet, vaatevahdit, lippujen vastaanottajat. Talonmies ja hänen apulaisensa. Ja ravintolan pitäjä ja tarjoilijat.

Martti haroi oljenvärisiä hiuksiaan niskasta. – Ei voi olla. Mahdoton määrä porukkaa.

 

Ooppera on tämänkertaisen kierroksen läntisellä rajalla. Matkaa jatketaan pitkin Albertinkatua. Eerikinkadun kulmassa pysähdytään. Nyt ei ole aikaa mennä itse kohteeseen, joka on ”Kasimir Nymanin parturiliike” Eerikinkatu 46:ssa, mutta tahdon kuitenkin lukea siihen liittyvän herkullisen palasen romaanista Käärmeitten kesä. Numero 46 on lähes ennallaan ja kuinka ollakaan, siinä on oikeasti ollut kampaamoalan liikkeitä. Kasimir Nyman on Uuden Verson Liiton nyrkkeilyä harrastava sihteeri, ja tutustuakseen häneen Björk uskaltautuu istumaan parturin tuoliin.

Eerikinkatu 46.

– Tässä ammatissa näkee selvät — selvät yhtenevyydet hiusten runsauden ja ihmisen älyn välillä, sanoi parturi ja klipsutti saksiaan Björkin oikean korvan juuressa, mikä sai Björkin hiukan levottomaksi.

– Valmista tuli, sanoi viereisen asiakkaan partaa leikellyt nuori mies ja kuori pois valkoisen suojakaavun.

– Kiitos, sanoi partainen mies ja katseli itseään peilistä oikealta ja vasemmalta. Sitten hän kääntyi tuijottamaan Björkiä palvelevaa parturia, hipaisi paljasta päälakeaan ja sanoi: – Mitenkäs te selitätte sen, että kaljua päätä on pidetty yleisesti todisteena syvällisestä ajattelusta? Ajatelkaa esimerkiksi kreikkalaisia filosoofeja.

– En kiellä hiuksettomien päiden arvoa, mutta uskoisin — että monet tapaukset voi laskea ylenmääräisen aivojen rasituksen ilmentymiksi, sanoi parturi, pöyhi Björkin hiuksia ja tarkasti työnsä jälkeä. – On valvottu kaiket yöt ja lyöty laimin muu — muu terveys, ja aivot ovat kuumenneet niin kuin liiaksi rasitettu höyrykone. Silloin hiusten juuret palavat ja tukka — tukka putoaa pois.

– Tosiaankin, sanoi Björk, salaisesti huvittuneena. – Suurinta viisautta on kehittää tasapuolisesti henkeä ja ruumista.

– Näin on, sanoi parturi ja alkoi sekoittaa partavaahtoa kupissa.

Partainen asiakas tuhahti ja nousi seisomaan. – Paljonko?

– Kahdeksan markkaa, sanoi nuori mies.

– Hintanne ovat nousseet, sanoi partainen mies.

 

Matka jatkuu taloon, joka liittyy saman romaanin loppupuoliskoon. Kasimir Nyman on saanut selville, että Björk ei olekaan ihanteellinen totuuden etsijä vaan nuuskija, ja hyökkää hänen kimppuunsa. Björk muistaa lapsuudestaan, että Eerikinkatu 22:n läpi kulkee käytävä Vladimirinkatu ( = Kalevankatu) 29:ään ja käyttää sitä hyväkseen. Läpikulkukäytävä on ollut olemassa jo 1800-luvulta alkaen, vaikka talot sen ympärillä ovat vaihtuneet.

Yhdyskäytävässä.

Björk oli nyrkkeillyt vain hiukan, koska hänestä ei ollut mukava lyödä käsillään ihmisiä. Miekkailu oli sen sijaan hänelle tuttu laji. Siinä olivat tärkeitä ketterät jalat ja kyky tietää ennalta toisen liikkeet, niin että osasi väistää hyökkäykset ja mennä läpi kohdasta, jonka toinen oli jättänyt suojaamatta. Hänellä ei ollut kättä pitempää, joten hän keskittyi väistämään ja hyppeli Nymanin ympärillä kuin tanssija. Se suututti parturia kovasti. – Pelkuri, Nyman ähisi, kun hänen lyöntinsä kohtasivat vain tyhjää. – Tulkaa ja tapelkaa, älkääkä koko ajan juosko pakoon.

– Hyvä ajatus, sanoi Björk, kääntyi ja otti jalat alleen. Hän juoksi takaisinpäin Eerikinkadulle ja numero 22:n kohdalle, juuri sen, josta johti lapsuuden tuttu pakoreitti Vladimirinkadulle, ja syöksyi käytävään. Nyman oli lähtenyt hänen peräänsä, mutta raskastekoisempana juoksi hitaammin ja oli ehtinyt vasta käytävän suulle, kun hän oli jo sen päässä ja kaarsi Vladimirinkadulle. Häntä pysähdyttiin katsomaan, ja hän huikkasi ohimennessään, että hullu mies ajaa takaa ja tahtoo tappaa, ja jatkoi matkaa katua alas.

 

Kalevankadulla käännymme vasemmalle ja nousemme mäkeä ylös sen korkeimpaan kohtaan. Siellä numerossa 19 asui Björk ollessaan toisella kymmenellä. Rööperin jengejä vastaan Björkillä oli suojelijanaan vahva ja isokokoinen Martti-ystävä. Talo 19 on vuodelta 1889 ja siinä on toiminut talonmiehenä Mika Waltarin isoisä Kustaa Helenius. Luen romaanista Yön sydän on jäätä otteen, jossa Björk ja Martti kuljettavat takavarikoitua pirtulastia kadun numeroon 30.

Matka jalkaisin ja hevosta taluttaen kaupungin halki kesti lähes tunnin ja yö oli kääntynyt vaaleammaksi, kun he saapuivat vaunujen kanssa Oxygenolin tehtaan eteen Vladimirinkatu kolmeenkymmeneen. Talon kellarissa säilytettiin poliisin takavarikoimia väkijuomia. Sana oli kulkenut pääpoliisikamarilla päivystäville ja kaksi konstaapelia oli heitä vastassa. Ne saivat kantaa pirtukanisterit kellariin. Martti jäi valvomaan operaatiota.

Björk puolestaan vaelsi takkeineen Vladimirinkatua pitkin takaisin Heikinkatua kohti, ylös jyrkkää rinnettä, jota hän oli laskenut kelkalla isoveljensä Tapanin ja pikkuveljensä Uskon kanssa Albertinkadulle asti ja jäisellä kelillä pitemmällekin, sen jälkeen kun isä ja hyvät ajat olivat palanneet ja he olivat muuttaneet makkiämpäreiden kadulta tänne, mäen laelle, siistiin, mukavaan kivitaloon, jossa Usko ja äiti ja Ester-serkku yhä asuivat. Hän kulki ohi entisen kotinsa, josta katu kääntyi taas alaspäin, ohi Wulffin paperikaupan, Reaalilyseon ja Suomalaisen yhteiskoulun, kunnes pääsi Läntiselle Heikinkadulle.

Primulan kahvilassa sytyteltiin jo valoja.

 

Kalevankatu 19.

Seuraavasta kadunkulmasta käännytään vasemmalle ja pian olemme jälleen Eerikinkadulla. Tämä katu päättyy idässä Yrjönkatuun, ja seisahdumme samaan kulmaukseen, josta pistoolimies ampui Björkiä romaanissa Yön sydän on jäätä. Siinä on ollut pitkään Sisustus-Nalle -niminen liike. Hyökkäyksen sattuessa Björk oli kulkemassa pitkin Yrjönkatua, ja hän joutui suojautumaan numeron 27 porttikäytävään.

Kun hän oli sivuuttamassa työntökärryjä, kuului oikealta vaimea pamahdus kuin shampanjapullon korkki olisi avattu ja heti perään kova napsahdus aivan hänen vieressään. Hän heräsi silmänräpäyksessä horteestaan. Mitä — mitä? Jokin oli osunut kärryihin. Salamana hän heittäytyi kyyryyn. Pam! Phiuuu. Tsak. Tällä kertaa osui seinään.

Joku ampui —

Joku ampui häntä.

Päänahka ja jäsenet kylminä hän perääntyi niin sukkelasti kuin pystyi, kumarassa vaunujen taakse ja sieltä lähimpään porttikäytävään, jonka pimeään reunaan hän litistyi suojaan. Mistä ammuttiin? Oikealta, kadun toiselta puolelta. Ylhäältä, alhaalta? Täytyy nähdä, tietää. Muuten ei pääse pakoon. Hän veti äkkinäisin kouristuksin henkeä, pakotti sitten itsensä äänettömäksi. Liikkumattomaksi. Osaksi kiveä, sen harmautta. Jäniksen puolustus. Niin kuin Berliinissä.

Nyt hän kuuli. Kuuli kun tiesi mitä piti kuulla. Hän kuuli kenkien liikkeen kadun kiveystä vasten, ja hengityksen. Raskaan hengityksen. Ampuja oli hänen tasollaan, mutta ei kovin likellä vaan kahden- kolmenkymmenen metrin päässä. Hän ei ollut nähnyt ketään, joten ampuja oli vaaninut sivukadulla, Eerikinkadulla.

 

Kukon monikulmaisella korttelilla on jännittävä historia. Korttelin vanhimmissa taloissa on asunut Aleksis Kivi, ja siellä on 1880 ollut Helsingin ensimmäinen puhelinyhteys. Yleisradion ensimmäinen studio oli Simonkadun puolella numero 6:ssa. Mannerheimintien ja Simonkadun puolelle korttelia alettiin puuhata Forumin liikekeskusta alunperin tilapäiseksi rakennelmaksi vuoden 1940 olympialaisia varten. Sen täysi nimi on muuten Forum Henrici Henrik Ylikankaan mukaan. Ylikangas oli Mercatorin kirjapainon toimitusjohtaja. Forum valmistui sitten vuonna 1952, kun kisat viimein pidettiin. Keskusta on uusittu ja laajennettu useaan kertaan.

Amos Andersonin taideyhdistys on omistanut vastakkaisen puolen korttelista. Anderson oli Hufvudstadsbladetin omistaja ja Ylikankaan ystävä. Hänen 1913 rakennettu kotinsa oli mainitussa numerossa 27. Siinä on toiminut pitkään museo. Ennen Andersonin talon rakentamista paikalla oli puutalo, jossa kerrotaan kummitusten rellestäneen ja heitelleen huonekaluja ja tavaroita. Maan ensimmäinen uimahalli valmistui puolestaan mutkan taa numeroon 21 vuonna 1928.

Yrjönkatua, oikealla Kukon korttelia.

Yrjönkatu 27.

Sitten on aika kiittää kierroksen osanottajia ja kustannustoimittajaani Aleksi Pöyryä, joka on ollut mukana ja ottanut meistä valokuvia — megafonin, kartan ja paperiluntan kanssa se olisi ollut itselleni aika vaikeaa. Lähdemme kohti Suomalaista kirjakauppaa, jossa hän päättää urakan haastattelemalla minua. Kukon korttelissa on useita läpikulkureittejä. Korttelin taustatekijöiden nimet ovat säilyneet niissäkin. Amoksenkujaa pääsee Kukontorille ja sieltä Mercatorinkujan portaita suoraan alas Mannerheimintielle.

 

Akateeminen nainen aloittaa syksyn työt

 

Oppineet naiset pelaavat lautapeliä renessanssiajan Italiassa. Arcon linnan muraaleja.

Blogi ja sen pitäjä palaavat kesälomalta raikkaina ja virkistyneinä. Tosin luovan työn tekijä ei ole koskaan kaukana töistään. Kerään koko ajan ideoita muistiin ja kehittelen niitä, vaikka tiedän, että niiden toteuttamiseen tarvittaisiin huoneellinen, ellei peräti kerrostalon mitta ihmisiä. Kesällä olen punonut myös ensi toukokuussa ilmestyvän Björk-kirjan juonta, kirjoittanut romaania, joka tupsahtaa painosta jo helmikuussa, ja puuhaillut pienempien kirjoitustöiden parissa.

 

 

Näistä pienemmistä töistä ensimmäisenä näytille tulee Helsingin yliopistomuseon historiallinen kuvaelma, jota olen talven mittaan kehrännyt kokoon työnimellä Äidistä tyttäreen. Se kertoo kolmessa näytöksessä, miten naisten opiskelu on muuttunut Helsingin yliopistossa 1800-luvun lopulta 1950-luvulle. Aatteet, asenteet ja faktat tulevat eläviksi, kun kolmen peräkkäisen sukupolven tyttäret lähtevät akateemiselle opintielle perinteiden, lakien, haaveiden ja pelkojen ristitulessa.

 

Sanna-Mari Niemi ja Krista Putkonen-Örn 1900-luvun alun kostyymeissa.

Dialogisarjan aloittavat kotiäiti Ada ja hänen tyttärensä Aino, josta on tullut suvun ensimmäinen naisylioppilas vuonna 1901. Tuolloin esteet naisen opintojen tiellä olivat yhä korkeat. Sitten Aino kohtaa tyttärensä Annin ylioppilaana, ja eletään 1920-luvun puoliväliä. Viimeisessä näytöksessä moderni aika tekee 1950-luvulla läpimurtoa myös pukeutumisen kautta, kun Annin tytär Aila puhuu omista haaveistaan ja koettaa nostaa äitinsä itsetuntoa.

 

Tytär haastaa äidin kertomalla, että aikoo yliopistoon. Harjoituskuva.

Miten vallata akateemiset linnakkeet, joita ovat hallinneet vain miehet? Kysymys on pitkään ollut tosiaankin vallasta: tiedon haltijoilla on valtaa ja auktoriteettia, joten sen tavoittelua on pidetty naisille sekä sopimattomana että luonnottomana. Vanhanmallisessa perheessä isä tiesi kaiken ja määräsi kaikesta, myös tyttären opiskelusta. Naisen ei sopinut tietojaan esitellä, ne rasittivat hänen pikku aivojaan ja johdattivat niitä kauemmas hänen todellisesta tehtävästään, eli kodin ja perheen hoidosta. Toisena punaisena lankana kuvaelmassa kulkeekin perheen ja uran yhteen sovittaminen, josta nouseva syyllisyys hidastaa naisten tekemisiä ja asettaa heille rajoja kuin näkymätön kahle.

 

1920-luvun nuori nainen tähtää korkealle. Harjoituskuva.

Kevään mittaan olen kehitellyt ja hionut dialogisarjan käsikirjoitusta yhdessä museon näyttelypäällikko Pia Vuorikosken ja äitiä ja tytärtä näyttelevien Krista Putkonen-Örnin ja Sanna-Mari Niemen kanssa. Krista, joka on ammatiltaan näyttelijä, on myös ohjannut näytelmän, ja Sanna-Mari hyödyntää roolissa tekeillä olevaa väitöskirjaansa, joka käsittelee draaman soveltamista museopedagogiikassa.

 

Krista Putkonen-Örn ja Sanna-Mari Niemi pukuharjoituksissa. Kuva Timo Huvilinna / Helsingin yliopistomuseo.

Toissapäivänä olimme päässeet niin pitkälle, että harjoitukset voitiin pitää näyttämöpuvuissa, ja huomenna Taiteiden yön yhteydessä pidetään harjoitukset, jotka ovat yleisölle avoimet. Tervetuloa siis seuraamaan niitä torstaina 24.8. kello 17 Yliopistomuseoon, joka on Helsingin yliopiston Fabianinkadun puolelta sisään tullessa kolmannessa kerroksessa.

 

Sanna-Mari Niemi ja Krista Putkonen-Örn, 1920-luvun tytär ja äiti. Kuva Timo Huvilinna / Helsingin yliopistomuseo.

Myöhemmin syksyllä alkavat varsinaiset näytökset. Tässä linkissä on tietoa niistä ja myös näytelmän taustasta. HUOM! Varsinaiset näytökset alkavat klo 18. Itsekin kierrätän ajankohtaista infoa blogissani ja kirjailijasivullani Facebookissa. Kannattaa näytöksen yhteydessä ja muutenkin tutustua Yliopistomuseon pysyvään näyttelyyn Ajattelun voimaa. Se kertoo tarinaa paitsi Helsingin yliopistosta, myös sivistyksen ja koulutuksen historiasta. Näille peruskiville on rakennettu satavuotias Suomemme.