Viime viikon torstai oli Taiteiden yö, ja joukko salapoliisi Björkin maailman ja Helsingin historian ystäviä teki kanssani pienen kierroksen Punavuoren ja Kampin kaupunginosissa. Kuljimme katsomassa taloja ja kortteleita, jotka liittyivät Björk-romaaneihin, ja matkan ratoksi luin otteita kirjoista. Akustisena apunani oli soma pikku megafoni, niin että minun ei tarvinnut kilpailla kadun muiden äänten kanssa. Tosin kapistus sai minut välillä tuntemaan itseni agitaattoriksi.

Niille, jotka eivät kierrokselle päässeet, lupasin antaa blogissa kuvauksen torstain retkestä. Koska aikaa oli vain tunti, teimme vaihtoehtoisista kierroksista lyhemmän. Pitemmän kierroksen kohteet esittelen blogikirjoituksen osassa 2.

Matkaan lähdemme Otavan kirjakaupasta Otavan talosta eli osoitteesta Uudenmaankatu 10-12. Muhkea kivikolossi on rakennettu 1906 ja se oli siis paikallaan jo Björkin aikana. Kuljemme kohti Annankatua ja käännymme vasemmalle. Seuraava poikkikatu on Iso-Roobertinkatu, jolla liikkumista on tänä kesänä haitannut katuremontti. Numero 16:ssa asui 1920-luvun alussa Björkin ystävä, Helsingin poliisin rikososaston ylikonstaapeli Martti Ekman. Silloin kadulla oli paljon puutaloja. Niissä asui enimmäkseen vähävaraista väkeä vaatimattomissa tiloissa. Yön sydän on jäätä, s. 146:

Martti kattoi pöytään kahvikupit, maitoa, ruislimppua, juustoa ja puolikkaan lihaista makkaraa. Suolaista voitakin oli iso puupytyllinen, Martti sai sitä sekä kananmunia, kinkkua ja makkaraa sisarensa ja lankonsa tilalta Hollolasta. Martti söi paremmin kuin hän, mutta asui huonommin. Martilla oli vain yksi huone, jonka perällä oli puuhella ja ruokakomero, ja ainoan ikkunan edessä pöytä ja tuoli. Hellaa ja komeroa vastapäätä oli vanha nojatuoli ja sen vieressä matala kirjakaappi. Martti nukkui pienessä alkovissa, jonka edessä oli punavalkoraidallinen kretonkiverho, ja kantoi veden pumppukaivosta pihalta, jossa oli myös käymälä. Vähät vaatteet olivat naulakossa tai komuutin vieressä puuarkussa, jolla saattoi myös istua. – Mutta mitä muuta minä tarvitsisin, yksinäinen mies, ja palkka riittää hyvin vuokraan, oli Martti sanonut.

Iso-Roobertinkatu 14 ja 16 nykyään. Numero 16 on vuodelta 1934.

Vanhoja puutaloja Iso-Roobertinkadulla. Kuva Signe Brander 1909. Helsingin kaupunginmuseo.

Kompuroimme soraista Iso-Roobertinkatua Fredrikinkadulle, joka tunnetaan nykyään persoonallisista pikku putiikeistaan. Se on pitkä ja sen varrelle on jäänyt monia vanhoja hienoja rakennuksia. Vanhempani asuivat nuorena parina siinä osassa katua, joka on lähellä Vanhan Kirkon puistoa. Kirkkopuisto oli isoveljeni leikkipaikka. Nyt olemme menossa toiseen suuntaan. Johanneksenpuiston pohjoispuoli on Punavuoren vanha sydän, jossa on ennen ollut pikkumökkejä turvekattoineen. Täällä kohosivat punaiset graniittikalliot, jotka antoivat kaupunginosalle sen nimen.

Ohitamme Ratakadun, jonka itäpäähän jää Punavuoren ”parempi puolisko”. Sieltä löytyvät monet komeat kivitalot, mm. entinen Suojelupoliisin talo, Norssi ja Cygnaeuksen kansakoulu.

Ratakatu. Oikealla no 12, jossa Björkin aikana majaili Suojelupoliisin edeltäjä, Etsivä Keskuspoliisi.

Fredrikinkadun länsipuoli oli Björkin aikaan puolestaan puutalovaltainen. Kadut ulottuivat Hietalahden sataman teollisuualueelle. Tällä puolen asusti paljon työväkeä, ja poliisin kartoissa alue oli mustanaan salakapakoita ja kumouksellisen toiminnan pesäkkeitä. Kun pimeys laskeutui kaupunkiin, vossikat alkoivat ajaa ”hienolta” puolelta ”huonolle”, kun herrat kaipasivat kurkun kostuketta ja rahalla maksettua rakkautta.

Fredrikinkatu 14, 1890-luvulta.

Fredrikinkatu 14:ssa on romaanissa Käärmeitten kesä salaperäisen Uuden Verson Liiton kokoustila. Björk joutuu seuran kanssa tekemisiin tutkiessaan leskirouva Jegoroffin kuolemaa. Seuran kokouksissa hän saa kuulla esitelmiä ilmasta uutettavasta sähköstä ja uudesta uljaasta ihmisrodusta ja nauttia kasvispitoisia juomia, joiden vaikutus voi olla varsin yllättävä. Talo on nykyään lähes samannäköinen kuin Björkin astuessa sen rappukäytävään.

Kasimir Nymanin Björkille antamassa paperissa oli osoitteena Fredrikinkatu 14 B. Numero 14 oli kaunis korkea kivitalo Fredrikinkadun ja Merimieskadun kulmassa. Puutalokorttelissa ei ollut sen lisäksi kuin kaksi uutta rakennusta, Panttilainakonttori ja Törmän talo, jossa asui käsityöläisiä. B-rappu oli vaatimattomampi kuin A-rappu, jossa Björk oli joskus asioinut. Kapeasta, lyhyestä eteisestä johtivat portaat ensimmäiselle tasanteelle. Porraskäytävä oli koruton ja kaidekin pelkkä metalliputki. Tarkempaa numeroa ei ollut lapussa mainittu, joten Björk nousi portaita ja tarkasti jokaisen oven nimikilven. Toiseksi ylimmällä tasanteella seisoi kuitenkin vihertävän ruskeaan sarkatakkiin pukeutunut mies puoliksi avoimen oven vieressä ja katsoi Björkiä odottavasti.

 

Käännymme takaisin ja palaamme Fredrikinkatua Pelikaanin kortteliin, jossa katua reunustaa kaksi lähes samanikäistä suurta kivitaloa aivan 1900-luvun alusta. Romaanissa Koston kukat on Fredrikinkadun ja Uudenmaankadun risteyksen talossa ”Herra Ibdrahimin turkisliike”. Björk ottaa sivutyönään ratkaistavakseen murron, joka on tehty liikkeeseen. Tämän talon vieressä Uudenmaankadulla sijaitsi 1800-luvun puolivälissä yksi Antipoffin pahamaineisista vuokrakasarmeista, ”Suuri Bastilji”, jossa oli useita satoja asukkaita ja tusinan verran salakapakoita. Puukolossi revittiin ja sen tilalle rakennettiin 1891 hieno kivitalo.

Fredrikinkatu 20.

Fredrikinkatu 22 – Uudenmaankatu 32.

Syötyään Björk hyppäsi raitiovaunuun ja ajoi Punavuoreen. Uudenmaankadun kulmassa hän näki suuren kyltin, johon oli mustalle pohjalle kirjoitettu kultaisin kirjaimin ”F. Ibdrahim”. Sen alla oli kapeampi kyltti, joka ruotsiksi, suomeksi ja venäjäksi kertoi liikkeessä olevan kaupan turkiksia ja nahkaa sekä paloina että päällysvaatteiksi räätälöityinä. Ikkunaan oli levitelty erilaisia turkiksia, sysimustia, tumman ja punertavan ruskeita, harmaansävyisiä ja lumenvalkoisia, paksuja ja karheita, pörröisiä ja untuvaisia. Björkin olisi tehnyt mieli kaivautua ja kääriytyä niihin, koska sää oli niin kostea ja kolea.

 

Kun Fredrikinkatua kulkee eteenpäin, tulee seuraavaksi vastaan Bulevardi. Kadun toisella puolen numerossa 11 asui Björkin isotäti Dagmar, jolla oli ratkaiseva rooli Björkin saattamisessa takaisin suvun aatelisen haaran piiriin. Komeat kivitalot ilmestyivät 1900-luvun alussa kortteliin, johon aikaisemmin oli ulottunut Vanhan kirkon hautausmaa. Viereisessä numerossa 9 on ollut alusta asti Ekbergin leipomoliike. Samassa talossa on Naisasialiitto Unioni pitänyt kokouksiaan. Romaanin Yön sydän on jäätä luvussa 2 Björk on saanut odottamatta kutsun isotädin syntymäpäiville, ja hän jonottaa eteisessä pääsyä onnittelemaan.

Björk katseli kuvajaistaan kookkaasta, ovaalinmuotoisesta peilistä, jonka reunoilla messingistä taotut linnut risteilivät lehtevien messinkioksien seassa pidellen nokassaan suuria messinkiruusuja.

Peili oli väärässä paikassa kapeassa eteiskäytävässä, jossa se heijasti vain vastapäisen seinän. Se olisi kuulunut suureen, avaraan saliin, jossa tanssivat parit kieppuivat perhosten tavoin ympäri helmat ja takinliepeet liehuen. Mutta tuskinpa isotäti Dagmarin huoneustosta löytyisi sellaista salia. Axelskiöldien vauraus ei yltänyt ruhtinaallisiin mittoihin, vaikka äiti tahtoi niin kuvitella.

Björkin kannalta peili palveli kyllä tarkoitustaan. Se näytti hänet päästä varpaisiin.

Hän piti näkemästään.

Bulevardi 11.

Käännymme Bulevardille. Seuraava kohde on sen numero 23 eli Aleksanterin teatteri. Talo rakennettiin 1870-luvun lopussa venäläisen varuskunnan teatteriksi, ja vuonna 1919 siitä tuli Suomalaisen oopperan koti. Koston kukat -romaanin tapahtumat sijoittuvat sen ympärille. (Ks. blogikirjoitus ”Oopperakuvia”.) Romaanissa Carmen-ooppera päättyy tragediaan, kun nuori lupaava sopraano ei enää nousekaan vastaanottamaan suosionosoituksia. Talo on aina ollut pieni ja ahdas, vaikka kaunis ja tunnelmallinen. Kun Martti Ekman saapuu selvittämään rikosta, häntä kohtaa järkytys: epäiltyjä on valtava määrä. Katsomossa on istunut 700 henkeä ja kuten oopperan johtaja Fazer selittää, henkilökuntaakin on paljon.

Björk kiitti ja juoksi Martin perään. Tämä oli tavannut johtaja Fazerin, joka pyyhki suurella nenäliinalla hikeä otsaltaan.

– Keitä teillä on talossa nyt henkilökuntaa? kysyi Martti.

Johtaja pyöritteli päätään. – Täysi miehitys. Esiintyjät, siis laulajat ja kuoro ja muutama tanssija sen päälle, ja kaupunginorkesteri ja orkesterin johtaja. Miesten ja naisten pukijat ja maskeeraajat, yksi ompelijoista siltä varalta, että vaate menee rikki esityksen aikana, ja sitten valaistusmestari, näyttämömestari ja näyttämömiehet, joiden työ on esiripun avaus ja sulkeminen, kulissien siirto ja pystyttäminen ja muutkin mekanismit. Ja ketäs vielä… niin tietysti, ovimiehet, vaatevahdit, lippujen vastaanottajat. Talonmies ja hänen apulaisensa. Ja ravintolan pitäjä ja tarjoilijat.

Martti haroi oljenvärisiä hiuksiaan niskasta. – Ei voi olla. Mahdoton määrä porukkaa.

 

Ooppera on tämänkertaisen kierroksen läntisellä rajalla. Matkaa jatketaan pitkin Albertinkatua. Eerikinkadun kulmassa pysähdytään. Nyt ei ole aikaa mennä itse kohteeseen, joka on ”Kasimir Nymanin parturiliike” Eerikinkatu 46:ssa, mutta tahdon kuitenkin lukea siihen liittyvän herkullisen palasen romaanista Käärmeitten kesä. Numero 46 on lähes ennallaan ja kuinka ollakaan, siinä on oikeasti ollut kampaamoalan liikkeitä. Kasimir Nyman on Uuden Verson Liiton nyrkkeilyä harrastava sihteeri, ja tutustuakseen häneen Björk uskaltautuu istumaan parturin tuoliin.

Eerikinkatu 46.

– Tässä ammatissa näkee selvät — selvät yhtenevyydet hiusten runsauden ja ihmisen älyn välillä, sanoi parturi ja klipsutti saksiaan Björkin oikean korvan juuressa, mikä sai Björkin hiukan levottomaksi.

– Valmista tuli, sanoi viereisen asiakkaan partaa leikellyt nuori mies ja kuori pois valkoisen suojakaavun.

– Kiitos, sanoi partainen mies ja katseli itseään peilistä oikealta ja vasemmalta. Sitten hän kääntyi tuijottamaan Björkiä palvelevaa parturia, hipaisi paljasta päälakeaan ja sanoi: – Mitenkäs te selitätte sen, että kaljua päätä on pidetty yleisesti todisteena syvällisestä ajattelusta? Ajatelkaa esimerkiksi kreikkalaisia filosoofeja.

– En kiellä hiuksettomien päiden arvoa, mutta uskoisin — että monet tapaukset voi laskea ylenmääräisen aivojen rasituksen ilmentymiksi, sanoi parturi, pöyhi Björkin hiuksia ja tarkasti työnsä jälkeä. – On valvottu kaiket yöt ja lyöty laimin muu — muu terveys, ja aivot ovat kuumenneet niin kuin liiaksi rasitettu höyrykone. Silloin hiusten juuret palavat ja tukka — tukka putoaa pois.

– Tosiaankin, sanoi Björk, salaisesti huvittuneena. – Suurinta viisautta on kehittää tasapuolisesti henkeä ja ruumista.

– Näin on, sanoi parturi ja alkoi sekoittaa partavaahtoa kupissa.

Partainen asiakas tuhahti ja nousi seisomaan. – Paljonko?

– Kahdeksan markkaa, sanoi nuori mies.

– Hintanne ovat nousseet, sanoi partainen mies.

 

Matka jatkuu taloon, joka liittyy saman romaanin loppupuoliskoon. Kasimir Nyman on saanut selville, että Björk ei olekaan ihanteellinen totuuden etsijä vaan nuuskija, ja hyökkää hänen kimppuunsa. Björk muistaa lapsuudestaan, että Eerikinkatu 22:n läpi kulkee käytävä Vladimirinkatu ( = Kalevankatu) 29:ään ja käyttää sitä hyväkseen. Läpikulkukäytävä on ollut olemassa jo 1800-luvulta alkaen, vaikka talot sen ympärillä ovat vaihtuneet.

Yhdyskäytävässä.

Björk oli nyrkkeillyt vain hiukan, koska hänestä ei ollut mukava lyödä käsillään ihmisiä. Miekkailu oli sen sijaan hänelle tuttu laji. Siinä olivat tärkeitä ketterät jalat ja kyky tietää ennalta toisen liikkeet, niin että osasi väistää hyökkäykset ja mennä läpi kohdasta, jonka toinen oli jättänyt suojaamatta. Hänellä ei ollut kättä pitempää, joten hän keskittyi väistämään ja hyppeli Nymanin ympärillä kuin tanssija. Se suututti parturia kovasti. – Pelkuri, Nyman ähisi, kun hänen lyöntinsä kohtasivat vain tyhjää. – Tulkaa ja tapelkaa, älkääkä koko ajan juosko pakoon.

– Hyvä ajatus, sanoi Björk, kääntyi ja otti jalat alleen. Hän juoksi takaisinpäin Eerikinkadulle ja numero 22:n kohdalle, juuri sen, josta johti lapsuuden tuttu pakoreitti Vladimirinkadulle, ja syöksyi käytävään. Nyman oli lähtenyt hänen peräänsä, mutta raskastekoisempana juoksi hitaammin ja oli ehtinyt vasta käytävän suulle, kun hän oli jo sen päässä ja kaarsi Vladimirinkadulle. Häntä pysähdyttiin katsomaan, ja hän huikkasi ohimennessään, että hullu mies ajaa takaa ja tahtoo tappaa, ja jatkoi matkaa katua alas.

 

Kalevankadulla käännymme vasemmalle ja nousemme mäkeä ylös sen korkeimpaan kohtaan. Siellä numerossa 19 asui Björk ollessaan toisella kymmenellä. Rööperin jengejä vastaan Björkillä oli suojelijanaan vahva ja isokokoinen Martti-ystävä. Talo 19 on vuodelta 1889 ja siinä on toiminut talonmiehenä Mika Waltarin isoisä Kustaa Helenius. Luen romaanista Yön sydän on jäätä otteen, jossa Björk ja Martti kuljettavat takavarikoitua pirtulastia kadun numeroon 30.

Matka jalkaisin ja hevosta taluttaen kaupungin halki kesti lähes tunnin ja yö oli kääntynyt vaaleammaksi, kun he saapuivat vaunujen kanssa Oxygenolin tehtaan eteen Vladimirinkatu kolmeenkymmeneen. Talon kellarissa säilytettiin poliisin takavarikoimia väkijuomia. Sana oli kulkenut pääpoliisikamarilla päivystäville ja kaksi konstaapelia oli heitä vastassa. Ne saivat kantaa pirtukanisterit kellariin. Martti jäi valvomaan operaatiota.

Björk puolestaan vaelsi takkeineen Vladimirinkatua pitkin takaisin Heikinkatua kohti, ylös jyrkkää rinnettä, jota hän oli laskenut kelkalla isoveljensä Tapanin ja pikkuveljensä Uskon kanssa Albertinkadulle asti ja jäisellä kelillä pitemmällekin, sen jälkeen kun isä ja hyvät ajat olivat palanneet ja he olivat muuttaneet makkiämpäreiden kadulta tänne, mäen laelle, siistiin, mukavaan kivitaloon, jossa Usko ja äiti ja Ester-serkku yhä asuivat. Hän kulki ohi entisen kotinsa, josta katu kääntyi taas alaspäin, ohi Wulffin paperikaupan, Reaalilyseon ja Suomalaisen yhteiskoulun, kunnes pääsi Läntiselle Heikinkadulle.

Primulan kahvilassa sytyteltiin jo valoja.

 

Kalevankatu 19.

Seuraavasta kadunkulmasta käännytään vasemmalle ja pian olemme jälleen Eerikinkadulla. Tämä katu päättyy idässä Yrjönkatuun, ja seisahdumme samaan kulmaukseen, josta pistoolimies ampui Björkiä romaanissa Yön sydän on jäätä. Siinä on ollut pitkään Sisustus-Nalle -niminen liike. Hyökkäyksen sattuessa Björk oli kulkemassa pitkin Yrjönkatua, ja hän joutui suojautumaan numeron 27 porttikäytävään.

Kun hän oli sivuuttamassa työntökärryjä, kuului oikealta vaimea pamahdus kuin shampanjapullon korkki olisi avattu ja heti perään kova napsahdus aivan hänen vieressään. Hän heräsi silmänräpäyksessä horteestaan. Mitä — mitä? Jokin oli osunut kärryihin. Salamana hän heittäytyi kyyryyn. Pam! Phiuuu. Tsak. Tällä kertaa osui seinään.

Joku ampui —

Joku ampui häntä.

Päänahka ja jäsenet kylminä hän perääntyi niin sukkelasti kuin pystyi, kumarassa vaunujen taakse ja sieltä lähimpään porttikäytävään, jonka pimeään reunaan hän litistyi suojaan. Mistä ammuttiin? Oikealta, kadun toiselta puolelta. Ylhäältä, alhaalta? Täytyy nähdä, tietää. Muuten ei pääse pakoon. Hän veti äkkinäisin kouristuksin henkeä, pakotti sitten itsensä äänettömäksi. Liikkumattomaksi. Osaksi kiveä, sen harmautta. Jäniksen puolustus. Niin kuin Berliinissä.

Nyt hän kuuli. Kuuli kun tiesi mitä piti kuulla. Hän kuuli kenkien liikkeen kadun kiveystä vasten, ja hengityksen. Raskaan hengityksen. Ampuja oli hänen tasollaan, mutta ei kovin likellä vaan kahden- kolmenkymmenen metrin päässä. Hän ei ollut nähnyt ketään, joten ampuja oli vaaninut sivukadulla, Eerikinkadulla.

 

Kukon monikulmaisella korttelilla on jännittävä historia. Korttelin vanhimmissa taloissa on asunut Aleksis Kivi, ja siellä on 1880 ollut Helsingin ensimmäinen puhelinyhteys. Yleisradion ensimmäinen studio oli Simonkadun puolella numero 6:ssa. Mannerheimintien ja Simonkadun puolelle korttelia alettiin puuhata Forumin liikekeskusta alunperin tilapäiseksi rakennelmaksi vuoden 1940 olympialaisia varten. Sen täysi nimi on muuten Forum Henrici Henrik Ylikankaan mukaan. Ylikangas oli Mercatorin kirjapainon toimitusjohtaja. Forum valmistui sitten vuonna 1952, kun kisat viimein pidettiin. Keskusta on uusittu ja laajennettu useaan kertaan.

Amos Andersonin taideyhdistys on omistanut vastakkaisen puolen korttelista. Anderson oli Hufvudstadsbladetin omistaja ja Ylikankaan ystävä. Hänen 1913 rakennettu kotinsa oli mainitussa numerossa 27. Siinä on toiminut pitkään museo. Ennen Andersonin talon rakentamista paikalla oli puutalo, jossa kerrotaan kummitusten rellestäneen ja heitelleen huonekaluja ja tavaroita. Maan ensimmäinen uimahalli valmistui puolestaan mutkan taa numeroon 21 vuonna 1928.

Yrjönkatua, oikealla Kukon korttelia.

Yrjönkatu 27.

Sitten on aika kiittää kierroksen osanottajia ja kustannustoimittajaani Aleksi Pöyryä, joka on ollut mukana ja ottanut meistä valokuvia — megafonin, kartan ja paperiluntan kanssa se olisi ollut itselleni aika vaikeaa. Lähdemme kohti Suomalaista kirjakauppaa, jossa hän päättää urakan haastattelemalla minua. Kukon korttelissa on useita läpikulkureittejä. Korttelin taustatekijöiden nimet ovat säilyneet niissäkin. Amoksenkujaa pääsee Kukontorille ja sieltä Mercatorinkujan portaita suoraan alas Mannerheimintielle.