Punavuorenkatu 14, 16, 18 ja 20 1920-luvulla. Tuntematon kuvaaja, Helsingin kaupunginmuseo.

 

Björk-romaanien tapahtumat hajoavat ympäri Helsingin kantakaupunkia. Björkin tukikohta on Kruununhaka, jossa hän asuu ja työskentelee. Ystäviensä Antonin ja Minnan luona hän käy syömässä Vironkadulla, ja pääpoliisiasema Senaatintorilla, jossa hän poikkeaa tämän tästä, on puolestaan vinoittain vastapäätä työpaikkaa, Valtioneuvoston taloa. Hänelle tulee kuitenkin jatkuvasti asiaa muihin kaupunginosiin, ja Helsingin leviäminen esikaupunkeihin näkyy myös hänen toimissaan.

Viime torstaina kuljetun Taiteiden yön kierroksen ulkoreunalla oli muutamia kohteita, jotka jäivät tiukan aikarajan vuoksi katsomatta. Yksikään lukunäytteistä ja etapeista ei koskettanut kolmatta Björk-romaania Kuka kuolleista palaa, ja minusta olisi ollut hauska sisällyttää sekin tähän Punavuori-Kamppi-kierrokseen. Laajempi lenkki onkin ehkä antoisampaa tehdä virtuaalisesti, sillä siinä on taloja ja kortteleita, jotka ovat kokonaan kadonneet nykyisestä maisemasta. Esimerkiksi Punavuorenkatu (yllä) on aika lailla muuttunut sitten 1920-luvun. Siltä varalta, ettei pitempää kierrosta lähiaikoina tule, teen sen tänään lukijoitteni iloksi.

Bulevardi 1960-luvulla. Kuva Constantin Grünberg 1961, Helsingin kaupunginmuseo.

Palatkaamme Bulevardille. Aleksanterin teatterilta emme käänny Albertinkadulle, vaan jatkamme eteenpäin. Sivuutamme vanhan Teknillisen korkeakoulun valtavan korttelin, ja eteemme avautuu satama ja Hietalahden tori.

Hietalahden kauppahalli. Kuva Kristiina Savola 2014, Helsingin kaupunginmuseo.

Hietalahden kauppahalli on toiseksi vanhin Helsingin kauppahalleista. Sen suunnitteli Selim A. Lindqvist 1903. Se ei ole nauttinut niin yhtäjaksoista suosiota kuin kaksi muuta kantakaupungin hallia, Kauppatorin Vanha kauppahalli (1889) ja Hakaniemen halli (1914), ja 2000-luvun alussa se oli antiikkikauppiaitten käytössä. Nyt hallissa on taas elintarvikkeita ja vanhan tavaran kauppiaat ovat tuoneet pöytänsä torille.

Sataman alue on muuttunut perusteellisesti siitä kun Björk katseli sitä 1920-luvulla. Sitä uudistettiin jo 1800-luvun lopulta alkaen ennen kaikkea yhdistämällä saaria mantereeseen ja laajentamalla niitä merelle työntyviksi leveiksi niemiksi, joihin mahtui suuria rakennustelineitä, koneita ja tehdaslaitoksia.

Helsingin kartta vuodelta 1896. Tekijä G. Arvidsson (?). Helsingin kaupunginmuseo.

Kartassa näkyvät erillisinä Munkkisaari, joka on myöhemmin yhdistetty Hietalahden rantaan, ja Hernesaari, jolle on rakennettu leveä niemialue. Pohjoisempana rannassa ovat saaret Busholmen (Jätkäsaari), Sandholmen (Hietasaari) ja Uttern (Saukko) sekä Utternhällan (Saukonkari) -niminen luoto, joista on rakennettu nykyinen Jätkäsaari.

Hietalahden satama 1900-luvun alussa. Kuva Atelier Apollo 1906. Helsingin kaupunginmuseo.

Höyrylaiva Navigator Hietalahden telakalla 1930. Kuva Pietinen, Helsingin kaupunginmuseo.

Uudempi näkymä Hietalahdenrannan ja Hietalahdenkadun risteyksestä kohti satamaa. Kuva Eeva Rista 1970, Helsingin kaupunginmuseo.

Myös sataman teollisuuskorttelit ovat muuttuneet. Björkin ajan rakennuksista ei ole monta jäljellä. Köydenpunojankatu 1:n upea talo erottuu joukosta: se on vuodelta 1904 ja sen suunnittelivat Grahn, Hedman ja Wasastjerna.

Hietalahdenkatu 15 – Köydenpunojankatu 1. Kuva Sanna Granbacka 2008, Helsingin kaupunginmuseo.

Köydenpunojankatu 4b:n tontilla, johon sijoitin romaanissa Kuka kuolleista palaa fiktiivisen Pedersenin laivanvarustamon konttorin ja toimitilat, on ollut 1920-luvulta lähtien rakennuksia, jotka kuuluvat vesiyhtiö Huberille. Huber yhdistyi niin vahvasti vesijohtoveteen, että stadissa kasvaneen isäni suussa se oli usein ”Huuperin kaljaa”. Huber on Kadun toinen puoli oli enimmäkseen Valion hallussa: siellä oli meijeri ja laboratorio.

Huberin tehtaan työntekijöitä Köydenpunojankatu 4:n pihalla. Kuva Eric Sundström, 1910-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

 

Seuraavassa lukunäytteessä romaanista Kuka kuolleista palaa Björk saapuu poliisin kanssa tutkimaan laivanvarustamossa tapahtunutta murhapolttoa. Antinkadun nimi on nykyään Lönnrotinkatu.

Karunen seisautti automobiilin Antinkadun ja Köydenpunojakadun risteykseen. Björk vaihtoi kenkänsä saappaisiin, ja he astuivat ulos kadulle. Ilmassa leijui yhä pistävänä savun haju. Björk muisti korttelit ajalta, jolloin niissä oli tuoksunut tuoreelle puulle ja kalalle. Vanhan sahan ja meijerin komean pääkonttorin seurana oli silloin ollut vain puutaloja, koivut ja pihlajat olivat kasvaneet pihoissa ja ankat ja hanhet tepastelleet ympäriinsä, niin että luuli tulleensa maaseudulle. Rannassa olivat keikkuneet kalastajien veneet, ja pyykkärimuijat olivat juoruilleet ja hinkanneet mattoja vedenrajassa. Lähistöllä, radan varressa kivisessä rakennuksessa oli säilytetty ruumiita, ennen kuin ne vietiin tavarajunalla Malmin hautausmaalle: se oli tietysti kiehtonut keskenkasvuisten mielikuvitusta.

 

Köydenpunojankatu 2 oli Björkin aikana samaa kortteli kuin 4, mutta 1930-luvulla ne erotettiin Lönnrotinkadun jatkeella. Nelosessa on ollut vuodesta 1889 Kirjatalo, johon Otava perusti vuonna 1921 Suomen ensimmäisen syväpainon. Sitä ennen korttelissa oli höyrysaha, luumylly ja puusepäntehdas.

Pihaidylliä Köydenpunojakatu 2:n pihalla 1890-luvulla. Kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.

kirjatalo pälsi 1930-luku

Köydenpunojankatu 2, Kirjatalo. Kuva Sakari Pälsi, 1930-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Käännymme Köydenpunojankadulta oikealle Kalevankadulle ja sitten vasemmalle Hietalahdenkadulle. Vinoittain oikealle puolen jää Kaartin lasaretin historiallinen kortteli, joka on kauppahallin takana. Se syntyi vaiheittain 1820-luvun lopulta alkaen Helsingin varuskunnan sairaanhoitoa varten.

Kaartin lasaretin rakennuksia, Hietalahdenkatu 1 – Lönnrotinkatu 27. Kuva C. Grünberg 1967.

Hietalahdenkatua kortteli eteenpäin, käännös oikealle ja olemme Eerikinkadulla. Näillä kaduilla ei tule usein liikkuneeksi. Eerikinkadulla tulee heti vastaan numero 46, ”Kasimir Nymanin parturiliike”, joka esiteltiin edellisessä blogikirjoituksessa. Ohitamme sen ja käännymme vasemmalle Aabrahaminkadulle.

Aabrahaminkatu 10:n puutalo 1940, kun siihen on osunut pommi. Kuva Pietinen, Helsingin kaupunginmuseo.

Aabrahaminkatu 17 nykyään.

Björkin aikaan Aabrahaminkatua reunustivat 1800-luvun lopulla rakennetut puutalot. Viimeiset niistä kokivat kovia jatkosodan pommituksissa. Numerossa 17 Ruoholahdenkadun kulmassa oli Koston kukkien murhan uhrin Emilie Edbergin vuokra-asunto. Hän jakoi sen ystävänsä Sylvi Uurron kanssa. Tämä puutalo purettiin 1929. Kortteli oli kaupungin reunalla eikä aluetta pidetty kovin hienona. Aabrahaminkadun taloissa asui kuitenkin kunnollista väkeä, konttoriapulaisia, sähkö- ja kirjatyöntekijöitä, räätäleitä ja kauppiaita. Seuraavassa lukuotteessa Björk ja hänen nuori ystävänsä Ida poistuvat asunnosta tutkittuaan sen.

Muuta todisteeksi kelpaavaa ei keittiöstä löytynyt, ja Björk huomasi, että lounastunti oli pian loppumassa ja hänen oli palattava ministeriöön. Hän yhytti vossikan Lapinlahdenkadulta, jonka varrella oli ajurien taloja. Ajurien asuinkorttelissa kävi myös vilkkaasti kaupaksi viina, ja Björk mietti, eivätkö Emilie Edbergin vanhemmat ymmärtäneet pelätä vaaraa tästä suunnasta, kun niin kovasti kammosivat moskeijaa ja synagoogaa.

Ida pääsi samalla kyydillä yliopistolle ja rupatteli vaunuissa iloisesti. – Onpa hauska oppia salapoliisin työtä, hän sanoi. – Täytyy osata etsiä oikeita asioita, ja oikeasta paikasta. Niin kuin kukkakimppua roska-astiasta. Kukahan se S on?

– Sillä ei ole ehkä merkitystä, jos ihailijoita on ollut paljon, sanoi Björk. – Hyvä muisti on myös eduksi salapoliisille. Ehkä näimme äsken jotain, jonka merkitys selviää vasta myöhemmin.

 

Kun seisomme Aabrahaminkadun ja Ruoholahdenkadun kulmassa, näemme tyystin erilaisen katukuvan kuin 1920-luvulla. Vastapäisen Västäräkin korttelin toinen puoli on kokonaan purettu 1970-luvulla eli Ruoholahdenkadun numerot 1-7 ja Lastenkodinkadun numerot 1 ja 2 ovat kadonneet puistokentän ja Lapinrinteen ajoluiskan tieltä. Jäljellä on vain Lastenkodinkatu 3:n toisen puolen puurakennus.

Ruoholahdenkatu 5 ja 3 vuonna 1970. Kuva Constantin Grünberg, Helsingin kaupunginmuseo.

Tältä näyttää nykyään entinen Ruoholahdenkatu 5.

Ruoholahdenkatu 5 oli paikallaan vielä 1970-luvulla. Sen sisäpihalla oli rakennus, jossa Björk epäilee Käärmeitten kesä -romaanin kavalan myrkyttäjän, ”Käärmeen” piilottelevan.

Ruoholahdenkatu 5:n sisäpiha vuonna 1970. Kuva Simo Rista, Helsingin kaupunginmuseo.

Ruoholahdenkatu viisi oli kaksikerroksinen talo, jonka alakerros oli kiveä ja yläkerros puuta. Kadun puolella oli kauppaliikkeitä. Björk meni leveästä, avoimesta portista sisäpihalle. Siellä ei ollut onneksi kuin pari lasta leikkimässä.

Pihan perällä vasemmalla puolen oli Valkaman mainitsema ovi, jonka viereisessä ikkunassa luki Sahatavaraa. P. Öhman. Hän meni oven luo ja painoi korvansa siihen. Mitään ei kuulunut. Hän katsoi lukkoa. Tuon hän saisi auki. Jos voisi työskennellä rauhassa. Hän palasi takaisinpäin ja kutsui lapsia.

– Teillä on nyt onnen päivä, hän sanoi. – Tein hyviä kauppoja ja tahdon juhlia sitä. Saatte kaikki pikkurahat taskustani. Tässä lähellä näkyy olevan sekatavarapuoti, jonka ikkunassa on isoja lasipurkkeja täynnä makeisia. Määrään, että rahat pitää käyttää makeisiin. Tässä on.

Lapset, kaksi poikaa ja tyttö, päästivät riemunkiljahduksen, ottivat kolikot ja katosivat nopeammin kuin tuuli. Björk ei aikaillut, vaan avasi salkkunsa ja poimi siitä tiirikat. Piikki ja koukku, niillä tästä selvittäisiin. Hän raplasi lukkoa yrittäen näyttää siltä kuin avain olisi juuttunut siihen, ja ovi aukeni puolen minuutin päästä raksahtaen. Hän pani tiirikat taskuun, otti salkkunsa, astui sisään ja veti oven perässään kiinni.

 

Aabrahaminkadulta palaamme Eerikinkadulle ja eilisen kierroksen reitille, sujahdamme Eerikinkatu 22:n käytävästä Kalevankadulle ja ohitamme Björkin lapsuudenkodin (Kalevankatu 19). Jos Vanhan kirkon puiston koillisessa päässä ei olisi tällä hetkellä massiivista remonttia, olisimme Taiteiden yönä saattaneet piipahtaa siellä. Virtuaalikierrosta eivät remontit haittaa. Käännytään siis Annankadulle ja luodaan lopuksi katse Vanhan kirkon puiston ympäristöön.

Vanha kirkko Annankadulta päin.

Vanhan kirkon puiston Annankadun puoleinen kulma 1890-luvulla. Kuva Artur Faltin, Museovirasto.

Vanhan kirkon tontilla on ollut pitkään hautuumaa. Sinne päätyi vainajia jo 1600-luvun lopun nälänhädissä. 1710 sinne haudattiin 1185 ruttoon kuollutta helsinkiläistä, josta se sai liikanimen Ruttopuisto. Ohimennen sanottakoon, että asukkaita jäi henkiin vain 387. Tuolloin Helsinki oli todella pieni paikka!

1700-luvun lopussa hautausmaan alue rajattiin ja 1826 sen reunaan nousi Engelin suunnittelema kirkko. Engelin piirtämä portti on myös yhä paikallaan.

Kirkkopuiston portti. Kuva Volker von Bonin 1958, Helsingin kaupunginmuseo.

Kirkon rakentamisen jälkeen hautuumaahan ei laskettu vainajia enää kuin vuonna 1918, jolloin siihen haudattiin Helsingin taisteluissa kaatuneita valkokaartilaisia ja saksalaisia sekä heimosotureita. Suurin osa kirkkopuistoa esittävistä vanhoista valokuvista liittyy vuoden 1918 juhlallisiin hautajaisiin. Se kertoo, millainen kansallinen merkitys sotia edeltävinä vuosina valkoisten voitolle annettiin.

Puiston Annankadun ja Lönnrotinkadun puoleisessa kulmassa on Annankatu 20, jota Björk tarkkailee romaanissa Kuka kuolleista palaa.  Talo on ennallaan, se on vuodelta 1910. B-rapussa oli salaperäisen herra Ketolan asunto. Björk käy siellä ensin valepuvussa tiedusteluretkellä ja esittäytyy talonmiehelle nimellä Jantunen. Toisen kerran hän saapuu paikalle poliisien kanssa.

Annankatu 20.

Martti soitti kelloa uudelleen, ja uudelleen. Hän soitti sitä kahdeksan kertaa. Eikä oven takaa kuulunut hisaustakaan.

– Mitäs nyt? kysyi Karunen.

– Mennään talonmiestä puhuttamaan, sanoi Martti synkeästi.

– Nimi on Soini, sanoi Björk. – Hän näyttää asuvan alakerrassa.

He laskeutuivat portaita, ja Martti painoi Soinin oven kelloa pitkään ja hartaasti. Björk vetäytyi taaemmas; hän ei tahtonut talonmiehen näkevän häntä ja ihmettelevän, mitä hän teki poliisien joukossa.

Soinin oven takana ei ollut hiljaista. Päin vastoin. Ensin alkoi haukkua koira, ja sitten kuului vauvan huutoa. Tähän meluun liittyi naisen ääni ja viimeiseksi miehen ääni, joka koveni puhujan lähestyessä ovea. – Voi hyvät hyssykät. Vie Peni keittiöön ja ota sitten vasta se lapsi. On se kumma kun se ei totu koiraan. Eikä koira ovikelloon… hyvää päivää. Mitäs te tahdotte?

Ovi oli auennut ja talonmiehen pää työntyi siitä ulos.

– Päivää, sanoi Martti. – Ollaan poliisista. Ylikonstaapeli Martti Ekman on minun nimi ja tässä on etsivä Karunen. Tahdottaisiin kysyä yhdestä asukkaasta tässä talossa. Eerikki Ketola, kolmas kerros. Ei avaa kun soittaa. Milloin näitte hänet viimeksi?

– Vai Ketola? Kylläpä sen perään nyt kysellään. Vasta oli joku Jantunen täällä sitä hakemassa. Mutta ei se sitten mennyt sen luo…

– Unohtakaa Jantuset ja kertokaa, milloin näitte viimeksi Ketolan. Ja onko teillä tietoa, missä hän voisi olla?

 

Kirkkopuistossa kirkon lähellä on myös kauppias Johann Sederholmin (1722-1805) hautakappeli. Hän on helsinkiläisille tuttu kaupungin vanhimman säilyneen talon omistajana. Sederholmin arkku oli alunperin Ulrika Eleonoran kirkon hautuumaalla nykyisen Senaatintorin paikalla. Kun kirkko ja hautuumaa purettiin torin tieltä 1827, Sederholm sai kunnian ainoana vainajana tulla siirretyksi uuden kirkon hautausmaalle. Niin tärkeä henkilö hän oli, että sai muhkean kappelin. Sekin on Engelin työtä.

Sederholmin kappeli. Kuva Mika Peltonen, Helsingin kaupunginmuseo.

Romaanissa Yön sydän on jäätä Björk seisoskelee talvisäässä kappelin vieressä, koska häntä kiinnostaa vastapäinen Yrjönkatu 11:n rakennus. Siellä asuu Armas Luukko, joka kuuluu isänmaalliseen salaseuraan nimeltä ”Valaveljet”. Björk aikoo varjostaa häntä siinä toivossa, että pääsisi siten mystisen Uno Kessin jäljille.

Yrjönkatu 11. Kuva Olof Sundström 1929. Helsingin kaupunginmuseo.

Björk asettui kappelin nurkalle, nosti kauluksensa pystyyn ja katsoi valoa ikkunassa kadun toisella puolella. Ihmisiä kulki nopein askelin puiston halki. Oli vielä liian kylmä istua penkillä. Jonkin aikaa Björk vain seisoskeli, sitten hän otti muistikirjan povitaskustaan ja alkoi selata ja täydentää sitä. Kauppatieteen opiskelija. Suvulla rahaa. Luukko oli kertonut olevansa kotoisin Siikaisista. Keitähän olivat sen sukulaiset? Tilanomistajia varmaan. Björkin äidin suku oli maalta, mutta ei erityisen varakas. Ei ollut tiluksia, pari peltoa vain. Björkin äidin isä oli ollut kanttori ja äidin äiti kyläkoulun opettaja.

Björk ajatteli ja kirjoitti. Aina välillä hän nosti katseensa ikkunaan.

Kului tunti ja vähän toista. Kaihdin vedettiin kokonaan alas, mutta valo paloi edelleen. Björk oli liikuskellut lämpimikseen, kiertänyt kappelin myötä- ja vastapäivään, vaeltanut puiston keskelle ja takaisin ja muistellut aikaa, jolloin hän oli ollut lumisotasilla tässä puistossa ja piiloutunut 1700-luvun ruton uhrien kolkkojen, harmaiden hautapaasien taakse.

 

Vanhan kirkon puisto lumipyryssä. Kuva Jalmari Aarnio 1961, Helsingin kaupunginmuseo.

Kun puiston Yrjönkadun puoleisen kulman remontti valmistuu, on taas mahdollista nauttia kuljeskelusta Vanhan puiston liepeillä. Puistoon sopii päättää tämänkertainen kierros. Se on minulle mieleinen paikka. Ehkä näen sieluni silmin siellä veljeni 1950-luvun talvisäässä rakentamassa lumilinnaa.

Talvisia leikkejä kirkkopuistossa 1950-luvulla. Kuva Pekka Kyytinen, Museovirasto.

 

Viisivuotias veljeni suksilla, ei tosin Kirkkopuistossa, vaan Vihdin mummolassa.