Naisten ylioppilaslakki 1800-luvun lopusta. Kangasosa oli löysä ja valui reunan yli.

Tieteiden yönä 18.1. esitettiin viimeisen kerran käsikirjoittamani dialogisarja Äidistä tyttäreen Helsingin Yliopistomuseossa. Näytelmä oli museon viime syksyn ohjelmassa, ja se esitteli museon näyttelyn inspiroimana suomalaisen naisen matkaa akatemian lehtoihin 1900-luvun alusta 1950-luvulle. Jotta muutkin kuin esityksiin ehtineet pääsisivät osalliseksi museoteatterista, olen koonnut dialogeista kuuden videopätkän sarjan. Kuvasin ne tuossa viimeisessä esityksessä esittäjien ja museon luvalla. Klipit on otettu puhelimella, laatu on hyvä, mutta ääni ja kuvaus eivät ole huippua, koska en ole vielä kovin taitava tässä asiassa. Lisäksi ne ovat quicktime– muotoa, jota WordPress-sivuni ei valitettavasti tue. Siksi postaan klipit selitysten kera kirjailijasivulleni Facebookissa: Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila. Ne ilmestyvät sinne tänä iltana. Sinne siis nauttimaan valituista paloista!

Tässä tarjoan taustatietoa esityksestä sekä lyhyen juoniselostuksen näytelmästä.

Idea Yliopistomuseon tiloissa esitettävään näytelmään syntyi viime keväänä. Kehitimme sitä yhdessä näyttelypäällikkö Pia Vuorikosken ja museoamanuenssi Henna Sinisalon kanssa. Sain Hennalta kirjallisuusvinkkejä ja taustamateriaalia Helsingin yliopiston ensimmäisistä naisylioppilaista ja Rosina Heikelistä, joka oli paitsi ensimmäinen suomalainen nainen, joka suoritti lääketieteen tohtorin tutkinnon, myös merkittävä vaikuttaja Naisasialiitossa. Samoin tutustuin Hennan kirjoittamaan näyttelyjulkaisuun, joka liittyi museossa 23.9.2010 – 14.8.2011 pidettyyn näyttelyyn ”Hameiden hidastamat”.

Rosina Heikel (1842-1929)

Tahdoimme näytelmässä osoittaa, miten naiset vähitellen muuttuivat yliopistossa erikoistapauksista tavallisiksi opiskelijoiksi, ja millaisia säädöksiä ja ennakkoluuloja heidän akateemisen tiensä esteenä on ollut. Vaikka dialogisarja havainnollistaa, miten naisten asema koko ajan paranee, käy myös ilmi, että yhä tänäkin päivänä on muureja murrettavana. Vaikka naisia valmistuu nykyään tohtoreiksi saman verran kuin miehiä, professoreista heitä on vain vajaa kuudesosa, ja heiltä kestää pitempään päästä tähän asemaan.

Idean kirkastuessa selvisi, että tarvitsemme kaksi naisnäyttelijää, jotka esittävät äitiä ja tytärtä siten, että kolmessa peräkkäisessä dialogissa siirrytään aina noin 25 vuotta eteenpäin ja edellisen dialogin tytär on seuraavan dialogin äiti. ”Äidin” roolin esittäisi näyttelijä Krista Putkonen-Örn ja ”tyttären” osan tohtoritutkija Sanna-Mari Niemi. Kolmea näytöstä kehystäisivät Pia Vuorikosken tietoiskut, jotka sitovat äitien ja tyttärien puheet historiaan.

Tuore ylioppilas Anni (Sanna-Mari Niemi) haaveilee matkaavansa maailman ääriin sekä hengessä että maantieteellisesti, ja tässä on Aino-äidillä (Krista Putkonen-Örn) sulattelemista.

Kesällä 2017 alkoivat harjoitukset, joissa pohjana oli käsikirjoituksen ensimmäinen versio. Luonnosta työstettiin harjoituksissa eteenpäin sekä Pian että näyttelijöiden ehdotusten pohjalta. Krista alan ammattilaisena huolehti käytännössä dramatisoinnista ja ohjauksesta.

Näytelmä lähtee käyntiin siitä, mihin on päästy 1900-luvun alussa.

Ensimmäinen Helsingin yliopistossa erivapaudella ylioppilastutkinnon suorittanut nainen oli Marie Tschetschulin vuonna 1870. Seuraava tutkinnon suorittanut oli Emma Irene Åström vuonna 1873. 1871 oli Rosina Heikel käyttänyt hyväkseen mahdollisuutta opiskella erivapaudella lääketiedettä. 1890-luvulla yliopistossa opiskelevien naisten määrä alkoi nousta vauhdilla. Monet naiset jättivät kuitenkin opinnot kesken, ja vuoteen 1901 asti heidän piti anoa ”erivapautta sukupuolestaan”.

Yliopistomuseon osasto, joka kertoo naisten pääsystä yliopistoon. Seinällä on myös pilakuvia, jotka irvivät oppineiden naisten (”sinisukkien”) muuttumista miehekkäiksi.

Juuri tuona vuonna 1901 nuori Aino, joka suorittanut ylioppilastutkinnon tyttökoulun jatkoluokkien päätteeksi, suunnittelee menevänsä yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Hänen äitinsä Ada kauhistuu ajatusta.

Äiti pahoittaa erityisesti mielensä, kun saa tietää, että Aino on käynyt Naisasialiiton kokouksissa kasvattamassa itsetuntoaan. Äidin mukaan naisasianaiset ovat epänaisellisia eivätkä ”pääse naimisiin”. Ikävä kyllä jälkimmäinen oli käytännössä totta: ne naiset, jotka tuolloin suorittivat tutkinnon, eivät yleensä menneet naimisiin. Näin kävi varsinkin jos tutkinto johti ammattiin. Aino kuitenkin uskoo, että maailma on muuttumassa.

Akat kuva 6 IMG_20170821_151011

Ada-äiti asettaa vaatimuksia, Aino kapinoi.

Sukupolvi vaihtuu. Ainosta on tullut lastenlääkäri, eikä hän ole jäänyt vanhaksipiiaksi. On vietetty hänen tyttärensä Annin ylioppilasjuhlia. Vuonna 1926 äiti suhtautuu tyttären opintoihin paljon myötämielisemmin, etenkin kun hän on itse saanut taistella oikeudesta päästä yliopistoon.

Ada on kuitenkin onnistunut istuttamaan tyttäreensä syyllisyydentunnon, eikä Aino pääse ajatuksesta, että on naisille sopivia ja epäsopivia aloja. Hänen mielestään naiselle on luontaista hoivata ihmisiä tai lukea kieliä ja estetiikkaa, eikä tutkia historiaa, aatteita ja ideoita: ne vaativat laajaa näkemystä, joka naisilta puuttuu. Tytär Anni kuitenkin vakuuttaa, että hän lukee itsensä tohtoriksi ja hänestä tulee historian professori. Ja kenties hän lähtee mukaan politiikkaankin, kuten miesprofessorit!

Akat kuva 7 IMG_20170821_152812

Anni tähtää korkealle. Aino-äiti koettaa palauttaa häntä maanpinnalle.

 

Hypätään seuraavaan sukupolveen. 1950-luku tuo uudenlaista vapautta: Aila kuljeskelee kotosalla housuissa ja kuuntelee ”hälymusiikkia”. Anni-äidistä molemmat ovat sopimattomia. Tyttären päätä hän ei silti käännä.

Anni ei ole suorittanut tohtorin tutkintoa, eikä hänestä ole tullut professoria, kuten hän oli julistanut, vaan historian lehtori. Kun hän katselee intoa uhkuvaa tytärtään, hänelle tulee surullinen olo. Mihin jäi kunnianhimo? Eikö hän ollut kyllin hyvä, vai hupeniko usko kykyihin, kun professorit olettivat, että vain miehet jatkavat huipulle?

Eräs tärkeä asia on silti muuttunut. Anni osaa rohkaista tytärtään eri tavalla kuin aiempien sukupolvien äidit. Kun Aila kertoo tahtovansa matematiikan professoriksi, äiti tukee häntä ehdoitta. Unelmaansa on seurattava. Koskaan ei tiedä, mihin pystyy, ellei yritä.

kuva 1

Esitys on päättynyt 1950-luvulle. Anni-äiti (vasemmalla) ja Aila-tytär (oikealla) sekä näyttelypäällikkö Pia Vuorikoski (keskellä) kumartavat.

Vaikka olen itse kirjoittanut näytelmän ja nähnyt sen useassa eri vaiheessa, katselen sitä kuin ensi kertaa. Iloitsen siitä, mitä naiset ovat sadanviidenkymmenen vuoden aikana saavuttaneet, ja olen ylpeä naisen koulutuksen esitaistelijoista — sekä naisista että miehistä.

Samalla tunnen kuitenkin Annin tavoin surua siitä, miten moni nainen on törmännyt ja törmää yhä ennakkoluuloihin. Ne eivät enää pukeudu näkyvästi lakeihin ja määräyksiin. Ne piiloutuvat asenteisiin, joilla naisen työtä arvioidaan. Sokkotutkimukset ovat esimerkiksi osoittaneet, että naisen nimi julkaisussa saa sekä miehet että naiset arvioimaan sen huonommaksi kuin miehen nimellä varustetun julkaisun. Kun julkaisut annetaan luettavaksi ilman nimeä, tätä eroa ei ilmene.

Tasa-arvon vaatimusta on siis yhä aiheellista pitää esillä yliopistossa ja muuallakin.

Kiitän lämpimästi niitä, jotka tekivät Äidistä tyttäreen -projektin mahdolliseksi. Kiitos, Sanna-Mari, Pia ja Krista!

kuva 2

Sanna-Mari, Pia ja Krista.

 

Kiitokset kuuluvat myös Henna Sinisalolle hänen antamastaan tietopaketista, Maria Peltoselle ja Karin Hannukaiselle, jotka vastasivat viestinnästä ja tiedotuksesta, ja Timo Huvilinnalle, joka huolehti näytelmän teknisestä toteutuksesta.