Jos blogini ystävät ovat lainkaan seuranneet Facebook-päivityksiäni, he arvaavat, miksi blogissa on ollut hiljainen kevät. Mutta tässä johtolankoja niille, jotka ihmettelevät, minne 1920-luvun kirjeenvaihtaja oikein katosi.

Johtolanka no 1.

Johtolanka no 2.

Johtolanka no 3.

Nämä kolme projektia pantiin alulle toukokuun lopulla 2017, ja tuloksena työntäyteisin vuosi elämäni aikana — ja huom. olen tottunut tekemään ahkerasti töitä noin normaalistikin. Seuraus: millekään ylimääräiselle ei jäänyt aikaa. (Toistan: tosiaankin ei millekään ylimääräiselle, joten pyydän anteeksi muiltakin tutuilta kuin blogini seuraajilta sitä, että olen välillä ollut sekä hengessä että ruumiillisesti hyvin hyvin poissaoleva.) Koska toisaalta olen huolellinen kaikessa mitä teen, rakkaasta bloginpidostakin piti luopua kokonaan, kun vuoden 2018 alussa koitti hektinen loppusuora, jossa kisasivat projektit 2 ja 3.

Kuva alla on understatement siitä, millainen työpöytäni ja ilmeeni on ollut viimeisten 10 kuukauden ajan.

 

Totta kai on totaalisen pähkähullua yrittää saada kokoon kunniallista väitöskirjaa vuoden sisällä samalla kun kirjoittaa kahta romaania (keskimääräinen aika väitöskirjalle, jota kirjoitetaan toisen työn sivussa, on kahdeksan vuotta). Mutta tiesin, että jos odotan hetkeä, jolloin minulla on kylliksi aikaa, sitä hetkeä ei ikinä tule, enkä saa ikinä valmiiksi tutkintoani, joka on hiertänyt puolivalmiina kuin kivi kengässä ties kuinka kauan. Olin jo odottanut kyllin monta vuotta ymmärtääkseni tämän.

Vaihtoehdot: a. heitä väitöskirjahankkeella vesilintua, b. tulta päin!

Siis vaihtoehto b. Käärin hihat ja ryhdyin umpikaheliin yritykseen.

Urakan suuruutta lisäsi toukokuussa sen tajuaminen, että vaikka opinnot olivat valmiit — jos ette tiedä, niin tohtorintutkintoon tarvitaan iso kasa erilaisia opintoja — juuri puuttuva osa eli väitöskirja meni uusiksi. Jouduin leikkaamaan pois lähes kaiken aikaisemmin tehdyn, koska aihe piti rajata ankarammin, jotta väitöskirjasta ei tulisi 600-sivuista (vaan ainoastaan 327-sivuinen), ja myös siksi, että aikaisempi teksti ei vastannut tasovaatimuksiani. Minähän en mene siitä, mistä aita matalin, koska olen pähkähullu: se tuli jo selväksi.

Jostain syystä anglosaksit yhdistävät pähkinät siihen, että jonkun päässä viiraa. Sanotaan että hän on NUTS… mutta ”nuts” voi olla myös silloin, kun tuntee valtavaa intohimoa johonkin, kuten minä sekä tietoon että kirjoittamiseen.

Oli aika ryttyistä meno, myönnän, ja ryttyiseksi muutuin itsekin. Mutta nyt viimein on koittanut se uskomaton hetki, jolloin projektit 1, 2 ja 3 on saatettu täydellisesti ja kunniallisesti loppuun.

Tai lähes täydellisesti ja kunniallisesti, sillä väitöskirja on valmis, mutta se on tällä hetkellä kahdella esitarkastajalla ja palaa heiltä juhannuksen tienoissa takaisin, jolloin täytyy alkaa valmistella prosessin loppuosaa. Kas, tohtoriksi valmistuminen ei käy käden käänteessä, mutta yli 95 % hommasta on kuitenkin takana.

Siksi aikataulu on väljentynyt niin mukavasti, että pääsen taas puuhailemaan blogini kanssa.

Palataan taas projektiin no 3.

tiergarten_etu

 

Kuten nimestä näkyy, Björk-romaani numero viisi, Tiergartenin teurastaja, sijoittuu poikkeuksellisesti Berliiniin. Edellinen romaani Koston kukat päättyi siihen, että Björkin esimies, sisäministeri Heikki Ritavuori ammuttiin 14.2.1922. Olisi luonnollista, että Björk alkaisi heti tutkia murhaa. Mutta historiaa ei käy väärentäminen.

Koska Ernst Tandefelt oli todistettavasti ampunut ministerin ja vannoi suunnitelleensa rikoksen yksin, taustavoimia ei saatu vuoden 1922 tutkinnassa kunnolla esille. Vaikka Björk aavistaakin, ketkä ovat vastuussa, on historiallisesti mahdotonta, että hän olisi ohjannut poliisitutkinnan oikeiden syyllisten luokse. Romaanin maailmassa tämä pattitilanne toteutuu siten, että Björkiä kielletään tutkimasta murhaa. Turhautuneena hän haluaa jättää koko aikaisemman elämänsä, työnsä ministeriössä ja jopa Suomen. Tähän tarjoutuu tilaisuus, kun hänen sukulaisensa Gustav Axelskiöld tarjoaa hänelle tehtävän Berliinissä.

Ja kuinka ollakaan, Berliinissä Björk pääsee tutkimaan rikosta, joka koskettaa häntä lähempää kuin yksikään aikaisempi tapaus.

1920-luvun alun Berliini oli kiehtova paikka. Sen kuvaaminen vaati aika lailla taustatyötä. (Hullu valinta tämäkin: olisi ollut niin paljon helpompi pysyä tutussa Helsingissä…) Romaani ilmestyy toukokuun lopulla, ja blogissa on hauska tarjota sille taustaa kertomalla Weimarin tasavallan Saksasta ja Berliinistä.

 

Alexanderplatz vuonna 1920.

Berliini oli miljoonakaupunki ja tunnettu vapaamielisyydestään. Hurjissa kabareenäytöksissä rikottiin kaikki tabut.

 

Tällaista siis luvassa tulevina kuukausina!

Mutta selvisikö Ritavuoren murha koskaan? Seuraavaa vaihetta saatiin odottaa vuoteen 1927. Silloin vankilaan unohdettu ja perin juurin pettynyt Tandefelt paljasti, että kaksi oikeistolaista aktivistia, apteekkari Oscar Jansson ja kenraalimajuri Paul von Gerich, olivat vastuussa murhan suunnittelusta, murha-aseen hankinnasta ja lähes kaikesta muustakin. Tandefelt ei tuntenut ulkonäöltä Ritavuorta eikä alunperin tahtonut tappaa häntä, vaan presidentti Ståhlbergin, mutta aktivistit vakuuttivat hänet siitä, että Ritavuori oli vaarallisempi. Paljastuksen jälkeen poliisitutkinta pääsi aikaisempaa pitemmälle, mutta Etsivää Keskuspoliisia hallinnut aktivistien joukko piti sitkeästi yhtä ja suojeli jäseniään, eikä ajanjakso ei ollut poliittisesti otollinen: Lapuanliikkeen vaikutusvalta oli kasvamassa ja murhatutkimus olisi ryvettänyt sen kannattajia. Näin murha jätettiin lain kannalta Tandefeltin syyksi, eikä salaliittolaisten tarvinnut siitä koskaan välittää.