Elokuva aikakauden hengen ilmentäjänä

Tohtori Caligari ja unissakävelijä Cesare.

Tämä blogikirjoitus on jatkoa edelliseen. Alun perin ne olivatkin samaa kirjoitusta, mutta sitten totesin, että minunkin mitallani tekstistä tulee liian pitkä, joten panin kirjoituksen keskeltä poikki.

Eilen kuvailin kolmea murhaajaa, jotka heijastivat vuosisadan alun Saksan mielenmaisemaa ja myös vaikuttivat siihen. Tänään puhun siitä, miten heidän läsnäolonsa näkyy Fritz Langin elokuvassa M – kaupunki etsii murhaajaa (1931). Sitten palaan taaksepäin ja luon katsauksen Tohtori Caligarin kabinettiin (1921), joka kymmenen vuotta aikaisemmin esitteli murhaajan, joka pitää kaupunkia pelon vallassa.

Ei ole sattuma, että Tiergartenin teurastajan mottona on säkeistö lorusta, joka aloittaa Langin elokuvan. Visuaalisesti nerokkaan filmin alussa kuva on täysin musta, kuuluu vain lapsen ääni, joka toistaa yksitoikkoista, mutta selkäpiitä karmivaa säettä. Sitten näemme lapset: he ovat asettuneet piiriin pihalle, ja keskellä oleva tyttö lukee lorua valitakseen leikissä seuraavan ”uhrin”.

Warte, warte nur ein Weilchen,

bald kommt der Schwarze Mann zu dir.

Mit dem kleinen Hackebeilchen

macht er Schabefleisch aus dir.

 

Odota, odota vielä pieni hetki,

pian luoksesi saapuu Musta mies.

Pikkuisella kirveellään

hän tekee sinusta lihamuhennosta.

 

Loru on muunnelma laulusta, joka tehtiin murhaaja Fritz Haarmannista vuonna 1925. Hänhän oli mies, joka tappoi poikia kaulaan puremalla ja pilkkoi heidät sitten kuin teurastaja. Alun perin filmin lorussa mainitun ”Mustan miehen” (”Schwartze Mann”) tilalla oli nimi Haarmann. Laulun toinen säe, jota ei elokuvassa kuulla, oli erityisen epämiellyttävä.

Aus den Augen macht er Sülze,

aus dem Hintern macht er Speck,

aus den Därmen macht er Würste

und den Rest, den schmeißt er weg.

 

Silmistä hän tekee lihahyytelöä,

pakaroista hän tekee silavaa,

suolista hän tekee makkaraa,

ja muun hän heittää pois.

Ei tiedetä, että Haarmann olisi myynyt koskaan uhriensa lihaa syötäväksi. Näin teki varhaisempi murhaaja Carl Großmann. Mutta laulussa nämä kaksi hyytävää murhaajaa sulautuvat yhteen.

Fritz Lang ja hänen käsikirjoittajavaimonsa Thea von Harbou käyttivät elokuvassa M monia lähteitä. Paitsi Großmannin ja Haarmannin tapauksia, he hyödynsivät Peter Kürtenin tekoja ja tietoja, joita Kürten antoi itsestään, sekä oikeudenkäyntiä häntä vastaan. Haastatteluissa Lang on myös maininnut lähteenään harvinaisen raa’an lapsimurhan, joka jäi selvittämättä. Se tapahtui Breslaussa heinäkuussa 1926.

Kaksi sisarusta, kahdeksanvuotias Erika Fehse ja hänen yksitoistavuotias veljensä Otto Fehse, kaapattiin ja murhattiin. Se oli helppoa, sillä lapset oleskelivat paljon ulkona kadulla. He olivat köyhän yksinhuoltajaäidin lapsia ja asuivat kaupungin laitapuolen korttelissa. Silti heidän äitinsä ilmoitti nopeasti heidän katoamisestaan.

Osia molempien ruumiista ja lasten vaatteita löytyi säkistä vajaan viiden tunnin kuluttua siitä, kun heidät oli nähty viimeisen kerran. Lisää ruumiinosia löytyi paketista kahden päivän päästä, ja hiukan myöhemmin lasten isoisä sai postissa paketin, jossa oli sisällä lasten sukupuolielimet. Osoite, jossa kadunnumero oli väärin, oli Otto Fehsen kirjoittama. Tälle oudolle seikalle ei löydetty selitystä.

Rikos herätti suurta kauhua ja inhoa, ja Berliinistä haettiin jälleen kerran kuulu Ernst Gennat selvittämään murhia. Mutta hänkään ei löytänyt syyllistä. Todistajat kertoivat, että kaksi miestä oli tarkkaillut lapsia. Mutta kukaan ei osannut antaa miehistä kunnon kuvausta.

Poliisin etsintäkuulutus Erika ja Otto Fehsen murhaajan löytämiseksi.

Murha hautautui arkistoihin, josta se välillä kaivettiin esille, kun poliisin haltuun joutui joku, joka olisi voinut olla tekijä. Kansallissosialistien otettua vallan 1933 syntyi antisemitistisiä teorioita siitä, että juutalaiset olivat kaapanneet lapset rituaalimurhaa varten. Ehkä tämän epämiellyttävän juonteen vuoksi Fehsen sisarusten kammottava murha on painunut rikoshistoriassa lähes unohduksiin. Mutta siihen viitataan Langin elokuvassa, ja se on ollut myös omassa mielessäni, kun kirjoitin Tiergartenin teurastajaa.

Erika Fehse.

Tapaus ei sitä paitsi ollut ainoa lajiaan. 1920-luvulla sattui muitakin raakoja lastenmurhia, ja useimpien tekijät jäivät tuntemattomiksi. Syy oli todennäköisesti se, että uhrit olivat köyhiä ja teot tapahtuivat hämärissä työväestön kortteleissa, joissa oli paljon juoppoja, prostituoituja ja taparikollisia. Kaikki murhat eivät välttämättä tulleet edes poliisin tietoon. 1920-luvun alkupuoli oli sodan tuhojen ja inflaation takia Saksassa niin katastrofaalisen ankea, että työttömyys ja irtolaisuus kohosi huippuunsa. Monet naiset ajautuivat myymään itseään, monet lapset elivät käytännössä taivasalla. Heidän katoamistaan ei kukaan huomannut, ellei ruumista löytynyt.

M – kaupunki etsii murhaajaa kokoaa vuosikymmenen aikana tapahtuneiden ja lehdissä käsiteltyjen murhien aihelmat yhteen. Berliinissä liikkuu murhaaja, joka vaanii lapsia. Hänestä on annettu samanlainen etsintäkuulutus yleisölle kuin Fehsen tapauksessa.

Etsintäkuulutus, Elsie Beckmann ja murhaajan varjo elokuvassa M.

Murhaaja (Peter Lorre läpimurtoroolissaan), joka näkyy ensin vain varjona, saa lapset mukaansa ostamalla heille makeisia. Ratkaisevaksi osoittautuu alussa näytetty kohtaus, jossa murhaaja ostaa Elsie Beckmannille ilmapallon sokealta myyjältä. Myyjän mieleen jää melodia, jota murhaaja viheltää. Se on teema ”Vuorenpeikkojen luolassa” Edvard Griegin sarjasta Peer Gynt.

Murhaaja siirtymässä ”transsiin”.

Melodia yhdistyy elokuvassa hetkeen, jolloin murhaaja menettää itsensä hallinnan. On aivan kuin hänen sisäänsä tulisi riivaaja. Hänen on pakko vietellä mukaansa lapsi ja murhata tämä. Tässä Lang ja hänen käsikirjoittajansa ovat varmasti ajatelleet Peter Kürtenin analyysia itsestään (ks. edellinen blogikirjoitus).

Sokean ilmapallokauppiaan luona.

Elokuvassa ei kerrota tarkemmin, mitä lapsille tapahtuu. Jää hämäräksi, missä murhaaja tekee tekonsa ja miten. On kyllä selvää, että hän on pervertikko, ja murhissa on seksuaalinen elementti. Aikalaisyleisö saattoi tehdä johtopäätöksiä alun lorusta ja tapauksista, joista lehdet olivat kertoneet.

Berliinin poliisi joutuu elokuvassa tiukille, kun murhaajaa ei löydetä. Poliisin johdossa on komisaario Lohmann (Otto Wernicke), jonka esikuva on selvästi Ernst Gennat. Tämä Berliinin poliisin päällikkö oli tukevatekoinen ja näytti maalaisjuntilta, mutta oli todellisuudessa erittäin terävä ja tehokas. Elokuvan Lohmann on myös aikaansaapa, realistinen, ovela ja hyvämuistinen, ja hän osaa käyttää psykologisia keinoja rikollisia vastaan.

Ernst Gennat (vasemmalla).

Gennatin alter ego Lohmann (vasemmalla).

Lohmannin tarmokas rikostutkinta haittaa Berliinin järjestäytynyttä rikollisuutta niin paljon, että joukkiot päättävät etsiä itse käsiinsä murhaajan. Tässä on totuutta takana: Berliinin rikollisjengit (Ringvereine) olivat hyvin organisoituneita, ja ne auttoivat joskus poliisia, jos se oli niille itselleen edullista. On sanottu, että Lang käytti asiantuntijana rikollisjengi Immertreun johtajaa. Tällä oli samanlainen taipumus itsetehostukseen ja nahkafetisismiin kuin elokuvan Schränkerillä, jota esittää suggestiivisesti tunnettu näyttelijä Gustav Gründgens. Filmissä esiintyi myös statisteina aitoja ammattirikollisia.

Der Schränker (Gustav Gründgens) näyttää oikeudenkäynnissä murhaajalle uhrin valokuvaa.

Rikollisten ja poliisin tutkinta etenee elokuvassa rinnakkain. Poliisi etsii arkistoista henkilöitä, jotka ovat olleet mielisairaaloissa hoidettavina osoitettuaan pedofiilisia taipumuksia. Rikollisjengit puolestaan panevat kerjäläiset tarkkailemaan lapsia kaduilla. Samaan aikaan kun sokea ilmapallokauppias tunnistaa murhaajan hänen viheltämänsä melodian perusteella, poliisille selviää murhaajan henkilöllisyys. Mies on nimeltään Hans Beckert.

Murhaaja paljastuu.

Rikolliset jahtaavat Beckertiä teollisuusrakennukseen. Heidän täytyy murtautua sinne, jotta he pääsisivät käsiksi murhaajaan. Tämä kiidätetään rikollisjengien varjo-oikeudenkäyntiin, jossa on selvästi vaikutteita Kürtenin oikeudenkäynnistä. Tosin Kürten ei ollut epätoivoinen tai emotionaalinen, kuten elokuvan murhaaja, vaan antautui tyynesti ja puhui rationaalisesti perversioistaan. Mutta murhaajan viileys ei olisi näyttänyt elokuvassa hyvältä, eikä olisi sopinut juoneen.

Rikollisten tribunaali valmiina antamaan tuomion.

Rikollisten tuomioistuin tuomitsee Beckertin kuolemaan. Paikalle ehtivät kuitenkin poliisit ja elokuva vihjaa, että Beckert todetaan hulluksi ja suljetaan mielisairaalaan. Ehkä senkin vuoksi hänet on kuvattu eri tavalla kuin tosielämän Kürten, joka oli hankala tapaus: toisaalta täysin järjissään ja toisaalta kykenemätön hillitsemään järjetöntä ja tuhoisaa obsessiotaan.

Erikoinen ratkaisu on päättää elokuva Elsie-tyttärensä menettäneen rouva Beckmannin vetoomukseen: suojelkaa lapsianne. Mitä Lang tahtoi tällä sanoa? Ei Elsien äiti, samanlainen köyhä yksinhuoltaja kuin Fehsen sisarusten äiti, olisi voinut suojella lastaan paremmin kuin hän jo suojeli.

Tai ehkä sittenkin. Elokuvassa murhaamisen mahdollistaa lasten liiallinen luottamus vieraaseen setään. Heidät voi houkutella mukaan makeisilla ja lahjoilla.

Mutta hankaluuksia syntyy myös, jos lapsista ja aikuisista tehdään liian epäluuloisia. Tämä näytetään myös elokuvassa: ihmisjoukko on vähällä lynkata vanhan miehen, joka vastaa vain lapsen kysymykseen. Kun pedofiilit näkyvät mediassa, miehet eivät enää uskalla lähestyä lainkaan lapsia, vaikka heillä olisi täysin viattomat motiivit. Käytin tätä teemaa hyväkseni Tiergartenin teurastajassa.

Langin elokuva on moniselitteinen. Kansallissosialistit eivät tienneet, mitä siitä ajatella. Olivatko he vieraita setiä, jotka tarjosivat hyväuskoisille saksalaisille makeisia? Oliko joukkohysterian tuomitseminen suunnattu heihin? Elokuvan alkuperäinen nimi, ”Murhaajat keskuudessamme”, oli heille liikaa, ja se piti muuttaa. Filmi oli suosittu, mutta Lang muuttui epämukavaksi henkilöksi, ja 1933 hän lähti maasta.

Elokuva tehostaa tunnelmia paitsi tarkoin suunnitellulla äänimaailmalla — on yllättävää, että se oli ensimmäisiä saksalaisia äänielokuvia — myös kuvakulmilla, joissa rakennukset, kadut ja pihat näkyvät ylhäältäpäin tai vinosti sivulta. Varjoilla on kuvauksessa tärkeä osa. 1920-luvun Berliinin varjot kiinnostavat minuakin. Niistä voi syntyä epätodellinen, painajaismainen vaikutelma.

Toinen elokuva, joka heijasti piinallisen tarkasti saksalaista mielenmaisemaa 1920-luvulla, tehtiin aivan sen alussa. Tohtori Caligarin kabinetti (1921) kertoo myös murhista. Se on mykkäelokuva ja tapahtuu kokonaan sitä varten suunnitelluissa erikoisissa lavasteissa, joihin on maalattu varjot valmiiksi. Ne suunnitteli Hermann Warm, ja niistä syntyy elokuvan ahdistava, unenkaltainen tunnelma. Warmin ja hänen lavastuksensa ratkaisevaa panosta elokuvalle ei ole kylliksi huomioitu.

Caligarin lavasteita. Vasemmalla Jane, oikealla Francis.

Murhat tapahtuvat kuvitteellisessa maalaiskaupungissa, jonka markkinoille tulee sirkus. Sen mukana on salaperäinen tohtori Caligari (Werner Krauss). Hän haluaa esitellä 23-vuotiasta miestä nimeltä Cesare (Conrad Veidt), joka on nukkunut koko elämänsä ajan. Vaikka hän liikkuu, hän on edelleen unessa. Caligari väittää, että Cesare osaa kertoa tulevaisuuden. Todellisuudessa Caligari on hypnotisoinut Cesaren toteuttamaan omia halujaan. Kun kaupunginnotaari nöyryyttää Caligaria, tohtori lähettää Cesaren puukon kanssa kostamaan.

Caligari (vasemmalla) joutuu kokemaan nöyryytyksen korokkeella seisovan kaupunginnotaarin luona.

Elokuvan kertoja on nuori mies Francis (Friedrich Feher), jonka ystävä Alan (Hans Heinrich von Twardowski) on seuraava uhri. On epäselvää, miksi Alan murhataan. Hän kysyy Caligarin teltassa Cesarelta, milloin hän kuolee, ja Cesare vastaa: ennen aamunkoittoa. Kun Caligari lähettää Cesaren murhaamaan Alanin, tahtooko hän vain pitää yllä Cesaren ennustusten uskottavuutta?

Alanin ylle lankeaa yöllä murhaajan varjo.

On toinenkin selitys. Elokuvassa käytetään kehyskertomusta, jossa Francis osoittautuu epäluotettavaksi kertojaksi. Francis ja Alan kilpailevat kauniin Janen (Lil Dagover) suosiosta. Ehkä juuri Francis tahtoo Alanin kuolevan.

Francis, jonka silmin tarina nähdään.

Elokuvaa on analysoitu paljon. Aiemmin arvovaltaisena pidettiin Siegfried Kracauerin tulkintaa, joka näki elokuvan allegoriana saksalaisten taipumuksesta alistua autoritarismiin, joka johti kansallissosialistien hirmuvaltaan. Kuin unissakävelijät heidät on mahdollista johdattaa kauheisiin tekoihin. Kracauerin tulkinta on huomionarvoinen, mutta liian jäykkä. Unissakävelijä-symboli yksinkertaistaa liikaa Hitlerin nousun taustalla ollutta mutkikasta kehitystä.

Kracauer on myös kierrättänyt kritiikittä elokuvan toisen käsikirjoittajan Hans Janowitzin tarinaa siitä, miten elokuvan ”alkuperäinen idea oli pilattu” istuttamalla kehyskertomus jälkeenpäin tarinaan vastoin käsikirjoittajien tahtoa. Tämä versio tapahtumista esitetään usein vieläkin varmana tietona. Sittemmin alkuperäisiä käsikirjoitus- ja kuvausversioita tutkittaessa on selvinnyt, että Janowitz kehitti tarinansa vasta paljon myöhemmin ja ilmeisesti juuri Kracauerin teorian innoittamana. Elokuvan tekoaikaan kukaan ei vastustanut sen toteutunutta kerrosteista rakennetta. Janowitz ilmaisi kyllä tyytymättömyytensä lavastusta kohtaan: hän olisi tahtonut niistä realistisemmat.

Itse asiassa kehyskertomus lisää teoksen monitasoisuutta ja armottomuutta. Sisätarina, jossa autoritaarinen Caligari puetaan pakkopaitaan, on optimistinen ja yksinkertainen. Kehyskertomus, jossa hullu Caligari ja järkevä lääkäri sulautuvat yhteen ja jäävät auktoriteetin asemaan, herättää paljon enemmän levottomuutta.

Elokuvan mieleenpainuvin henkilö on ehdottomasti unissakävelevä tappaja Cesare, jota esittää Conrad Veidt. Veidt oli erittäin pystyvä ja ennakkoluuloton näyttelijä, joka osaa käyttää pitkää, laihaa, androgyynista olemustaan niin vahvasti, että hän sulautuu outoihin kulisseihin.

Cesare etenee kuin balettitanssija seinään sulautuen.

Cesare on traaginen henkilö. Hänen on pakko murhata, koska Caligari on hypnotisoinut hänet ja nujertanut hänen oman tahtonsa. Mutta kun hän näkee kauniin Janen, hypnoosin ote näyttää hetkeksi raukeavan, ja tietoinen tunne (se oikea Cesare?) herää. Puukko putoaa kädestä, ilme muuttuu lempeäksi, ja käsi ojentuu koskettamaan arasti ja hellästi. Mutta sitten Jane herää ja alkaa huutaa kauhuissaan, ja Cesare muuttuu jälleen pedoksi. Tilanne on muunnelma Kaunotar ja hirviö -teemasta.

Yritys koskettaa.

Cesare kaappaa Janen mukaansa ja yrittää kantaa hänet pois. Ponnistus (tai ristiriita käskyn ja oman tahdon välillä) on kuitenkin liian suuri, ja Cesare kuolee. Samalla Caligarin juoni paljastuu.

Cesare ryöstää Janen mukaansa.

Mielisairaalassa tapahtuva kehyskertomus kääntää asetelman nurin. Siinä Cesare on lempeä nuorukainen, jonka poissaolevuus on vaaratonta. Hän on syventynyt ihailemaan ruusua. Kun Francis tekee hänestä murhaajan, kyse voi olla jälleen mustasukkaisuuden harhasta. Murhien, Francisin kertojanäänen ja Caligarin arvoitus jää oikeastaan ratkaisematta.

Katselin tämänkin elokuvan monta kertaa kirjoittaessani Tiergartenin teurastajaa. Siitä tarttuivat romaaniin kohtaukset, joissa Björk ja hänen berliiniläinen poliisiystävänsä vierailevat Scheunenviertelissä ja Friedrichshainissa, ja myös romaanin loppu, jossa murhaajan mysteeri jää vaivaamaan Björkiä.

Niin elokuvat kuin kirjallisuuskin voivat kiteyttää ajan hengen ja kuvastaa historiaa ainutlaatuisella tavalla.

Kirvesmiehiä ja kannibaaleja vuosisadan alun Saksassa

John Tennielin piirros, joka esittää Viiltäjä-Jackia.

Romaanissa Tiergartenin teurastaja Björk lähtee Berliiniin paetakseen ristiriitaista tilannetta, johon sisäministeri Ritavuoren murha on hänet saattanut, ja kohtaa murhaajan, jollaista ei ole osannut kuvitellakaan.

Kuten aina, etsin romaania varten aikakaudelle tyypillistä rikosta lehdistä ja historiateoksista. Ja juuri tuolloin, vuosisadan alussa ja Weimarin tasavallan aikana, Saksassa esiintyi sarjamurhaajia, joista puhuttiin paljon lehdissä ja jotka vaikuttivat populaarikulttuuriin ja yleiseen henkiseen ilmapiiriin. Ne kuvastivat myös väkivallan ja oman käden oikeuden perintöä, jonka sota ja spartakistikapina olivat jättäneet Saksaan (ks. edellinen blogikirjoitus).

Useita murhia tekevät voivat olla kylmäverisiä ja häikäilemättömiä ihmisiä, jotka tavoittelevat taloudellista hyötyä. Tyypillisin tapaus on mies, joka houkuttelee naisia joko avioliittolupauksin tai menee naimisiin useita kertoja peräkkäin. Auervaaran kohtalokkaampi serkku ei tyydy aiheuttamaan sydänsuruja ja katoamaan tietyn rahasumman kanssa, vaan hän surmaa päästäkseen kiinni uhrin koko omaisuuteen. Vaimot surmattiin yleensä myrkyllä. Uhri menehtyi muka vatsatautiin tai sydänkohtaukseen.

Johann Otto Hoch (1855-1906), syntyjään saksalainen mutta Yhdysvaltoihin muuttanut murhaaja. Hän meni naimisiin 55 kertaa väärällä nimellä ja murhasi monia ”vaimoistaan”. Poliisi epäili häntä 15 murhasta, mutta hänet saatiin tuomituksi vain yhdestä.

Myös nainen saattoi murhata kerta toisensa jälkeen myrkyllä. Kun farmakologia ei ollut vielä kehittynyt kyllin pitkälle, naiset tarjoilivat miehilleen arsenikilla höystettyjä muhennoksia. Kylmäveriset pyrkyrit saattoivat myrkyttää myös lapsia, jotka olivat uuden edullisen liiton tiellä. Oli myös naisia tai pariskuntia, jotka ottivat vauvoja ja lapsia hoitoon maksusta ja sitten tappoivat nämä. ”Lapsifarmit” hyötyivät siitä, että sata vuotta sitten lapsikuolleisuus oli suuri ja aviottomia äitejä oli paljon. Kirjailija Maria Jotuni kuvaa erästä tällaista ”huolenpitäjää” novellissa Matami Röhelin (1907)

Mary Ann Cotton (1832-1873), joka murhasi arsenikilla ihmisiä saadakseen rahat heidän henkivakuutuksestaan. 21 uhrin joukossa oli 11 hänen omaa lastaan.

Sensaationälkäistä yleisöä kiinnosti erityisesti himomurhaaja, jota ei ajanut veritekoihin rahallinen hyöty, vaan kieroon kasvanut vietti. Tällainen murhaaja oli lähes poikkeuksetta mies, ja hänen uhrinsa olivat naisia, nuoria ja lapsia. Murhiin liittyi usein erilaisia makaabereja yksityiskohtia, jotka toivat mieleen Perrault’n kaamean sadun Siniparrasta.

Kuvitusta satuun Siniparta. Siniparta antaa vaimolleen avaimen huoneeseen, jonne ei saa mennä. Se on täynnä edellisten vaimojen ruumiita.

Himomurhaajan prototyyppi on Viiltäjä-Jack (Jack the Ripper), joka murhasi viisi prostituoitua Whitechapelin kaupunginosassa Lontoossa vuonna 1888. Jackia ei saatu koskaan kiinni, mikä on pitänyt hänen legendansa sitkeästi hengissä.

Poliisit löytävät Viiltäjä-Jackin uhrin.

Mutta kuten sanottu, myös 1900-luvun alun Saksa tuotti joitain erityisen mieleenpainuvia sarjamurhaajia.

Carl Großmann (1863-1922) osoitti nuorena pedofiilisia ja sadistisia taipumuksia ja kärsi 14 vuoden vankilatuomion käytettyään hyväksi kahta lasta, joista toinen kuoli vammoihinsa. Vapauduttuaan hän alkoi murhata naisia, ja vainajia kertyi kymmenittäin ennen kuin hän jäi kiinni. Uhrit olivat prostituoituja tai puutteessa eläviä, yksinäisiä naisia. Großmann vei naiset asuntoonsa Berliinin Lange Straßelle, jonne hän oli asettunut asumaan 1913. Hän sai heidät mukaansa lupauksella ostaa seksiä tai tarjota taloudenhoitajan työtä. Kun hän sai naiset sisään, hän surmasi uhrit kuristamalla tai puukottamalla ja paloitteli sitten ruumiit.

Sodan aikana Großmann myi lihaa mustassa pörssissä, ja on uskottu, että ainakin osa kauppatavarasta oli peräisin hänen uhreistaan. Sodan jälkeen hän jatkoi murhaamista ja lihakaupan pitoa. Näin hän myös hyötyi murhista. Hänellä oli makkarakioski Schlesische Bahnhofin läheisyydessä, ja ihmisille oli shokki myöhemmin kuulla, mistä heidän Wurstinsa olivat tulleet.

Carl Großmann.

Vuosien 1918 ja 1921 välillä löydettiin Kreutzbergin kaupunginosan halki kulkevasta kanaalista kaikkiaan 23 naisen jäännöksiä, ja toukokuun 1921 jälkeen ruumiinosia pulpahteli näkyville päivittäin. Großmann paljastui kuitenkin vasta heinäkuussa 1921, kun naapurit kuulivat hänen asunnostaan naisen kirkumista ja hälyttivät poliisin. Poliisit murtautuivat asuntoon, löysivät viimeisen uhrin ja jälkiä edellisistä. On päätelty, että Großmann söi itsekin uhriensa lihaa. Hän hirttäytyi sellissään ennen kuolemantuomion täytäntöönpanoa.

Kannibalismi tekee murhaajasta erityisen karmivan.

Toinen tunnettu sarjamurhaaja oli Fritz Haarmann (1879-1925). Häntä nimitettiin Hannoverin vampyyriksi, koska hän surmasi uhrit iskemällä hampaansa heidän aataminomenaansa ja puremalla heidän kaulavaltimonsa poikki. Toisen lisänimensä ”teurastaja” hän sai siitä, että hän paloitteli uhrinsa kuin lihakauppias. Murhatut olivat poikia tai nuoria miehiä.

Haarmann oli jo teini-iässä oli syyllistynyt nuorempien poikien hyväksikäyttöön ja suljettu mielisairaalaan. Äitinsä avulla hän onnistui kuitenkin pakenemaan sieltä. Hän asettui Sveitsiin, josta löytyi myös morsian.

Sitten Haarmann sai kutsun suorittamaan asevelvollisuuttaan ja palasi Saksaan. Koska tieto ei kulkenut maan eri osien välillä, hänen menneisyyttään ei tunnettu, ja hän selvisi armeijassa aluksi hyvin. Hän alkoi kuitenkin saada outoja huimauskohtauksia, ja hänet todettiin sopimattomaksi palvelukseen. Työurakin jäi kesken. Hän sai lähtöpassit isän tupakkayrityksestä haastettuaan tämän oikeuteen, ja riitaantui sitten morsiamensa kanssa, joka heitti hänet ulos kalakaupastaan. Hän alkoi elää pikkurikollisena ja joutui tämän tästä vankilaan varkauksista ja ryöstöistä. Sodan aikana hän istui viiden vuoden tuomiota.

Merkillistä kyllä hän pääsi vuonna 1919 tiedustelijana Hannoverin poliisin palvelukseen. Poliisilla oli huutava pula miehistä, ja kenties hänen kontaktejaan alamaailmaan pidettiin etuna. Ajatus ei ollut kovin hyvä, koska juuri poliisityö helpotti Haarmannin murhatekoja.

Friedrich (Fritz) Haarmann.

Jo ennen poliisiurkkijan työtä Haarmann oli alkanut murhata nuoria poikia. Hän metsästi poikia asemalla ja houkutteli heidät johonkin kolmesta asuinpaikastaan luvaten rahaa, työtä tai yösijaa, tai käyttäen hyväksi poliisin valtuuksiaan. Kun hän sai uhrin loukkuun, hän kuristi ja puri tämän kuoliaaksi. Pian hän hankki rakastajan, joka auttoi häntä ruumiiden hävittämisessä. Uhrit paloiteltiin ja heitettiin joko jokeen tai piilotettiin lähiseudun metsiin ja ojiin. Haarmann ja hänen apurinsa yhdistivät tappoon ryöstön, myivät murhattujen vaatteet ja tavarat ja käärivät niistä kokoon päivittäisen elantonsa.

Vuodesta 1923 alkaen murhaamistahti kiihtyi ja poikien ja nuorten miesten katoamistapaukset yleistyivät hälyttävästi. Myos ruumiinosia löytyi entistä runsaammin. Viimein poliisin huomio heräsi, epäilyt kohdistuivat Haarmanniin, ja kesäkuussa 1924 hänet pidätettiin.

Ensin hän kiisti teot, mutta kun hänet pystyttiin todistamaan murhaajaksi vaatteiden tunnistamisen, ruumislöytöjen ja silminnäkijöiden kertomusten perusteella, hän tunnusti 27 uhrin surman. Näiden kohdalla hän kertoi tarkasti, miten hän oli murhannut ja paloitellut heidät. Hän selitti, että tunsi vastustamatonta halua purra uhreja kaulaan ja samalla kuristaa heidät, ja teon aikana hän koki suurta hurmiota.

Ruumiin paloittelu oli puolestaan vain epämiellyttävä velvollisuus, Haarmann vakuutti. Sen hän suoritti johdonmukaisesti kuin teurastaja. Hänen kaikista asunnoistaan löytyi runsain mitoin verisiä todisteita teurastuksesta. On vaikea kuvitella, miten hän ja hänen apurinsa pystyivät elämään päivästä toiseen sellaisissa huoneissa.

Tapaus herätti tietenkin huomiota, ja lehdistö seurasi innokkaasti oikeudenkäyntiä. Yleisö raivostui siitä, että poliisi ei ollut kiinnittänyt huomiota selviin todisteisiin Haarmannin syyllisyydestä, koska tämä oli ollut heidän urkkijansa. Haarmann tunnusti murhat, jotka hänen oli todistettu tehneen, mutta hän oli muuten väistelevä. Saattaa olla, että hänellä oli yli sata uhria. Hänet todettiin täysijärkiseksi ja hänet tuomittiin kuolemaan. Teloitus suoritetiin giljotiinilla. Apuri sai 12 vuoden vankilatuomion.

Hampurissa käytössä ollut giljotiini. Tuomittu asetettiin vasemmalla pystyssä seisovaan kelkkaan ja sidottiin kiinni. Sitten kelkka käännettiin vaaka-asentoon ja työnnettiin eteenpäin niin, että pää jäi pyöreän aukon sisään.

Kolmas ja varmaankin kaikista erikoisin sarjamurhaaja oli Peter Kürten (1883-1931), liikanimeltään ”Düsseldorffin vampyyri” tai ”Düsseldorffin hirviö”. Hänen lapsuutensa oli omiaan tekemään hänestä häiriintyneen. Hänen isänsä oli alkoholisti ja sadistinen pervertikko, joka pakotti lapset katselemaan vanhempien yhdyntää. Kotielämä oli muutenkin kamalaa. Isä pahoinpiteli varsinkin Peteria, joka oli vanhin poika, niin että tämä karkasi usein kotoa ja tutustui siten pikkurikollisiin. Kun isä joutui vankilaan insestistä 13-vuotiaan tyttärensä kanssa, vaimo erosi hänestä ja meni uusiin naimisiin.

Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Jo kuusivuotiaana Kürten yritti hukuttaa leikkitoverinsa. Hän kertoi myöhemmin tappaneensa yhdeksänvuotiaana kaksi muuta poikaa, joiden hukkumista pidettiin tuolloin onnettomuutena. Kymmenvuotiaana hän ystävystyi paikallisen rankkurin kanssa, joka rääkkäsi julmasti pyydystämiään koiria, ja sai osallistua tämän raakuuksiin. Teini-iän kynnyksellä hän sekaantui lampaisiin ja sikoihin ja totesi mielihyvänsä olevan suurin, jos hän puukotti eläintä parittelun aikana.

Koulun jälkeen Kürten pantiin metallityöläisen oppiin, mutta kahden vuoden päästä hän ryösti sekä perheensä että työnantajansa ja pakeni toiseen kaupunkiin. Siellä hän eli pikkurikollisena yhdessä prostituoidun kanssa: tämän sanotaan suostuneen kaikkeen, mitä Kürten ehdotti. Kürten istui tämän tästä vankilassa, koska jäi kiinni varkauksista ja yrityksistä hyökätä naisten kimppuun. Armeijaan jouduttuaan hän karkasi sieltä ja sytytteli maaseudulla tahallaan tulipaloja, koska nämäkin tuottivat hänelle nautintoa.

Hänet saatiin kiinni ja hän sai istua vankilassa tällä kertaa pitempään (1905-1913). Vankilassa oli erittäin ankara kuri, ja se sai Kürtenin mielikuvituksen liikkeelle. Hän alkoi haaveilla yhä hurjemmista perversioista ja murhateoista. Vapauduttuaan hän alkoi tappaa. Ensimmäinen uhri oli yhdeksänvuotias tyttö, jonka perheen taloon Kürten murtautui. Hän kuristi nukkuneen lapsen kuoliaaksi ja viilsi sitten tältä kurkun auki. Samoin kuin eläinten kanssa paritellessa, uhrin veren näkeminen aiheutti orgasmin. Seuraavana päivänä Kürten kierteli lähikortteleissa, jotta olisi voinut kuulla, mitä ihmiset puhuivat murhasta. Sekin tuotti hänelle hekumaa. Tämä mekanismi toistui hänen tulevissa teoissaan.

Peter Kürten. Kuva Bundesarchiv.

Pari kuukautta myöhemmin hän murhasi seuraavan uhrinsa, jälleen ryöstön yhteydessä. Sitten hänet vangittiin, mutta ei murhista, vaan ryöstöistä, joita hän teki jatkuvasti, ja hän joutui sotilasvankilaan, jossa hän istui kahdeksan vuotta. Vapauduttuaan vuonna 1921 hän meni naimisiin ja sai kunniallista työtä. 1925 pariskunta asettui Düsseldorffiin. Kürten eli kahdeksan vuotta lähes siivosti. Hän oli tosin koko ajan uskoton vaimolleen, ja kerran hän sai puolen vuoden tuomion raiskauksesta.

Toinen murha-aalto alkoi helmikuussa 1929. Kürten hyökkäsi saksien kanssa vanhahkon naisen kimppuun, raahasi hänet pensaikkoon ja löi häntä 24 kertaa. Ihme kyllä uhri selvisi hengissä. Vain muutama päivä myöhemmin Kürten kuristi ja runteli saksilla yhdeksänvuotiaan tytön. Hän piilotti ruumiin lehtien alle ja palasi myöhemmin sytyttämään sen tuleen. Ruumis löytyi seuraavana päivänä. Parin päivän päästä Kürten tappoi 45-vuotiaan miehen. Tätäkin uhria hän löi saksilla silmittömästi eri puolille ruumista. Poliisi päätteli erikoisesta tekotavasta, että murhaaja oli näissä kolmessa tapauksessa sama, vaikka uhrit olivat erilaisia.

Kürten kertoi myöhemmin raiskanneensa tämän jälkeen useita naisia, mutta näistä teoista ei ilmoitettu poliisille. Seuraavan kerran hän tappoi heinäkuussa. Uhri oli nuori nainen, jonka hän viekotteli metsään ja surmasi erityisen raa’alla tavalla. Haudattuaan ruumiin peltoon Kürten palasi useita kertoja sen luo, kun se oli jo mädäntynyt, suunnitellen sen naulaamista puuhun: hän olisi tahtonut kauhistuttaa ihmisiä mahdollisimman paljon. Ruumis oli kuitenkin liian painava, ja murhaajan piti tyytyä syleilemään sitä ja hautaamaan sitä aina uudelleen.

Kürtenin harmiksi ruumista ei löydetty. Kolmen kuukauden päästä hän lähettikin poliisille kirjeen, jossa kertoi ruumiin hautauspaikan. Murhaan kohdistuva huomio, sen ajatteleminen, siitä lukeminen ja kuuleminen oli osa hänen nautintoaan.

Ennen kirjeen lähettämistä Kürten oli jatkanut veritekojaan. Hän hyökkäsi yhtenä ja samana päivänä puukon kanssa kolmen eri-ikäisen uhrin kimppuun, jotka kaikki selvisivät hengissä. 24. heinäkuuta hän tapasi kaksi sisarta, jotka olivat viisi- ja neljätoistavuotiaat, ja surmasi molemmat. Tällä kertaa hän imi verta uhrien kaulahaavoista. Seuraavana päivänä hän yritti surmata 27-vuotiaan palvelijan. Vaikka nainen selvisi hengissä, hän ei osannut kuvailla hyökkääjää. Tämä näytti liian tavalliselta.

Kun tekijää ei saatu kiinni, hyökkäykset jatkuivat. Nyt Kürten oli käytti vasaraa, jolla hän nuiji uhreja päähän. Vasararikosten uhrit olivat palvelustyttöjä, ja jälleen murhaaja jatkoi väkivaltaa siihen asti, että verta oli kylliksi. Neljästä uhrista kaksi selvisi hengissä. Marraskuussa 1929 Kurten otti jälleen aseekseen sakset, joilla hän surmasi brutaalisti viisivuotiaan tytön.

Poliisi oli tutkinut murhia kesästä 1929 alkaen, mutta uhrien erilaisuus ja yleisön vihjeet, joita tuli peräti 13 000, hämmensivät tutkintaa. Sadoittain ihmisiä kuulusteltiin, tuhansia johtolankoja tarkistettiin. Epältyjen listaan kertyi lopulta lähes miljoona nimeä. Tutkimusta johtamaan saapui Saksan tunnetuin rikostutkija, Berliinin poliisin päällikkö Ernst Gennat. Tärkein vihje olivat murhaajan kirjeet. Kürten oli lähettänyt viimeisestä uhristaan kirjeen lehdelle kaksi päivää teon jälkeen, ja käsiala tunnistettiin samaksi kuin aikaisemmassa kirjeessä.

Marraskuisen murhan jälkeen Kürten jatkoi hyökkäyksiään, vahingoittaen kymmentä ihmistä. Kaikki jäivät henkiin, ja he pystyivät kuvailemaan tarkemmin hyökkääjää. Yhdestoista uhri oli nuori nainen, joka pääsi myös murhaajan kynsistä pakoon. Hän oli saanut tietää Kürtenin osoitteen. Kürten pakoili poliisia muutaman päivän, mutta ymmärsi sitten, että peli oli pelattu. Hän kertoi vaimolleen, että hän oli etsitty murhaaja, ja vaimon tulisi ilmiantaa hänet ja nostaa kiinniotosta luvattu palkkio. Kun näin kävi, Kürten antautui ja tunnusti kaikki murhat ja pahoinpitelyt, mukaan lukien ne, joita poliisit eivät olleet osanneet panna hänen tiliinsä.

Kürtenin elämästä ja persoonasta on paljon tietoa, koska hänen vankeusaikanaan häntä haastatteli lääkäri, tohtori Berg, ja Kürten kertoi täysin avoimesti kaikista teoistaan ja ajatuksistaan. Luultavasti hän sai tästäkin tyydytystä. Hän selitti, että häntä ajoi väkivaltaan seksuaalisen laukeamisen pakko, ja hän pahoinpiteli uhriaan raivokkaasti siihen asti kunnes näki verta ja sai orgasmin. Sen jälkeen hän rauhoittui, ja uhri saattoi päästä pakoon, jos oli vielä tajuissaan. Kürten selitti, että seksuaalinen akti ei itsessään ollut hänelle tärkeä. Pakonomaista haluaan käydä ihmisten kimppuun ja poikkeavaa tapaansa tavoitella nautintoa hän perusteli kauheilla lapsuudenkokemuksilla ja pitkillä vankilatuomioilla. Vaimostaan hän kuitenkin puhui vain hyvää ja toisti, että tahtoi tälle turvatun vanhuuden.

Toisin kuin Graßmann ja Haarmann, Kürten oli älykäs. Hän kykeni analysoimaan omia tekojaan harvinaisen tarkasti. Hänet todettiin sen vuoksi täysjärkiseksi, vaikka hänen puolustusasianajansa vetosi siihen, että hänen tekonsa olivat järjettömiä ja tulosta hallitsemattomasta pakosta. Kürten otti kuolemantuomion tyynesti vastaan ja sanoi ansaitsevansa sen. Ennen teloittamistaan giljotiinilla hän kysyi vankilan psykiatrilta, voisiko hän vielä pään irrottua aistia, miten veri virtaisi hänestä: hän olisi tahtonut lopettaa elämänsä suurimpaan nautintoon, jonka hän tiesi.

Nämä kolme murhaajaa hallitsivat saksalaisten mielenmaisemaa 1920-luvulla. Käytin kaikkia heitä hahmotellessani rikoksia, jotka Björk saa Berliinissä selvittääkseen. Romaanin lukenut voi päätellä edellä esitetyistä elämäkerroista, miten ”Tiergartenin teurastajan” hahmo ja modus operandi ovat syntyneet.