Blogini on ollut pitkään tauolla.
Minulle on sanottu, että blogia pitäisi päivittää säännöllisesti, vähintään kerran viikossa, jotta se saisi seuraajia. Eli ei saisi syntyä tällaista kahdeksan kuukauden mittaista hiljaisuutta.
Sitä ennenkin blogimerkinnät harvenivat. Ei hyvä. Ei lainkaan hyvä.
Mutta elämä ei toimi kuten some.
Minun kuten monen muunkin taakkana on taipumus masennukseen. Kärsin siitä jo 7-vuotiaana. Lapsuudessa koettu masennus kroonistuu helposti. Siihen altistavat myös traumatisoivat kokemukset. Pahin masennusjaksoni oli kaksikymppisenä. Sittemmin olen tullut paremmin toimeen ”mustan koiran” kanssa. Masennuksesta on vaikea parantua, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Sitä voi oppia ennakoimaan, ryhtymään ajoissa vastatoimenpiteisiin.
Masennusta ei useinkaan näe päältä. Masentunut voi olla täysin toimintakykyinen ja vaikuttaa myönteiseltä ja iloiselta. Kun tiedän tämän, en ole erityisen innokas tekemään päätelmiä toisten onnellisuudesta. Koskaan ei voi olla varma siitä, mitä on kuoren sisällä tai someläsnäolon takana, ellei tunne toista erittäin hyvin.
Tietyt ajanjaksot ja historian hetket aiheuttavat laajemmissa ihmisjoukoissa masennusta. 1920-luvun alku oli masennuksen aikaa. Takana oli pitkä ja raskas sotiminen ja espanjantauti, joka surmasi miljoonittain ihmisiä. Puhutaan iloisesta 20-luvusta, mutta ilonpito ja juhlinta oli usein tapa paeta todellisuutta.
Pahinta oli, ettei masennusta saanut näyttää. Sodan alussa lääkärit tunnistivat ”kranaattikauhun” (shell shock), joka oli modernin sodankäynnin välitön seuraus. Melko pian kuitenkin sotasensuuri kielsi ilmiön olemassaolon, ja sitä alettiin pitää pelkkänä heikon moraalin osoituksena.
Vielä vähemmän tiedettiin siitä järkyttävien kokemusten jälkivaikutuksesta, jota nimitetään posttraumaattiseksi oireyhtymäksi (PTSD). Kuitenkin sisällissodan jälkeisessä Suomessa lainkäyttäjät olivat kyllin viisaita nähdäkseen, mikä oli sodan kokeneiden miesten järjettömien väkivaltatekojen takana. Rikoksentekijöitä, jotka humalatilan seurauksena olivat palanneet mielessään sotatantereelle, kohdeltiin oikeudessa lempeästi. Toisin oli jatkosodan jälkeen 1940-luvulla. Silloin jälleenrakennus vaati kaikki voimat eikä tappiota ja menetyksiä tahdottu muistella. Traumat eivät saaneet julkista tunnustusta. Vaikeneminen maksettiin yksityisinä tragedioina.
Olen vaiteliaiden jälleenrakentajien lapsi.
Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että olen tehnyt rikosromaanieni päähenkilöstä miehen, joka kantaa sisällään traumoja ja kärsii masennuksesta. Karl Axel Björk on monella tavalla rikkinäinen ihminen. Hänen lapsuutensa ei ole ollut onnellinen. Hän on menettänyt isoveljensä sisällissodassa ja hän on vihaväleissä isänsä kanssa. Hän on kokenut eurooppalaisen suursodan vaikutukset Englannissa, jossa veteraanit ovat palanneet rintamalta todetakseen olevansa kiusallinen ilmiö, ja Saksassa, jossa sodan häviöstä tunnettu häpeä on purkautunut väkivaltaisuuksina. Björk on sairastunut vakavasti ja jäänyt morfiinilääkityksen seurauksena huumekoukkuun.
Palattuaan Berliiniin vuoden 1922 alussa Björk kohtaa köyhyyden ja kurjuuden siittämän rikollisuuden kauheimmat muodot, jotka runtelevat hänen mieltään lisää. Koko kevään 1922 hän potee syvää, hiljaista masennusta. Hän kärsii synkkämielisyydestä ja painajaisista ja hänen on vaikea iloita mistään. Kuitenkaan hän ei mene lääkäriin eikä edes uskoudu kenellekään.
Ympäröivä maailmantilanne ruokkii Björkin ahdistusta. Hänen esimiehensä, sisäministeri Heikki Ritavuori, kuolee poliittisen salamurhan uhrina helmikuussa 1922. Björkillä on vahva aavistus siitä, ketkä ovat murhan takana, mutta häntä kielletään tutkimasta tapausta. Kesällä 1922 hän seuraa huolissaan tapahtumia Euroopassa. Inflaatio on aloittanut Saksassa päätähuimaavan laukan ja koettelee Weimarin tasavallan vakautta. Italiassa on myös poliittinen kriisi, jota Benito Mussolini ja hänen mustapaitansa käyttävät hyväkseen.
Seuraavana vuonna Saksassa tapahtuu ”olutkellarivallankaappaus”, joka tuo Adolf Hitlerin ensi kertaa politiikan näyttämölle.
Vallankaappaus epäonnistui, mutta sen taustavoimat eivät hävinneet minnekään, vaan vahvistuivat koko ajan.
Hitler oli liittynyt 1921 Saksan Työväenpuolueeseen (Deutsche Arbeiterpartei, DAP). Hän nousi lähes saman tien sen johtoon ja alkoi muokata sitä mieleisekseen. Samana vuonna perustettiin virallisesti puolueen aktivistisiipi SA (Sturmabteilung), jonka Mussolinin joukkoja jäljittelevät ”ruskeapaidat” alkoivat terrorin keinoin edistää puolueen asiaa. Terrori oli tosin Saksassa tullut jo tutuksi ”vapaajoukkojen” (Freikorps) myötä, joita Weimarin tasavalta oli käyttänyt sosialistisen vallankumousyrityksen tukahduttamiseen.
Ennen pitkää Saksan Työväenpuolueesta tulisi Saksan Kansallissosialistinen Puolue (Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei, NSDAP) ja SA:sta SS (Schutzstaffel). Nämä tuskin esittelyä kaipaavat.
Björkin pelokkaat aavistukset eivät ole siis turhia: Euroopassa kylvetään uuden sodan siemeniä, vaikka edellisestäkään ei ole toivuttu.
Björkin keino lievittää masennusta on antaa ajatuksilleen askarreltavaa. Hän lukee paljon, mutta tärkeää on myös rikosten ratkaiseminen. Etsiväntyöllä on kuitenkin varjopuolensa. Vaikka Björk ei enää kohtaa yhtä kauheita rikoksia kuin Berliinissä, hän ei voi olla säälimättä uhreja ja heidän läheisiään. Hän kokee vaarallisia tilanteita ja häntä uhkaillaan. Ahdistus, masennus ja painajaiset palaavat.
Heinä- ja elokuun vaihteessa Björk saa eteensä rikossarjan, joka lisäksi koskettaa häntä läheltä. Onko hänen pikkuveljensä osallinen kolmen ihmisen murhaan?
Niin kuin edellä mainitsin, Björkin masennus on myös minun masennukseni. Sen syntymekanismitkin ovat samannäköiset. Lapsuuden ahdistavuus, yksinäisyys, addiktiot. En ole ollut koukussa morfiiniin, mutta olen kärsinyt syömishäiriöistä, joihin liittyy obsessioita ja addiktiivista käytöstä. Korona-aika on ollut monella tavalla erittäin koettelevaa. Eristyminen ja sulut ovat karsineet elämästä elämykset ja ihmisten läheisyyden. Samaan aikaan olen usean taidejärjestön luottamushenkilönä joutunut paiskimaan töitä järjestörintamalla uupumukseen asti. Julma sattumakin on puuttunut peliin. Tuntuu, että kriisi seuraa toistaan. Tänä keväänä olin erityisen rasittunut. Töitä oli valtavasti ja ne kasaantuivat. Ukrainan sota alkoi helmikuussa. Sairastuin maaliskuun lopulla koronaan: se oli yllättävän rankka ja aiheutti peruskunnon laskun ja pitkän väsymyksen. Hampaistossani on pitänyt ja pitää vielä tänä kesänä ja tulevana syksynä tehdä useita leikkauksia. Jostakin syystä hammasoperaatiot masentavat minua erityisen paljon.
Masennus on koko ajan hiipinyt kantapäilläni. Raahaudun sitä pakoon. Jos se saa minut kiinni, se lamaannuttaa minut kokonaan.
Toistaiseksi se on jäänyt kulman taakse. Mutta se hidastaa minua. Se häiritsee unia ja aiheuttaa lihaksistoon jännitystiloja. Se vaikeuttaa kirjoittamista. Toisinaan en pysty lainkaan kirjoittamaan. Näin vaikeaa ajanjaksoa ei ole ollut pitkiin aikoihin.
Masennuksen takia blogissa on ollut hiljaista.
Toivon, että parempaa on luvassa.
Uuden Björkin käsikirjoitus sentään valmistui huhtikuussa lukijoiden iloksi. Se tuottaa minullekin iloa.
Kadonnutta 20-lukua etsimässä 