Naisten tie korkeampaan koulutukseen

Naisten ylioppilaslakki 1800-luvun lopusta. Kangasosa oli löysä ja valui reunan yli.

Tieteiden yönä 18.1. esitettiin viimeisen kerran käsikirjoittamani dialogisarja Äidistä tyttäreen Helsingin Yliopistomuseossa. Näytelmä oli museon viime syksyn ohjelmassa, ja se esitteli museon näyttelyn inspiroimana suomalaisen naisen matkaa akatemian lehtoihin 1900-luvun alusta 1950-luvulle. Jotta muutkin kuin esityksiin ehtineet pääsisivät osalliseksi museoteatterista, olen koonnut dialogeista kuuden videopätkän sarjan. Kuvasin ne tuossa viimeisessä esityksessä esittäjien ja museon luvalla. Klipit on otettu puhelimella, laatu on hyvä, mutta ääni ja kuvaus eivät ole huippua, koska en ole vielä kovin taitava tässä asiassa. Lisäksi ne ovat quicktime– muotoa, jota WordPress-sivuni ei valitettavasti tue. Siksi postaan klipit selitysten kera kirjailijasivulleni Facebookissa: Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila. Ne ilmestyvät sinne tänä iltana. Sinne siis nauttimaan valituista paloista!

Tässä tarjoan taustatietoa esityksestä sekä lyhyen juoniselostuksen näytelmästä.

Idea Yliopistomuseon tiloissa esitettävään näytelmään syntyi viime keväänä. Kehitimme sitä yhdessä näyttelypäällikkö Pia Vuorikosken ja museoamanuenssi Henna Sinisalon kanssa. Sain Hennalta kirjallisuusvinkkejä ja taustamateriaalia Helsingin yliopiston ensimmäisistä naisylioppilaista ja Rosina Heikelistä, joka oli paitsi ensimmäinen suomalainen nainen, joka suoritti lääketieteen tohtorin tutkinnon, myös merkittävä vaikuttaja Naisasialiitossa. Samoin tutustuin Hennan kirjoittamaan näyttelyjulkaisuun, joka liittyi museossa 23.9.2010 – 14.8.2011 pidettyyn näyttelyyn ”Hameiden hidastamat”.

Rosina Heikel (1842-1929)

Tahdoimme näytelmässä osoittaa, miten naiset vähitellen muuttuivat yliopistossa erikoistapauksista tavallisiksi opiskelijoiksi, ja millaisia säädöksiä ja ennakkoluuloja heidän akateemisen tiensä esteenä on ollut. Vaikka dialogisarja havainnollistaa, miten naisten asema koko ajan paranee, käy myös ilmi, että yhä tänäkin päivänä on muureja murrettavana. Vaikka naisia valmistuu nykyään tohtoreiksi saman verran kuin miehiä, professoreista heitä on vain vajaa kuudesosa, ja heiltä kestää pitempään päästä tähän asemaan.

Idean kirkastuessa selvisi, että tarvitsemme kaksi naisnäyttelijää, jotka esittävät äitiä ja tytärtä siten, että kolmessa peräkkäisessä dialogissa siirrytään aina noin 25 vuotta eteenpäin ja edellisen dialogin tytär on seuraavan dialogin äiti. ”Äidin” roolin esittäisi näyttelijä Krista Putkonen-Örn ja ”tyttären” osan tohtoritutkija Sanna-Mari Niemi. Kolmea näytöstä kehystäisivät Pia Vuorikosken tietoiskut, jotka sitovat äitien ja tyttärien puheet historiaan.

Tuore ylioppilas Anni (Sanna-Mari Niemi) haaveilee matkaavansa maailman ääriin sekä hengessä että maantieteellisesti, ja tässä on Aino-äidillä (Krista Putkonen-Örn) sulattelemista.

Kesällä 2017 alkoivat harjoitukset, joissa pohjana oli käsikirjoituksen ensimmäinen versio. Luonnosta työstettiin harjoituksissa eteenpäin sekä Pian että näyttelijöiden ehdotusten pohjalta. Krista alan ammattilaisena huolehti käytännössä dramatisoinnista ja ohjauksesta.

Näytelmä lähtee käyntiin siitä, mihin on päästy 1900-luvun alussa.

Ensimmäinen Helsingin yliopistossa erivapaudella ylioppilastutkinnon suorittanut nainen oli Marie Tschetschulin vuonna 1870. Seuraava tutkinnon suorittanut oli Emma Irene Åström vuonna 1873. 1871 oli Rosina Heikel käyttänyt hyväkseen mahdollisuutta opiskella erivapaudella lääketiedettä. 1890-luvulla yliopistossa opiskelevien naisten määrä alkoi nousta vauhdilla. Monet naiset jättivät kuitenkin opinnot kesken, ja vuoteen 1901 asti heidän piti anoa ”erivapautta sukupuolestaan”.

Yliopistomuseon osasto, joka kertoo naisten pääsystä yliopistoon. Seinällä on myös pilakuvia, jotka irvivät oppineiden naisten (”sinisukkien”) muuttumista miehekkäiksi.

Juuri tuona vuonna 1901 nuori Aino, joka suorittanut ylioppilastutkinnon tyttökoulun jatkoluokkien päätteeksi, suunnittelee menevänsä yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Hänen äitinsä Ada kauhistuu ajatusta.

Äiti pahoittaa erityisesti mielensä, kun saa tietää, että Aino on käynyt Naisasialiiton kokouksissa kasvattamassa itsetuntoaan. Äidin mukaan naisasianaiset ovat epänaisellisia eivätkä ”pääse naimisiin”. Ikävä kyllä jälkimmäinen oli käytännössä totta: ne naiset, jotka tuolloin suorittivat tutkinnon, eivät yleensä menneet naimisiin. Näin kävi varsinkin jos tutkinto johti ammattiin. Aino kuitenkin uskoo, että maailma on muuttumassa.

Ada-äiti asettaa vaatimuksia, Aino kapinoi.

Sukupolvi vaihtuu. Ainosta on tullut lastenlääkäri, eikä hän ole jäänyt vanhaksipiiaksi. On vietetty hänen tyttärensä Annin ylioppilasjuhlia. Vuonna 1926 äiti suhtautuu tyttären opintoihin paljon myötämielisemmin, etenkin kun hän on itse saanut taistella oikeudesta päästä yliopistoon.

Ada on kuitenkin onnistunut istuttamaan tyttäreensä syyllisyydentunnon, eikä Aino pääse ajatuksesta, että on naisille sopivia ja epäsopivia aloja. Hänen mielestään naiselle on luontaista hoivata ihmisiä tai lukea kieliä ja estetiikkaa, eikä tutkia historiaa, aatteita ja ideoita: ne vaativat laajaa näkemystä, joka naisilta puuttuu. Tytär Anni kuitenkin vakuuttaa, että hän lukee itsensä tohtoriksi ja hänestä tulee historian professori. Ja kenties hän lähtee mukaan politiikkaankin, kuten miesprofessorit!

Anni tähtää korkealle. Aino-äiti koettaa palauttaa häntä maanpinnalle.

 

Hypätään seuraavaan sukupolveen. 1950-luku tuo uudenlaista vapautta: Aila kuljeskelee kotosalla housuissa ja kuuntelee ”hälymusiikkia”. Anni-äidistä molemmat ovat sopimattomia. Tyttären päätä hän ei silti käännä.

Anni ei ole suorittanut tohtorin tutkintoa, eikä hänestä ole tullut professoria, kuten hän oli julistanut, vaan historian lehtori. Kun hän katselee intoa uhkuvaa tytärtään, hänelle tulee surullinen olo. Mihin jäi kunnianhimo? Eikö hän ollut kyllin hyvä, vai hupeniko usko kykyihin, kun professorit olettivat, että vain miehet jatkavat huipulle?

Eräs tärkeä asia on silti muuttunut. Anni osaa rohkaista tytärtään eri tavalla kuin aiempien sukupolvien äidit. Kun Aila kertoo tahtovansa matematiikan professoriksi, äiti tukee häntä ehdoitta. Unelmaansa on seurattava. Koskaan ei tiedä, mihin pystyy, ellei yritä.

Esitys on päättynyt 1950-luvulle. Anni-äiti (vasemmalla) ja Aila-tytär (oikealla) sekä näyttelypäällikkö Pia Vuorikoski (keskellä) kumartavat.

Vaikka olen itse kirjoittanut näytelmän ja nähnyt sen useassa eri vaiheessa, katselen sitä kuin ensi kertaa. Iloitsen siitä, mitä naiset ovat sadanviidenkymmenen vuoden aikana saavuttaneet, ja olen ylpeä naisen koulutuksen esitaistelijoista — sekä naisista että miehistä.

Samalla tunnen kuitenkin Annin tavoin surua siitä, miten moni nainen on törmännyt ja törmää yhä ennakkoluuloihin. Ne eivät enää pukeudu näkyvästi lakeihin ja määräyksiin. Ne piiloutuvat asenteisiin, joilla naisen työtä arvioidaan. Sokkotutkimukset ovat esimerkiksi osoittaneet, että naisen nimi julkaisussa saa sekä miehet että naiset arvioimaan sen huonommaksi kuin miehen nimellä varustetun julkaisun. Kun julkaisut annetaan luettavaksi ilman nimeä, tätä eroa ei ilmene.

Tasa-arvon vaatimusta on siis yhä aiheellista pitää esillä yliopistossa ja muuallakin.

Kiitän lämpimästi niitä, jotka tekivät Äidistä tyttäreen -projektin mahdolliseksi. Kiitos, Sanna-Mari, Pia ja Krista!

Sanna-Mari, Pia ja Krista.

 

Kiitokset kuuluvat myös Henna Sinisalolle hänen antamastaan tietopaketista, Maria Peltoselle ja Karin Hannukaiselle, jotka vastasivat viestinnästä ja tiedotuksesta, ja Timo Huvilinnalle, joka huolehti näytelmän teknisestä toteutuksesta.

Joulukävelyllä

Joulukuusi Senaatintorilla vuonna 1967. Kuva Volker von Bonin, Helsingin kaupunginmuseo.

Pitkästä aikaa…

Blogissani on ollut kolmen kuukauden tauko. Anteeksi, hyvät lukijani! Syy on yksinkertainen: valtavan paljon työtä. Vuoden 2017 aikana olen julkaissut kaksi romaania. Villa Speranza ilmestyi tammikuussa ja neljäs Björk-kirja, Koston kukat, toukokuun lopussa. Viimeksimainittu syntyi enimmäkseen tämän vuoden puolella, ja heti perään piti käydä kiinni toiseen käsikirjoitukseen, joka nyt on menossa painoon ja ilmestyy ensi helmikuussa… siitä enemmän myöhemmin.

Eikä tässä kaikki. Olen kirjoittanut väitöskirjaani (aiheena vanha intialainen kirjallisuus) niin tiiviisti, että pääsen todennäköisesti ensi syksynä sitä väitöstilaisuudessa puolustamaan. Luottamustehtävänikin ovat pitäneet minut kiireisenä.

Näiden puuhien alle on tänä syksynä jäänyt kaikki muu. Mutta nyt kun väitöskirjatyö on valmistumassa ja viides Björk-romaani työn alla, palaan taas blogin pariin. Joten pysykää linjalla!

Olen nyt hiljentänyt hiukan työtahtia ja valmistautunut jouluun. Siihen kuuluu kuljeskelu Helsingissä, joulukatujen, joulutorien ja joulukuusien katselu ja kahviloissa istuskelu, ja toki myös jouluostokset. Tuomaan markkinat oli taas pystytetty Senaatintorille, ja sieltä löytyi yhtä ja toista.

Torin eteläreunan rakennukset ovat jouluksi saaneet valokranssit. Ne näkyvät paremmin hämärässä, jota tähän aikaan kyllä riittää.

Sepän paja.

Suomi-aiheisia pelejä: tästä tykkäsin kovasti!

Torilla leijui ihania tuoksuja. Glögiä, torttuja, muita leivonnaisia ja makkaraa. Ilahduttavasti tarjolla oli myös vegaanista borssikeittoa ja gulassia!

Kaupunginmuseokin oli jouluksi koristeltu. Siellä ja Ruiskumestarin talossa Kristianinkadulla voi tutustua entisajan jouluun.

Vuorikadulla Sofian antikvariaatissa tarjottiin glögiä ja piparkakkuja, ja mukaan tarttui tietenkin taas kirjoja. Ikkunassa oli kirjoista koottu joulukuusi.

 

Antikvariaatin joulu.

Kaisaniemenkadun Steam Coffeessa oli tavallisempi kuusi. Kahviloissa on mukava tavata ystäviä ja kirjoitella. Harmi, etten voi juoda kahvia ylenmäärin, vaikka pidän siitä kovasti: menetän yöuneni.

Unioninkatua Pitkällesillalle tullessa huomaa ”Pikku Naantalin” eli Unioninkatu 45:n joulukoristeet. Sillalle päin antavissa ikkunoissa on joulukalenterinumeroita. Tämä rakennus oli pitkään Helsingin väkirikkain, eli siinä asui sotien jälkeen noin 1500 asukasta: enemmän kuin Naantalissa, siitä nimi. Sitä ei ollut olemassa vielä Björkin kuljeskellessa Siltavuoressa öisillä retkillään. Se rakennettiin vuosien 1923-27 välillä. Se on myös siitä erikoinen, että sen läpi kulkee katu.

Pikku Naantali.

Hakaniemen kauppahalli on menossa remonttiin ja väistötiloihin, mutta joulun ajan vanha kunnon halli on vielä onneksi auki. Sen edustalla on pitkään ollut joulukuusi.

Sisällä hallissa on tunnelmaa. Taas vastaan tuli lumoavia joulun ja jouluisten ruokien tuoksuja. Oli hauska kulkea ympäri ja katsella kauppapuoteja.

Vanhat kauppahallit ovat vastustamattomia. Toivottavasti Hakaniemen hallissa säilyy remontin jälkeen entinen tunnelma. Kaikenlaista ostosta kertyi, ja nälkäkin tuli. Piti ostaa kotiin joulutorttuja. Nämä ovat ”laukkutorttuja”, jollaisia äitini aina teki. Minulla on muotti niitä varten, mutta en ole niitä usein tehnyt. Lapset ovat halunneet tähtimallisia joulutorttuja.

Tänä aamuna hain kotiin joulumme pääruoan. Emme syö kinkkua, vaan kalkkunaa. Enkä tee kokonaista lintua. Olen pari kertaa kamppaillut valtavan tipusen kanssa, eikä tulos ole ollut oikein mieleeni. Kerran sitten hankin kaksi rintafilettä, jotka valmistin omalla tavallani, ja niistä tuli jokavuotinen hitti. Fileiden (jotka painavat runsaan kilon) pintaan hierotaan kevyen pannussa ruskistamisen jälkeen sitruunankuorta ja -mehua ja mustapippuria, ja ne pistellään täyteen valkosipulin kynsiä niin, että ne muistuttavat siilejä. Sitten ne kypsytetään uunissa välillä valellen ja ne tarjotaan paistettujen vihannesten kera.

Olin varannut fileet etukäteen Kauppakeskus Jumbon Stockmannilta. Jumbossa oli hieno joulukuusi.

Kotiimme en ole viime vuosina hankkinut elävää kuusta, koska se allergisoi liikaa. Meillä on hyvälaatuinen tekokuusi. Mutta kaipaan kyllä kuusen tuoksua, joten nuuhkin kuusia kaikkialla, missä niitä on.

Hyvää joulunaikaa!

Joulukuusimarkkinat Rautatientorilla. H. Biesen piirros Joulurauha-lehdestä vuodelta 1899. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

 

Arkkitehtuuriarvoitus no 11

Edellinen arvoitus ratkesi niin nopsasti, että lisään perään toisen. Missähän päin Helsinkiä on tämä rakennus?

Arkkitehtuuriarvoitus no 10

Aloitan syyskuun arkkitehtuuriarvoituksella. Mistä tällainen rakennus löytyy?

Björkin Punavuori ja Kamppi osa 2

Punavuorenkatu 14, 16, 18 ja 20 1920-luvulla. Tuntematon kuvaaja, Helsingin kaupunginmuseo.

 

Björk-romaanien tapahtumat hajoavat ympäri Helsingin kantakaupunkia. Björkin tukikohta on Kruununhaka, jossa hän asuu ja työskentelee. Ystäviensä Antonin ja Minnan luona hän käy syömässä Vironkadulla, ja pääpoliisiasema Senaatintorilla, jossa hän poikkeaa tämän tästä, on puolestaan vinoittain vastapäätä työpaikkaa, Valtioneuvoston taloa. Hänelle tulee kuitenkin jatkuvasti asiaa muihin kaupunginosiin, ja Helsingin leviäminen esikaupunkeihin näkyy myös hänen toimissaan.

Viime torstaina kuljetun Taiteiden yön kierroksen ulkoreunalla oli muutamia kohteita, jotka jäivät tiukan aikarajan vuoksi katsomatta. Yksikään lukunäytteistä ja etapeista ei koskettanut kolmatta Björk-romaania Kuka kuolleista palaa, ja minusta olisi ollut hauska sisällyttää sekin tähän Punavuori-Kamppi-kierrokseen. Laajempi lenkki onkin ehkä antoisampaa tehdä virtuaalisesti, sillä siinä on taloja ja kortteleita, jotka ovat kokonaan kadonneet nykyisestä maisemasta. Esimerkiksi Punavuorenkatu (yllä) on aika lailla muuttunut sitten 1920-luvun. Siltä varalta, ettei pitempää kierrosta lähiaikoina tule, teen sen tänään lukijoitteni iloksi.

Bulevardi 1960-luvulla. Kuva Constantin Grünberg 1961, Helsingin kaupunginmuseo.

Palatkaamme Bulevardille. Aleksanterin teatterilta emme käänny Albertinkadulle, vaan jatkamme eteenpäin. Sivuutamme vanhan Teknillisen korkeakoulun valtavan korttelin, ja eteemme avautuu satama ja Hietalahden tori.

Hietalahden kauppahalli. Kuva Kristiina Savola 2014, Helsingin kaupunginmuseo.

Hietalahden kauppahalli on toiseksi vanhin Helsingin kauppahalleista. Sen suunnitteli Selim A. Lindqvist 1903. Se ei ole nauttinut niin yhtäjaksoista suosiota kuin kaksi muuta kantakaupungin hallia, Kauppatorin Vanha kauppahalli (1889) ja Hakaniemen halli (1914), ja 2000-luvun alussa se oli antiikkikauppiaitten käytössä. Nyt hallissa on taas elintarvikkeita ja vanhan tavaran kauppiaat ovat tuoneet pöytänsä torille.

Sataman alue on muuttunut perusteellisesti siitä kun Björk katseli sitä 1920-luvulla. Sitä uudistettiin jo 1800-luvun lopulta alkaen ennen kaikkea yhdistämällä saaria mantereeseen ja laajentamalla niitä merelle työntyviksi leveiksi niemiksi, joihin mahtui suuria rakennustelineitä, koneita ja tehdaslaitoksia.

Helsingin kartta vuodelta 1896. Tekijä G. Arvidsson (?). Helsingin kaupunginmuseo.

Kartassa näkyvät erillisinä Munkkisaari, joka on myöhemmin yhdistetty Hietalahden rantaan, ja Hernesaari, jolle on rakennettu leveä niemialue. Pohjoisempana rannassa ovat saaret Busholmen (Jätkäsaari), Sandholmen (Hietasaari) ja Uttern (Saukko) sekä Utternhällan (Saukonkari) -niminen luoto, joista on rakennettu nykyinen Jätkäsaari.

Hietalahden satama 1900-luvun alussa. Kuva Atelier Apollo 1906. Helsingin kaupunginmuseo.

Höyrylaiva Navigator Hietalahden telakalla 1930. Kuva Pietinen, Helsingin kaupunginmuseo.

Uudempi näkymä Hietalahdenrannan ja Hietalahdenkadun risteyksestä kohti satamaa. Kuva Eeva Rista 1970, Helsingin kaupunginmuseo.

Myös sataman teollisuuskorttelit ovat muuttuneet. Björkin ajan rakennuksista ei ole monta jäljellä. Köydenpunojankatu 1:n upea talo erottuu joukosta: se on vuodelta 1904 ja sen suunnittelivat Grahn, Hedman ja Wasastjerna.

Hietalahdenkatu 15 – Köydenpunojankatu 1. Kuva Sanna Granbacka 2008, Helsingin kaupunginmuseo.

Köydenpunojankatu 4b:n tontilla, johon sijoitin romaanissa Kuka kuolleista palaa fiktiivisen Pedersenin laivanvarustamon konttorin ja toimitilat, on ollut 1920-luvulta lähtien rakennuksia, jotka kuuluvat vesiyhtiö Huberille. Huber yhdistyi niin vahvasti vesijohtoveteen, että stadissa kasvaneen isäni suussa se oli usein ”Huuperin kaljaa”. Huber on Kadun toinen puoli oli enimmäkseen Valion hallussa: siellä oli meijeri ja laboratorio.

Huberin tehtaan työntekijöitä Köydenpunojankatu 4:n pihalla. Kuva Eric Sundström, 1910-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

 

Seuraavassa lukunäytteessä romaanista Kuka kuolleista palaa Björk saapuu poliisin kanssa tutkimaan laivanvarustamossa tapahtunutta murhapolttoa. Antinkadun nimi on nykyään Lönnrotinkatu.

Karunen seisautti automobiilin Antinkadun ja Köydenpunojakadun risteykseen. Björk vaihtoi kenkänsä saappaisiin, ja he astuivat ulos kadulle. Ilmassa leijui yhä pistävänä savun haju. Björk muisti korttelit ajalta, jolloin niissä oli tuoksunut tuoreelle puulle ja kalalle. Vanhan sahan ja meijerin komean pääkonttorin seurana oli silloin ollut vain puutaloja, koivut ja pihlajat olivat kasvaneet pihoissa ja ankat ja hanhet tepastelleet ympäriinsä, niin että luuli tulleensa maaseudulle. Rannassa olivat keikkuneet kalastajien veneet, ja pyykkärimuijat olivat juoruilleet ja hinkanneet mattoja vedenrajassa. Lähistöllä, radan varressa kivisessä rakennuksessa oli säilytetty ruumiita, ennen kuin ne vietiin tavarajunalla Malmin hautausmaalle: se oli tietysti kiehtonut keskenkasvuisten mielikuvitusta.

 

Köydenpunojankatu 2 oli Björkin aikana samaa kortteli kuin 4, mutta 1930-luvulla ne erotettiin Lönnrotinkadun jatkeella. Nelosessa on ollut vuodesta 1889 Kirjatalo, johon Otava perusti vuonna 1921 Suomen ensimmäisen syväpainon. Sitä ennen korttelissa oli höyrysaha, luumylly ja puusepäntehdas.

Pihaidylliä Köydenpunojakatu 2:n pihalla 1890-luvulla. Kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.

Köydenpunojankatu 2, Kirjatalo. Kuva Sakari Pälsi, 1930-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Käännymme Köydenpunojankadulta oikealle Kalevankadulle ja sitten vasemmalle Hietalahdenkadulle. Vinoittain oikealle puolen jää Kaartin lasaretin historiallinen kortteli, joka on kauppahallin takana. Se syntyi vaiheittain 1820-luvun lopulta alkaen Helsingin varuskunnan sairaanhoitoa varten.

Kaartin lasaretin rakennuksia, Hietalahdenkatu 1 – Lönnrotinkatu 27. Kuva C. Grünberg 1967.

Hietalahdenkatua kortteli eteenpäin, käännös oikealle ja olemme Eerikinkadulla. Näillä kaduilla ei tule usein liikkuneeksi. Eerikinkadulla tulee heti vastaan numero 46, ”Kasimir Nymanin parturiliike”, joka esiteltiin edellisessä blogikirjoituksessa. Ohitamme sen ja käännymme vasemmalle Aabrahaminkadulle.

Aabrahaminkatu 10:n puutalo 1940, kun siihen on osunut pommi. Kuva Pietinen, Helsingin kaupunginmuseo.

Aabrahaminkatu 17 nykyään.

Björkin aikaan Aabrahaminkatua reunustivat 1800-luvun lopulla rakennetut puutalot. Viimeiset niistä kokivat kovia jatkosodan pommituksissa. Numerossa 17 Ruoholahdenkadun kulmassa oli Koston kukkien murhan uhrin Emilie Edbergin vuokra-asunto. Hän jakoi sen ystävänsä Sylvi Uurron kanssa. Tämä puutalo purettiin 1929. Kortteli oli kaupungin reunalla eikä aluetta pidetty kovin hienona. Aabrahaminkadun taloissa asui kuitenkin kunnollista väkeä, konttoriapulaisia, sähkö- ja kirjatyöntekijöitä, räätäleitä ja kauppiaita. Seuraavassa lukuotteessa Björk ja hänen nuori ystävänsä Ida poistuvat asunnosta tutkittuaan sen.

Muuta todisteeksi kelpaavaa ei keittiöstä löytynyt, ja Björk huomasi, että lounastunti oli pian loppumassa ja hänen oli palattava ministeriöön. Hän yhytti vossikan Lapinlahdenkadulta, jonka varrella oli ajurien taloja. Ajurien asuinkorttelissa kävi myös vilkkaasti kaupaksi viina, ja Björk mietti, eivätkö Emilie Edbergin vanhemmat ymmärtäneet pelätä vaaraa tästä suunnasta, kun niin kovasti kammosivat moskeijaa ja synagoogaa.

Ida pääsi samalla kyydillä yliopistolle ja rupatteli vaunuissa iloisesti. – Onpa hauska oppia salapoliisin työtä, hän sanoi. – Täytyy osata etsiä oikeita asioita, ja oikeasta paikasta. Niin kuin kukkakimppua roska-astiasta. Kukahan se S on?

– Sillä ei ole ehkä merkitystä, jos ihailijoita on ollut paljon, sanoi Björk. – Hyvä muisti on myös eduksi salapoliisille. Ehkä näimme äsken jotain, jonka merkitys selviää vasta myöhemmin.

 

Kun seisomme Aabrahaminkadun ja Ruoholahdenkadun kulmassa, näemme tyystin erilaisen katukuvan kuin 1920-luvulla. Vastapäisen Västäräkin korttelin toinen puoli on kokonaan purettu 1970-luvulla eli Ruoholahdenkadun numerot 1-7 ja Lastenkodinkadun numerot 1 ja 2 ovat kadonneet puistokentän ja Lapinrinteen ajoluiskan tieltä. Jäljellä on vain Lastenkodinkatu 3:n toisen puolen puurakennus.

Ruoholahdenkatu 5 ja 3 vuonna 1970. Kuva Constantin Grünberg, Helsingin kaupunginmuseo.

Tältä näyttää nykyään entinen Ruoholahdenkatu 5.

Ruoholahdenkatu 5 oli paikallaan vielä 1970-luvulla. Sen sisäpihalla oli rakennus, jossa Björk epäilee Käärmeitten kesä -romaanin kavalan myrkyttäjän, ”Käärmeen” piilottelevan.

Ruoholahdenkatu 5:n sisäpiha vuonna 1970. Kuva Simo Rista, Helsingin kaupunginmuseo.

Ruoholahdenkatu viisi oli kaksikerroksinen talo, jonka alakerros oli kiveä ja yläkerros puuta. Kadun puolella oli kauppaliikkeitä. Björk meni leveästä, avoimesta portista sisäpihalle. Siellä ei ollut onneksi kuin pari lasta leikkimässä.

Pihan perällä vasemmalla puolen oli Valkaman mainitsema ovi, jonka viereisessä ikkunassa luki Sahatavaraa. P. Öhman. Hän meni oven luo ja painoi korvansa siihen. Mitään ei kuulunut. Hän katsoi lukkoa. Tuon hän saisi auki. Jos voisi työskennellä rauhassa. Hän palasi takaisinpäin ja kutsui lapsia.

– Teillä on nyt onnen päivä, hän sanoi. – Tein hyviä kauppoja ja tahdon juhlia sitä. Saatte kaikki pikkurahat taskustani. Tässä lähellä näkyy olevan sekatavarapuoti, jonka ikkunassa on isoja lasipurkkeja täynnä makeisia. Määrään, että rahat pitää käyttää makeisiin. Tässä on.

Lapset, kaksi poikaa ja tyttö, päästivät riemunkiljahduksen, ottivat kolikot ja katosivat nopeammin kuin tuuli. Björk ei aikaillut, vaan avasi salkkunsa ja poimi siitä tiirikat. Piikki ja koukku, niillä tästä selvittäisiin. Hän raplasi lukkoa yrittäen näyttää siltä kuin avain olisi juuttunut siihen, ja ovi aukeni puolen minuutin päästä raksahtaen. Hän pani tiirikat taskuun, otti salkkunsa, astui sisään ja veti oven perässään kiinni.

 

Aabrahaminkadulta palaamme Eerikinkadulle ja eilisen kierroksen reitille, sujahdamme Eerikinkatu 22:n käytävästä Kalevankadulle ja ohitamme Björkin lapsuudenkodin (Kalevankatu 19). Jos Vanhan kirkon puiston koillisessa päässä ei olisi tällä hetkellä massiivista remonttia, olisimme Taiteiden yönä saattaneet piipahtaa siellä. Virtuaalikierrosta eivät remontit haittaa. Käännytään siis Annankadulle ja luodaan lopuksi katse Vanhan kirkon puiston ympäristöön.

Vanha kirkko Annankadulta päin.

Vanhan kirkon puiston Annankadun puoleinen kulma 1890-luvulla. Kuva Artur Faltin, Museovirasto.

Vanhan kirkon tontilla on ollut pitkään hautuumaa. Sinne päätyi vainajia jo 1600-luvun lopun nälänhädissä. 1710 sinne haudattiin 1185 ruttoon kuollutta helsinkiläistä, josta se sai liikanimen Ruttopuisto. Ohimennen sanottakoon, että asukkaita jäi henkiin vain 387. Tuolloin Helsinki oli todella pieni paikka!

1700-luvun lopussa hautausmaan alue rajattiin ja 1826 sen reunaan nousi Engelin suunnittelema kirkko. Engelin piirtämä portti on myös yhä paikallaan.

Kirkkopuiston portti. Kuva Volker von Bonin 1958, Helsingin kaupunginmuseo.

Kirkon rakentamisen jälkeen hautuumaahan ei laskettu vainajia enää kuin vuonna 1918, jolloin siihen haudattiin Helsingin taisteluissa kaatuneita valkokaartilaisia ja saksalaisia sekä heimosotureita. Suurin osa kirkkopuistoa esittävistä vanhoista valokuvista liittyy vuoden 1918 juhlallisiin hautajaisiin. Se kertoo, millainen kansallinen merkitys sotia edeltävinä vuosina valkoisten voitolle annettiin.

Puiston Annankadun ja Lönnrotinkadun puoleisessa kulmassa on Annankatu 20, jota Björk tarkkailee romaanissa Kuka kuolleista palaa.  Talo on ennallaan, se on vuodelta 1910. B-rapussa oli salaperäisen herra Ketolan asunto. Björk käy siellä ensin valepuvussa tiedusteluretkellä ja esittäytyy talonmiehelle nimellä Jantunen. Toisen kerran hän saapuu paikalle poliisien kanssa.

Annankatu 20.

Martti soitti kelloa uudelleen, ja uudelleen. Hän soitti sitä kahdeksan kertaa. Eikä oven takaa kuulunut hisaustakaan.

– Mitäs nyt? kysyi Karunen.

– Mennään talonmiestä puhuttamaan, sanoi Martti synkeästi.

– Nimi on Soini, sanoi Björk. – Hän näyttää asuvan alakerrassa.

He laskeutuivat portaita, ja Martti painoi Soinin oven kelloa pitkään ja hartaasti. Björk vetäytyi taaemmas; hän ei tahtonut talonmiehen näkevän häntä ja ihmettelevän, mitä hän teki poliisien joukossa.

Soinin oven takana ei ollut hiljaista. Päin vastoin. Ensin alkoi haukkua koira, ja sitten kuului vauvan huutoa. Tähän meluun liittyi naisen ääni ja viimeiseksi miehen ääni, joka koveni puhujan lähestyessä ovea. – Voi hyvät hyssykät. Vie Peni keittiöön ja ota sitten vasta se lapsi. On se kumma kun se ei totu koiraan. Eikä koira ovikelloon… hyvää päivää. Mitäs te tahdotte?

Ovi oli auennut ja talonmiehen pää työntyi siitä ulos.

– Päivää, sanoi Martti. – Ollaan poliisista. Ylikonstaapeli Martti Ekman on minun nimi ja tässä on etsivä Karunen. Tahdottaisiin kysyä yhdestä asukkaasta tässä talossa. Eerikki Ketola, kolmas kerros. Ei avaa kun soittaa. Milloin näitte hänet viimeksi?

– Vai Ketola? Kylläpä sen perään nyt kysellään. Vasta oli joku Jantunen täällä sitä hakemassa. Mutta ei se sitten mennyt sen luo…

– Unohtakaa Jantuset ja kertokaa, milloin näitte viimeksi Ketolan. Ja onko teillä tietoa, missä hän voisi olla?

 

Kirkkopuistossa kirkon lähellä on myös kauppias Johann Sederholmin (1722-1805) hautakappeli. Hän on helsinkiläisille tuttu kaupungin vanhimman säilyneen talon omistajana. Sederholmin arkku oli alunperin Ulrika Eleonoran kirkon hautuumaalla nykyisen Senaatintorin paikalla. Kun kirkko ja hautuumaa purettiin torin tieltä 1827, Sederholm sai kunnian ainoana vainajana tulla siirretyksi uuden kirkon hautausmaalle. Niin tärkeä henkilö hän oli, että sai muhkean kappelin. Sekin on Engelin työtä.

Sederholmin kappeli. Kuva Mika Peltonen, Helsingin kaupunginmuseo.

Romaanissa Yön sydän on jäätä Björk seisoskelee talvisäässä kappelin vieressä, koska häntä kiinnostaa vastapäinen Yrjönkatu 11:n rakennus. Siellä asuu Armas Luukko, joka kuuluu isänmaalliseen salaseuraan nimeltä ”Valaveljet”. Björk aikoo varjostaa häntä siinä toivossa, että pääsisi siten mystisen Uno Kessin jäljille.

Yrjönkatu 11. Kuva Olof Sundström 1929. Helsingin kaupunginmuseo.

Björk asettui kappelin nurkalle, nosti kauluksensa pystyyn ja katsoi valoa ikkunassa kadun toisella puolella. Ihmisiä kulki nopein askelin puiston halki. Oli vielä liian kylmä istua penkillä. Jonkin aikaa Björk vain seisoskeli, sitten hän otti muistikirjan povitaskustaan ja alkoi selata ja täydentää sitä. Kauppatieteen opiskelija. Suvulla rahaa. Luukko oli kertonut olevansa kotoisin Siikaisista. Keitähän olivat sen sukulaiset? Tilanomistajia varmaan. Björkin äidin suku oli maalta, mutta ei erityisen varakas. Ei ollut tiluksia, pari peltoa vain. Björkin äidin isä oli ollut kanttori ja äidin äiti kyläkoulun opettaja.

Björk ajatteli ja kirjoitti. Aina välillä hän nosti katseensa ikkunaan.

Kului tunti ja vähän toista. Kaihdin vedettiin kokonaan alas, mutta valo paloi edelleen. Björk oli liikuskellut lämpimikseen, kiertänyt kappelin myötä- ja vastapäivään, vaeltanut puiston keskelle ja takaisin ja muistellut aikaa, jolloin hän oli ollut lumisotasilla tässä puistossa ja piiloutunut 1700-luvun ruton uhrien kolkkojen, harmaiden hautapaasien taakse.

 

Vanhan kirkon puisto lumipyryssä. Kuva Jalmari Aarnio 1961, Helsingin kaupunginmuseo.

Kun puiston Yrjönkadun puoleisen kulman remontti valmistuu, on taas mahdollista nauttia kuljeskelusta Vanhan puiston liepeillä. Puistoon sopii päättää tämänkertainen kierros. Se on minulle mieleinen paikka. Ehkä näen sieluni silmin siellä veljeni 1950-luvun talvisäässä rakentamassa lumilinnaa.

Talvisia leikkejä kirkkopuistossa 1950-luvulla. Kuva Pekka Kyytinen, Museovirasto.

 

Viisivuotias veljeni suksilla, ei tosin Kirkkopuistossa, vaan Vihdin mummolassa.