Itsepuolustusta sata vuotta sitten

Viime vuonna ilmestyneessä Björk-romaanissani Kuka kuolleista palaa romaanisarjan sankari Karl Axel Björk alkoi opiskella ”jaappanilaista itsepuolustusta” nuoren apulaisensa Frans Valkaman johdolla. Opit ovat pian koetuksella käytännössä, kun hän joutuu puolustautumaan ylivoimaa vastaan. Sama tilanne kohtaa häntä vastailmestyneessä romaanissa Koston kukat.

Valkama kertoo saaneensa omat oppinsa serkultaan, joka merimiehenä Kaukoidässä tutustui jiu-jitsuun ja ”pitkillä kepakoilla flaidaamiseen”. Jiu-jitsu ei ole kuitenkaan Björkille vierasta. Hän selittää Valkamalle, että Lontoossa opiskellessaan — tämä tapahtui vuosina 1916-1919 — hän sai tietää siellä pidettävän itsepuolustuksen kursseja jopa naisille. (Kuka kuolleista palaa s. 162-163).

Tämä kiintoisa historiallinen fakta on harvojen tiedossa. Todellakin keskiluokan naisille, jotka olivat siirtymässä työväenluokan naisten jäljessä työmarkkinoille, markkinoitiin 1900-luvun alussa itsepuolustusta hämärillä kaduilla vaanivia päällekarkaajia vastaan. Youtubesta löytyy vanhoja videoklippejä, jossa hento nainen heittelee keveästi isompaa miestä. Seuraava demonstraatio on vuodelta 1933.

 

”Jiu-jitsu” oli pitkään lännessä yleisnimitys kaikille itämaisille itsensä puolustamisen tekniikoille. Mutta Japanin ja muun Kaukoidän taistelulajeja on toki hyvin monia, ja ne jakaantuvat edelleen koulukuntiin. Budō on yleisnimitys japanilaisille taistelulajeille. Sen pohjana on tasapainoon ja pyyteettömyyteen tähtäävä ajattelumalli, ja fyysiset taidot on valjastettu mielen kehittämiseen. Tässä suhteessa se on rinnakkainen intialaiselle joogalle. Esim. judō, kendō (miekkailu) ja jujutsu ovat budōn alalajeja.

Jiu-jitsu tai jujutsu on ryhmä tekniikoita, jotka ovat erikoistuneet kaatoihin, heittoihin, vääntöihin ja sitomisiin. Jujutsuperinne kattoi myös pienten lähiaseiden käytön, mutta aseet ovat siitä jääneet sittemmin pois sen useimmista muodoista, vaikka esim. hyvin suosittu aikidō käyttää niitä. Keskeistä on valppaus, jossa tunnistetaan uhka ja reagoidaan siihen oikein, ja vastustajan tasapainon horjuttaminen niin, että hänen voimaansa ja ruumiinpainoaan käytetään häntä vastaan. Lyönnit ja potkut ovat sekundaarisia ja liittyvät muihin liikkeisiin, toisin kuin karatessa tai korealaisessa taekwondossa, joissa taistelu koostuu lähes yksinomaan niistä.

Jujutsua on useita lajeja, jotka perustuvat tiettyihin kouluihin ja opettajien auktoriteettiin. Nykyään Brasiliassa japanilaisopettajien johdolla kehitetty jujutsu on hallitsevin laji. Mutta entisaikaan”Itä” oli lännestä päin katsottuna monoliittinen alue, ja myös taistelulajeissa eri maat ja lajit sekoittuivat herttaisesti keskenään. Soppaa hämmennettiin kehittämällä läntisiä sekasysteemejä, jotka kulkivat keksijänsä nimellä.

Useat seikat vaikuttivat taistelulajien suosion nousuun Englannissa ja Ranskassa 1890-luvulta alkaen. Kaukoitä kiinnosti. Atleettiset harrastukset tulivat muotiin. Keskiluokassa oli herännyt pelko kaupungin työväenluokkaisia ”apasseja” ja ”huligaaneja” vastaan. Nämä eivät enää nöyristelleet ylempiensä edessä, vaan hyökkäsivät puukot ja kepakot kädessä heidän kimppuunsa. Media levitti kauhukuvia katujen terroristeista, ja keskiluokalle syntyi tarve jokamiehen (ja -naisenkin) puolustustaitoihin.

Pariisin pelättyjä apasseja, suomalaisittain sakilaisia.

E. W. Barton-Wright (1860-1951) oli Englannin ensimmäisiä jujutsun opettajia. Lisäksi hän lanseerasi 1890-luvulla oman bartitsu-itsepuolustuslajinsa. Vaikka se ei kukoistanut pitkään, se poiki muita itsepuolustuslajeja, ja sillä on yhä joitain innokkaita harrastajia ja oma seura. Bartitsu-seuran sivuilla on kiinnostavaa tietoa myös muista varhaisista itsepuolustuslajeista. Bartitsussa yhdistyivät jujutsu, nyrkkeily, paini, miekkailu, savate (ranskalainen potkunyrkkeily) ja stilettitaistelu. Aseina opetettiin käyttämään sitä mitä oli saatavilla, kuten kävelykeppejä, tuoleja ja päällystakkeja.

Seuraava videoklippi, joka on amerikkalaisten bartitsu-harrastajien tekemä, antaa hyvän kuvan lajin monia taistelutapoja yhdistävästä luonteesta.

 

Barton-Wright oli värikäs hahmo, joka ansaitsisi oman artikkelinsa. Kerrottakoon tässä vielä, että hänen oppilaisiin kuului myös naisia, ja heidän joukostaan nousi tunnettuja jujutsu-opettajia, kuten Edith Garrud (1872-1971). Garrud oli tutustunut itsepuolustukseen ensin miehensä William Garrudin kautta. Tämä harrasti nyrkkeilyä ja painia ja osasi myös jujutsua. Bartitsu-oppien jälkeen Garrud sai ohjausta Sadakazu Uyenishilta, ensimmäiseltä japanilaiselta jujutsumestarilta, joka ohjasi ulkomaalaisia. Garrud ja muut naisopettajat erikoistuivat naisten ja lasten koulimiseen. Tämän kaltainen naisten fyysinen aktiivisuus liittyi olennaisesti suffragettiliikkeeseen ja naisten vapautumiseen.

Still-kuvia lyhytelokuvasta, jossa Edith Garrud lannistaa ”suffragettina” poliisimiehen.

Kuva Edith Garrudin dojo-harjoitussalilta Lontoossa.

Pilalehti Punchin piirros jiu-jitsusta suffragetin salaisena aseena.

Ranskassa Jean-Joseph Renaud ja Georges Dubois markkinoivat 1900-luvun alussa katujen väkivaltaa vastaan puolustuskeinoja, jotka yhdistivät jujutsua länsimaisiin miekkailun, nyrkkeilyn ja painin taitoihin. Molemmat olivat taitavia miekkailijoita, ja Dubois oli myös ammattitason painija ja painonnostaja.

Potkunyrkkeilyä ranskalaisittain.

Duboisin itsepuolustusopas.

Sherlock Holmes taitaa koko joukon itsepuolustuksen keinoja. Hän osaa nyrkkeillä, miekkailla ja taistella kepeillä kuin lajien ammattilaiset. ”Aution talon mysteerissä” hän paljastaa taitavansa näiden ohella vanhan japanilaisen painimislajin nimeltä ”baritsu” (!). Tässä Conan Doyle on vetänyt mutkat suoriksi, kun on luullut bartitsua aidoksi japanilaiseksi taistelulajiksi. Täydestä menee asiaa tuntemattomille! Holmes kertoo Watsonille, miten hän nujersi ”baritsun” avulla arkkivihollisensa Moriartyn ja lavasti sen jälkeen oman kuolemansa.

Sherlock Holmes ja professori Moriarty painivat Reichenbachin putouksilla. Holmes käyttää ”baritsun” taitojaan. Piirros Sidney Paget. Kuva Wikipedia.

Joillekin nykyajan itsepuolustustekniikoiden taitajille tällaiset sekamuodot ovat myrkkyä tai turmelusta, joiden epäaitoudelle kuuluu nyrpistää nenää. Pitää kuitenkin muistaa, että ennen pidettiin hyvin outona, jos tavallinen ihminen, saati sitten herrasmies tai säätyläisnainen omisti koko elämänsä tämänkaltaisten asioiden ammattimaiseen harrastamiseen. Oli hyödyllistä osata puolustautua, oli puolustautumisen tapa mikä tahansa. Näin myös Björk suhtautuu asiaan.

Itämaista tulleiden itsepuolustustapojen voima oli aluksi lännessä todella suuri, koska harva osasi ennakoida niitä, jolloin niiden kyky yllättää vastustaja oli maksimissaan. Kun osa niistä perustui juuri vastustajan yllättämiseen, hennonkin oli niiden avulla mahdollista torjua useampi päällekäyjä.

Tilanne heikkeni, jos vastustajalla oli kättä pitempää: puukko, sauva tai, pahinta kaikesta, ampuma-ase. Näitäkin varten saattoi varautua, mutta kuten nykyään, aseettoman puolustus aseistettua vastaan perustuu siihen, että pääsee mahdollisimman nopeasti pakoon. Puukolla huitovan taltutus pelkin käsivoimin on äärimmäisen vaikeaa. Käsillään ei voikaan tehdä juuri mitään, pitää keskittyä potkuihin ja pakenemiseen. Pistoolin voi yrittää lyödä kädestä. Mutta se ei onnistu, jos vastustaja on kauempana. Kaikki tämä oli tuttua jo 1920-luvulla.

Jos itselläkin oli ase, tilanne parani — mutta vain siinä tapauksessa, että asetta osasi käyttää. Lännessä olivat historiallisesti tunnettuja samat lähitaistelulajit kuin idässä, yläluokkainen miekkailu ja alaluokkainen sauvataistelu. Jälkimmäistä ei nykyaikana ole usein nähty, mutta Robin Hood -elokuvissa se nousee esille tilanteessa, jossa Robin Hood kohtaa Pikku-Johnin ja taistelee hänen kanssaan sauvoilla oikeudesta kulkea ensin joen yli.

Alan Hale (Pikku-John) ja Errol Flynn (Robin Hood) joutuvat vastakkain ja käyvät tukin päällä sauvataistelun. Kuva elokuvasta Robin Hoodin seikkailut (1938).

Keskiaikaista sauvataistelua norjalaisilla perinnejuhlilla.

Björk on opetellut miekkailemaan yliopiston miekkailusalilla Mauritz Mexmontanin johdolla. Mexmontan oli voimistelun ja miekkailun opettaja ja venäläisten vankina istunut ns. kalterijääkäri, jonka legendaariseen menneisyyteen kuului puolustautuminen kävelykepillä, kun kasakat kävivät miekoin hänen kimppuunsa kadulla sortokauden aikana. Hiukan samaan tapaan Björk puolustaa itseään luudalla romaanissa Yön sydän on jäätä, kun miekkamies hyökkää hänen päälleen.

1920-luvulla miekkailu, samoin kuin ratsain taisteleminen, oli jo katoava taistelumuoto, jota herrasmiehet ja ylioppilaat harrastivat yksityisesti. Järjettömäksi teurastukseksi muuttunut maailmansota oli osoittanut ikävästi, että sota ei enää kaivannut herrasmiehiä eikä yksilösuorituksia. Miekkailu, joka oli aina kantanut taiteen leimaa, muuttui tekniseksi urheilulajiksi, jossa osumat merkitsivät pisteiden menetystä, eivät hengenvaaraa.

Kuva Angelo Domenicon miekkailuoppaasta 1700-luvulta.

Nykyaikaista miekkailua. Kuva Shutterstock.

Näyttävät miekkailukohtaukset ovat olleet seikkailuelokuvien kohokohtia. Tunnettu on edellämainitun Robin Hood -elokuvan lopussa käytävä miekkataisto Errol Flynnin ja Nottinghamin sheriffiä esittävän Basil Rathbonen välillä. Flynn ei hallinnut miekkailua, mutta oli tottunut nyrkkeilijä ja osasi pelata tennistä, joka näkyy hänen miekkailutyylissään. Sherlock Holmesin esittäjänä parhaiten tunnettu Rathbone taas oli erinomainen miekkailija, ja hän joutui varomaan, ettei olisi loukannut Flynniä, joka ei osannut suojautua kunnolla.

Rathbone ja Flynn taistelun tuoksinassa. Robin Hoodin seikkailut (1938).

Seikkailuelokuvien näyttelijät saivat useimmiten opastusta ammattimiekkailijoilta. Mm. italialainen mestarimiekkailija ja olympiavoittaja Aldo Nadi toimi Hollywoodissa tähtien opettajana. Basil Rathbone hioi taitojaan hänen johdollaan. Rathbone sai vertaisensa vastuksen elokuvassa Zorron merkki (1940) Tyrone Powerista, joka osasi miekkailla hyvin.

Tyrone Power ja Basil Rathbone elokuvassa Zorron merkki.

Rathbone on joskus maininnut omaksi suosikikseen koomisen miekkataistelun elokuvasta Hovinarri (1956). Se parodioi mainiosti Robin Hood -elokuvan vastaavaa kohtausta. Hovinarria esittävä Danny Kaye taistelee epätoivoisesti kaikin keinoin, etupäässä pakenemalla ja väistämällä, miekkamestari Rathbonea vastaan. Angela Lansbury hypnotisoi Kayen sormia napsauttamalla tilaan, jossa hän uskoo olevansa miekkataituri, mutta ikävä kyllä sormien napsautus vie myös taidon pois, ja Kaye on taas hätää kärsimässä. Rathbone kertoi ihaillen, että Kaye oppi hämmästyttävän nopeasti miekkailemaan. Kohtaus on todella hauska ja molemmat näyttävät siinä taitojaan. Lopussa Kaye turvautuu myös jujutsuun.

 

Itämaalaiset itsepuolustuslajit ovat nykyaikana rönsynneet jälleen moniin suuntiin idässä ja lännessä, ja niihin on liittynyt sellaisia tulokkaita kuin israelilainen krav maga. Idässä tehtyjen taistelufilmien suosio lännessä on kasvattanut harrastajien joukkoa. Jälleen on nähtävissä, miten opettajat kehittävät vanhoista lajeista omia sekamuunnoksiaan. Niitä on entistä helpompi levittää Youtubessa ja muualla netissä. Oma suosikkini on non-stop-höpöttäjä nimeltä Mestari Wong, joka perehdyttää noviisit kiinalaisiin wing chun– ja tai chi – puolustustapoihin.

Björkin seikkailut jatkuvat

Sain tänään lämpimäisen uudesta Björk-romaanistani Koston kukat, ja se on myös tullut iltapäivällä ainakin suurimpiin kirjakauppoihin. Romaanissa eletään talvea 1921-22, ja Helsinkiä kohauttaa erikoinen tapaus: murha oopperassa. Alkusoitoksi romaanille voi lukea aikaisemman blogikirjoitukseni Oopperakuvia.

Historiallisena taustana on jälleen 1920-luvun alun Helsinki, mutta myös suuremmat kansalliset ja kansainvälisetkin tapahtumat. Itä-Karjalan kansannousu alkoi lokakuussa 1921 ja jatkui helmikuuhun 1922. Se oli viimeinen bolsevikkihallinnon väärinkäytöksiä vastaan suunnattu kapinaliike Neuvosto-Venäjään kuuluneessa Karjalassa ja se kukistettiin verisesti, kuten aiemmatkin yritykset nousta uusia hallitsijoita vastaan. Kapina ehti kuitenkin levitä laajalle alueelle ja aluksi mielialat olivat toiveikkaat. Rajan yli tuli suomalaisia vapaaehtoisia tukemaan kapinallisia. Se sai kuitenkin Neuvosto-Venäjän lähettämään Suomelle uhkaavan nootin ja myöhemmin ryhtymään muihin painostustoimiin, varsinkin sen jälkeen, kun Suomi nosti kapinan syyt esille Kansainliitossa.

Paljon apua ei kapinalle voitu antaa. Virallisen Suomen kädet olivat sidotut Tarton rauhansopimuksella, jota Suomi noudatti siitä huolimatta, että Neuvosto-Venäjä rikkoi sitä alusta saakka Karjalan itsehallinnon osalta. Bolshevikkihallinnon taktiikkana oli kiistää kaikki ja kutsua valituksia sorrosta ja murhista valkoiseksi propagandaksi. Suomea osoitti puolestaan syyttävä sormi: bolsevikkien mukaan Suomi, sallimalla heimosoturien liikkumisen rajan yli, aggressiivisesti lietsoi kapinaa ja separatismia ja jopa valmisteli sotilaallista hyökkäystä Neuvosto-Venäjän kimppuun.

Kansainvälinen yhteisö ei myöskään reagoinut. Keskisen Euroopan tapahtumat kiinnostivat sitä enemmän kuin pienen kansan ahdinko kaukaisilla rajamailla. Yllättävästi Ruotsi moitti Suomen politiikkaa Neuvosto-Venäjää kohtaan. Syynä lienee ollut katkeruus siitä, että Kansainliitto oli määrännyt Ahvenanmaan 1921 Suomeen eikä Ruotsiin kuuluvaksi.

Bolsevikkihalinnon uhittelu paheni ja mahdollisen hyökkäyksen uhka kasvoi niin suureksi, että vuodenvaihteessa rajavartiointia oli pakko tiukentaa, eivätkä asetta kantavat henkilöt enää päässeet rajan yli kapinaa tukemaan. Vaikka päätös tiukasta poliitikasta oli hallituksen tekemä ja eduskunnan tukema, sisäministeri Heikki Ritavuori joutui toteuttamaan sitä käytännössä, ja ministerikumppanit vetäytyivät mielellään taka-alalle ja antoivat Ritavuoren kohdata yksinään kritiikin. Kansannousun tapahtumat ja sen surkea päätös mustasivat hänen mainettaan, joka oli jo aiemminkin ollut huono patrioottisen oikeiston parissa, ja helmikuussa 1922 hänet murhattiin.

Murha jäi ainutlaatuiseksi tapaukseksi itsenäisessä Suomessa. Muualla Euroopassa ministerit ja presidentit olivat tavan takaa militanttien äärijärjestöjen murhien ja murhayritysten kohteita. Meillä ei. Se on yksi historiamme tosiasia, josta voimme olla ylpeitä.

Sisäministeri Heikki Ritavuori (1880-1922).

Karl Axel Björk on virkamies sisäministeriössä ja Ritavuori on hänen esimiehensä. Kuluneen vuoden ajan hän on toiminut lähellä Ritavuorta, käytännöllisesti katsoen hänen sihteerinään. Romaanin lopussa historia koskettaa Björkiä hyvin läheltä.

Mitä muuta Björkin elämässä tapahtuu, kun vuosi 1921 vaihtuu vuodeksi 1922? Enempää en kerro: lukekaa kirja!

Paljon onnea, Kaupunginmuseo!

Kaksikin vuosipäivää on nyt käsillä, ja niitä on syytä juhlia.

Blogini täyttää toukokuussa kaksi vuotta. Kirjailijan bloginpito on välillä sitä sun tätä, ja sen olen viime aikoina huomannut. Kun on paljon muuta kirjoittamista ja romaanin käsikirjoituksen jättöpäivä lähestyy, ei energiaa riitä blogikirjoitusten miettimiseen. Varsinkaan sellaisten kirjoitusten, joita minulla on tapana kirjoittaa. Tämä blogi ei näet ole sisältänyt niinkään kirjailijan arkeni tuuletusta, vaan palasia, joita on jäänyt katiskan pohjalle kirjoittaessani Björk-kirjoja, ja kaikenlaista pohdintaa 1920-luvusta, joka on kirjojen taustalla, sekä katsauksia politiikasta, muodista, taiteesta, elokuvista ynnä muista kulttuuri-ilmiöistä historian virrassa.

Olen tuuminut muuttaa hiukan blogin strategiaa vuosipäivän kunniaksi. Jatkossa mukaan tulee ainakin vähän nykyistä enemmän omakohtaista ja ajankohtaista materiaalia. Sitä olen pannut ennen ”Ajankohtaista” -sivulle, joka toimii eräänlaisena päiväkirjana, mutta saattaa olla, etteivät lukijat löydä sinne. Lisäksi päivitän sivua harvakseen, yleensä vain kun tapahtuu jotakin erityistä.

Suunnitelmissa on myös postata enemmän ja useammin lyhyitä juttuja (kuten tämä). Pitkät, taustoitetut kirjoitukset eivät kuitenkaan katoa. Toivon voivani kirjoittaa niitä entiseen tahtiin. Monet aiheet vaativat pitemmän käsittelyn ja runsaasti kuvitusta.

Valokuvat ja muut kuvat ovat olleet tärkeä osa tätä blogia. Hyvin monista kuvista olen saanut kiittää Helsingin Kaupunginmuseon valokuvakokoelmaa, joka on avattu nettiin kaikkien käytettäväksi. Vastikään Kaupunginmuseo palkittiin vuoden 2017 Vuoden museona. Se on tullut lähelle yleisöä ja tavoittanut entistä useammat historiasta kiinnostuneet. Tänään on museolla syntymäpäivät: tasan vuosi sitten se muutti nykyisiin tiloihin. Paljon onnea, Helsingin Kaupunginmuseo, sekä syntymäpäivän että vuoden museon tittelin johdosta, ja lämpimät kiitokset toiminnastanne ja kuvapankistanne!

 

Ensi viikolla museon ohjelmassa on kaksikin kummitustapahtumaa! Kannattaa ilmoittautua ennakkoon, sillä ne ovat suosittuja. Rakkautta haudan takaa johdattelee Helsingin lemmenkipeisiin aaveisiin keskiviikkona 17.5. Perjantaina 19.5. kävellään Aleksanterinkadulla ja Bulevardilla ja kuullaan Puistokatujen kummituksista, mm. Kappelin, Ruttopuiston ja Aleksanterin teatterin haamuista. Seuraava Björk-romaani Koston kukat sijoittuu juuri Aleksanterin teatteriin, ja siellä tapahtuva murha olisi ehkä lisännyt aaveiden tiheyttä vanhassa talossa, jos se olisi totta, eikä fiktiota! Vanhoissa teatterirakennuksissa pitää aina olla kummitus, muuten ei tule mistään mitään.

Iloinen uutinen on myös se, että Kino Engel Sofiankadun historiallisessa korttelissa Senaatintorin reunalla on avautunut kauniisti remontoituna. Siellä esitetään laatuelokuvia ja myös Helsingin ja Suomen historiaan liittyviä elokuvia. Sinne vips kaikki elokuvan ystävät!

Kävelykierros Kruununhaassa Björkin jalanjäljissä

Olen vieraillut kahdesti ihanassa kirjakaupassa Klaukkalassa. Kirjavan puodin pitäjä, kädentaitoinen ja monessa muussakin asiassa pätevä Miira Öhman oli molemmilla kerroilla kerännyt viehättävästi sisustetun ja kirjanystävän palaattia kutkuttavan kaupan täyteen kuulijoita. Viimeksi käydessäni he innostuivat ajatuksesta kulkea opastamanani salapoliisi Björkin maisemissa Helsingissä. Aloimme yhdessä Miiran kanssa suunnitella retkeä ja päätimme toteuttaa sen toukokuun alussa, jolloin voisimme nauttia keväisestä Helsingistä.

Kevät on tänä vuonna ollut kuitenkin niin oikukas, että aloin pelätä, että kävelisimme hytisten kylmässä räntäsateessa. Mutta ilmojen haltijat olivat meille suopeita: toukokuun 5. päivä lauantai oli kaunis, lämmin ja melko aurinkoinen, vaikka pilviäkin näkyi. Niinpä odottelin Senaatintorilla kymmenen aikaan toiveikkain mielin kirjallista seuruetta, joka saapuisi minibussissa torin laitaan.

Alla panoraama, jonka kuvasin ennen lähtöä: Valtioneuvoston talo, Tuomiokirkko, yliopisto ja Burtzin ja Helleniuksen talot eli entinen pääpoliisiasema.

Matkan alkupiste oli otollinen sekä romaanieni herra Björkin arkisen elämän että Helsingin historian kannalta. Torin ympäristö on täynnä pääkaupunki-Helsingin ykkössuunnittelijan Engelin luomuksia. Ennen häntä paikan ilme oli ollut kuin maalaiskylän. 1700-luvulla torin takamaastossa aukesi lehmihaka, josta kaupunginosa on saanut nimensä. Myöhemmin soisessa alangossa polkuna kulkeneen Vironkadun takana oli hökkelikylä. Torilla seisoi Ulrika Eleonoran kirkko, josta muistona on korkokuva torin pinnassa. Mutta Engel muutti kaiken.

Kertoilin tästä ja osoittelin Björkin elämän tärkeitä rakennuksia. Ne ovat säilyneet lähes samassa asussa kuin 1920-luvulla. Björkin työpaikalta Valtioneuvostosta, joka valmistui torin ensimmäisenä uutena rakennuksena 1822, oli lyhyt matka hänen ystävänsä ylikonstaapeli Martti Ekmanin luo pääpoliisiasemalle, joka majaili torin eteläreunalla entisissä Burtzin ja Helleniuksen kauppiastaloissa. Näistä on kerrottu blogissa aikaisemmin Helsingin poliisilaitoksen yhteydessä. Vieressä Sunnin talossa oli Stockmannin tavaratalo, jossa Björk teki vaateostoksia. Björkin alma mater, Helsingin yliopisto, oli noussut vuonna 1832 torin länsireunalle.

Seurueemme Snellmaninkadulla.

Kohteemme on Kruununhaka. Siellä ovat pitkään asuneet virkamiehet ja yliopiston opettajat, koska ministeriöt ja yliopisto ovat lähellä. Runebergin perhe asui siellä ties kuinka monessa osoitteessa ennen Porvooseen muuttamista. Se on myös Björkin näköinen kaupunginosa.

Arppeanum Snellmaninkadun alussa. Se oli ensin yliopiston kemian laitos, sitten geologian laitos ja lopulta yliopistomuseo. Nykyään venetsialaistyylisessä rakennuksessa on Valtioneuvoston kanslia.

Snellmaninkatua.

Torilta oli luontevaa siirtyä Snellmaninkadun alkuun. Björkin aikana se oli nimeltään Nikolainkatu. Raitiovaunu kulkee samaa reittiä kuin 1920-luvulla. Kadulta poimimme esille monia kauniita taloja. Tärkein oli tietenkin Björkin kotitalo, numero 15, joka on kenties korttelin vanhin rakennus.  Toinen vanha talo on ”Komisario Palmun asunto” Rauhankadun puolella korttelia. Se on paikannettu rappukäytävän perusteella, johon Palmu ryntää elokuvassa Kaasua, komisario Palmu muistettuaan, että on jättänyt kahvipannunsa kaasuliekin päälle.

Björkin kotitalo, Snellmaninkatu 15.

”Björkin asuntoa” pitää nykyään hallussaan matkustajakoti. Rappukäytävä on upeasti holvattu, ja oven lasi-ikkunasta kurkistelemalla siitä sai jonkinlaisen käsityksen. Kulman takana Vironkadun puolella asui numero 10:ssä Björkin ystävä, lehtimies Anton Helander perheineen. Björkillä on tapana mennä Helandereille torstaisin pelaamaan shakkia ja syömään kunnon kotiruokaa. Vihjasin, että tulevassa romaanissa Vironkadulla tapahtuu jotakin hyvin dramaattista…

Vironkatu 10.

Seuraavassa korttelissa sivuutimme Engelin ”vanhan klinikan”, jonka pihalla oikeuspatologian salissa professori Krogius leikkelee murhien uhreja ja jonne myös Björk toisinaan uskaltautuu. Katu nousee kohti Siltavuorenpengertä ohittaen vanhan alakoulun, joka on edelleen toiminnassa. Tätä reittiä Björk lähtee öisille retkilleen Pitkällesillalle ja Kallioon.

Vanha klinikka. Sen julkisivu on Unioninkadulle päin.

Me käännyimme kuitenkin Oikokadulle, jota reunustavat talot ovat lähes samat kuin Björkin aikana. Jotkut ovat vain saaneet lisää kerroksia. Vanhemman Helsingin talot ovat olleet kaksikerroksisia, kuten Aleksanterinkadun loppupään kauppiastalot. Oikokatu 11:ssa asusti Uno Kess, jota Björk epäili murhaajaksi romaanissa Yön sydän on jäätä.

Oikokatu. Sen talot ovat kaikki vanhoja. Kadun päässä näkyy entinen Sedmigradskyn pienten lasten koulu, linnamainen kaunis jugendrakennus.

Oikokatu 11.

Kristianinkadulla Björk puolestaan pakeni venäläistä vakoojaa hyppäämällä puisen aidan yli erään talon pihalle, vieläpä frakissa ja silinterihattu päässä. Nyt tällaista aitaa ei ole jäljellä muissa kuin numerossa 12 eli Ruiskumestarin talossa, joka on Helsingin vanhin säilynyt puutalo ja museokäytössä. Se on parhaillaan remontissa ja avautuu kesällä. Kristianinkatu oli Björkin aikana vielä enimmäkseen puutalojen reunustama. Puhelimme ruiskumestari Wickholmista, joka ilmestyi kuolemansa jälkeen taloon pelottelemaan vuokralaisia, koska pihalta oli viety pois kivi, jolla hän usein istui piippua polttelemassa. Kiven palautus paikalleen lopetti kummittelut.

Ruiskumestarin talo.

Kulmakatu.

Käännyimme Kulmakadulle, seuraten suuren Pukin korttelin reunoja. Kulmakadun toisella puolella on säilynyt Björkin aikaisia rakennuksia, ja numero 2:ssa asui hänen suuri rakkautensa Katja. Romaanissa Yön sydän on jäätä Björk ja Katja, jonka Björk tuntee vielä Elena Zubovan nimellä, matkaavat umpivaunuissa Konstantininkatua (nykyistä Meritullinkatua) pitkin Katjan asunnolle ja kokevat intohimoisia hetkiä sekä vossikan kyydissä että erikoisen muotoisessa porttikäytävässä, joka on yksi tämän kauniin jugendtalon monista yksilöllisistä piirteistä.

Kulmakatu 2.

Päädymme Meritullinkadulle, vastapäätä korttelia, jossa on muinoin sijainnut kaupungin hirttämispaikka. En muistanut mainita tätä karmivaa yksityiskohtaa, mutta kadun varrelta löytyi kaikenlaista muuta. Vironkatu 1:ssä asuu yksi Kruununhaan kolmesta kummituksesta, eli päätön venäläinen upseeri. (Toiset kummitukset ovat Ruiskumestari ja Svenska Klubbenin Harmaa Rouva.). Upseerihaamulla on tapana ajella hississä pää kainalossaan ja penkoa talossa työtä tekevien tutkijoiden papereita. Tämä värikäs hahmo oli kuulemma hirttäytynyt talon vintillä onnettoman rakkauden vuoksi.

Vironkatu 1.

Mertullinkadulta reittimme kulki Kirkkokadun kautta Mariankadulle. Sivuutimme Ritarihuoneen, jonka edustalla on rauhallinen ja kaunis pikku puistikko. Sen ruohikot olivat houkutelleet nuorta väkeä piknikille. Valtioneuvoston talon kortteli ulottuu tänne asti.

Ritarihuone. Se valmistui 1862 ja siellä kokoontuivat aateliset säädyt vuoteen 1906 saakka. Björkin isän suvulle talo oli tuttu.

Kierros päättyi Aleksanterinkadulle. Kaksi tuntia oli hujahtanut noin vain jonnekin, vaikka emme kulkeneet kovinkaan pitkää matkaa! Kuulijani ovat kärsivällisesti jaksaneet seurata pitkiä juttujani historiasta ja arkkitehtuurista.

Katseltuamme vanhojen kauppiastalojen rivistöä menimme Kaupunginmuseoon, jonka kahvilassa pidettiin kierroksen osaanottajille miniarpajaiset: kaksi voittajaa saa postissa uuden Björk-romaanin, kun se ilmestyy helatorstaiviikolla. Minä puolestani sain mukavan lahjapussin, jossa oli herkkuja ja Miiran kierrätysmateriaalista virkkaama matto, joka lämmittää varpaitani, kun istun parvekkeella. Niin, sitten kun istun… ilmat näyttävät kääntyvän taas liian kylmiksi parvekkeella oleiluun. Mutta kyllä se kevät joskus koittaa.

Museossa. Alimmassa kuvassa Miira Öhman ja minä.

Halaukset ja vilkutukset! Minibussi vie kanssakulkijani takaisin Klaukkalaan. Ensi kerralla kierrämme jossain muualla. Ehkäpä Punavuoressa: pian ilmestyvän romaanin tapahtumat liikkuvat Aleksanterin teatterin ympärillä.

Oopperakuvia

Bulevardin venäläinen teatteri 1890-luvulla. Kuva K. E. Ståhlberg, Museovirasto.

Raotan nyt hiukan salaisuuden verhoa: seuraavassa Björk-kirjassani Koston kukat rikokset sijoittuvat Bulevardin vanhaan oopperataloon. Tämä blogikirjoitus on suureksi osaksi kuvien kavalkadi. Ne antavat esimakua romaanin maailmasta.

Romaanissa eletään talvea 1921-22 ja ooppera on majoittunut 1879 valmistuneeseen Venäläiseen teatteriin. Se on jo alussa kovin pieni, mutta kuitenkin oma toisin kuin aikaisemmat tilat.

Kansallinen ooppera lähti käyntiin 1870-luvulla, mutta joutui lopettamaan kuuden vuoden päästä rahavaikeuksien takia. 1911 Edward Fazer, Oskar Merikanto ja Aino Ackté perustivat uudelleen Kotimaisen oopperan, joka aluksi oli kaksikielinen. Seuraavana vuonna Ackté riitaantui toisten kanssa ja lähti ovet paukkuen. 1914 oopperan nimi muutettiin Suomalaiseksi oopperaksi ja siitä tehtiin osakeyhtiö.

Vielä vanhempi kuva vanhasta oopperan talosta. Kuvaaja Charles Riis, 1880-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Suomen itsenäistyessä ja venäläisten poistuessa ooppera suunnitteli majoittuvansa pysyvästi Venäläiseen teatteriin, jossa oli jo pidetty sen näytöksiä. Talosta piti kuitenkin ensin kiistellä sisällissodan maahan tuomien saksalaisten kanssa, jotka olivat tekemässä siitä itselleen teatteria. Saksan hävittyä maailmansodan teatteri jäi onneksi oopperalle, ja siellä aloitettiin näytökset 19. marraskuuta 1919 komeasti Verdin Aida-oopperalla.

Oopperan avajaiset uusitussa talossa 19.11.1919. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Ennen avajaisia taloa oli uudistettu nopeasti. Istumapaikkoja saatiin katsomoa pidentämällä, sivuaitiot poistamalla ja pehmustetut tuolit vaihtamalla yli 700, mitä on vaikea kuvitella. Nykyään paikkoja on vähän päälle 400 ja siltikin on ahdasta. Mutta 1920-luvun yleisö ei valittanut, päinvastoin, vaan istui kiltisti puutuoleissaan. Myös liian prameaksi koettu punainen sisustus vaihdettiin hillitympään keltasävyiseen.

Yksi tekninen ongelma rakennuksessa oli aluksi se, että orkesterisyvennys oli kovin matalalla. Orkesteri, johtajaa lukuunottamatta, ei kuullut eikä nähnyt mitä näyttämöllä tapahtui. Laulajien oli myös vaikea kuulla orkesteria, ja tästä seurasi epätahtisuutta. Toinen alkuaikojen ongelma oli juopottelu. Sitä harrastivat eniten näyttämömiehet, ja valaistusmestari saattoi näytöksissäkin olla tukkihumalassa. Akustiikkaa haittasi myös oopperan keittiön ja ravintolan sijoittuminen näyttämön lähelle: astioiden kilinä ja muut ruokaisat äänet sekoittuivat kiusallisesti musiikkiin.

Suomen Punaisen Ristin juhlat oopperassa 1934. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Suomalaisen Aero-ilmailuyhtiön kymmenvuotisjuhlat oopperassa 1933. Tässä erottuu hyvin orkesterisyvennys. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Metsäviikon avajaiset oopperassa 1928. Kuvasta näkyy, miten suuri katsomo on. Kuva Lusto – Suomen Metsämuseo.

Henkilökuntaa oli talossa paljon ja pukeutumistilojen ahtaus ja harjoitustilojen puute vaivasivat pitkään. Kun taloon perustettiin baletti 1922, tanssijat saivat pukeutua tutuihinsa kellarissa. Harjoituksia pidettiin lämpiössä pianon säestyksellä. Ne olivat aamupäivisin kello 11-14 ja iltaisin 18-24, paitsi kun oli näytös: niitä oli kolmena päivänä viikossa. Ohjelmisto oli laaja ja vaihtui usein, joten harjoitteluaikaa oli aina liian vähän, siksikin koska orkesterina oli kaupunginorkesteri, joka saattoi uhrata oopperalle vain puolet ajastaan. Suurin osa väestä, viisitoista soololaulajaa, 40-henkinen kuoro ja tekninen henkilökunta, oli taloon vuosisopimuksella kiinnitetty ja nautti kuukausipalkkaa. Se ei ollut kovin suuri. Monet kuorolaiset eivät ottaneet palkkaa, vaan lauloivat harrastuksesta.

Oopperan henkilökuntaa syksyllä 1931 oopperatalon edessä. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Harjoitukset lämpiössä 1930. Vasemmalla pianon takana baritoni Oiva Soini, keskellä balettimestari George Gé. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Näyttämön takana pukuja sovitetaan ja korjataan. Kuva Pietinen 1930. Museovirasto.

Aineellisista rajoituksista huolimatta oopperassa ahkeroitiin. Ohjelmisto oli laaja: kaikki klassikot kahlattiin läpi, esiteltiin uudempaakin musiikkia ja erikoisnäytöksinä oli yleisön suosikkeja. Kuten nykyäänkin, tenoreista oli eniten pulaa. Wäinö Sola (1883-1961), joka oli ollut mukana oopperan perustamisesta saakka, oli erittäin työllistetty 1940-luvulle saakka. Vähäksi aikaa hän riitaantui oopperan johdon kanssa, koska kansallismielisenä vaati kotimaisten kykyjen käyttöä eikä hyväksynyt laulajien tuomista ulkomailta. Hän erosi ja lähti kiertueelle, mutta palasi parin vuoden päästä taas sankariosiin.

Wäinö Sola rooliasussa 1910-luvulla. Kuva K. E. Ståhlberg, Museovirasto.

Sola siviilivaatteissa 1920-luvun lopulla. Kuva Museovirasto.

Oopperan factotum oli johtaja Edvard Fazer. Hän sijoitti oopperaan omia rahojaan eikä ottanut ensin palkkaa työstään. Alunperin hän oli kouluttautunut pianistiksi ja kun taiteelliseen vaistoon liittyi säästäväinen luonne ja syvä rakkaus oopperataiteeseen ja taloon, jossa sitä esitettiin, hän oli omiaan konkurssin partaalla hoippuvan laitoksen johtoon. Sveitsiläisen turkkuri Fazerin muutkin pojat löivät leimansa suomalaiseen historiaan: yksi perusti musiikkikaupan ja toinen alkoi valmistaa konditoriatuotteita ja makeisia.

Edvard Fazer 1921. Kuva L. Brännlund, Museovirasto.

Ooppera oli tosiaan koko ajan rahapulassa. Syynä oli huvivero, joka söi lipputuloja. 1921 syksyllä ooppera joutui anomaan valtiolta avustusta, jotta kevään näytökset voitaisiin pitää. Keväällä 1925 ooppera lopetti esitykset, koska rahat olivat lopussa. Toiminta alkoi kuitenkin uudelleen alkuvuodesta 1926, koska uusi laki raha-arpajaisista salli käyttää niiden tuottoa kulttuurilaitosten ylläpitoon. Veikkausvarat ovat siitä lähtien pitäneet kulttuuria voimissaan!

Oopperan baletti 1920-luvun lopulla. Keskellä balettimestari George Gé. Baletti oli Edvard Fazerin silmäterä ja se liitettiin oopperaan paljolti hänen ansiostaan. Kuva Museovirasto.

Suomalaisista oopperalaulajista olivat Aino Ackté ja hänen nuorempi sisarensa Irma Tervani kansainvälisiä kuuluisuuksia. Acktén piti 1920- luvulla Suomalaisesta oopperasta poissa hänen välirikkonsa sen johdon kanssa, mutta mezzosopraano Tervani vieraili välillä Bulevardin näyttämöllä. Muita 1900-luvun alkupuolen laulajattaria, jotka vilahtelevat tulevassa Björk-romaanissa, olivat Pia Ravenna eli Hjördis Tilgmann, Erna Gräsbeck, Hanna Granfelt ja Greta von Haartman.

Aino Ackté Salomen roolissa Richard Straussin samannimisessä oopperassa 1900-luvun alussa. Kuva Museovirasto.

Irma Tervani Carmenin roolissa 1912. Tulevassa Björk-romaanissa juuri Carmen-oopperan näytöksessä koetaan shokki. Kuva Museovirasto.

Pia Ravenna 1930-luvulla. Kuva Museovirasto.

Erna Gräsbeck Elsana Wagnerin oopperassa Lohengrin 1910-luvulla. Kuva Atelier Apollo, Museovirasto.

Hanna Granfelt. Kuva Museovirasto.

Hanna Granfelt Salomen roolissa 1910-luvulla. Kuva Museovirasto.

Greta von Haartman 1920-luvun alussa. Kuva Museovirasto.

Greta von Haartman Carmenin roolissa. Kuva Museovirasto.

Mieslaulajista suuri osa oli baritoneja ja bassoja.

Baritoni Eino Rautavaara, Einojuhani Rautavaaran isä 1910-luvulla. Kuva Atelier Nyblin, Museovirasto.

Bassobaritoni Yrjö Somersalmi pilke silmäkulmassa 1925. Somersalmi näytteli myös elokuvissa. Kuva Helander, Museovirasto.

Iloiset herrat Toivo Louko ja Yrjö Somersalmi 1925. Kuva Helander, Museovirasto.

Baritoni Oiva Soini 1930-luvun alussa. Kuva Atelier Apollo, Museovirasto.

Basso Thorild Bröderman 1920-luvun alussa. Kuva L. Brännlund, Museovirasto.

Näyttämö oli pieni, mutta lavasteilla saatiin suuria aikaan. Alla sarja kuvia näytöksistä 1920- ja 1930-luvuilta. Ne antavat vaikutelman siitä, minkä näköisiä esityksiä ajan oopperayleisö sai piskuisessa Aleksanterin teatterissa nähdä. Äänitteitä ei ole säilynyt kovin paljon, ikävä kyllä. Yksikään niistä ei ole oopperataltiointi. Oopperan nauhoitus oli tuohon aikaan liian vaativa urakka.

Verdin oopperan Trubaduuri traaginen loppukohtaus. Vuosi on 1910. Kuva Veckans Krönika, Museovirasto.

Rimski-Korsakovin ooppera Tsaarin Morsian 1927. Kuva Työväenmuseo Werstas.

Leharin operetti Iloinen leski, kestosuosikki. Keskellä Ritva Aro nimiroolissa. Vuosi on 1930. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Johann Strauss nuoremman operetti Lepakko 1931. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Lepakko 1931. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Verdin Don Carlos 1932. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Helmi Liukkonen Don Carlos-oopperassa Elisabeth de Valois’n roolissa. Liukkonen oli 21-vuotiaana jo suuri lupaus dramaattisena sopraanona, mutta hän menetti äänensä traagisesti, kun hänelle annettiin varhain liian paljon raskaita rooleja. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Lahja Linko samassa oopperassa Ebolin roolissa. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Don Carlos -oopperan suurinkvisiittori ja Filip II. Jälkimmäisessä roolissa Bruno Jorma. Kuva Pietinen, Museovirasto.

Richard Wagnerin Jumalten tuho 1935, Siegfriedin roolissa Wäinö Sola ja Brünhildenä Anne-Charlotte Winter. Kuva valokuvaamo Tenhovaara, Museovirasto.

Jumalten tuho 1935: Wäinö Sola, Yrjö Ikonen ja Teddy Björkman. Kuva valokuvaamo Tenhovaara, Museovirasto.