1920-luku Tampereella

Museo Milavida.

Torstaina 9.9. kävin Tampereella puhumassa Björk-kirjojeni 1920-luvusta Museo Milavidassa, jossa on ollut helmikuun lopusta saakka näyttely ”Paluu 1920-luvulle”. Näyttely on auki aina 13.3. 2022 asti. Nähtävänä on asuja ja asusteita, tavaroita ja kirjallista materiaalia sekä elokuvia 1920-luvun maailmasta. Esillä on kaunis ja turhamainen, hilpeä ja juhliva, urheileva ja aurinkoa ottava, tanssimista ja eläviä kuvia rakastava vuosikymmen.

Esitelmän jälkeen sain katsoa läpi näyttelyn yksityisopastuksen kera. Sunnuntaisin on yleisölle opastus. Yötä vietin tyylikkäässä hotelli Tammerissa, jotta sadan vuoden takainen tunnelma olisi säilynyt. Aion palata Tampereelle uudelleen joulukuussa, kun museossa on joulukoristelu.

Ihana beigenvärinen puku ja punaiset kengät.

Sisään astuessa näkyviin tulee suurennos 1920-luvun Pariisin huvielämää kuvaamasta postikortista. Halussa juhlia, tanssia, seurustella, näyttää kauniilta ja juoda alkoholia oli mukana vimmaista pyrkimystä unohtaa menneen suursodan kauheus ja hävitys. Juuri Pariisissa sorvattiin käsite ”Menetetty sukupolvi”, joka usein yhdistetään kieltolain aikaiseen Amerikkaan ja F. Scott Fitzgeraldin romaaniin The Great Gatsby. Fitzgerald sai vaikutteensa kuitenkin 1920-luvun Euroopasta.

Pukuja ja hattuja.

Näissä tamineissa kelpaisi lähteä juhliin tanssimaan foxtrottia!

1920-luvun naisten leningeille oli tyypillistä laatikkomainen leikkaus ja runsas applikointi ja kirjonta langoilla tai lasi-tai metallihelmillä. Kankaat olivat yleensä yksivärisiä, mutta koristelu oli sitäkin runsaampaa. Väreistä musta, kulta, kermanvaalea ja jalokivensävyinen vihreä ja sininen olivat suosittuja.

1920-luvun kengissä oli puolikorkeat korot.

Gramofonit olivat kalliita ja ne yleistyivät Suomessa vasta 1920-luvun lopussa.

Museossa sai katsella videota, jolla luodaan 1920-luvun meikki: vihreä tai sininen luomiväri ja voimakas rajaus silmissä, ohuet kaartuvat kulmakarvat ja vahvan punainen suppusuu.

Monissa puvuissa leikkaus jäljittelee antiikin vaatteita. Korsetit oli korvannut kevyt alushame. Taustalla Hämeensilta 1920-luvulla.

Kellohattuja pidettiin päivällä, iltapuvun kanssa turbaani oli sopiva päähine.

Sinivihreä egyptiläistyylinen leninki oli mielestäni näyttelyn kaunein. Egypti tuli muotiin, kun Tutankhamonin hauta löytyi 1922.

Näyttelyssä saattoi katsella palasia 1920-luvun mykkäfilmeistä. Tässä pyörii Erkki Karun hupaisa komedia Runoilija muuttaa. 1920-luvun elokuvat saattoivat olla melko uskallettuja ja sensuelleja. Moraali kiristyi kuitenkin seuraavalla vuosikymmenellä. Samaan aikaan helmat ja hiukset pitenivät jälleen ja tanssit muuttuivat hillitymmiksi.

Näyttelyluettelon kansi. Siinä on kuvattuna Pariisista tuotu yöpukupussi, joka on koristettu höyhenillä ja salonki- eli budoaarinuken kasvoilla.

Katalogin kuvitusta.

Seinälle oli koottu elokuvamainoksia ajan lehdistä. Uutuudet tulivat Suomeen nopeasti, ja elokuvateattereita oli suurissa kaupungeissa paljon.

Näyttelyn materiaali on koottu Vapriikista ja muista Tampereen historiallisista museoista ja Haiharan museosäätiön kokoelmista. Monet puvut ja esineet ovat suomalaisten tuomisia ja ostoksia ”suoraan Pariisista”, mikä antaa kokonaisuudelle erityisen viehättävän leiman.

Näyttely on asiantuntevasti koottu, kaunis, runsas ja antoisa. Näyttelyluettelon on laatinut tutkija Katri Pyysalo. Kaikki 1920-luvun ystävät, tulkaa ihmeessä katsomaan tämä ihana näyttely! Milavida on vajaan vartin kävelyn päässä keskustasta kauniin puiston keskellä. Samalla voi tutustua huvilassa asuneen Nottbeckin suvun kosmopoliittiseen ja traagiseen elämään.

Kuka heistä?

Kahdeksas osa Björk-sarjaa etenee hyvää vauhtia kohti kirjapainoa. Jos kaikki sujuu kuten on suunniteltu, Juhannusyön painajainen on lukijoilla kesäkuun alussa. Tällä kertaa romaanin vuodenaika osuu kohdalleen ilmestymishetken kanssa: sen tapahtumat alkavat juhannusviikolla 1922, mystiset kuolemat ajoittuvat juhannusyöhön ja Björk pääsee tutkimaan niitä juhannuspäivänä 24.6. Kirjan lopussa ollaan vielä kesäkuun viimeisen päivän puolella.

Sarjani perusasetelman valitsin jo ensimmäisessä osassa. Se luo rikoksille ja niiden tutkinnalle määrätyt rajat.

Rikostutkijani Karl Axel Björk on amatöörisalapoliisi, joka toimii poliisin kanssa yhteistyössä. Tutkinnassa korostuu aivotyö, jossa etsitään motiiveja, tilaisuutta ja alibeja ja punnitaan todisteiden merkitystä. Tutkinnan tekninen puoli on sivussa, koska nykyajan hienouksia, kuten supervahvoja mikroskooppeja tai dna-analyysia ei ollut poliisin käytössä. Tosin nykyäänkin panostetaan aivotyöhön ja profilointiin, eikä dna-analyysiin luoteta yhtä paljon kuin ennen, koska siihen sisältyy näytteenotossa ja analyysissa erilaisia virheen mahdollisuuksia.

Koska rikoksetkin ovat Björk-sarjassa ajalleen tyypillisiä, tyylilajiksi on vakiintunut melko perinteinen salapoliisitarina, jossa todisteiden ja epäilyjen avulla edetään kohti rikoksen ratkaisua. Action ei ole etualalla eivätkä rikokset ole ylen raakoja. Poikkeuksen tähän tein romaanissa Tiergartenin teurastaja, jossa jahdataan sarjamurhaajaa Berliinissä. Se onkin sarjan synkein osa. Mutta Björkin palauttua kotimaahan rikostutkintakin palasi tuttuun kuka-sen-teki (whodunnit) -kaavaan.

Juhannusyön painajaisen päätin rakentaa perinnetietoisesti ”suljetun piirin” (closed circle of suspects) mallin mukaan. Sitä ei pidä sekoittaa ”suljetun huoneen” malliin: siinä rikos näyttää mahdottomalta, koska rikospaikalla on vain uhri ja se on ollut muilta lukittu. Suljetussa piirissä epäiltyjä on valmiiksi rajattu määrä. Mallin tunnetuin käyttäjä on Agatha Christie. Hänen kirjallinen läpimurtonsa Stylesin tapaus (The Mysterious Affair at Styles, 1920), joka esitteli salapoliisi Hercule Poirotin (ja myös Arthur Hastingsin ja tarkastaja Jappin), on ”kartanomysteeriksi” (the country house mystery) sittemmin nimetyn lajityypin perusteos. Rikos tapahtuu maalaiskartanossa, jossa tapahtuma-aikana oleskelleista sukulaisista, ystävistä ja palkollisista syntyy automaattisesti epäiltyjen joukko.

Christie käytti samaa asetelmaa myöhemmin useaan kertaan. Muiden käsissä kartanomysteeri on siksi näyttänyt usein valjulta Christie-jäljitelmältä. Kunnianhimoiset tekijät ovatkin muuntaneet formaattia uudenlaiseksi eri tavoin. Robert Altmanin elokuva Gosford Park (2001), jonka käsikirjoitti sittemmin Downton Abbeyn myötä kuuluisuuteen noussut Julian Fellowes, nosti etualalle englantilaisen yhteiskunnan luokkaerot ja niiden raakuuden. Rian Johsonin Veitset esiin (Knives out, 2019) ilkamoi taitavasti lajityypin ulottuvuuksilla.

Gosford Park (2001)

Knives Out (2019)

Suljettu epäiltyjen piiri voi syntyä myös junassa, laivalla tai saarella. Christie hyödynsi näistä jokaista. Idän pikajunan arvoitus (Murder at the Orient Express, 1934) on varmasti juna-varianteista kuuluisin. Hercule Poirot törmää harvinaisen ristiriitaiseen murhatapaukseen, jonka ratkaisu piileekin juuri ristiriidoissa. Mukana on myös Christielle tyypillisesti henkilöitä, jotka esiintyvät valeasussa tai väärällä nimellä.

Idän pikajunan arvoitus, 1974. Ohjaaja Sidney Lumet. Poirotin roolissa Albert Finney.

Lumetin elokuva on hyvin tyylikäs.

ITV:n Poirot-sarjan versio (2010) on lisännyt romaaniin ison annoksen uskonnollista ahdistusta ja syyllisyydentuntoa.

Uusimmassa versiossa vuodelta 2017 Poirot´n roolissa on Kenneth Branagh, joka on myös ohjannut elokuvan.

Rikos tapahtuu laivalla lähes yhtä kuuluisassa romaanissa Kuolema Niilillä (Death on the Nile, 1937). Jälleen mukana on muita Christielle ominaisia elementtejä, kuten rikoksentekijä, joka suuntaa epäilyt itseensä, mutta hankkii vesitiiviin alibin, ja ”valerikos”, jonka tarkoitus on myös johtaa tutkintaa harhaan.

Elokuvaversiossa vuodelta 1978 pääosassa on Peter Ustinov.

Tämäkin elokuva satsaa pukuihin ja lavastukseen. Tosin naisten iltapuvut ovat tapahtuma-aikaan nähden liian paljastavia.

Saarta Christie käytti erikoisella tavalla romaanissa Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None, 1939). Siinä saarelle tulleet murhataan yksi kerrallaan, ja epäiltyjen joukon vähetessä tunnelma kiristyy. Rikoksen ratkaisu on nerokas, mutta ei kovin uskottava.

Vuonna 2015 romaanista tehtiin kolmiosainen televisiosarja.

Tavanomaisempi saari-juoni on romaanissa Varjossa auringon alla (Evil under the Sun, 1941). Saarella lomailevat ovat kaikki epäilyttäviä, mutta syyllinen on tietenkin se, jota vähiten epäillään. Rikollinen on Christien tapaan turvautunut ovelaan hämäykseen, joka sotkee käsitystä siitä, miten rikos on tapahtunut.

Vuoden 1982 elokuvaversio sai nimen Rikos auringon alla. Hercule Poirot´n roolissa oli jälleen Peter Ustinov.

Juhannusyön painajaiseen valitsin suljettu piiri -teemasta saari-muunnelman, jota käsittelin kuten Christie Varjoja auringon alla -romaanissa. Juhannuksena huvilalle Helsingin itäisen saariston saareen kokoontuu joukko varakkaita helsinkiläisnuoria, jotka pitävät riehakkaat juhlat. Aamulla löytyy kaksi ruumista. Jokainen saarella ollut on epäilty, jokaisella on ollut tilaisuus tehdä rikos.

Käytin romaanissa myös joitain muita Christien mysteereille tyypillisiä piirteitä, joista voi lukea tarkemmin esim. tästä ja tästä. Näitä ovat mm. suuri epäiltyjen määrä, joka tekee tutkinnasta mutkikkaan. Samoin lukijaa hämmennetään esittelemällä runsaasti yksityiskohtia ja rinnakkain kulkevia tapahtumaketjuja sekä käyttämällä paljon dialogia. Koska useimmat epäillyistä lisäksi salaavat jotakin, kukin omista syistään, Björk joutuu etsimään totuutta sotkuisesta vyyhdestä kuin neulaa heinäsuovasta.

Tarjolla on siis kesäluettavaksi perinteinen rikosmysteeri!

Sidney Pagetin kuvitusta Sir Arthur Conan Doylen tarinaan Sir Eustacen kuolema (The Adventure of the Abbey Grange, 1904).

Rafu rulettaa

Minun täytyy puhua hiukan miehestä, joka antoi Iloisten sielujen hotelli -musikaalille sen nimen. Rafael ”Rafu” Ramstedt (1888-1933) oli viihdetaiteilija, joka sävelsi, sanoitti ja esitti kupletteja. Hänen loistoaikaansa oli 1920-luvun loppupuoli ja 1930-luvun alku, mutta hän kuoli jo 44-vuotiaana ja jäi tuotteliaamman J. Alfred Tannerin varjoon.

Rafu Ramstedtista on hämmästyttävän vähän elämäkertatietoa. Hän syntyi Turun seudulla Raunistulassa perheeseen, jossa oli yksitoista lasta. Isä oli konemekaanikko laivalla ja usein poissa, mutta tarmokas äiti piti lapsista hyvää huolta ja tuki heidän lahjakkuuttaan. Niinpä Rafun vanhemmat veljet Gustaf John (1873-1950) ja Emanuel eli Manu (1881-1960) nousivat hekin merkkimiehiksi. G. J. Ramstedtista tuli tunnettu kielitieteilijä, tutkimusmatkailija ja diplomaatti, ja Manu Ramstedt toimi kansanedustajana 1925-1929.

Ramstedtin veljekset, vasemmalta Gustaf John, Manu, Rafu ja Armas.

Perhe oli kaksikielinen, ja Rafu käänsi sittemmin suomalaisia kuplettitekstejä ruotsiksi. Ennen musiikkiuraa hän toimi konepiirtäjänä ja suunnitteli laivoja. Anekdootti kertoo, että uran alussa suunniteltu laiva upposi ja siitä Rafu sai kimmokkeen vaihtaa alaa. Hän teki yhteistyötä Tannerin kanssa ja alkoi säveltää ja sanoittaa kupletteja, joita Tanner esitti, ja esittää puolestaan Tannerin sävellyksiä. Tannerin laulut tosin olivat enimmäkseen sovitelmia ajan tunnetuista sävelmistä, kun taas Rafu keksi melodiat omasta päästään.

J. Alfred Tanner (1884-1927)

Esiintyville viihdelaulajille oli paljon töitä etenkin Helsingissä, ja Rafu Ramstedt esiintyi useissa ajan tunnetuissa kahviloissa ja ravintoloissa molemmilla puolilla Pitkääsiltaa. Perheellä oli vasemmistosympatioita: Manun puolue oli Sosialistinen Työväen ja Pienviljelijöiden puolue, ja hänen elämänsä tuli Lapuan liikkeen nousun aikaan niin tukalaksi, että hän muutti pysyvästi Ruotsiin. Rafu tuli kuitenkin tunnetuksi herrasmiesmäisestä olemuksestaan. Hän käytti esiintyessään frakkia, jonka napinlävessä oli krysanteemi (keinotekoinen, ei oikea), ja hän puhui sievästi eikä langennut kaksimielisyyksiin kuten lähes kaikki muut kupletistit.

Rafu hienona.

Humalasta hän kyllä kirjoitti lauluja. Juuri tällainen kappale on ”Oi sä sulo Helsinki”, joka on Björk-musikaalin nimen takana. Iloinen kertosäe ylistää Helsingin ihanuutta, mutta laulun tarina kuvaa hiprakkaista herrasmiestä, joka yön juhlittuaan ei onnistu sovittamaan avainta kotioveen. Paikalle tulleen konstaapelin epäluuloisiin tiedusteluihin hän keksii jos jonkinlaisia vastauksia.

Sivu Mikko-Olavi Seppälän mainiosta kirjasta Suruton kaupunki.

Rafu Ramstedtin baritoniääntä ja laulantaa voi kuunnella useallakin vanhalla levyllä, ja muutamat kappaleet ovat kuunneltavissa myös YouTubessa. Vuonna 2002 löytyi lisäksi pätkä elokuvaa, jolla Ramstedt esiintyy. Kyseessä on Sano se suomeksi (1931), joka oli ensimmäinen suomalainen äänielokuva. Asialla oli turkulainen Lahyn-Filmi,  uranuurtaja tällä alalla.

Lahyn-Filmin ääniteknikko työssään.

Filmistä on säilynyt vain kaksi pätkää. Ramstedt laulaa omassa pätkässään säveltämänsä ”Merimieslaulun”. Tässä ääninauha, mutta ikävä kyllä netissä ei ole saatavissa siihen liittyvää elokuvapätkää.

Ramstedtin tunnetuin sävellys on Rosvo-Roope, joka antoi innoituksen samannimiseen elokuvaan, Roopen roolissa tietenkin Tauno Palo. Isäni lauloi aikoinaan myös Ramstedtin kappaletta ”Hei jallerii”, jonka osaan vieläkin. Laulussa meripoika kohtaa Kapkaupungissa kohtalokkaan naisen, joka tyhjentää hänen taskunsa kapakassa ja heivaa sitten miehen kadulle. Kun merimies selviää, hän palaa perimään rahojaan. Päälle hyökkää kaksikymmentä roistoa, mutta tappelussahan suomalainen pärjää niin että ”järkeä vailla ovat vieläkin kai”. Alla isältäni peritty laulukirja, josta tämäkin biisi löytyy.

Rafu Ramstedtin viimeinen työ lienee ollut käsikirjoitus, jonka teki Valentin Vaalan elokuvaan Helsingin kuuluisin liikemies. Se valmistui vasta hänen kuolemansa jälkeen. Siinä liikuttiin ympäri Helsinkiä ja mukana oli maineikkaita näyttelijöitä. Vaikka filmi menestyi hyvin , se ei kuitenkaan jäänyt minään merkkiteoksena Suomi-elokuvan historiaan.

Oi sä sulo Helsinki on kuunneltavissa Youtubessa kokonaisuudessaan. Tässä linkki:

 

Ramstedtin suvulla on muitakin kytköksiä Björk-sarjaani. Rafun isoveli G.J. Ramstedt on ollut yksi esikuvista, kun hahmottelin Björkin tutkimusmatkailija-isän elämää. Mutta G. J. Ramstedt ei ollut äkkipikainen eikä uhkarohkea kuten Björk vanhempi: hän ei olisi ikimaailmassa matkustellut Venäjällä sisällissodan aikana.

Elokuva aikakauden hengen ilmentäjänä

Tohtori Caligari ja unissakävelijä Cesare.

Tämä blogikirjoitus on jatkoa edelliseen. Alun perin ne olivatkin samaa kirjoitusta, mutta sitten totesin, että minunkin mitallani tekstistä tulee liian pitkä, joten panin kirjoituksen keskeltä poikki.

Eilen kuvailin kolmea murhaajaa, jotka heijastivat vuosisadan alun Saksan mielenmaisemaa ja myös vaikuttivat siihen. Tänään puhun siitä, miten heidän läsnäolonsa näkyy Fritz Langin elokuvassa M – kaupunki etsii murhaajaa (1931). Sitten palaan taaksepäin ja luon katsauksen Tohtori Caligarin kabinettiin (1921), joka kymmenen vuotta aikaisemmin esitteli murhaajan, joka pitää kaupunkia pelon vallassa.

Ei ole sattuma, että Tiergartenin teurastajan mottona on säkeistö lorusta, joka aloittaa Langin elokuvan. Visuaalisesti nerokkaan filmin alussa kuva on täysin musta, kuuluu vain lapsen ääni, joka toistaa yksitoikkoista, mutta selkäpiitä karmivaa säettä. Sitten näemme lapset: he ovat asettuneet piiriin pihalle, ja keskellä oleva tyttö lukee lorua valitakseen leikissä seuraavan ”uhrin”.

Warte, warte nur ein Weilchen,

bald kommt der Schwarze Mann zu dir.

Mit dem kleinen Hackebeilchen

macht er Schabefleisch aus dir.

 

Odota, odota vielä pieni hetki,

pian luoksesi saapuu Musta mies.

Pikkuisella kirveellään

hän tekee sinusta lihamuhennosta.

 

Loru on muunnelma laulusta, joka tehtiin murhaaja Fritz Haarmannista vuonna 1925. Hänhän oli mies, joka tappoi poikia kaulaan puremalla ja pilkkoi heidät sitten kuin teurastaja. Alun perin filmin lorussa mainitun ”Mustan miehen” (”Schwartze Mann”) tilalla oli nimi Haarmann. Laulun toinen säe, jota ei elokuvassa kuulla, oli erityisen epämiellyttävä.

Aus den Augen macht er Sülze,

aus dem Hintern macht er Speck,

aus den Därmen macht er Würste

und den Rest, den schmeißt er weg.

 

Silmistä hän tekee lihahyytelöä,

pakaroista hän tekee silavaa,

suolista hän tekee makkaraa,

ja muun hän heittää pois.

Ei tiedetä, että Haarmann olisi myynyt koskaan uhriensa lihaa syötäväksi. Näin teki varhaisempi murhaaja Carl Großmann. Mutta laulussa nämä kaksi hyytävää murhaajaa sulautuvat yhteen.

Fritz Lang ja hänen käsikirjoittajavaimonsa Thea von Harbou käyttivät elokuvassa M monia lähteitä. Paitsi Großmannin ja Haarmannin tapauksia, he hyödynsivät Peter Kürtenin tekoja ja tietoja, joita Kürten antoi itsestään, sekä oikeudenkäyntiä häntä vastaan. Haastatteluissa Lang on myös maininnut lähteenään harvinaisen raa’an lapsimurhan, joka jäi selvittämättä. Se tapahtui Breslaussa heinäkuussa 1926.

Kaksi sisarusta, kahdeksanvuotias Erika Fehse ja hänen yksitoistavuotias veljensä Otto Fehse, kaapattiin ja murhattiin. Se oli helppoa, sillä lapset oleskelivat paljon ulkona kadulla. He olivat köyhän yksinhuoltajaäidin lapsia ja asuivat kaupungin laitapuolen korttelissa. Silti heidän äitinsä ilmoitti nopeasti heidän katoamisestaan.

Osia molempien ruumiista ja lasten vaatteita löytyi säkistä vajaan viiden tunnin kuluttua siitä, kun heidät oli nähty viimeisen kerran. Lisää ruumiinosia löytyi paketista kahden päivän päästä, ja hiukan myöhemmin lasten isoisä sai postissa paketin, jossa oli sisällä lasten sukupuolielimet. Osoite, jossa kadunnumero oli väärin, oli Otto Fehsen kirjoittama. Tälle oudolle seikalle ei löydetty selitystä.

Rikos herätti suurta kauhua ja inhoa, ja Berliinistä haettiin jälleen kerran kuulu Ernst Gennat selvittämään murhia. Mutta hänkään ei löytänyt syyllistä. Todistajat kertoivat, että kaksi miestä oli tarkkaillut lapsia. Mutta kukaan ei osannut antaa miehistä kunnon kuvausta.

Poliisin etsintäkuulutus Erika ja Otto Fehsen murhaajan löytämiseksi.

Murha hautautui arkistoihin, josta se välillä kaivettiin esille, kun poliisin haltuun joutui joku, joka olisi voinut olla tekijä. Kansallissosialistien otettua vallan 1933 syntyi antisemitistisiä teorioita siitä, että juutalaiset olivat kaapanneet lapset rituaalimurhaa varten. Ehkä tämän epämiellyttävän juonteen vuoksi Fehsen sisarusten kammottava murha on painunut rikoshistoriassa lähes unohduksiin. Mutta siihen viitataan Langin elokuvassa, ja se on ollut myös omassa mielessäni, kun kirjoitin Tiergartenin teurastajaa.

Erika Fehse.

Tapaus ei sitä paitsi ollut ainoa lajiaan. 1920-luvulla sattui muitakin raakoja lastenmurhia, ja useimpien tekijät jäivät tuntemattomiksi. Syy oli todennäköisesti se, että uhrit olivat köyhiä ja teot tapahtuivat hämärissä työväestön kortteleissa, joissa oli paljon juoppoja, prostituoituja ja taparikollisia. Kaikki murhat eivät välttämättä tulleet edes poliisin tietoon. 1920-luvun alkupuoli oli sodan tuhojen ja inflaation takia Saksassa niin katastrofaalisen ankea, että työttömyys ja irtolaisuus kohosi huippuunsa. Monet naiset ajautuivat myymään itseään, monet lapset elivät käytännössä taivasalla. Heidän katoamistaan ei kukaan huomannut, ellei ruumista löytynyt.

M – kaupunki etsii murhaajaa kokoaa vuosikymmenen aikana tapahtuneiden ja lehdissä käsiteltyjen murhien aihelmat yhteen. Berliinissä liikkuu murhaaja, joka vaanii lapsia. Hänestä on annettu samanlainen etsintäkuulutus yleisölle kuin Fehsen tapauksessa.

Etsintäkuulutus, Elsie Beckmann ja murhaajan varjo elokuvassa M.

Murhaaja (Peter Lorre läpimurtoroolissaan), joka näkyy ensin vain varjona, saa lapset mukaansa ostamalla heille makeisia. Ratkaisevaksi osoittautuu alussa näytetty kohtaus, jossa murhaaja ostaa Elsie Beckmannille ilmapallon sokealta myyjältä. Myyjän mieleen jää melodia, jota murhaaja viheltää. Se on teema ”Vuorenpeikkojen luolassa” Edvard Griegin sarjasta Peer Gynt.

Murhaaja siirtymässä ”transsiin”.

Melodia yhdistyy elokuvassa hetkeen, jolloin murhaaja menettää itsensä hallinnan. On aivan kuin hänen sisäänsä tulisi riivaaja. Hänen on pakko vietellä mukaansa lapsi ja murhata tämä. Tässä Lang ja hänen käsikirjoittajansa ovat varmasti ajatelleet Peter Kürtenin analyysia itsestään (ks. edellinen blogikirjoitus).

Sokean ilmapallokauppiaan luona.

Elokuvassa ei kerrota tarkemmin, mitä lapsille tapahtuu. Jää hämäräksi, missä murhaaja tekee tekonsa ja miten. On kyllä selvää, että hän on pervertikko, ja murhissa on seksuaalinen elementti. Aikalaisyleisö saattoi tehdä johtopäätöksiä alun lorusta ja tapauksista, joista lehdet olivat kertoneet.

Berliinin poliisi joutuu elokuvassa tiukille, kun murhaajaa ei löydetä. Poliisin johdossa on komisaario Lohmann (Otto Wernicke), jonka esikuva on selvästi Ernst Gennat. Tämä Berliinin poliisin päällikkö oli tukevatekoinen ja näytti maalaisjuntilta, mutta oli todellisuudessa erittäin terävä ja tehokas. Elokuvan Lohmann on myös aikaansaapa, realistinen, ovela ja hyvämuistinen, ja hän osaa käyttää psykologisia keinoja rikollisia vastaan.

Ernst Gennat (vasemmalla).

Gennatin alter ego Lohmann (vasemmalla).

Lohmannin tarmokas rikostutkinta haittaa Berliinin järjestäytynyttä rikollisuutta niin paljon, että joukkiot päättävät etsiä itse käsiinsä murhaajan. Tässä on totuutta takana: Berliinin rikollisjengit (Ringvereine) olivat hyvin organisoituneita, ja ne auttoivat joskus poliisia, jos se oli niille itselleen edullista. On sanottu, että Lang käytti asiantuntijana rikollisjengi Immertreun johtajaa. Tällä oli samanlainen taipumus itsetehostukseen ja nahkafetisismiin kuin elokuvan Schränkerillä, jota esittää suggestiivisesti tunnettu näyttelijä Gustav Gründgens. Filmissä esiintyi myös statisteina aitoja ammattirikollisia.

Der Schränker (Gustav Gründgens) näyttää oikeudenkäynnissä murhaajalle uhrin valokuvaa.

Rikollisten ja poliisin tutkinta etenee elokuvassa rinnakkain. Poliisi etsii arkistoista henkilöitä, jotka ovat olleet mielisairaaloissa hoidettavina osoitettuaan pedofiilisia taipumuksia. Rikollisjengit puolestaan panevat kerjäläiset tarkkailemaan lapsia kaduilla. Samaan aikaan kun sokea ilmapallokauppias tunnistaa murhaajan hänen viheltämänsä melodian perusteella, poliisille selviää murhaajan henkilöllisyys. Mies on nimeltään Hans Beckert.

Murhaaja paljastuu.

Rikolliset jahtaavat Beckertiä teollisuusrakennukseen. Heidän täytyy murtautua sinne, jotta he pääsisivät käsiksi murhaajaan. Tämä kiidätetään rikollisjengien varjo-oikeudenkäyntiin, jossa on selvästi vaikutteita Kürtenin oikeudenkäynnistä. Tosin Kürten ei ollut epätoivoinen tai emotionaalinen, kuten elokuvan murhaaja, vaan antautui tyynesti ja puhui rationaalisesti perversioistaan. Mutta murhaajan viileys ei olisi näyttänyt elokuvassa hyvältä, eikä olisi sopinut juoneen.

Rikollisten tribunaali valmiina antamaan tuomion.

Rikollisten tuomioistuin tuomitsee Beckertin kuolemaan. Paikalle ehtivät kuitenkin poliisit ja elokuva vihjaa, että Beckert todetaan hulluksi ja suljetaan mielisairaalaan. Ehkä senkin vuoksi hänet on kuvattu eri tavalla kuin tosielämän Kürten, joka oli hankala tapaus: toisaalta täysin järjissään ja toisaalta kykenemätön hillitsemään järjetöntä ja tuhoisaa obsessiotaan.

Erikoinen ratkaisu on päättää elokuva Elsie-tyttärensä menettäneen rouva Beckmannin vetoomukseen: suojelkaa lapsianne. Mitä Lang tahtoi tällä sanoa? Ei Elsien äiti, samanlainen köyhä yksinhuoltaja kuin Fehsen sisarusten äiti, olisi voinut suojella lastaan paremmin kuin hän jo suojeli.

Tai ehkä sittenkin. Elokuvassa murhaamisen mahdollistaa lasten liiallinen luottamus vieraaseen setään. Heidät voi houkutella mukaan makeisilla ja lahjoilla.

Mutta hankaluuksia syntyy myös, jos lapsista ja aikuisista tehdään liian epäluuloisia. Tämä näytetään myös elokuvassa: ihmisjoukko on vähällä lynkata vanhan miehen, joka vastaa vain lapsen kysymykseen. Kun pedofiilit näkyvät mediassa, miehet eivät enää uskalla lähestyä lainkaan lapsia, vaikka heillä olisi täysin viattomat motiivit. Käytin tätä teemaa hyväkseni Tiergartenin teurastajassa.

Langin elokuva on moniselitteinen. Kansallissosialistit eivät tienneet, mitä siitä ajatella. Olivatko he vieraita setiä, jotka tarjosivat hyväuskoisille saksalaisille makeisia? Oliko joukkohysterian tuomitseminen suunnattu heihin? Elokuvan alkuperäinen nimi, ”Murhaajat keskuudessamme”, oli heille liikaa, ja se piti muuttaa. Filmi oli suosittu, mutta Lang muuttui epämukavaksi henkilöksi, ja 1933 hän lähti maasta.

Elokuva tehostaa tunnelmia paitsi tarkoin suunnitellulla äänimaailmalla — on yllättävää, että se oli ensimmäisiä saksalaisia äänielokuvia — myös kuvakulmilla, joissa rakennukset, kadut ja pihat näkyvät ylhäältäpäin tai vinosti sivulta. Varjoilla on kuvauksessa tärkeä osa. 1920-luvun Berliinin varjot kiinnostavat minuakin. Niistä voi syntyä epätodellinen, painajaismainen vaikutelma.

Toinen elokuva, joka heijasti piinallisen tarkasti saksalaista mielenmaisemaa 1920-luvulla, tehtiin aivan sen alussa. Tohtori Caligarin kabinetti (1921) kertoo myös murhista. Se on mykkäelokuva ja tapahtuu kokonaan sitä varten suunnitelluissa erikoisissa lavasteissa, joihin on maalattu varjot valmiiksi. Ne suunnitteli Hermann Warm, ja niistä syntyy elokuvan ahdistava, unenkaltainen tunnelma. Warmin ja hänen lavastuksensa ratkaisevaa panosta elokuvalle ei ole kylliksi huomioitu.

Caligarin lavasteita. Vasemmalla Jane, oikealla Francis.

Murhat tapahtuvat kuvitteellisessa maalaiskaupungissa, jonka markkinoille tulee sirkus. Sen mukana on salaperäinen tohtori Caligari (Werner Krauss). Hän haluaa esitellä 23-vuotiasta miestä nimeltä Cesare (Conrad Veidt), joka on nukkunut koko elämänsä ajan. Vaikka hän liikkuu, hän on edelleen unessa. Caligari väittää, että Cesare osaa kertoa tulevaisuuden. Todellisuudessa Caligari on hypnotisoinut Cesaren toteuttamaan omia halujaan. Kun kaupunginnotaari nöyryyttää Caligaria, tohtori lähettää Cesaren puukon kanssa kostamaan.

Caligari (vasemmalla) joutuu kokemaan nöyryytyksen korokkeella seisovan kaupunginnotaarin luona.

Elokuvan kertoja on nuori mies Francis (Friedrich Feher), jonka ystävä Alan (Hans Heinrich von Twardowski) on seuraava uhri. On epäselvää, miksi Alan murhataan. Hän kysyy Caligarin teltassa Cesarelta, milloin hän kuolee, ja Cesare vastaa: ennen aamunkoittoa. Kun Caligari lähettää Cesaren murhaamaan Alanin, tahtooko hän vain pitää yllä Cesaren ennustusten uskottavuutta?

Alanin ylle lankeaa yöllä murhaajan varjo.

On toinenkin selitys. Elokuvassa käytetään kehyskertomusta, jossa Francis osoittautuu epäluotettavaksi kertojaksi. Francis ja Alan kilpailevat kauniin Janen (Lil Dagover) suosiosta. Ehkä juuri Francis tahtoo Alanin kuolevan.

Francis, jonka silmin tarina nähdään.

Elokuvaa on analysoitu paljon. Aiemmin arvovaltaisena pidettiin Siegfried Kracauerin tulkintaa, joka näki elokuvan allegoriana saksalaisten taipumuksesta alistua autoritarismiin, joka johti kansallissosialistien hirmuvaltaan. Kuin unissakävelijät heidät on mahdollista johdattaa kauheisiin tekoihin. Kracauerin tulkinta on huomionarvoinen, mutta liian jäykkä. Unissakävelijä-symboli yksinkertaistaa liikaa Hitlerin nousun taustalla ollutta mutkikasta kehitystä.

Kracauer on myös kierrättänyt kritiikittä elokuvan toisen käsikirjoittajan Hans Janowitzin tarinaa siitä, miten elokuvan ”alkuperäinen idea oli pilattu” istuttamalla kehyskertomus jälkeenpäin tarinaan vastoin käsikirjoittajien tahtoa. Tämä versio tapahtumista esitetään usein vieläkin varmana tietona. Sittemmin alkuperäisiä käsikirjoitus- ja kuvausversioita tutkittaessa on selvinnyt, että Janowitz kehitti tarinansa vasta paljon myöhemmin ja ilmeisesti juuri Kracauerin teorian innoittamana. Elokuvan tekoaikaan kukaan ei vastustanut sen toteutunutta kerrosteista rakennetta. Janowitz ilmaisi kyllä tyytymättömyytensä lavastusta kohtaan: hän olisi tahtonut niistä realistisemmat.

Itse asiassa kehyskertomus lisää teoksen monitasoisuutta ja armottomuutta. Sisätarina, jossa autoritaarinen Caligari puetaan pakkopaitaan, on optimistinen ja yksinkertainen. Kehyskertomus, jossa hullu Caligari ja järkevä lääkäri sulautuvat yhteen ja jäävät auktoriteetin asemaan, herättää paljon enemmän levottomuutta.

Elokuvan mieleenpainuvin henkilö on ehdottomasti unissakävelevä tappaja Cesare, jota esittää Conrad Veidt. Veidt oli erittäin pystyvä ja ennakkoluuloton näyttelijä, joka osaa käyttää pitkää, laihaa, androgyynista olemustaan niin vahvasti, että hän sulautuu outoihin kulisseihin.

Cesare etenee kuin balettitanssija seinään sulautuen.

Cesare on traaginen henkilö. Hänen on pakko murhata, koska Caligari on hypnotisoinut hänet ja nujertanut hänen oman tahtonsa. Mutta kun hän näkee kauniin Janen, hypnoosin ote näyttää hetkeksi raukeavan, ja tietoinen tunne (se oikea Cesare?) herää. Puukko putoaa kädestä, ilme muuttuu lempeäksi, ja käsi ojentuu koskettamaan arasti ja hellästi. Mutta sitten Jane herää ja alkaa huutaa kauhuissaan, ja Cesare muuttuu jälleen pedoksi. Tilanne on muunnelma Kaunotar ja hirviö -teemasta.

Yritys koskettaa.

Cesare kaappaa Janen mukaansa ja yrittää kantaa hänet pois. Ponnistus (tai ristiriita käskyn ja oman tahdon välillä) on kuitenkin liian suuri, ja Cesare kuolee. Samalla Caligarin juoni paljastuu.

Cesare ryöstää Janen mukaansa.

Mielisairaalassa tapahtuva kehyskertomus kääntää asetelman nurin. Siinä Cesare on lempeä nuorukainen, jonka poissaolevuus on vaaratonta. Hän on syventynyt ihailemaan ruusua. Kun Francis tekee hänestä murhaajan, kyse voi olla jälleen mustasukkaisuuden harhasta. Murhien, Francisin kertojanäänen ja Caligarin arvoitus jää oikeastaan ratkaisematta.

Katselin tämänkin elokuvan monta kertaa kirjoittaessani Tiergartenin teurastajaa. Siitä tarttuivat romaaniin kohtaukset, joissa Björk ja hänen berliiniläinen poliisiystävänsä vierailevat Scheunenviertelissä ja Friedrichshainissa, ja myös romaanin loppu, jossa murhaajan mysteeri jää vaivaamaan Björkiä.

Niin elokuvat kuin kirjallisuuskin voivat kiteyttää ajan hengen ja kuvastaa historiaa ainutlaatuisella tavalla.

Poliittiset murhat sata vuotta sitten

Nervanderinkatu 11: sisäministeri Ritavuoren kotiporras, jonka eteen hänet murhattiin 14.2.1922.

Sisäministeri Heikki Ritavuoren murha, joka päättää romaanin Koston kukat, kohautti Suomea helmikuussa 1922. Veritekoa pidettiin poikkeuksellisena, koska itsenäisessä Suomessa ei valtiovallan edustajiin ollut kohdistunut väkivaltaa.

Suomi menetti suoraselkäisen ja merkittävän poliitikon, mutta tapaus jäi onneksi maamme ainoaksi korkean tason poliittiseksi murhaksi itsenäisyysajalla. Jos mikä, tämä oli erikoista, eikä niinkään itse väkivallanteko. Takana oli sentään vuoden 1918 järkyttävä kevät ja sitä seurannut katkera kamppailu valtiomuodosta ja asenteista sisällissodan häviäjiä kohtaan. Lopputulos, kansanvaltainen demokratia ja leireistä selvinneiden vankien armahtaminen, oli suututtanut oikeistoaktivisteja. Monet heistä uskoivat edelleen, että kaikki keinot olivat sallittuja puolustettaessa isänmaata punaista vaaraa vastaan. Omankädenoikeuden käytäntö oli syntynyt jo itsenäisyyttä edeltäneillä ensimmäisellä ja toisella sortokaudella, jotka olivat tuoneet kasakat ja salamurhat Helsingin kaduille.

Lisäksi muualla Euroopassa elettiin maailmansodan jälkeen vaarallista aikaa. Presidentit, ministerit ja poliitikot joutuivat pelkäämään turvallisuutensa puolesta. Tälläkin kuohunnalla on taustansa. 1800-luvun historiassa silmään pistävät erityisesti Yhdysvaltain presidenttien murhat ja murhayritykset ja Venäjän tsaareja kohti heitellyt pommit. Euroopassa nationalistit ja anarkistit olivat usein varhaisempien poliittisten murhien takana. Ensimmäinen maailmansota lähti liikkeelle serbinationalistin luodista, joka tappoi Itävallan kruununperijän.

Serbinationalisti Gavrilo Princip murhaa Itävallan arkkiherttua Ferdinandin ja hänen vaimonsa Sarajevossa 1914. Samanaikainen rekonstruktio ampumistilanteesta.

Sodassa hajonneiden maiden sisäiset välienselvittelyt aiheuttivat 1920-luvun alussa useita murhia. Armenialaiset aktivistit surmasivat Osmanivaltakunnan entisiä johtajia, jotka olivat paenneet länteen, kostaakseen armenialaisten kansanmurhan, joka oli tapahtunut sodan aikana. Venäläiset järjestöt kostivat myös vanhoja velkojaan ulkomailla: yksi tällainen attentaatti surmasi vahingossa kirjailija Vladimir Nabokovin isän Pariisissa. Irlannin itsenäisyystaistelussa kuoli sala-ampujan luodista vuonna 1922 Michael Collins, yksi kansallisen liikkeen tärkeimmistä johtajista.

Vladimir Dimitrjevits Nabokov, kirjailijan isä, vuonna 1914.

Michael Collins.

Unkarin pääministeri murhattiin 1918,  Portugalin ja Espanjan pääministerit ja Jugoslavian sisäministeri 1921. Puolan presidentti sai surmansa 1922 ja Bulgarian pääministeri 1923. Suomen lehdissä nämä toistuvat attentaatit kuitattiin hämmästyttävän viileästi. Väkivallasta oli tullut uusi normaali, ainakin jos se tapahtui jossain kaukana, maissa, joiden elämää ei tunnettu hyvin.

Samoin jäi pienelle huomiolle sisällissota, joka käytiin Saksan keisarikunnan hajotessa vuodenvaihteessa 1918-1919. Kommunististen spartakistien pyrkiessä valtaan horjuva Weimarin tasavalta joutui kutsumaan avuksi oikeistomieliset vapaajoukot (Freikorps), jotka tappoivat säälimättä kaikki kommunistin näköisetkin. Kapinan kukistamisesta kantoi vastuun sosialidemokraattinen puolustusministeri Gustav Noske. Hänen sukunimestään tuli kommunistien suussa haukkumasana, joka tarkoittaa oikeistovaltaa myötäilevää sosialidemokraattia.

Samalla tavoin kuin Suomessa, militaristinen oikeisto jäi voitettuaan voimansa tuntoon. Mutta Tarton rauha ei ollut Suomelle lainkaan saman kokoluokan nöyryytys kuin Versailles’n rauha Saksalle. ”Häpeärauha” jäi kaivelemaan mieliä, ja siitä tuli Weimarin tasavallalle jatkuva riippa.

Gustav Noske. Kuva Bundesarchiv.

Vallankumoukselliset spartakistit taistelevat Berliinissä. Kuva Bundesarchiv.

Taistelujen päätös. Kuva Bundesarchiv.

Saksassa oikeistoaktivistit pysyivät toimeliaina. Versailles’n rauhansopimuksen allekirjoittanut ministeri Matthias Erzberger murhattiin 1921 ja Neuvosto-Venäjän kanssa kauppasopimuksen solminut ja siksi  ”sosialistiseksi” leimattu sisäministeri Walter Rathenau vuonna 1922. Entisen pääministerin Philipp Scheidemannin päälle heitettiin samana kesänä 1922 happoa. Ministerien lisäksi murhattiin kymmenittäin vähemmän tunnettuja ihmisiä.

Matthias Erzberger. Kuva Bundesarchiv.

Walter Rathenau.

Philipp Scheidemann. Hän selvisi attentaatista hengissä. Kuva Bundesarchiv.

Walter Rathenau oli varakas juutalainen liikemies, ja hänen murhaansa sekoittui myös antisemitismiä. Murha herätti kuitenkin suurta pahennusta, ja hautajaisiin osallistui valtavasti ihmisiä. Toisaalta salamurhaajat pääsivät kuin koirat veräjästä: heitä ei koskaan saatu oikeuden eteen.

Edellämainitun kolmen attentaatin takana oli Organization Consul (OC), äärioikeistolainen järjestö, joka oli syntynyt Freikorpsin sisällä, kun sen edeltäjä oli hajonnut Kappin vallankaappausyrityksen (Kapp-Putsch) yhteydessä maaliskuussa 1920. Järjestö oli voimakkaan nationalistinen ja vastusti kosmopolitismia ja sosialismia. Sen juutalaisviha nousi uskosta, että juutalaiset olivat vastuussa näistä kahdesta pahasta.

Kappin kapinayrityksen aikaan OC:n edeltäjä Marinebrigade Ehrhardt liittyi siihen Baijerissa. Kuva Bundesarchiv.

OC sulautui myöhemmin muihin aktivistijärjestöihin, ja monet sen johtajat surmattiin, kun Hitleriä lähellä olleet kansallissosialistit vahvistivat asemaansa ”Pitkien puukkojen yönä” 1934.

On syytä muistaa, että kansallissosialistinen liike ei ollut mitenkään ainutlaatuinen eikä se syntynyt tyhjästä. Äärioikeistolaisia aseellisia järjestöjä oli Weimarin Saksassa monia, ne toimivat aktiivisesti, ja niille oli yhteistä äärinationalismi ja sosialisteja ja juutalaisia kohtaan tunnettu viha. Niiden ideologiassa sekoittuivat militarismi, isänmaallisuus ja germaaninen mytologia ja mystiikka. Viimeksimainitut perustelivat myös rotuoppia ja herrakansa-ajatusta. Sotilaseetosta ja myyttistä ajattelua sitoi tribalismi ja ritualismi, joiden estetiikka, kurinalaisuus ja ryhmäpaatos vetosi paitsi järjestöjen jäseniin, myös suuriin joukkoihin. Niiden vetovoima on edelleen hämmästyttävä, päätellen siitä, miten paljon kansallissosialistista kuvastoa liikkuu netissä myönteisesti esitettynä ja innoittamassa meidän aikamme kiihkonationalisteja.

Siegfried-sankari Fritz Langin elokuvasta Nibelungenlaulu (1924). Elokuva kiehtoi ja innoitti Hitleriä ja hänen aateveljiään ja erityisesti hänen luotto-ohjaajaansa Leni Riefensthalia. Mutta Langin tarkoitus ei suinkaan ollut germaanisen maailman ihannointi, ja hän pakeni Saksasta, kun Hitler tuli valtaan vuonna 1933.

Kostonhimoinen kuningatarleski Kriemhilde samasta elokuvasta.

Freikorpsin värväysjuliste.

Kuva Nürnbergin puoluepäiviltä 1934.

Rituaaleja ja kurinalaisuutta puoluepäivillä. Kuva Bundesarchiv.

Verisen alun jälkeen Weimarin tasavalta jäi oikeiston atavististen ja militaarista hallintoa ja revanssia hinkuavien voimien panttivangiksi. Toisella laidalla kommunistit eivät voineet unohtaa vuoden 1919 petosta ja horjuttivat hallitusta aina kun voivat. Kun nämä tekijät yhdistyivät talouden ongelmiin, voi pitää ihmeenä, että Weimarin Saksa kesti edes vuoteen 1933.

Äärinationalismi ei tietenkään ollut vain seurausta sodasta. Se edelsi sotaa ja oli syynä siihen. Nationalistinen aktiivisuus leimasi 1900-luvun alkua monessa Euroopan maassa. 1800-luvun toisella puoliskolla sitä ennakoi kansallisromantiikka, joka sai Suomenkin kiinnostumaan menneisyydestään ja identiteetistään. Kansallisromantiikan vaikutus oli hedelmällinen. Se innoitti taidetta, kirjallisuutta ja kulttuuria ja herätti ymmärtämään oman kielen tärkeyden ja merkityksen. Kansalliset eepokset ja muu kansanperinne kerättiin talteen. Luontoakin alettiin arvostaa eri lailla kuin ennen. Usein identiteettiään perinteestä hakeva kansa oli osa suurempaa valtakuntaa: Euroopan kartta ennen vuotta 1918 sisälsi melko vähän valtioita. Suomen tavoin monet pienemmät kansat saivat oman maansa sodan jälkeen.

Kullervon sotaanlähtö. Axel Gallen-Kallelan maalaus.

Tienraivaajia Karjalassa. Pekka Halosen maalaus.

Jamasen veljekset laulavat kalevalaisia lauluja.

 

Kansallisen itsetunnon kehittyminen ei kuitenkaan tapahtunut täysin vailla ristiriitoja. 1900-luvun alussa kansallishenki alkoi näyttää pimeitä puoliaan. Se muuttui myrkylliseksi, kun siitä alettiin repiä oikeutusta alueellisiin valloituksiin, rotuoppeihin ja väkivaltaan.

Mutta kansallisromantiikka ja nationalismi ovat erillisen kirjoituksen arvoisia aiheita. Palatkaamme  attentaatteihin.

Todennäköisyys poliittiseen murhaan nousee, jos eletään maassa, jota luonnehtivat alueellinen eriytyminen ja poliittisen vakauden puute. Murhan uhri edustaa sortavaa järjestelmää, ideologista uhkaa, väärintekijää tai epäisänmaallisuutta. Jos useampi järjestö kamppailee vallasta, kilpailijan edustajat muuttuvat vihollisiksi. Kun aktivistijärjestö koostuu sotilaista, salamurhaaja voi helpottaa työtään ajattelemalla, että hän toimii vain teloittajana. Organization Consul esimerkiksi järjesti ”muinaisgermaanisen” tuomioistuimen, jossa se tuomitsi kuolemaan attentaattiensa uhrit. Usein murhaaja on kuitenkin tavalla tai toisella tasapainoton. Tällöin hänestä tulee ”yksinäinen susi”.

Mielentilaltaan horjuvia murhaajia ovat olleet useat, jotka ovat ottaneet kohteekseen Yhdysvaltain presidentin. Charles Guiteau, joka ampui presidentti Garfieldin 1881, kärsi narsismista ja suuruudenhulluudesta ja käyttäytyi kuin hänellä ei olisi ollut mitään estoja. Presidentti McKinleyn vuonna 1901 surmannut Leon Czolgosz oli syrjäytynyt nuori mies, joka oli saanut päähänsä korjata yhteiskunnan vääryydet: hän oli yrittänyt lähestyä anarkisteja, mutta nämä luulivat häntä urkkijaksi. Nämä molemmat teloitettiin, mutta Theodore Rooseveltin henkeä turhaan tavoitellut John Shrank oli niin ilmiselvästi mielisairas, että hänet suljettiin laitokseen.

Leon Czolgosz ampuu presidentti McKinleytä.

Suomalaisia assassiineja siivitti sortokausina vakaumus, että he sotivat vihollista vastaan. Vasta viime aikoina on selvinnyt, että koulupojatkin osallistuivat salamurhiin. He ottivat mallia aikuisista. Enemmän kuin Leo Mechelinin luotsaamaa maltillista Kagaali-järjestöä heitä innoitti kirjailija Konni Zilliacuksen perustama Aktiivinen Vastustuspuolue, joka ilman muuta salli aseellisen väkivallan taistelukeinona. Tsaarin virkamiesten kimppuun käytiin pistoolein ja pommein, kuten Venäjällä, mutta suurin osa yrityksistä epäonnistui. Poliiseja ja santarmeja vaaninut lyseolaisten joukkio, joka oli ottanut nimen Verikoirat, oli kuitenkin varsin tehokas. Se surmasi neljä miestä vuosina 1905-1906. Verikoirat tavoittelivat jopa tsaarin henkeä, mutta hanke kuivui kokoon. Pojat olivat vaiti toimistaan, eikä heitä koskaan saatu kiinni.

Ensimmäisen sortokauden tunnetuin terroriteko oli epäilemättä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murha vuonna 1904. Venäläistämistä tiukasti ajava Bobrikov oli aktivistien vihamies numero yksi, ja heidän piirissään toiminut Eugen Schauman otti hänen murhansa omaksi tehtäväkseen. Hän valmistautui pitkään tehtäväänsä ja päätti samalla tappaa itsensä. Ratkaisua helpotti oman elämän ahdinko, paheneva kuurous ja epäonni rakkaudessa. Murhan jälkeen Schaumanista tuli sankari ja esikuva.

Eugen Schauman ja hänen koiransa Lucas.

Onnistuneihin attentaatteihin kuului myös venäläisiä myötäilleen prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murha, jonka suoritti Lennart Hohenthal vuonna 1905, pian Bobrikovin murhan jälkeen. Hohenthal oli Aktiivisen Vastustuspuoleen jäsen ja suunnitteli alunperin Bobrikovin murhaamista. Kun Schauman ehti ensin, Hohenthal vaihtoi kohdetta. Hän toimi erittäin järjestelmällisesti, koska turvatoimia oli kiristetty Bobrikovin murhan jälkeen. Hän matkusti Pietariin hankkimaan kartin upseerin univormun, joka toimi tehokkaana naamiona. Hän pääsi miliisien ohi Soisalon-Soinisen kotiin ja ampui tätä kohti kahdeksan laukausta.

Lennart Hohenthal ampuu prokuraattori Soisalon-Soinisen tämän kotona.

Toisin kuin Schaumanilla, Hohenthalilla ei ollut aikomusta ampua itseään, ja hänet otettiin kiinni ja tuomittiin oikeudessa elinkautiseen vankeuteen. Mutta myös pakoa varten oli laadittu tarkka suunnitelma. Hohenthal karkasi vankilasta toisten aktivistien avulla ja onnistui pääsemään Tukholman kautta Lontooseen. Hänet armahdettiin Suomen saavutettua itsenäisyyden 1918, mutta hän oli jo ehtinyt asettua Englantiin, eikä enää palannut vanhaan kotimaahaansa. Hän tahtoi tosin tulla haudatuksi Suomeen.

Kolmas itsenäisyyttä edeltänyt poliittinen murha ei ollut samalla tavalla näyttävä kuin edelliset. Vuonna 1911 Turun hovioikeuden presidentti Gustav Valdemar (Valde) Hirvikanta (aiemmin von Hellens) joutui suomenmielisyytensä takia ruotsalaisaktivisti Bruno Forsströmin uhriksi. Forrström surmasi samassa yhteydessä itsensä. Koska Hirvikantaa ei pidetty sortajana, murhaajaa ei nostettu sankariksi. Kirjailija Harri Raitis on käsitellyt aihetta romaanissaan Unohda kolmas: kertomus murhasta 1911 (1997).

Ritavuoren murhahanke vuonna 1922 oli ajan tavan mukaan kehitelty oikeistolaisissa aktivistipiireissä. Samalla tavalla kuin Matthias Erzbergerin murhaa Saksassa, sitä edelsi oikeistolaisen median parjauskampanja, joka kohdistui ministeriin. Hänestä käytettiin toistuvasti sanaa ”vihattu”, ja viitattiin suorin sanoin mahdollisuuteen, että joku kävisi häneen kadulla käsiksi. Saksassa Erzbergeristä oli tullut Versailles’n ”häpeärauhan” symboli, koska hän oli allekirjoittanut sopimuksen. Aktivisteille ei tullut mieleenkään, että Saksalla ei ollut mitään mahdollisuuksia kieltäytyä sopimuksesta. Myös Ritavuoresta tuli syntipukki monille asioille, jotka olivat presidentin ja hallituksen päättämiä ja jotka hän vain toteutti.

Sisäministeri Heikki Ritavuori (1880-1922).

Toki Ritavuori oli edistyksellinen politiikassaan ja myös horjumaton toteuttaessaan ihanteitaan. Suojeluskuntia ärsytti tappio, jonka ne kärsivät kesällä 1921, kun Ritavuori osoittautui hallituksen ja suojeluskuntien välisessä Suojeluskuntakriisissä paremmaksi juonittelijaksi kuin aktivistit. Samaisen kiistan sytyttänyt Paul von Gerich löytyikin sitten ministerin murhan takaa, kun kaiveltiin asioita kunnolla. Mutta myös Etsivä Keskuspoliisi oli vastuussa murhatutkimuksen vesittämisestä ja rikollisten suojelemisesta. Motiivina oli sekä oma että isänmaan etu, jotka sopivasti yhdistyivät. Juuri ennen murhaa Ritavuori oli suunnitellut EK:n uudistamista. Murhan jälkeen hanke tietenkin haudattiin.

Everstiluutnantti Paul von Gerich (1873-1951). Hän oli Helsingin suojeluskunnan päällikkö suojeluskuntakriisin aikana 1921. Hän oli palvellut jo tsaarin armeijassa ja tulittanut mielenosoittajia vuoden 1905 kapinassa.

Nimellisesti Ritavuoren ampui Ernst Tandefelt. Hän oli tyypillinen ”harhaan johdettu” poliittinen murhaaja. Salaliittoihin suhtaudutaan epäluuloisesti ja syystäkin, mutta Ritavuoren murhan takaa sellainen todella löytyy. Tandefelt oli kaikkien todistusten perusteella henkisesti horjuva ja johdateltavissa. Vuonna 1922 hänellä ei ollut erityistä syytä ampua ketään, koska hän oli viimein saanut elämänsä järjestykseen. Hän tunsi kuitenkin suuttumusta hallituksen politiikkaa kohtaan, ja toi jonakin hetkenä ilmi halunsa ampua presidentti. Sitten hänet vakuutettiin siitä, että Ritavuori, jota hän ei lainkaan tuntenut, oli sopivampi kohde. Varmastikin hänelle uskoteltiin, että hänestä tulisi murhan jälkeen Schaumanin veroinen sankari.

Ernst Tandefelt.

Näin ei käynyt. Tandefelt sai ensin elinkautisen vankeustuomion, mutta mielentilatutkimus lyhensi vankeusajan kahteentoista vuoteen. Häntä pidettiin hulluna ja hänet unohdettiin rangaistuslaitoksen seinien sisään. Vasta vuonna 1927 hän tajusi, että häntä oli vedetty nenästä, ja alkoi kertoa, miten kaikki todella kävi. Murhan takana oli salaliitto, jonka päämäärä oli hankalan henkilön poistamisen lisäksi luoda kaaos, jolloin olisi mahdollista syrjäyttää hallitus ja valtiomuoto ja pystyttää sotilashallinto. Kaappaus jäi onneksi toteutumatta.

Tutkinta eteni vuonna 1927 pitemmälle, mutta vaikka salaliiton tekijät ja heidän juonensa paljastuivat, yritys saada heidät vastuuseen tyssäsi kolmen vuoden jälkeen kylmenneisiin jälkiin ja aktivistien hyväveliverkoston tiukkuuteen. Lapuan liike oli voimissaan, eikä oikeistolaisen salaliiton julkistaminen sopinut lainkaan ajan henkeen. Tandefelt pääsi vapaaksi, mutta hänet suljettiin saman tien ”vaarallisena henkilönä” Nikkilän mielisairaalaan, jossa hän kuoli 1948. Niinköhän tässä oli kysymys hankalaksi käyneen ihmisen ja hänen tietojensa ”poistamisesta”?

Lapuan liikkeen kokous vuonna 1930. Vihtori Kosola puhuu.

Jos mitä oppii sadan vuoden takaisista poliittisista murhista, ainakin sen, että poliittisen murhan tekijää ajaa joko ideologia tai hulluus, ja vahva lisämotiivi on halu päästä sankariksi ja saada huomiota ja ihailua. Sekin vanha totuus vahvistuu, että toisen terroristi on toisen sankari. Sortokauden vastarintamiehet luokiteltaisiin nykyään varmaankin terroristijärjestön jäseniksi ja heitä syytettäisiin vaarallisesta separatismista.