1920-luku Tampereella

Museo Milavida.

Torstaina 9.9. kävin Tampereella puhumassa Björk-kirjojeni 1920-luvusta Museo Milavidassa, jossa on ollut helmikuun lopusta saakka näyttely ”Paluu 1920-luvulle”. Näyttely on auki aina 13.3. 2022 asti. Nähtävänä on asuja ja asusteita, tavaroita ja kirjallista materiaalia sekä elokuvia 1920-luvun maailmasta. Esillä on kaunis ja turhamainen, hilpeä ja juhliva, urheileva ja aurinkoa ottava, tanssimista ja eläviä kuvia rakastava vuosikymmen.

Esitelmän jälkeen sain katsoa läpi näyttelyn yksityisopastuksen kera. Sunnuntaisin on yleisölle opastus. Yötä vietin tyylikkäässä hotelli Tammerissa, jotta sadan vuoden takainen tunnelma olisi säilynyt. Aion palata Tampereelle uudelleen joulukuussa, kun museossa on joulukoristelu.

Ihana beigenvärinen puku ja punaiset kengät.

Sisään astuessa näkyviin tulee suurennos 1920-luvun Pariisin huvielämää kuvaamasta postikortista. Halussa juhlia, tanssia, seurustella, näyttää kauniilta ja juoda alkoholia oli mukana vimmaista pyrkimystä unohtaa menneen suursodan kauheus ja hävitys. Juuri Pariisissa sorvattiin käsite ”Menetetty sukupolvi”, joka usein yhdistetään kieltolain aikaiseen Amerikkaan ja F. Scott Fitzgeraldin romaaniin The Great Gatsby. Fitzgerald sai vaikutteensa kuitenkin 1920-luvun Euroopasta.

Pukuja ja hattuja.

Näissä tamineissa kelpaisi lähteä juhliin tanssimaan foxtrottia!

1920-luvun naisten leningeille oli tyypillistä laatikkomainen leikkaus ja runsas applikointi ja kirjonta langoilla tai lasi-tai metallihelmillä. Kankaat olivat yleensä yksivärisiä, mutta koristelu oli sitäkin runsaampaa. Väreistä musta, kulta, kermanvaalea ja jalokivensävyinen vihreä ja sininen olivat suosittuja.

1920-luvun kengissä oli puolikorkeat korot.

Gramofonit olivat kalliita ja ne yleistyivät Suomessa vasta 1920-luvun lopussa.

Museossa sai katsella videota, jolla luodaan 1920-luvun meikki: vihreä tai sininen luomiväri ja voimakas rajaus silmissä, ohuet kaartuvat kulmakarvat ja vahvan punainen suppusuu.

Monissa puvuissa leikkaus jäljittelee antiikin vaatteita. Korsetit oli korvannut kevyt alushame. Taustalla Hämeensilta 1920-luvulla.

Kellohattuja pidettiin päivällä, iltapuvun kanssa turbaani oli sopiva päähine.

Sinivihreä egyptiläistyylinen leninki oli mielestäni näyttelyn kaunein. Egypti tuli muotiin, kun Tutankhamonin hauta löytyi 1922.

Näyttelyssä saattoi katsella palasia 1920-luvun mykkäfilmeistä. Tässä pyörii Erkki Karun hupaisa komedia Runoilija muuttaa. 1920-luvun elokuvat saattoivat olla melko uskallettuja ja sensuelleja. Moraali kiristyi kuitenkin seuraavalla vuosikymmenellä. Samaan aikaan helmat ja hiukset pitenivät jälleen ja tanssit muuttuivat hillitymmiksi.

Näyttelyluettelon kansi. Siinä on kuvattuna Pariisista tuotu yöpukupussi, joka on koristettu höyhenillä ja salonki- eli budoaarinuken kasvoilla.

Katalogin kuvitusta.

Seinälle oli koottu elokuvamainoksia ajan lehdistä. Uutuudet tulivat Suomeen nopeasti, ja elokuvateattereita oli suurissa kaupungeissa paljon.

Näyttelyn materiaali on koottu Vapriikista ja muista Tampereen historiallisista museoista ja Haiharan museosäätiön kokoelmista. Monet puvut ja esineet ovat suomalaisten tuomisia ja ostoksia ”suoraan Pariisista”, mikä antaa kokonaisuudelle erityisen viehättävän leiman.

Näyttely on asiantuntevasti koottu, kaunis, runsas ja antoisa. Näyttelyluettelon on laatinut tutkija Katri Pyysalo. Kaikki 1920-luvun ystävät, tulkaa ihmeessä katsomaan tämä ihana näyttely! Milavida on vajaan vartin kävelyn päässä keskustasta kauniin puiston keskellä. Samalla voi tutustua huvilassa asuneen Nottbeckin suvun kosmopoliittiseen ja traagiseen elämään.

Koko kevät 1920-lukua Helsingissä!

1920-luvun ystäviä hemmotellaan tänä keväänä. Maalis-huhtikuussa tulee Aleksanterin teatterin kunnianarvoisalle näyttämölle Björk-kirjojen pohjalta käsikirjoittamani musikaali Iloisten sielujen hotelli. Musiikki on Jukka Nykäsen ja ohjaus Reetta Ristimäen, jonka yhtiö Greta Productions myös tuottaa esitykset. Koska olen keskellä uuden Björk-romaanin kirjoittamista, blogissa kuulette nyt paljon musikaalin etenemisestä harjoituksista esityksiin. HUOM! Muistakaa varata liput — se onnistuu edellä annetusta linkistä. Niitä myydään jo pikavauhtia ja esityksiä on rajattu määrä!

Viime sunnuntaina (20.1.) työryhmä kävi kuuntelemassa Jukka Nykäsen tekemiä demonauhoja musiikkikappaleista. Ne herättivät suurta innostusta ja nälkää päästä heti harjoittamaan niitä. Omalta kohdaltani voin sanoa, että olin suorastaan mykistynyt. Jukan sävelet ovat lähteneet sanoituksistani huimaan lentoon, ja tuloksena on kimara fantastisia biisejä, aitoa klassisten musikaalien ydintavaraa, joiden joukossa on liuta todellisia hittejä! Ne jäivät välittömästi soimaan mielessä. Toivon mukaan musiikista voi antaa jonkin tärpin ennen kuin esitykset alkavat…

Ohessa kuvia tapaamisesta, jossa sovittiin saman tien harjoitusaikataulusta. Työryhmästä otettiin myös pressikuvia.

Musikaalia odotellessa voi virittyä 1920-luvun tunnelmaan käymällä Hakasalmen huvilan 1920-luku-näyttelyssä ”Suruton kaupunki”. Siitähän bloggailin jo aiemmin, mutta nyt joulukiireiden mentyä ohitse näyttelyyn voi tutustua kaikesta rauhassa.

Näyttelyyn liittyy myös erilaisia tapahtumia. Tammikuussa on esitetty Salakapakka-kabareeta nimeltä Musta mirri, ja vielä ehtii sitäkin katsomaan: seuraava näytös on 29.1. Kabareen teema on kieltolaki, joka leimasi vuosikymmentä. Blogin alussa on kuva näyttelyyn kuuluvasta valikoimasta ajan pirtukanistereita, joista yleisin oli taskussa kulkevat neljänneslitran ”varpunen”. Se sai herttaisen nimensä raittiuslehdestä.

Hakasalmen huvilan näyttely on 1920-fanille MUST. Siellä on kaikenlaista aineistoa, jonka ääressä viihtyisi vaikka kuinka pitkään. Ensimmäisenä kävijä kohtaa hienon liikkuvien ja risteävien valokuvien panoraaman, joka sukeltaa Helsingin vanhoihin kortteleihin.

Erilaista painettua materiaalia, mainoksia, etikettejä, lehtileikkeitä ja muuta, on erittäin paljon. Koska vuosikymmen oli mainostamisen nousukautta, näistä saa hyvän käsityksen ajan aineellisesta kulttuurista ja kulutusmentaliteetista. Yksi näyttelyn punaisista langoista on kuuden eri yhteiskuntaluokkaa edustavan helsinkiläisen profilointi. Alemmassa kuvassa on keskellä työläismiehen esittely.

Tuore itsenäisyys käänsi katseet suomalaisen kulttuurin säilyttämiseen ja myös kotimaisen tuotannon tärkeyteen. Tämä näkyi mainoskampanjoissa, medioissa ja julkisessa tiedottamisessa.

Minua kiinnostaa 1920-luvun huvielämä ja vaatetus. Esillä oli asuja, joissa hieno herrasväki lähti illastamaan. Seinillä oli myös valokuvia yksityisemmästä illanvietosta, joka kieltolain aikana oli usein hyvin alkoholipitoista.

Vitriineissä on esillä jalkineita, käsilaukkuja, kauneudenhoitotuotteita ja kaikenlaista arjen pikkutavaraa. On kiehtovaa ja nostalgista panna merkille, miten huolellista käsityötä on pantu vaatimattomaankin pukineeseen ja esineeseen. Teollinen tuotanto oli pääsemässä vauhtiin, mutta yhä kenkiä teetettiin suutarilla ja vaatteita ja tarvekaluja käytettiin pitkään ja huollettiin viitseliäästi.

Suomalaisen kulttuurin korostamisen rinnalle toivat erityisesti kulttuuripiirit eksotiikan hurmaa. Koteihin ja hotelleihin saatettiin luoda itämainen huone, jossa lojuttiin sensuellisti divaanilla kirjavien peitteiden ja tyynyjen keskellä, poltettiin itämaista tupakkaa, flirttailtiin rohkeasti ja käytettiin toisinaan myös huumeita. Kaksi jälkimmäistä puuhaa tulkittiin paheellisen mutta ah niin tyylikkään kosmopoliittisuuden piirteiksi.

Gramofonit alkoivat halveta ja yleistyä 1920-luvun mittaan, ja niiden myötä sekä kotimainen että ulkomainen populaarimusiikki levisi yksityiskoteihin.

Sodanaikaisen ruokapulan jälkeen maistuivat makeiset. Fazerin suklaa oli jo 1920-luvulla se haluttu herkku. Hakasalmen huvilan näyttelystä voi ostaa Fazerin suklaata alkuperäispakkauksissa. Sisältö on kyllä tuoretta!

Vielä muutama kuva näyttelyn avajaisista, jotka olivat viime vuoden puolella. Menin sinne tietenkin 1920-luvun leningissä. Muutkin hakivat innoitusta jazz-vuosikymmenen muodista. Se on eittämättä tyylikästä ja ajatontakin.

 

 

 

 

 

Iloinen ja surullinen 1920-luku

Ilta-Sanomat julkaisee satavuotiaan itsenäisyytemme kunniaksi joka kuussa erikoislehden yhdestä itsenäisyyden ajan vuosikymmenestä. Helmikuun 2. päivä julkaistiin 20-luku-numero, jota lämpimästi suosittelen.

Julkistamiseen liittyy myös puhetta ja musiikkia sisältävä tilaisuus Sanomatalolla. Viime tilaisuuteen sain minäkin kutsun tulla keskustelemaan 1920-luvun tummasta, rikollisesta puolesta yhdessä Mikko-Olavi Seppälän kanssa, joka tuntee hyvin 1920-luvun valoisen puolen, eli huvielämän ja musiikin. Hän on kirjoittanut siitä kirjan — Suruton kaupunki: 1920-luvun iloinen Helsinki — jossa mainio kuvamateriaali yhdistyy viihdyttävästi juoksevaan tekstiin, johon on pakattu paljon tietoa ja viitteitä ajan kirjallisuuteen ja muihin lähteisiin.

Kirjan luvut käsittelevät jazzin tuloa Helsinkiin, kieltolain vaikutusta ja sen muovaamia juomatapoja ja huvipaikkoja, automobiilien ilmestymistä katukuvaan, kaupunkilaisten ulkoilmaelämää ja urheiluharrastuksia, uutta teknologiaa ja modernistista kulttuuria, jotka murtautuivat pääkaupunkiin juuri tuona vuosikymmenenä.

Kuvitus on todella monipuolista. Se sisältää vanhoja valokuvia, mainoksia, lehtiartikkeleita sekä muutamia taideteoksia, joista ilahduttavimpia olivat Greta Hällfors-Sipilän omaperäiset ja atmosfääriset maalaukset ajan ravintoloista ja kulttuuririennoista. Niitä voi nyt katsella myös Tampereen taidemuseossa, johon on koottu modernin ajan ansiotta miesten varjoon jääneiden suomalaisten naistaiteilijoiden tuotantoa.

Greta Hällfors-Sipilän maalauksia kirjassa. Alkuperäiset: Helsingin kaupunginmuseo.

Kirja muistuttaa siitä, että kieltolaki, porvarillinen moraali tai kaupungin siivoutta valvovat viranomaiset eivät voineet mitään asukkaiden halulle viettää vapaa-aikansa juoden, tanssien, seurustellen, tungeksien eläviin kuviin ja nauttien pikkutunneilla katukeittiöiden antimia kuten kuumia makkaroita, jotka ilmestyivät vuosikymmenen lopulla katukuvaan pitkällisten vaatimusten jälkeen. Nykyään rakkaita nakkikioskeja uhkaavat jälleen terveysviranomaiset ja muu byrokratia.

Kauniin urheilullisen vartalon palvonta kuului myös aikaan.

Autoistumisesta kertovassa luvussa selviää esimerkiksi, että vuonna 1921 avattiin Hietalahden torilla kaupungin ensimmäinen bensiiniasema. Sittemmin bensa-asemat ovat kaikonneet kauemmas ydinkeskustasta ja kotoisten Teboilien tilalle puuhataan jo sähköautojen latauspisteitä.

Mikko-Olavi Seppälä on oiva johdattaja 1920-luvun trendeihin. Hän on monipuolinen tekijä ja tutkija, joka on kirjoittanut mm. J. Alfred Tannerista. Täältä löytyy hänen esittelynsä. Ilta-Sanomien tilaisuudessa hän esiintyi paitsi puhujana, myös ihanan värikkäässä jazz-miehen asussa Sakilaiset-yhtyeen laulusolistina esittäen kieltolakiaiheisia kupletteja. Stadilaiset voivat nostalgisoida paitsi Seppälän hienon kirjan, myös yhtyeen levyn parissa. Kirjasta lisää maistiaisia täällä. Tietoja ja kuvia Sakilaiset-yhtyeestä täällä.

Mamselleja ja prinsessoja kirjamessuilla

Vaihteeksi lyhyt blogikirjoitus. Viime viikon loppupuoli kului Helsingin kirjamessuilla, joissa puhuin kolmannesta Björk-kirjastani, Kuka kuolleista palaa, sekä muiden kirjailijoiden kanssa sellaisista aiheista kuin dekkarisarjan kirjoittaminen ja historian kuvaaminen kirjoissa.

Silmää ilahdutti messuilla paitsi kirjojen ja niiden ystävien, myös värien paljous. Ja vastaan tuli viimeisenä messupäivänä sunnuntaina myös hienosti puettuja neitejä ja rouvia. Helsingin kaupunginmuseon osastolla näin ihastuksekseni historiallisia pukuja. Kirjoitin viime kuussa siitä, millaisiin liiveihin ja korsetteihin naisen vartaloa minäkin aikana sullottiin. Kaupunginmuseon puvut olivat siitä mukavammasta päästä.

Hieno nainen 1700-luvun puolivälin tienoilta. Rokokooajan leningin alaosaa levennettiin sivuille päin toppauksilla, jotka ovat tässä kauniissa asussa vielä hillityt. Pahimmillaan ne ulottuivat yli metrin kumpaankin suuntaan. Ne eivät ole kuitenkaan raskaat kantaa.

Kaupunkiasu 1900-luvun alusta. Korsetti on vaihtunut mukavampaan liiviin, puvun ja takin hartiat on ryhdikkäiksi topattu ja vyötärölinja on luonnollisella paikallaan. Näin voisi pukeutua myös tänä päivänä.

Kohti uutta aikaa: tämä asu on 1950- ja 1960-lukujen vaihteesta. Hameen pituus pysyi aika lailla paikallaan eli polven alapuolelta säären puolivälin tuntumaan 1940-luvulta 1960-luvun alkuun. Sitten helmat nousivat korkeammalle kuin koskaan.

Puoli kolmelta Tarina-alueella alkoivat Prinsessajuhlat, joissa pienet tytöt saivat esiintyä prinsessa-asuissaan.

Matkan varrella tuli vastaan hiukan isompi prinsessa hyvin kauniissa asussa ja kampauksessa. Hänellä oli tulinen kiire organisoimaan juhlamenoja, mutta hän oli niin kiltti, että antoi minun ottaa itsestään kuvan.

Tarina-osastolla askarrellaan prinsessan tykötarpeita.

Pienille prinsessoille järjestettiin kaikenlaista kivaa tekemistä.

Prinsessan tyypilllinen asu palautuu yli sadan vuoden taakse. Prinsessa ei pukeudu Twiggyn minihameeseen tai 1920-luvun jazz-tytön mekkoon. Hänellä on valkoinen tai pastellisävyinen täyspitkä ja alaspäin levenevä leninki, jossa on runsaasti pitsikoristeita. Kampaus on huoliteltu ja hiuksilla on tiara. Asu edustaa naisen juhla- tai hovipuvun keskiarvoa 1700-luvun lopusta 1800-luvun puoliväliin. Se oli aikaa, jolloin satuja kerättiin uutterasti kansan parista ja niitä alettiin kertoa porvarisperheissä lapsille.

Jos ei ole lapsena päässyt leikkimään prinsessaleikkejä, naimisiin mennessä on mahdollisuus räväyttää ja valita sellainen hääpuku, jossa voi tuntea itsensä satujen prinsessaksi.

Modigliani Ateneumissa

Ateneumissa avautui 28.10. Amedeo Modiglianin taidetta esittelevä näyttely. Pääsin katselemaan sitä edellisenä iltana. Avajaisiin oli tullut paljon väkeä.

Modigliani ei ehtinyt nähdä 1920-lukua alkua pitemmälle, mutta hänen lyhyt ja intensiivinen elämänsä noudatti ensimmäistä maailmansotaa seuranneen ”kadotetun sukupolven” mallia, jota monet ajan kirjailijat kuvasivat romaaneissaan. Modigliani syntyi Livornossa italianjuutalaiseen perheeseen vuonna 1884 ja kuoli Pariisissa vain 35 vuoden iässä alkuvuodesta 1920. Hän kuului boheemitaiteilijoihin, joita Pariisi alkoi vetää puoleensa 1800-luvun loppupuolella. Kaupunkiin syntyi tuolloin kansainvälinen yhteisö, jonka jäsenet innoittivat toisiaan ja imivät vaikutteita myös ajan populaarikulttuurista ja ulkoeurooppalaisesta taiteesta. Kahvilat, kuten La Closerie de Lilas, Café du Dôme ja Café de la Rotonde, olivat taiteilijoiden vakituisia kohtaamispaikkoja.

Naisen pää, 1911.

Tytön pää, noin 1918.

Modigliani, jonka terveyttä runteli jo varhain lavantauti ja sen jälkeen 16 vuoden iässä puhjennut tuberkuloosi, saapui Pariisiin 22-vuotiaana. Häneen vaikuttivat suuresti Toulouse-Lautrec, Gauguin ja Cézanne. Veistotaiteessa inspiraation lähteitä olivat Constantin Brancusi, muinaisen Egyptin taide ja varhaisen Kreikan kykladiset veistokset. Veistämisestä hän kuitenkin luopui 1915 jälkeen, ilmeisesti siksi, että kivipöly rasitti hänen keuhkojaan. Modigliani rakasti myös kirjallisuutta, erityisesti Dantea ja symbolistirunoilijoita kuten Baudelairea, Verlainea, Rimbaudia, ja kulki aina kirja taskussaan.

Raimondo, 1916.

Pariisissa Modigliani kehitti oman tyylinsä. Hän kuvasi yksinomaan ihmisiä ja esitti heidät venytetyissä ja tyylitellyissä mittasuhteissa. Mallit saivat roosanvärisen ihon, pitkät kasvot ja nenät ja suipot mantelisilmät. Modiglianin persoonallisuutta pidettiin erikoisena, ja yhtä erityisiä ovat hänen ihmishahmonsa: ne tunnistaa heti, eikä niitä ole helppo jäljitellä.

Keuhkotauti ei jättänyt Modigliania rauhaan ja hän tiesi kuolevansa siihen, joten hän ei muutenkaan välittänyt terveydestään. Alkoholi ja huumeet kuuluivat myös epäsovinnaisen, poroporvallisuutta inhoavan taiteilijan imagoon. Modigliani selitti ystävilleen, että taiteilijat ovat poikkeusyksilöitä, joiden on saatava elää vapaina yhteiskunnan siteistä ja tavanomaisesta moraalista. Niin köyhä, kurja ja väärinymmärretty hän ei kuitenkaan ollut kuin romantisoivat elämäkerrat tahtovat esittää. Hän sai välittäjiä, hänen töitään oli esillä monissa näyttelyissä ja niille löytyi ihailijoita ja ymmärtäjiä hänen elinaikanaan. Alastonkuvat, joista hän on tullut myöhemmin kuuluisaksi, herättivät tosin pahennusta.

Istuva alaston ja paita, 1917.

Modigliani ei liioin kuluttanut päiviään vain ryypäten ja rellestäen. Hän oli tunnollinen työssään ja kehitti itseään jatkuvasti. Hän oli älyllisesti vilkas ja kaikesta kiinnostunut.

Taidemaalari Léopold Survage, 1918. Tämä maalaus on Ateneumin omassa kokoelmassa.

Modiglianin elämän kenties traagisin juonne liittyy hänen viimeiseen rakastettuunsa. Taideopiskelija Jeanne Hébuterne tapasi Modiglianin 19-vuotiaana loppuvuodesta 1916 ja parista tuli erottamaton. Ujoksi ja hiljaiseksi kuvattu Jeanne oli siitä lähtien Modiglianin itseoikeutettu malli, josta taiteilija teki pitkän sarjan hienoja kasvotutkielmia ja alastonkuvia. Jeanne synnytti Modiglianille tyttären marraskuussa 1918.

Jeanne Hébuterne. Hänellä on tyypilliset Modigliani-kasvot…

Jeanne Hébuterne, 1918.

Modiglianin terveys heikkeni alkuvuodesta 1920 ja hänet vietiin sairaalaan, jossa hän kuoli tammikuun 24. päivänä. Jeanne odotti tuolloin pariskunnan toista lasta. Hänen vanhempansa veivät hänet sairaalasta kotiinsa, mutta hän oli surusta aivan sekaisin, hyppäsi seuraavana päivänä viidennestä kerroksesta kadulle ja kuoli. Hébuternen perhettä tapaus katkeroitti, eikä se suostunut hautaamaan Jeannea samalle hautausmaalle, jossa Modigliani lepäsi. Vasta kymmenen vuoden päästä Jeannen ruumis siirrettiin Père Lachaiseen Modiglianin viereen. Hänen hautakirjoituksensa: ”Uskollinen kumppani äärimmäiseen uhrautumiseen saakka”.

Modiglianien pieni tytär jäi isän sisaren hoiviin Italiaan ja sai vasta aikuisena tietää, keitä hänen vanhempansa olivat oikeastaan olleet. Hänestä tuli taidehistorioitsija, ja hän kirjoitti isänsä elämäkerran.

Jeanne Modigliani.

Amedeo Modiglianin ja Jeanne Hébuternen surullinen rakkaustarina kiehtoo edelleen ihmisiä. Sen ehdottomuus näyttää olevan kaukana meidän turvallisuushakuisesta arjestamme ja heijastavan elämää, jota eletään kuin viimeistä päivää. 1900-luvun ensi vuosikymmeninä tuo sanonta olikin kirjaimellisesti totta. Tuberkuloosista oli tullut varsinkin nuorten tappaja. Maailmansodassa kaatui surkeissa oloissa kokonainen sukupolvi nuoria miehiä, joiden kuolema riisti merkityksen lukemattomien nuorten naisten elämältä. Kun rauha viimein koitti, espanjantauti eli ankara influenssaepidemia vei hautaan miljoonia. Tunnistamaton ja tunnustamaton depressio sai hakemaan lohtua ja vapautusta hillittömyydestä, alkoholista ja huumeista. Moni lahjakkuus jäi pelkäksi lupaukseksi. Onneksi oli kuitenkin sellaisia kuin Modigliani, jotka ehtivät lyhyenkin elämänkaaren aikana luoda mittavan ja omaperäisen tuotannon.

Kun asuin nuorena opiskelijana Kalliossa, minulla oli seinällä taidejuliste, joka esitti Modiglianin maalausta Alice-nimisestä tytöstä. Olin ostanut sen Kööpenhaminasta, valtion taidemuseosta, jossa teosta pidetään. Katselin sitä niin usein että se piirtyi mieleeni valokuvantarkasti. Kenties se kiehtoi minua siksi, että siitä huokui hiljaisuus ja arvokkuus, jota harva osaa lapsessa nähdä.

Alice, noin 1918.