Iloinen ja surullinen 1920-luku

Ilta-Sanomat julkaisee satavuotiaan itsenäisyytemme kunniaksi joka kuussa erikoislehden yhdestä itsenäisyyden ajan vuosikymmenestä. Helmikuun 2. päivä julkaistiin 20-luku-numero, jota lämpimästi suosittelen.

Julkistamiseen liittyy myös puhetta ja musiikkia sisältävä tilaisuus Sanomatalolla. Viime tilaisuuteen sain minäkin kutsun tulla keskustelemaan 1920-luvun tummasta, rikollisesta puolesta yhdessä Mikko-Olavi Seppälän kanssa, joka tuntee hyvin 1920-luvun valoisen puolen, eli huvielämän ja musiikin. Hän on kirjoittanut siitä kirjan — Suruton kaupunki: 1920-luvun iloinen Helsinki — jossa mainio kuvamateriaali yhdistyy viihdyttävästi juoksevaan tekstiin, johon on pakattu paljon tietoa ja viitteitä ajan kirjallisuuteen ja muihin lähteisiin.

Kirjan luvut käsittelevät jazzin tuloa Helsinkiin, kieltolain vaikutusta ja sen muovaamia juomatapoja ja huvipaikkoja, automobiilien ilmestymistä katukuvaan, kaupunkilaisten ulkoilmaelämää ja urheiluharrastuksia, uutta teknologiaa ja modernistista kulttuuria, jotka murtautuivat pääkaupunkiin juuri tuona vuosikymmenenä.

Kuvitus on todella monipuolista. Se sisältää vanhoja valokuvia, mainoksia, lehtiartikkeleita sekä muutamia taideteoksia, joista ilahduttavimpia olivat Greta Hällfors-Sipilän omaperäiset ja atmosfääriset maalaukset ajan ravintoloista ja kulttuuririennoista. Niitä voi nyt katsella myös Tampereen taidemuseossa, johon on koottu modernin ajan ansiotta miesten varjoon jääneiden suomalaisten naistaiteilijoiden tuotantoa.

Greta Hällfors-Sipilän maalauksia kirjassa. Alkuperäiset: Helsingin kaupunginmuseo.

Kirja muistuttaa siitä, että kieltolaki, porvarillinen moraali tai kaupungin siivoutta valvovat viranomaiset eivät voineet mitään asukkaiden halulle viettää vapaa-aikansa juoden, tanssien, seurustellen, tungeksien eläviin kuviin ja nauttien pikkutunneilla katukeittiöiden antimia kuten kuumia makkaroita, jotka ilmestyivät vuosikymmenen lopulla katukuvaan pitkällisten vaatimusten jälkeen. Nykyään rakkaita nakkikioskeja uhkaavat jälleen terveysviranomaiset ja muu byrokratia.

Kauniin urheilullisen vartalon palvonta kuului myös aikaan.

Autoistumisesta kertovassa luvussa selviää esimerkiksi, että vuonna 1921 avattiin Hietalahden torilla kaupungin ensimmäinen bensiiniasema. Sittemmin bensa-asemat ovat kaikonneet kauemmas ydinkeskustasta ja kotoisten Teboilien tilalle puuhataan jo sähköautojen latauspisteitä.

Mikko-Olavi Seppälä on oiva johdattaja 1920-luvun trendeihin. Hän on monipuolinen tekijä ja tutkija, joka on kirjoittanut mm. J. Alfred Tannerista. Täältä löytyy hänen esittelynsä. Ilta-Sanomien tilaisuudessa hän esiintyi paitsi puhujana, myös ihanan värikkäässä jazz-miehen asussa Sakilaiset-yhtyeen laulusolistina esittäen kieltolakiaiheisia kupletteja. Stadilaiset voivat nostalgisoida paitsi Seppälän hienon kirjan, myös yhtyeen levyn parissa. Kirjasta lisää maistiaisia täällä. Tietoja ja kuvia Sakilaiset-yhtyeestä täällä.

Mamselleja ja prinsessoja kirjamessuilla

Vaihteeksi lyhyt blogikirjoitus. Viime viikon loppupuoli kului Helsingin kirjamessuilla, joissa puhuin kolmannesta Björk-kirjastani, Kuka kuolleista palaa, sekä muiden kirjailijoiden kanssa sellaisista aiheista kuin dekkarisarjan kirjoittaminen ja historian kuvaaminen kirjoissa.

Silmää ilahdutti messuilla paitsi kirjojen ja niiden ystävien, myös värien paljous. Ja vastaan tuli viimeisenä messupäivänä sunnuntaina myös hienosti puettuja neitejä ja rouvia. Helsingin kaupunginmuseon osastolla näin ihastuksekseni historiallisia pukuja. Kirjoitin viime kuussa siitä, millaisiin liiveihin ja korsetteihin naisen vartaloa minäkin aikana sullottiin. Kaupunginmuseon puvut olivat siitä mukavammasta päästä.

Hieno nainen 1700-luvun puolivälin tienoilta. Rokokooajan leningin alaosaa levennettiin sivuille päin toppauksilla, jotka ovat tässä kauniissa asussa vielä hillityt. Pahimmillaan ne ulottuivat yli metrin kumpaankin suuntaan. Ne eivät ole kuitenkaan raskaat kantaa.

Kaupunkiasu 1900-luvun alusta. Korsetti on vaihtunut mukavampaan liiviin, puvun ja takin hartiat on ryhdikkäiksi topattu ja vyötärölinja on luonnollisella paikallaan. Näin voisi pukeutua myös tänä päivänä.

Kohti uutta aikaa: tämä asu on 1950- ja 1960-lukujen vaihteesta. Hameen pituus pysyi aika lailla paikallaan eli polven alapuolelta säären puolivälin tuntumaan 1940-luvulta 1960-luvun alkuun. Sitten helmat nousivat korkeammalle kuin koskaan.

Puoli kolmelta Tarina-alueella alkoivat Prinsessajuhlat, joissa pienet tytöt saivat esiintyä prinsessa-asuissaan.

Matkan varrella tuli vastaan hiukan isompi prinsessa hyvin kauniissa asussa ja kampauksessa. Hänellä oli tulinen kiire organisoimaan juhlamenoja, mutta hän oli niin kiltti, että antoi minun ottaa itsestään kuvan.

Tarina-osastolla askarrellaan prinsessan tykötarpeita.

Pienille prinsessoille järjestettiin kaikenlaista kivaa tekemistä.

Prinsessan tyypilllinen asu palautuu yli sadan vuoden taakse. Prinsessa ei pukeudu Twiggyn minihameeseen tai 1920-luvun jazz-tytön mekkoon. Hänellä on valkoinen tai pastellisävyinen täyspitkä ja alaspäin levenevä leninki, jossa on runsaasti pitsikoristeita. Kampaus on huoliteltu ja hiuksilla on tiara. Asu edustaa naisen juhla- tai hovipuvun keskiarvoa 1700-luvun lopusta 1800-luvun puoliväliin. Se oli aikaa, jolloin satuja kerättiin uutterasti kansan parista ja niitä alettiin kertoa porvarisperheissä lapsille.

Jos ei ole lapsena päässyt leikkimään prinsessaleikkejä, naimisiin mennessä on mahdollisuus räväyttää ja valita sellainen hääpuku, jossa voi tuntea itsensä satujen prinsessaksi.

Modigliani Ateneumissa

Ateneumissa avautui 28.10. Amedeo Modiglianin taidetta esittelevä näyttely. Pääsin katselemaan sitä edellisenä iltana. Avajaisiin oli tullut paljon väkeä.

Modigliani ei ehtinyt nähdä 1920-lukua alkua pitemmälle, mutta hänen lyhyt ja intensiivinen elämänsä noudatti ensimmäistä maailmansotaa seuranneen ”kadotetun sukupolven” mallia, jota monet ajan kirjailijat kuvasivat romaaneissaan. Modigliani syntyi Livornossa italianjuutalaiseen perheeseen vuonna 1884 ja kuoli Pariisissa vain 35 vuoden iässä alkuvuodesta 1920. Hän kuului boheemitaiteilijoihin, joita Pariisi alkoi vetää puoleensa 1800-luvun loppupuolella. Kaupunkiin syntyi tuolloin kansainvälinen yhteisö, jonka jäsenet innoittivat toisiaan ja imivät vaikutteita myös ajan populaarikulttuurista ja ulkoeurooppalaisesta taiteesta. Kahvilat, kuten La Closerie de Lilas, Café du Dôme ja Café de la Rotonde, olivat taiteilijoiden vakituisia kohtaamispaikkoja.

Naisen pää, 1911.

Tytön pää, noin 1918.

Modigliani, jonka terveyttä runteli jo varhain lavantauti ja sen jälkeen 16 vuoden iässä puhjennut tuberkuloosi, saapui Pariisiin 22-vuotiaana. Häneen vaikuttivat suuresti Toulouse-Lautrec, Gauguin ja Cézanne. Veistotaiteessa inspiraation lähteitä olivat Constantin Brancusi, muinaisen Egyptin taide ja varhaisen Kreikan kykladiset veistokset. Veistämisestä hän kuitenkin luopui 1915 jälkeen, ilmeisesti siksi, että kivipöly rasitti hänen keuhkojaan. Modigliani rakasti myös kirjallisuutta, erityisesti Dantea ja symbolistirunoilijoita kuten Baudelairea, Verlainea, Rimbaudia, ja kulki aina kirja taskussaan.

Raimondo, 1916.

Pariisissa Modigliani kehitti oman tyylinsä. Hän kuvasi yksinomaan ihmisiä ja esitti heidät venytetyissä ja tyylitellyissä mittasuhteissa. Mallit saivat roosanvärisen ihon, pitkät kasvot ja nenät ja suipot mantelisilmät. Modiglianin persoonallisuutta pidettiin erikoisena, ja yhtä erityisiä ovat hänen ihmishahmonsa: ne tunnistaa heti, eikä niitä ole helppo jäljitellä.

Keuhkotauti ei jättänyt Modigliania rauhaan ja hän tiesi kuolevansa siihen, joten hän ei muutenkaan välittänyt terveydestään. Alkoholi ja huumeet kuuluivat myös epäsovinnaisen, poroporvallisuutta inhoavan taiteilijan imagoon. Modigliani selitti ystävilleen, että taiteilijat ovat poikkeusyksilöitä, joiden on saatava elää vapaina yhteiskunnan siteistä ja tavanomaisesta moraalista. Niin köyhä, kurja ja väärinymmärretty hän ei kuitenkaan ollut kuin romantisoivat elämäkerrat tahtovat esittää. Hän sai välittäjiä, hänen töitään oli esillä monissa näyttelyissä ja niille löytyi ihailijoita ja ymmärtäjiä hänen elinaikanaan. Alastonkuvat, joista hän on tullut myöhemmin kuuluisaksi, herättivät tosin pahennusta.

Istuva alaston ja paita, 1917.

Modigliani ei liioin kuluttanut päiviään vain ryypäten ja rellestäen. Hän oli tunnollinen työssään ja kehitti itseään jatkuvasti. Hän oli älyllisesti vilkas ja kaikesta kiinnostunut.

Taidemaalari Léopold Survage, 1918. Tämä maalaus on Ateneumin omassa kokoelmassa.

Modiglianin elämän kenties traagisin juonne liittyy hänen viimeiseen rakastettuunsa. Taideopiskelija Jeanne Hébuterne tapasi Modiglianin 19-vuotiaana loppuvuodesta 1916 ja parista tuli erottamaton. Ujoksi ja hiljaiseksi kuvattu Jeanne oli siitä lähtien Modiglianin itseoikeutettu malli, josta taiteilija teki pitkän sarjan hienoja kasvotutkielmia ja alastonkuvia. Jeanne synnytti Modiglianille tyttären marraskuussa 1918.

Jeanne Hébuterne. Hänellä on tyypilliset Modigliani-kasvot…

Jeanne Hébuterne, 1918.

Modiglianin terveys heikkeni alkuvuodesta 1920 ja hänet vietiin sairaalaan, jossa hän kuoli tammikuun 24. päivänä. Jeanne odotti tuolloin pariskunnan toista lasta. Hänen vanhempansa veivät hänet sairaalasta kotiinsa, mutta hän oli surusta aivan sekaisin, hyppäsi seuraavana päivänä viidennestä kerroksesta kadulle ja kuoli. Hébuternen perhettä tapaus katkeroitti, eikä se suostunut hautaamaan Jeannea samalle hautausmaalle, jossa Modigliani lepäsi. Vasta kymmenen vuoden päästä Jeannen ruumis siirrettiin Père Lachaiseen Modiglianin viereen. Hänen hautakirjoituksensa: ”Uskollinen kumppani äärimmäiseen uhrautumiseen saakka”.

Modiglianien pieni tytär jäi isän sisaren hoiviin Italiaan ja sai vasta aikuisena tietää, keitä hänen vanhempansa olivat oikeastaan olleet. Hänestä tuli taidehistorioitsija, ja hän kirjoitti isänsä elämäkerran.

Jeanne Modigliani.

Amedeo Modiglianin ja Jeanne Hébuternen surullinen rakkaustarina kiehtoo edelleen ihmisiä. Sen ehdottomuus näyttää olevan kaukana meidän turvallisuushakuisesta arjestamme ja heijastavan elämää, jota eletään kuin viimeistä päivää. 1900-luvun ensi vuosikymmeninä tuo sanonta olikin kirjaimellisesti totta. Tuberkuloosista oli tullut varsinkin nuorten tappaja. Maailmansodassa kaatui surkeissa oloissa kokonainen sukupolvi nuoria miehiä, joiden kuolema riisti merkityksen lukemattomien nuorten naisten elämältä. Kun rauha viimein koitti, espanjantauti eli ankara influenssaepidemia vei hautaan miljoonia. Tunnistamaton ja tunnustamaton depressio sai hakemaan lohtua ja vapautusta hillittömyydestä, alkoholista ja huumeista. Moni lahjakkuus jäi pelkäksi lupaukseksi. Onneksi oli kuitenkin sellaisia kuin Modigliani, jotka ehtivät lyhyenkin elämänkaaren aikana luoda mittavan ja omaperäisen tuotannon.

Kun asuin nuorena opiskelijana Kalliossa, minulla oli seinällä taidejuliste, joka esitti Modiglianin maalausta Alice-nimisestä tytöstä. Olin ostanut sen Kööpenhaminasta, valtion taidemuseosta, jossa teosta pidetään. Katselin sitä niin usein että se piirtyi mieleeni valokuvantarkasti. Kenties se kiehtoi minua siksi, että siitä huokui hiljaisuus ja arvokkuus, jota harva osaa lapsessa nähdä.

Alice, noin 1918.

Kauniin vartalon metsästys

Tällä kertaa blogikirjoitukseni aihe on naisen vartalo ja ennen muuta vyötärö: missä se on, millainen siitä on pukeutumalla ja muilla keinoilla tehty ja miksi.  Puvun toiset yksityiskohdat jätän pienemmälle huomiolle, samoin kuin miehen vyötärön, koska muotivirtaukset eivät ole olleet samalla tavalla sen lumoissa. 1920-luvulla naisen vyötärö katosi lähes kokonaan, mutta tämä oli vain välisoitto vyötärön historiassa.

Muoti on siirrellyt naisen vyötäröä rintojen alta ”normaalikohtaan” ja lantiolle ja taas takaisin. Jos katsoo kehitystä keskiajalla, muodissa olivat sekä normaalit että korotetut vyötärölinjat. Ensin vyötäröön ei tosin kiinnitetty huomiota: varhaiskeskiajalla naisen puku oli väljä, harteilta suorana laskeutuva pitkä tunika. Jo 1200-luvulla puku kuitenkin alkoi korostaa naisen muotoja. Ylävartalo vyötärönpaikasta alkaen oli yleensä tiiviisti vartalonmyötäiseksi räätälöidyn vaatteen verhoama ja hihat samaten tiukat. Kankaat olivat niin paksuja, ettei alla tarvittu korsetin kaltaista tukivaatetta. Kaula-aukko saattoi olla antelias, mutta alavartalo piilotettiin pitkän, laajan hameosan alle. 1400-luvulla vyötärö kohosi rintojen alle, mutta puvun perusmalli pysyi muuten ennallaan.

Naisia ja miehiä shakkilaudan ääressä. Kuva kuvitetusta käsikirjoituksesta noin vuodelta 1350. Leningeissä on tiukka yläosa ja vyötärö ”kohdallaan”.

Naisten leninkejä vuodelta 1450. Vyötärö on nyt korkeammalla.

1500-luvun lopulla ylemmän luokan muoti alkoi vaatia entistä tiukempaa vyötärönkohtaa ja miehustaa, joka kapeni yhtenäisen litteänä ja V:n muotoisena kohti vyötäröä. Tämä tyylitelty vartalomalli edellytti korsettia puvun alla sekä naisilla että miehillä. Korsetin kaltaisia vaatteita on säilynyt melko vähän. Ne olivat kovassa käytössä eikä niitä pidetty arvokkaina, koska ne olivat koruttomia ja huokeaa materiaalia. Nehän eivät näkyneet muiden vaatteiden alta. Muoti on tuttua Tudorien elämää kuvaavista elokuvista ja sarjoista ja Shakespeare-sovituksista.

Vanha vartaloliivi vuodelta 1603.

Kuningatar Elisabet I kaikessa komeudessaan.

Francois Clouet’n maalauksessa näkyy paremmin renessanssiajan V:n muotoinen miehusta.

Korsetti tuettiin yleensä valaanluilla ja ommeltiin hyvin tukevasta kankaasta. Vaatteet eivät vaikuta kovin mukavilta, mutta niiden tarkoitus olikin ylhäisen aseman korostaminen. Alemmat luokat eivät pitäneet korsetteja, vaan tyytyivät keskiajan tapaan tiukkaan räätälöintiin. Barokin aikana korsetin kaltaisella liivillä jäykistetty yläosa salli hiukan leveämmän vyötärön, mutta rokokoon hovimuoti suosi siroutta, joten naiset saivat taas kuroa korsettejaan tiukemmalle.

Vallankumouksen ja romantiikan aikakausi vapautti hetkeksi naisen vartalon kireistä vaatteista, kun palattiin antiikin ajan väljään tyyliin. Antiikin Roomasta ammentava muoti pelkistyi 1800-luvun alussa empiretyyliksi, joka Englannissa sai nimen regency. Vyötärö nousi rintojen alle, josta alkoi vapaasti laskeutuva hameosa. Yksinkertaisen näköinen puku koostui useista kerroksista: pitkän aluspaidan päälle puettiin lyhyt liivikorsetti ja sen päälle koko vartalon mittainen hihaton alushame, jonka helmat saivat näkyä varsinaisen hameen alta.

Nykyajan naiselle puku näyttää pienin muutoksin miellyttävältä pitää yllä. Erikoista on naisten alushousujen harvinaisuus: kerrospukeutuminen teki ne tarpeettomiksi ja naisten pukeminen housuihin, vaikka vain puvun alla, oli tabu: housut olivat miesten vaate. Erilaisia empirepukuja voi ihailla ennen muuta Jane Austen -filmatisoinneissa.

Lyhyt korsetti 1800-luvun alusta.

Naisten hienoja iltapukuja 1800-luvun alusta.

Paul Sandbyn piirros esittää alemman luokan naisväkeä samalta ajalta.

Bennettin sisarukset Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin tv-sarjaversiossa vuodelta 1995.

Elizabeth Bennet ja Mr Darcy, samasta tv-sarjasta.

1800-luvun jatkuessa muoti alkoi jälleen suosia toisenlaista vartaloa. Naisella piti olla selkeät naisen muodot, mikä edellytti alas palautetun vyötärön kuromista tiukaksi. 1800-luvun loppupuoli onkin korsetin valta-aikaa. Korsetit muuttuivat yhä taidokkaammiksi viritelmiksi ja niissä alettiin käyttää ohuempia kankaita ja luita, jolloin korsetti ei ollut enää yhtä raskas ja jäykkä kuin ennen. Helppoa sen kantaminen ja pukeminen ei silti ollut: nyörien kiristämiseen tarvittiin palveluskuntaa tai muuta apua.

Korsetti sinistä silkkiä noin vuodelta 1890.

1800-luvun lopun korsetti naisen yllä. Vartalo on tiimalasin muotoinen.

Ihanne oli tiimalasin muotoinen vartalo. Naisen solakkuus keskittyi vyötäröön, joka saattoi olla hyvin kapea muun vartalon täyteläisyyteen verrattuna. Hienolla naisella ei saanut olla näkyviä lihaksia, vaan käsivarret olivat pullean putkimaiset. Ihanteen takana voi nähdä miesten pelon naisten lisääntyvää näkyvyyttä ja vapautta kohtaan, kaupunkiprostituution lisääntymisen ja entistä jyrkemmän jaon ”kunniallisiin” ja ”huonoihin” naisiin. Korsetit ja paksut, peittävät vaatekerrokset erottivat kunnon naisen lutkasta, jonka vartalon löysät vaatteet päästivät hillittömästi valloilleen.

Korsetti teki ihmeitä keskivartalolle, ja ajan kaunottaret ylpeilivät kapeilla vyötäröillään. Tuulen viemää -romaanin sankarittaren Scarlett O’Haran vyötärön mitta on vain 17 tuumaa eli 47 senttiä kapea. Vielä kapeampiakin mittoja löytyi. Joissain valokuvissa naisen vyötärö on samanlevyinen kuin kaula.

Lillie Langtry, yksi 1800-luvun lopun lumoojattarista. Hän tuli tunnetuksi Englannin kuningas Edward VII:n rakastajattarena.

Ranskalainen laulaja ja näyttelijätär Polaire, oikealta nimeltään Emilie Marie Bouchaud. Hän oli Coletten ystävä. Hän sai mainetta huikean kapeasta ampiaisvyötäröstään (41 cm). Toisaalta hänellä oli mittava rinnanympärys (97 cm). Pituutta hänellä oli 160 cm.

Usein valokuvia retusoitiin, mutta korsetti kykeni kyllä jatkuvasti käytettynä kaventamaan pysyvästi naisen vyötäröä. Sen voi kuvitella aiheuttaneen keuhkojen, sisäelinten ja koko rintakehän puristumista ylöspäin. Ei ole tarkkoja tietoja siitä, missä määrin tämä heikensi korsettia pitkään käyttäneen terveyttä.

Korsetin vaikutusta oli ainakin se, että hienot naiset hengittivät kevyesti vain yläkeuhkoillaan eivätkä pystyneet liikkumaan nopeasti. Aluspukineen syvempi tarkoitus olikin korostaa miehen ja naisen eroa: nainen on herkkä, hengästynyt ja pyörtymiselle altis, ja vahva mies tarjoaa hänelle hajusuolaa ja käsivarren ja suojelee ja holhoaa häntä. Korsetin likistämät vartalot kiihottivat myös tuhmia valokuvia kerääviä miehiä.

Korsetti oli suosiossa paitsi muodin, myös terveysvaikutusten johdosta. Lääkärien mukaan se paransi ryhtiä, koska se pakotti selän suoraksi. Myös ajan vauvat paketoitiin suoraselkäisiksi. Korsetit olivatkin heikkojen ja skolioottisten selkärankojen tärkein hoitokeino, myös sen jälkeen, kun ne poistuivat kuvasta tavallisten ihmisten pukineena.

Tämä uudistus ei ainakaan ollut selälle hyväksi. Jossain vaiheessa muotiin tuli korsetti, joka oli edestä suora, jolloin naisen selkä painui notkolle ja takamus nousi pystyyn.

1800-luvun lopulla alettiin puhua laihduttamisesta. Aluksi aktiivinen laihdutus oli vain harvojen suosiossa, sillä korsetit pitivät huolta vartalon hoikkuudesta. Mutta kun muoti taas muuttui 1900-luvun alussa, muunlainenkin laihuuden tavoittelu lisääntyi. Vaikka kireistä korseteista luovuttiin, 1920-luvun muoti oli sekin armoton naiselle. Vyötärö sulautui lanteisiin, jolloin laatikon muotoisen puvun rinnanympärys ja lantio olivat lähes tasakapeat vyötärön kanssa. Naisvartalon esikuvana oli litteä ja kapeaharteinen poika. Korsetin tilalla oli kevyt putkialushame. Muoti viesti vapautumisesta. Jos nainen oli kyllin hoikka pukuunsa, hän saattoi väljässä mekossaan tanssia läpi koko yön ja tehdä melkein kaikkea mitä miehetkin tekivät.

1920-luvun kevyt korsettialushame.

1920-luvun flapper-tyttöjä kapeissa laatikkohameissaan ja kellohatuissaan.

Artikkeli Kotiliedessä no 9 vuodelta 1928: ”Miten saisin vartaloni solakaksi?”

Alemmilla luokilla ei ollut huolta lihomisesta, mutta vaurastunut keskiluokka löysi itsensä vartalo-ongelmien keskeltä. Kun hoikkaa vartta ei voinut enää saavuttaa vaatteiden avulla, piti ottaa muut keinot käyttöön.

Ruokavalion avulla laihduttaminen oli tehnyt tuloaan 1800-luvun mittaan. Monet historiikit mainitsevat lordi Byronin, joka oli ulkonäöstään tarkka ja taisteli pyylevöitymistä vastaan etikkajuomalla. USA:ssa William Banting, joka antoi suorastaan nimensä dieetin avulla laihduttamiselle (ruotsinkielessä laihdutusta merkitsevä verbi on edelleen banta), markkinoi Atkins-tapaista proteiinirikasta ja vähähiilihydraattista dieettiä, jolla hän itse oli pudottanut kilojaan. Horace Fletcher puolestaan julisti ponnekkaan leukojen jauhamisen ilosanomaa: joka palaa pureksittiin, kunnes suun sisältö oli nestemäinen, jolloin se syljettiin pois. Ajatus oli, että tällä tavoin ruoasta ei imeydy kuin pieni osa ja sekin muodossa, joka ei rasita elimistöä. Kasvissyönti tuli muotiin erilaisten kansallisten aatteiden sivussa pyrittäessä menneisyyden luonnonmukaisempaan elämäntapaan. Kun 1910-luvulla päästiin selville ruoansulatuksen tarkemmista mekanismeista, alkoi kalorien laskeminen.

Kirja ”Kasvisruuat ravintona ja lääkkeenä” vuodelta 1912 pitää kasvissyöntiä paitsi terveyden, myös moraalin ja etiikan kannalta ainoana kestävänä vaihtoehtona.

Liike-elämä huomasi heti markkinaraon ja teki laihdutuksesta kannattavan bisneksen. Mainokset lupasivat hoikentumista hikoiluttavien kumivaatteiden, saippuoiden, kaulinten tai pillereiden avulla.

Liikunnan merkitys painon kurissapitämiselle oli valjennut joillekin jo varhemmin. Itävallan keisarinna Elisabeth, joka lempinimellään Sissi muuttui elokuvien sankarittareksi, oli koko elämänsä intohimoinen laihduttaja. Hän oli melko pitkä, mutta ei painanut koskaan enempää kuin 50 kiloa. Toisin sanoen hän pysyi mallin mitoissa kuolemaansa saakka. Hänellä piti olla käytössään voimistelusali, ja lisäksi hän ratsasti ja patikoi. Laihduttava ruokavalio koostui raa’asta lihasta ja maidosta.

Keisarinna Elisabet eli Sissi.

Tieteestä ja mekaniikasta innostunut aikakausi kehitti myös ensi kerran kuntolaitteita. Ne näyttävät meistä usein kidutusvälineiltä, mutta joissakin on selvästi idullaan nykyisten laitteiden mekanismi.

Ei vielä kuntopyörää, mutta kuntohevonen kotijumppaa varten.

Ruotsalaisen Gustav Zanderin 1800-luvun lopussa kehittämä punnerruslaite.

Toinenkin Zanderin suunnittelema voimailuväline.

Muoti on tosiaan jatkuvaa heiluriliikettä. 1930-luvulla naisvartalo sai taas hiukan pyöristyä, ja 1940- ja 1950-luvut esittelivät jälleen tiimalasivartalon ihanteen. Korsetti ja muotoileva aluspukeutuminen ovat viime aikoina palanneet käyttöön. Koska vaurastuminen on jatkunut ja levinnyt länsimaissa laajemmalle ja ruokatuotanto muuttunut suurteollisuudeksi, hoikkuus on yhä vaikeampaa ja yhä tavoiteltavampaa. Ruokavaliot, kuntosalit ja koko elämän mittaiset laihdutusprojektit ovat jääneet keskuuteemme eivätkä varmaankaan helpolla katoa.

Myönteisempi ilmiö on ollut tavallisten ihmisten liikuntaharrastuksen lisääntyminen. Varsinkin työväestö haki kansalaissodan jälkeen itsetuntoa ja yhteenkuuluvuutta urheiluseuroista. Niissä toimiessa oli myös helpompaa välttää syytökset kapinan hautomisesta. Nuoret alkoivat pelata, urheilla ja voimistella toden teolla. Naisetkin pääsivät mukaan.

Ylioppilasnuorukaiset voimistelevat 1920-luvulla. Tuntematon kuvaaja. Helsingin kaupunginmuseo.

Naisvoimistelijoita metsässä. Kuva Greta Elmgren (?), noin 1910. Helsingin kaupunginmuseo.

Erkki Pihkala kehitti 1910-luvulla amerikkalaisesta baseballista ja kotimaisesta kuningaspallosta pesäpallon. Siitä tuli pian kansallispelimme.

Painijoiden ulkomuotoa on aina ihailtu. Tässä Helsingin Jyryn painija Emil Forsström, jonka vartaloa kehuttiin jumalaiseksi.

Myös omassa suvussani on ollut jo sata vuotta sitten urheilevia naisia. Isotätini Selma Joutsenlinna (o.s. Wendelin) kuului Otalammen työväenyhdistyksen joukkueeseen, joka voitti Vihdin työväenyhdistysten väliset hiihtokilpailut kolme kertaa peräkkäin vuosina 1908-1910. Samassa joukkueessa hiihti myös hänen aviomiehensä Emil.

Hiihtäjänä kunnostautunut isotätini. Hän pitää sylissään yhtä kolmesta lapsestaan.

Hiusten vallankumous

 

Yksi 1920-luvun selkeimmistä visuaalisista tunnusmerkeistä on naisten lyhyt tukka. Se ei ollut yksittäinen ilmiö, vaan liittyi muihin muodin muutoksiin ja ennen kaikkea yhteiskunnalliseen murrokseen, joka tapahtui Euroopassa ja Yhdysvalloissa ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkimainingeissa.

Naisten hiusten lyheneminen 1920-luvun aikana oli muodin historiassa tosiaan melkoinen maanjäristys. Se uhmasi ennen kaikkea syvälle juurtunutta sääntöä, että naiset eivät saa näyttää miehiltä, vaan sukupuolet pitää selvästi erottaa toisistaan. Hiuksiin liittyy myös kaikenlaisia symbolisia merkityksiä. Simsonin ja Delilan tarina todistaa hiusten maagisesta voimasta.

Delila leikkaa Simsonin hiuksia, mikä merkitsee symbolista kuohintaa. Lucas Cranach nuoremman maalaus vuodelta 1537. Ajalle tyypillisesti Raamatun henkilöillä on nykyaikainen vaatetus ja hiustyyli.

Runsas karvankasvu on maskuliinisuuden ja täysikäisyyden merkki, oheneva tukka taas kertoo vanhuudesta. Toisaalta miesten kaljussa päässä on oma viehätyksensä, ja entisaikoinakin se on ollut muodissa silloin, kun ikäihmiset ovat olleet tärkeässä asemassa kokemuksensa ja viisautensa takia. Hiusten leikkaaminen lyhyiksi tai peräti pään ajelu kaljuksi on ollut myös osa miesten katumusharjoitusta tai liittymistä johonkin uskonnolliseen veljeskuntaan.

Naisen hiuksia on katseltu toisin silmin. Lähes säännönmukaisesti ne on jätetty pitkiksi, mutta ne eivät saa olla valloillaan, koska vapaana liehuva tukka yhdistyy moraalittomuuteen. Ne on täytynyt solmia leteiksi, taivutella ja järjestellä konstikkaiksi kiharoiksi ja koota taidokkaiksi kampauksiksi. Keskiajalla Euroopassa naisten tukka peitettiin erilaisilla päähineillä ja hunnuilla. Ajateltiin, että heidän on sopimatonta näyttää julkisesti hiuksiaan. Osaksi tällainen vaatimus nousee hiusten eroottisesta potentiaalista, osaksi pään alueen kunnioittamisesta ja yksityisyydestä: esimerkiksi Intiassa toista ei saa koskettaa päähän.

 

Antiikin ajan roomalaisen naisen hiuslaite.

Keskiajan lopun kaunotar. Rogier van der Weydenin maalaus 1460-luvulta.

Erityisen pahana on pidetty sitä, että nainen leikkaa hiuksensa aivan lyhyiksi eikä pidä päähinettä tai peruukkia. Jeanne d’Arc leikkasi ilmestyksen saatuaan hiuksensa lyhyiksi samanaikaisten miesten tapaan ja pukeutui miehen vaatteisiin. Sotatantereella androgyynisyys toi hänelle auktoriteettia, mutta sen ulkopuolella se muuttui todistukseksi liitosta paholaisen kanssa.

19-vuotias Jean Seberg elokuvassa Pyhä Johanna (1957). Lyhyt poikatukka kuului muutenkin Sebergin tyyliin.

Jos nainen tahtoi näyttää mieheltä, ainoa vaihtoehto oli salata naiseus kokonaan ja ottaa miehen rooli. Historia tuntee useita naisia, jotka elivät lähes koko elämänsä miehinä. Myöhemmät ajat eivät ole enää pitäneet naisen ristiinpukeutumisesta demonisena tekona, josta seuraisi kuolemanrangaistus, mutta siihen on lähes aina sisältynyt riskejä. Ristiinpukeutuvat miehet ovat kohdanneet vielä voimakkaampia ennakkoluuloja. Heidän naiseksi pukeutumisensa on ollut hyväksyttävää komiikassa ja myöhemmin drag-esityksissä, mutta arkioloissa naisen vaatteisiin pukeutuva mies ei kohtaa vieläkään yleistä hyväksyntää. Ristiinpukeutuminen on assosioitu perinteisesti homoseksuaalisuuteen, vaikka sen takana on usein monisyisempi seksuaalinen persoona.

Anne Bonny (1697-1720), joka oli tunnettu merirosvo ja toisen maineikkaan merirosvon Jack Rackhamin kumppani. Hän piti miesten vaatteita ja käyttäytyi kuin mies, mutta seurusteli naisen tavoin miesten kanssa ja sai Rackmanin kanssa lapsen. Litografia 1700-luvulta.

Jazzpianisti ja orkesterinjohtaja Billy Tipton (1914-1989). Naiseksi syntynyt Tipton vaihtoi ensin miehen vaatteisiin vain esiintyessään. Melko pian hän kuitenkin omaksui kokonaan miehen persoonan ja habituksen, meni naimisiin ja pysyi kuolemaansa saakka miehenä muille paitsi parille sukulaiselle.

Jack Lemmon ja Tony Curtis Billy Wilderin komediassa Piukat paikat (1959). Elokuva sijoittuu kieltolain aikaan 1920-luvulle ja naisiksi naamioituneilla miehillä on ajan muodin mukaiset lyhyet kiharretut hiukset, kellohatut ja suoralinjaiset mekot.

Vaikka naiset saivat 1600-luvulla jälleen näyttää julkisesti hiuksiaan, ne verhottiin mutkikkaisiin tukkalaitteisiin. Erityisen näyttäviä olivat rokokoon ajan korkeat, pulleat hiuslaitteet, joiden sisään oli kätketty ties minkälaisia täytteitä. 1800-luvulla hiusmuoti maltillistui, mutta edelleen oli välttämätöntä solmia pitkät hiukset nutturaksi tai muuten kokoon soljin, nauhoin ja verkoin ja kihartaa ne rullille. Kurinalainen ja koukeroinen tukka sopi hyvin ajan vaatteisiin, jotka verhosivat naisen päästä varpaisiin. Monikerroksiset yläosat ja hameet, joita tukivat vanteet ja turnyyrit, kätkivät kokonaan jalat ja korostivat lantiota ja rinnustaa. Iltapukuun sonnustautuessa saatettiin näyttää kaulaa, rintaa ja käsivarsia, mutta jalat pysyivät piilossa ja pitkät hiukset kurissa ja järjestyksessä.

1800-luvun alkua luonnehti klassiseen antiikkiin pohjaava empiretyyli. Naisten puvussa oli korkea vyötärö ja se laskeutui vapaasti. Hiukset oli myös koottu antiikin tyyliä jäljittelevälle kiharanutturalle.

1800-luvun toisella puoliskolla naisen puvun leikkaus jäykistyi, kerroksisuus lisääntyi ja kaula ja käsivarret jäivät taas peittoon. Kampauksessa on runsaasti pyöreitä kiharoita päälaella, ja pitkät korkkiruuvikiharat laskeutuvat olkapäille.

1900-luvun alussa hiukset kiharrettiin vapaammin ja koottiin väljemmäksi nutturaksi päälaelle tai niskaan. Edelleen ne kuitenkin pidettiin hyvin pitkinä.

Tavallinen työväki noudatti samoja sääntöjä, mutta tukkalaitteet olivat paljon yksinkertaisempia. Naiset vaihtoivat aikuisiässä pikkutytön letit erilaisiin nutturoihin ja verkkoihin. Isoäitini ei koskaan leikannut pitkiä hiuksiaan, ja muistan hämmästyneeni suuresti, kun näin hänet ensi kerran nukkumaan menemässä: valkoinen tukka, jossa oli harmaita raitoja, ulottui vapaana lähes vyötäisiin. Päivällä hiukset olivat letillä, joka kierrettiin soljilla nutturaksi ja tungettiin hiusverkon sisälle. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa maaseudulla kasvaneena äidinäitini ei ikinä ottanut omakseen lyhyttä tukkamallia, mutta hänen tyttärensä ajattelivat toisin. Sekä äitini että tätini leikkauttivat 1940-luvulla aikuisiksi tultuaan pitkät hiuksensa lyhyiksi. Rauhaan niitä ei kuitenkaan voinut jättää. Äitini kääri lähes eläkeikään asti hiukset yöksi papiljoteille ja ihmettelin aina, miten hän pystyi nukkumaan moiset möykyt päänsä alla.

Naisen hiukset on yhdistetty hänen siveellisyyteensä. Siksi ne täytyy pitää kiinni sidottuina tai peitettyinä. Jos nainen on tehnyt jotain häpeällistä, häneltä on rangaistukseksi ajeltu hiukset. Näin tehtiin toisen maailmansodan jälkeen vihollisen kanssa seurustelleille naisille. Koska naisten hiuksissa on tällainen lataus, niiden lyheneminen 1920-luvulla oli vallankumouksellinen ele.

Lyhyen tukan läpimurto ei tapahtunut hetkessä. Se tarvitsi tuekseen monia muutoksia. Sota-aika oli tuonut naiset kodeista julkiseen tilaan ja töihin, jotka ennen oli varattu vain miehille. Raskaat tukkalaitteet ja vartalon kangistavat ja paksusti verhoavat vaatteet olivat hankalia, kun täytyi liikkua enemmän. Ennen säätyläisen iho oli valkoinen, koska vain ulkotöissä huhkiva työväki päivettyi. Mutta 1920-luvulla liikunta ja ulkoilmassa oleskelu tulivat muotiin, mikä merkitsi ruskettuneen ja hoikan ihmisihanteen syntyä.

1920-luvun nuoria naisia tenniskentällä…

… ja golfia pelaamassa.

Vaatteet kevenivät ja muuttuivat yksinkertaisemmiksi ja käytännöllisemmiksi. Niiden suora, laatikkomainen leikkaus suosi hoikkuutta ja pienirintaisuutta. Hameen helma alkoi nousta. Se oli korkeimmillaan 1920-luvun puolivälin tienoilla ja laski taas 1920-luvun loppua kohti, mutta ei enää nilkkoihin, vaan puolisääreen. Rohkeimmat naiset alkoivat pitää vapaa-aikana housuja. Ne olivat yleensä ratsuhousut tai golfhousut. Juhlissa saattoi joskus nähdä hyvin leveälahkeisia housuja tai väljiä haaremihousuja.

Näyttelijätär Joan Crawford 1920-luvun asussa. Siihen kuuluivat lyhyt tukka, kellohattu, kapea, polvien tienoille ulottuva ja koristeellisia yksityiskohtia sisältävä leninki, pitkä kaulakoru ja nilkkaremmillä varustetut kengät.

Naisia Egyptinmatkalla jodhpurhousuissa. Nämä ratsuhousut soveltuivat matkantekoon ja patikointiin. Niiden kanssa saattoi pitää muitakin miehisiä pukineita kuten liivejä, paitoja, irtokauluksia ja solmioita.

Lyhyen helman ja poikamaisen vartalon seuraksi sopi lyhyt tukka. Aluksi sen kuitenkin leikkauttivat vain harvat. Muodinluoja Coco Chanel oli vuonna 1916 yksi ensimmäisistä lyhyttukkaisista julkkisnaisista.

Coco Chanel 1920-luvulla housuissa ja merimiestyylisessä paidassa.

1920-luvun tunnetuimman kirjallisen kuvaajan F. Scott Fitzgeraldin novellissa Bernice Bobs Her Hair vuodelta 1920 kerrotaan suurkaupungissa vierailevasta pikkukaupungin tytöstä Bernicestä, joka joutuu ensin seinäkukkaseksi serkkunsa Marjorien varakkaassa ystäväpiirissä. Sitten hän ottaa nopeasti oppia serkustaan ja muuttuu yhdellä iskulla suosituksi. Eniten herättää huomiota ilmoitus, että hän aikoo leikata tukkansa lyhyeksi, ”to get her hair bobbed” — englanniksi lyhyeen tukkaan ja sen leikkaamiseen viitataan verbillä bob.

Iloa ei kestä kauan. Kun poika, jonka Marjorie tahtoo pitää lähipiirissään, alkaa hyöriä Bernicen ympärillä, serkku kostaa välittömästi romuttamalla Bernicen vastikään nousseen itsevarmuuden. Koston ydin on panna Bernice todella leikkauttamaan tukkansa, jolloin käy ilmi, että lyhyt tukka on vielä liian erikoinen ja kummallinen, ja Bernice palautetaan paikalleen ei-suosituksi tytöksi. Mutta hän ei olekaan enää entinen hiiri, vaan maksaa samalla mitalla takaisin. Lukekaa novelli, niin saatte tietää, miten.

Lyhyt tukka kohtasi ensin suurta vastustusta. Vanhempi sukupolvi piti sitä kaikin puolin kauheana ja pelkäsi sen tuhoavan yhteiskunnan moraalin. Suuressa maailmassa se liittyi varakkaisiin flapper-tyttöihin, jotka viettivät päivänsä shopaten ja yönsä juhlien, tanssien, juoden cocktaileja ja metsästäen miehiä. Mutta sillä oli syvällisempikin tarkoitus: muun muodin tavoin se kertoi isosta askeleesta kohti miehen ja naisen tasa-arvoa.

Flapper-tytöillä menee lujaa.

 

Vähän kerrassaan lyhyet hiukset löivät itsensä läpi ja lakkasivat olemasta kauhistus. Suuntaa näyttivät filmitähdet, joita naiset tahtoivat jäljitellä. Yleistä oli lisätä lyhyisiin hiuksiin laineet sähkökihartimilla, joita oli ilmestynyt markkinoille, ja käyttää yksinkertaista, helmin ja paljetein somistettua hiuskampaa tai hiuspantaa: niin vaikutelma pysyi pehmeämpänä.

1920-luvun ”sormikiharat” lyhyessä tukassa.

Filmitähti Clara Bow, joka kantoi nimeä ”The It-Girl”. Hänessä oli ”sitä jotakin”, joka kuului erottamatta tuohon aikaan.

Erikoisempaa oli pitää hiukset suorina ja leikata ne geometrisesti niin, että otsatukka oli viivasuora. Näyttelijät Louise Brooks ja Colleen Moore tekivät tästä kuosista kuuluisan.

Colleen Moore.

Louise Brooks, amerikkalaistyttö, jonka maine perustuu ennen kaikkea saksalaisiin elokuviin Kadotetun päiväkirja ja Pandoran lipas.

Lyhyt tukka vaikutti myös hattumuotiin. Ajalle tyypillisiä päähineitä olivat kellohatut ja erilaiset turbaaniviritelmät.

Kokonainen rivistö kellohattuisia tyttöjä.

Kesähatuissa oli usein leveät lierit.

Silkkiturbaani oli hyvä vaihtoehto iltajuhliin.

1930- ja 1940-luvulla naisten hiukset pysyivät lyhyinä, mutta niihin toivat naisellisuutta runsaat kiharat. Tällaiset hiukset on esimerkiksi Marlene Dietrichillä.

Nuori Marlene Dietrich elokuvassa Sininen enkeli (1930).

Marlene hiukan vanhempana. Hän yhdisti menestyksekkäästi miesten vaatteet naisellisiin kasvoihin ja hiuksiin ja kauniisiin sääriin.

Pitkät hiukset palasivat muotiin vasta 1960-luvun hippivuosina. Joidenkin mielestä ne ovat ultranaiselliset ja eroottiset. Niitä näkee edelleen eniten nuorilla naisilla. Jos vanhempi nainen antaa hiusten kasvaa hyvin pitkiksi, hän on yleensä rohkea ja individualistinen henkilö — varsinkin jos hän jättää hiuksensa värjäämättä! — tai liikkuu muotimaailmassa. Lyhyt tukka on aikuiselle naiselle nykyään se asiallinen, mutkaton ja tunnusmerkitön valinta. Niin muuttuu muoti!

Jean Shrimpton, joka oli 1960-luvun suosituimpia malleja. Hänen pitkät säärensä ja pitkät suorat hiuksensa tulivat tunnetuiksi valokuvaaja David Baileyn lukemattomista otoksista. Hän oli aikansa ”It-Girl”.

Farrah Fawcett, jonka leijonanharja kuuluu erottamattomasti 1970-lukuun.

Kuvataiteilija Outi Heiskanen ja hiustyyli, jota ilman häntä on vaikea kuvitella.

Englantilainen näyttelijä ja ohjaaja Emma Thompson ja aikuisen naisen lyhyet rennot hiukset.