Poliittiset murhat sata vuotta sitten

Nervanderinkatu 11: sisäministeri Ritavuoren kotiporras, jonka eteen hänet murhattiin 14.2.1922.

Sisäministeri Heikki Ritavuoren murha, joka päättää romaanin Koston kukat, kohautti Suomea helmikuussa 1922. Veritekoa pidettiin poikkeuksellisena, koska itsenäisessä Suomessa ei valtiovallan edustajiin ollut kohdistunut väkivaltaa.

Suomi menetti suoraselkäisen ja merkittävän poliitikon, mutta tapaus jäi onneksi maamme ainoaksi korkean tason poliittiseksi murhaksi itsenäisyysajalla. Jos mikä, tämä oli erikoista, eikä niinkään itse väkivallanteko. Takana oli sentään vuoden 1918 järkyttävä kevät ja sitä seurannut katkera kamppailu valtiomuodosta ja asenteista sisällissodan häviäjiä kohtaan. Lopputulos, kansanvaltainen demokratia ja leireistä selvinneiden vankien armahtaminen, oli suututtanut oikeistoaktivisteja. Monet heistä uskoivat edelleen, että kaikki keinot olivat sallittuja puolustettaessa isänmaata punaista vaaraa vastaan. Omankädenoikeuden käytäntö oli syntynyt jo itsenäisyyttä edeltäneillä ensimmäisellä ja toisella sortokaudella, jotka olivat tuoneet kasakat ja salamurhat Helsingin kaduille.

Lisäksi muualla Euroopassa elettiin maailmansodan jälkeen vaarallista aikaa. Presidentit, ministerit ja poliitikot joutuivat pelkäämään turvallisuutensa puolesta. Tälläkin kuohunnalla on taustansa. 1800-luvun historiassa silmään pistävät erityisesti Yhdysvaltain presidenttien murhat ja murhayritykset ja Venäjän tsaareja kohti heitellyt pommit. Euroopassa nationalistit ja anarkistit olivat usein varhaisempien poliittisten murhien takana. Ensimmäinen maailmansota lähti liikkeelle serbinationalistin luodista, joka tappoi Itävallan kruununperijän.

Serbinationalisti Gavrilo Princip murhaa Itävallan arkkiherttua Ferdinandin ja hänen vaimonsa Sarajevossa 1914. Samanaikainen rekonstruktio ampumistilanteesta.

Sodassa hajonneiden maiden sisäiset välienselvittelyt aiheuttivat 1920-luvun alussa useita murhia. Armenialaiset aktivistit surmasivat Osmanivaltakunnan entisiä johtajia, jotka olivat paenneet länteen, kostaakseen armenialaisten kansanmurhan, joka oli tapahtunut sodan aikana. Venäläiset järjestöt kostivat myös vanhoja velkojaan ulkomailla: yksi tällainen attentaatti surmasi vahingossa kirjailija Vladimir Nabokovin isän Pariisissa. Irlannin itsenäisyystaistelussa kuoli sala-ampujan luodista vuonna 1922 Michael Collins, yksi kansallisen liikkeen tärkeimmistä johtajista.

Vladimir Dimitrjevits Nabokov, kirjailijan isä, vuonna 1914.

Michael Collins.

Unkarin pääministeri murhattiin 1918,  Portugalin ja Espanjan pääministerit ja Jugoslavian sisäministeri 1921. Puolan presidentti sai surmansa 1922 ja Bulgarian pääministeri 1923. Suomen lehdissä nämä toistuvat attentaatit kuitattiin hämmästyttävän viileästi. Väkivallasta oli tullut uusi normaali, ainakin jos se tapahtui jossain kaukana, maissa, joiden elämää ei tunnettu hyvin.

Samoin jäi pienelle huomiolle sisällissota, joka käytiin Saksan keisarikunnan hajotessa vuodenvaihteessa 1918-1919. Kommunististen spartakistien pyrkiessä valtaan horjuva Weimarin tasavalta joutui kutsumaan avuksi oikeistomieliset vapaajoukot (Freikorps), jotka tappoivat säälimättä kaikki kommunistin näköisetkin. Kapinan kukistamisesta kantoi vastuun sosialidemokraattinen puolustusministeri Gustav Noske. Hänen sukunimestään tuli kommunistien suussa haukkumasana, joka tarkoittaa oikeistovaltaa myötäilevää sosialidemokraattia.

Samalla tavoin kuin Suomessa, militaristinen oikeisto jäi voitettuaan voimansa tuntoon. Mutta Tarton rauha ei ollut Suomelle lainkaan saman kokoluokan nöyryytys kuin Versailles’n rauha Saksalle. ”Häpeärauha” jäi kaivelemaan mieliä, ja siitä tuli Weimarin tasavallalle jatkuva riippa.

Gustav Noske. Kuva Bundesarchiv.

Vallankumoukselliset spartakistit taistelevat Berliinissä. Kuva Bundesarchiv.

Taistelujen päätös. Kuva Bundesarchiv.

Saksassa oikeistoaktivistit pysyivät toimeliaina. Versailles’n rauhansopimuksen allekirjoittanut ministeri Matthias Erzberger murhattiin 1921 ja Neuvosto-Venäjän kanssa kauppasopimuksen solminut ja siksi  ”sosialistiseksi” leimattu sisäministeri Walter Rathenau vuonna 1922. Entisen pääministerin Philipp Scheidemannin päälle heitettiin samana kesänä 1922 happoa. Ministerien lisäksi murhattiin kymmenittäin vähemmän tunnettuja ihmisiä.

Matthias Erzberger. Kuva Bundesarchiv.

Walter Rathenau.

Philipp Scheidemann. Hän selvisi attentaatista hengissä. Kuva Bundesarchiv.

Walter Rathenau oli varakas juutalainen liikemies, ja hänen murhaansa sekoittui myös antisemitismiä. Murha herätti kuitenkin suurta pahennusta, ja hautajaisiin osallistui valtavasti ihmisiä. Toisaalta salamurhaajat pääsivät kuin koirat veräjästä: heitä ei koskaan saatu oikeuden eteen.

Edellämainitun kolmen attentaatin takana oli Organization Consul (OC), äärioikeistolainen järjestö, joka oli syntynyt Freikorpsin sisällä, kun sen edeltäjä oli hajonnut Kappin vallankaappausyrityksen (Kapp-Putsch) yhteydessä maaliskuussa 1920. Järjestö oli voimakkaan nationalistinen ja vastusti kosmopolitismia ja sosialismia. Sen juutalaisviha nousi uskosta, että juutalaiset olivat vastuussa näistä kahdesta pahasta.

Kappin kapinayrityksen aikaan OC:n edeltäjä Marinebrigade Ehrhardt liittyi siihen Baijerissa. Kuva Bundesarchiv.

OC sulautui myöhemmin muihin aktivistijärjestöihin, ja monet sen johtajat surmattiin, kun Hitleriä lähellä olleet kansallissosialistit vahvistivat asemaansa ”Pitkien puukkojen yönä” 1934.

On syytä muistaa, että kansallissosialistinen liike ei ollut mitenkään ainutlaatuinen eikä se syntynyt tyhjästä. Äärioikeistolaisia aseellisia järjestöjä oli Weimarin Saksassa monia, ne toimivat aktiivisesti, ja niille oli yhteistä äärinationalismi ja sosialisteja ja juutalaisia kohtaan tunnettu viha. Niiden ideologiassa sekoittuivat militarismi, isänmaallisuus ja germaaninen mytologia ja mystiikka. Viimeksimainitut perustelivat myös rotuoppia ja herrakansa-ajatusta. Sotilaseetosta ja myyttistä ajattelua sitoi tribalismi ja ritualismi, joiden estetiikka, kurinalaisuus ja ryhmäpaatos vetosi paitsi järjestöjen jäseniin, myös suuriin joukkoihin. Niiden vetovoima on edelleen hämmästyttävä, päätellen siitä, miten paljon kansallissosialistista kuvastoa liikkuu netissä myönteisesti esitettynä ja innoittamassa meidän aikamme kiihkonationalisteja.

Siegfried-sankari Fritz Langin elokuvasta Nibelungenlaulu (1924). Elokuva kiehtoi ja innoitti Hitleriä ja hänen aateveljiään ja erityisesti hänen luotto-ohjaajaansa Leni Riefensthalia. Mutta Langin tarkoitus ei suinkaan ollut germaanisen maailman ihannointi, ja hän pakeni Saksasta, kun Hitler tuli valtaan vuonna 1933.

Kostonhimoinen kuningatarleski Kriemhilde samasta elokuvasta.

Freikorpsin värväysjuliste.

Kuva Nürnbergin puoluepäiviltä 1934.

Rituaaleja ja kurinalaisuutta puoluepäivillä. Kuva Bundesarchiv.

Verisen alun jälkeen Weimarin tasavalta jäi oikeiston atavististen ja militaarista hallintoa ja revanssia hinkuavien voimien panttivangiksi. Toisella laidalla kommunistit eivät voineet unohtaa vuoden 1919 petosta ja horjuttivat hallitusta aina kun voivat. Kun nämä tekijät yhdistyivät talouden ongelmiin, voi pitää ihmeenä, että Weimarin Saksa kesti edes vuoteen 1933.

Äärinationalismi ei tietenkään ollut vain seurausta sodasta. Se edelsi sotaa ja oli syynä siihen. Nationalistinen aktiivisuus leimasi 1900-luvun alkua monessa Euroopan maassa. 1800-luvun toisella puoliskolla sitä ennakoi kansallisromantiikka, joka sai Suomenkin kiinnostumaan menneisyydestään ja identiteetistään. Kansallisromantiikan vaikutus oli hedelmällinen. Se innoitti taidetta, kirjallisuutta ja kulttuuria ja herätti ymmärtämään oman kielen tärkeyden ja merkityksen. Kansalliset eepokset ja muu kansanperinne kerättiin talteen. Luontoakin alettiin arvostaa eri lailla kuin ennen. Usein identiteettiään perinteestä hakeva kansa oli osa suurempaa valtakuntaa: Euroopan kartta ennen vuotta 1918 sisälsi melko vähän valtioita. Suomen tavoin monet pienemmät kansat saivat oman maansa sodan jälkeen.

Kullervon sotaanlähtö. Axel Gallen-Kallelan maalaus.

Tienraivaajia Karjalassa. Pekka Halosen maalaus.

Jamasen veljekset laulavat kalevalaisia lauluja.

 

Kansallisen itsetunnon kehittyminen ei kuitenkaan tapahtunut täysin vailla ristiriitoja. 1900-luvun alussa kansallishenki alkoi näyttää pimeitä puoliaan. Se muuttui myrkylliseksi, kun siitä alettiin repiä oikeutusta alueellisiin valloituksiin, rotuoppeihin ja väkivaltaan.

Mutta kansallisromantiikka ja nationalismi ovat erillisen kirjoituksen arvoisia aiheita. Palatkaamme  attentaatteihin.

Todennäköisyys poliittiseen murhaan nousee, jos eletään maassa, jota luonnehtivat alueellinen eriytyminen ja poliittisen vakauden puute. Murhan uhri edustaa sortavaa järjestelmää, ideologista uhkaa, väärintekijää tai epäisänmaallisuutta. Jos useampi järjestö kamppailee vallasta, kilpailijan edustajat muuttuvat vihollisiksi. Kun aktivistijärjestö koostuu sotilaista, salamurhaaja voi helpottaa työtään ajattelemalla, että hän toimii vain teloittajana. Organization Consul esimerkiksi järjesti ”muinaisgermaanisen” tuomioistuimen, jossa se tuomitsi kuolemaan attentaattiensa uhrit. Usein murhaaja on kuitenkin tavalla tai toisella tasapainoton. Tällöin hänestä tulee ”yksinäinen susi”.

Mielentilaltaan horjuvia murhaajia ovat olleet useat, jotka ovat ottaneet kohteekseen Yhdysvaltain presidentin. Charles Guiteau, joka ampui presidentti Garfieldin 1881, kärsi narsismista ja suuruudenhulluudesta ja käyttäytyi kuin hänellä ei olisi ollut mitään estoja. Presidentti McKinleyn vuonna 1901 surmannut Leon Czolgosz oli syrjäytynyt nuori mies, joka oli saanut päähänsä korjata yhteiskunnan vääryydet: hän oli yrittänyt lähestyä anarkisteja, mutta nämä luulivat häntä urkkijaksi. Nämä molemmat teloitettiin, mutta Theodore Rooseveltin henkeä turhaan tavoitellut John Shrank oli niin ilmiselvästi mielisairas, että hänet suljettiin laitokseen.

Leon Czolgosz ampuu presidentti McKinleytä.

Suomalaisia assassiineja siivitti sortokausina vakaumus, että he sotivat vihollista vastaan. Vasta viime aikoina on selvinnyt, että koulupojatkin osallistuivat salamurhiin. He ottivat mallia aikuisista. Enemmän kuin Leo Mechelinin luotsaamaa maltillista Kagaali-järjestöä heitä innoitti kirjailija Konni Zilliacuksen perustama Aktiivinen Vastustuspuolue, joka ilman muuta salli aseellisen väkivallan taistelukeinona. Tsaarin virkamiesten kimppuun käytiin pistoolein ja pommein, kuten Venäjällä, mutta suurin osa yrityksistä epäonnistui. Poliiseja ja santarmeja vaaninut lyseolaisten joukkio, joka oli ottanut nimen Verikoirat, oli kuitenkin varsin tehokas. Se surmasi neljä miestä vuosina 1905-1906. Verikoirat tavoittelivat jopa tsaarin henkeä, mutta hanke kuivui kokoon. Pojat olivat vaiti toimistaan, eikä heitä koskaan saatu kiinni.

Ensimmäisen sortokauden tunnetuin terroriteko oli epäilemättä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murha vuonna 1904. Venäläistämistä tiukasti ajava Bobrikov oli aktivistien vihamies numero yksi, ja heidän piirissään toiminut Eugen Schauman otti hänen murhansa omaksi tehtäväkseen. Hän valmistautui pitkään tehtäväänsä ja päätti samalla tappaa itsensä. Ratkaisua helpotti oman elämän ahdinko, paheneva kuurous ja epäonni rakkaudessa. Murhan jälkeen Schaumanista tuli sankari ja esikuva.

Eugen Schauman ja hänen koiransa Lucas.

Onnistuneihin attentaatteihin kuului myös venäläisiä myötäilleen prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murha, jonka suoritti Lennart Hohenthal vuonna 1905, pian Bobrikovin murhan jälkeen. Hohenthal oli Aktiivisen Vastustuspuoleen jäsen ja suunnitteli alunperin Bobrikovin murhaamista. Kun Schauman ehti ensin, Hohenthal vaihtoi kohdetta. Hän toimi erittäin järjestelmällisesti, koska turvatoimia oli kiristetty Bobrikovin murhan jälkeen. Hän matkusti Pietariin hankkimaan kartin upseerin univormun, joka toimi tehokkaana naamiona. Hän pääsi miliisien ohi Soisalon-Soinisen kotiin ja ampui tätä kohti kahdeksan laukausta.

Lennart Hohenthal ampuu prokuraattori Soisalon-Soinisen tämän kotona.

Toisin kuin Schaumanilla, Hohenthalilla ei ollut aikomusta ampua itseään, ja hänet otettiin kiinni ja tuomittiin oikeudessa elinkautiseen vankeuteen. Mutta myös pakoa varten oli laadittu tarkka suunnitelma. Hohenthal karkasi vankilasta toisten aktivistien avulla ja onnistui pääsemään Tukholman kautta Lontooseen. Hänet armahdettiin Suomen saavutettua itsenäisyyden 1918, mutta hän oli jo ehtinyt asettua Englantiin, eikä enää palannut vanhaan kotimaahaansa. Hän tahtoi tosin tulla haudatuksi Suomeen.

Kolmas itsenäisyyttä edeltänyt poliittinen murha ei ollut samalla tavalla näyttävä kuin edelliset. Vuonna 1911 Turun hovioikeuden presidentti Gustav Valdemar (Valde) Hirvikanta (aiemmin von Hellens) joutui suomenmielisyytensä takia ruotsalaisaktivisti Bruno Forsströmin uhriksi. Forrström surmasi samassa yhteydessä itsensä. Koska Hirvikantaa ei pidetty sortajana, murhaajaa ei nostettu sankariksi. Kirjailija Harri Raitis on käsitellyt aihetta romaanissaan Unohda kolmas: kertomus murhasta 1911 (1997).

Ritavuoren murhahanke vuonna 1922 oli ajan tavan mukaan kehitelty oikeistolaisissa aktivistipiireissä. Samalla tavalla kuin Matthias Erzbergerin murhaa Saksassa, sitä edelsi oikeistolaisen median parjauskampanja, joka kohdistui ministeriin. Hänestä käytettiin toistuvasti sanaa ”vihattu”, ja viitattiin suorin sanoin mahdollisuuteen, että joku kävisi häneen kadulla käsiksi. Saksassa Erzbergeristä oli tullut Versailles’n ”häpeärauhan” symboli, koska hän oli allekirjoittanut sopimuksen. Aktivisteille ei tullut mieleenkään, että Saksalla ei ollut mitään mahdollisuuksia kieltäytyä sopimuksesta. Myös Ritavuoresta tuli syntipukki monille asioille, jotka olivat presidentin ja hallituksen päättämiä ja jotka hän vain toteutti.

Sisäministeri Heikki Ritavuori (1880-1922).

Toki Ritavuori oli edistyksellinen politiikassaan ja myös horjumaton toteuttaessaan ihanteitaan. Suojeluskuntia ärsytti tappio, jonka ne kärsivät kesällä 1921, kun Ritavuori osoittautui hallituksen ja suojeluskuntien välisessä Suojeluskuntakriisissä paremmaksi juonittelijaksi kuin aktivistit. Samaisen kiistan sytyttänyt Paul von Gerich löytyikin sitten ministerin murhan takaa, kun kaiveltiin asioita kunnolla. Mutta myös Etsivä Keskuspoliisi oli vastuussa murhatutkimuksen vesittämisestä ja rikollisten suojelemisesta. Motiivina oli sekä oma että isänmaan etu, jotka sopivasti yhdistyivät. Juuri ennen murhaa Ritavuori oli suunnitellut EK:n uudistamista. Murhan jälkeen hanke tietenkin haudattiin.

Everstiluutnantti Paul von Gerich (1873-1951). Hän oli Helsingin suojeluskunnan päällikkö suojeluskuntakriisin aikana 1921. Hän oli palvellut jo tsaarin armeijassa ja tulittanut mielenosoittajia vuoden 1905 kapinassa.

Nimellisesti Ritavuoren ampui Ernst Tandefelt. Hän oli tyypillinen ”harhaan johdettu” poliittinen murhaaja. Salaliittoihin suhtaudutaan epäluuloisesti ja syystäkin, mutta Ritavuoren murhan takaa sellainen todella löytyy. Tandefelt oli kaikkien todistusten perusteella henkisesti horjuva ja johdateltavissa. Vuonna 1922 hänellä ei ollut erityistä syytä ampua ketään, koska hän oli viimein saanut elämänsä järjestykseen. Hän tunsi kuitenkin suuttumusta hallituksen politiikkaa kohtaan, ja toi jonakin hetkenä ilmi halunsa ampua presidentti. Sitten hänet vakuutettiin siitä, että Ritavuori, jota hän ei lainkaan tuntenut, oli sopivampi kohde. Varmastikin hänelle uskoteltiin, että hänestä tulisi murhan jälkeen Schaumanin veroinen sankari.

Ernst Tandefelt.

Näin ei käynyt. Tandefelt sai ensin elinkautisen vankeustuomion, mutta mielentilatutkimus lyhensi vankeusajan kahteentoista vuoteen. Häntä pidettiin hulluna ja hänet unohdettiin rangaistuslaitoksen seinien sisään. Vasta vuonna 1927 hän tajusi, että häntä oli vedetty nenästä, ja alkoi kertoa, miten kaikki todella kävi. Murhan takana oli salaliitto, jonka päämäärä oli hankalan henkilön poistamisen lisäksi luoda kaaos, jolloin olisi mahdollista syrjäyttää hallitus ja valtiomuoto ja pystyttää sotilashallinto. Kaappaus jäi onneksi toteutumatta.

Tutkinta eteni vuonna 1927 pitemmälle, mutta vaikka salaliiton tekijät ja heidän juonensa paljastuivat, yritys saada heidät vastuuseen tyssäsi kolmen vuoden jälkeen kylmenneisiin jälkiin ja aktivistien hyväveliverkoston tiukkuuteen. Lapuan liike oli voimissaan, eikä oikeistolaisen salaliiton julkistaminen sopinut lainkaan ajan henkeen. Tandefelt pääsi vapaaksi, mutta hänet suljettiin saman tien ”vaarallisena henkilönä” Nikkilän mielisairaalaan, jossa hän kuoli 1948. Niinköhän tässä oli kysymys hankalaksi käyneen ihmisen ja hänen tietojensa ”poistamisesta”?

Lapuan liikkeen kokous vuonna 1930. Vihtori Kosola puhuu.

Jos mitä oppii sadan vuoden takaisista poliittisista murhista, ainakin sen, että poliittisen murhan tekijää ajaa joko ideologia tai hulluus, ja vahva lisämotiivi on halu päästä sankariksi ja saada huomiota ja ihailua. Sekin vanha totuus vahvistuu, että toisen terroristi on toisen sankari. Sortokauden vastarintamiehet luokiteltaisiin nykyään varmaankin terroristijärjestön jäseniksi ja heitä syytettäisiin vaarallisesta separatismista.

Täällä taas, taskussa väitöskirja ja muutakin

Jos blogini ystävät ovat lainkaan seuranneet Facebook-päivityksiäni, he arvaavat, miksi blogissa on ollut hiljainen kevät. Mutta tässä johtolankoja niille, jotka ihmettelevät, minne 1920-luvun kirjeenvaihtaja oikein katosi.

Johtolanka no 1.

Johtolanka no 2.

Johtolanka no 3.

Nämä kolme projektia pantiin alulle toukokuun lopulla 2017, ja tuloksena työntäyteisin vuosi elämäni aikana — ja huom. olen tottunut tekemään ahkerasti töitä noin normaalistikin. Seuraus: millekään ylimääräiselle ei jäänyt aikaa. (Toistan: tosiaankin ei millekään ylimääräiselle, joten pyydän anteeksi muiltakin tutuilta kuin blogini seuraajilta sitä, että olen välillä ollut sekä hengessä että ruumiillisesti hyvin hyvin poissaoleva.) Koska toisaalta olen huolellinen kaikessa mitä teen, rakkaasta bloginpidostakin piti luopua kokonaan, kun vuoden 2018 alussa koitti hektinen loppusuora, jossa kisasivat projektit 2 ja 3.

Kuva alla on understatement siitä, millainen työpöytäni ja ilmeeni on ollut viimeisten 10 kuukauden ajan.

 

Totta kai on totaalisen pähkähullua yrittää saada kokoon kunniallista väitöskirjaa vuoden sisällä samalla kun kirjoittaa kahta romaania (keskimääräinen aika väitöskirjalle, jota kirjoitetaan toisen työn sivussa, on kahdeksan vuotta). Mutta tiesin, että jos odotan hetkeä, jolloin minulla on kylliksi aikaa, sitä hetkeä ei ikinä tule, enkä saa ikinä valmiiksi tutkintoani, joka on hiertänyt puolivalmiina kuin kivi kengässä ties kuinka kauan. Olin jo odottanut kyllin monta vuotta ymmärtääkseni tämän.

Vaihtoehdot: a. heitä väitöskirjahankkeella vesilintua, b. tulta päin!

Siis vaihtoehto b. Käärin hihat ja ryhdyin umpikaheliin yritykseen.

Urakan suuruutta lisäsi toukokuussa sen tajuaminen, että vaikka opinnot olivat valmiit — jos ette tiedä, niin tohtorintutkintoon tarvitaan iso kasa erilaisia opintoja — juuri puuttuva osa eli väitöskirja meni uusiksi. Jouduin leikkaamaan pois lähes kaiken aikaisemmin tehdyn, koska aihe piti rajata ankarammin, jotta väitöskirjasta ei tulisi 600-sivuista (vaan ainoastaan 327-sivuinen), ja myös siksi, että aikaisempi teksti ei vastannut tasovaatimuksiani. Minähän en mene siitä, mistä aita matalin, koska olen pähkähullu: se tuli jo selväksi.

Jostain syystä anglosaksit yhdistävät pähkinät siihen, että jonkun päässä viiraa. Sanotaan että hän on NUTS… mutta ”nuts” voi olla myös silloin, kun tuntee valtavaa intohimoa johonkin, kuten minä sekä tietoon että kirjoittamiseen.

Oli aika ryttyistä meno, myönnän, ja ryttyiseksi muutuin itsekin. Mutta nyt viimein on koittanut se uskomaton hetki, jolloin projektit 1, 2 ja 3 on saatettu täydellisesti ja kunniallisesti loppuun.

Tai lähes täydellisesti ja kunniallisesti, sillä väitöskirja on valmis, mutta se on tällä hetkellä kahdella esitarkastajalla ja palaa heiltä juhannuksen tienoissa takaisin, jolloin täytyy alkaa valmistella prosessin loppuosaa. Kas, tohtoriksi valmistuminen ei käy käden käänteessä, mutta yli 95 % hommasta on kuitenkin takana.

Siksi aikataulu on väljentynyt niin mukavasti, että pääsen taas puuhailemaan blogini kanssa.

Palataan taas projektiin no 3.

 

Kuten nimestä näkyy, Björk-romaani numero viisi, Tiergartenin teurastaja, sijoittuu poikkeuksellisesti Berliiniin. Edellinen romaani Koston kukat päättyi siihen, että Björkin esimies, sisäministeri Heikki Ritavuori ammuttiin 14.2.1922. Olisi luonnollista, että Björk alkaisi heti tutkia murhaa. Mutta historiaa ei käy väärentäminen.

Koska Ernst Tandefelt oli todistettavasti ampunut ministerin ja vannoi suunnitelleensa rikoksen yksin, taustavoimia ei saatu vuoden 1922 tutkinnassa kunnolla esille. Vaikka Björk aavistaakin, ketkä ovat vastuussa, on historiallisesti mahdotonta, että hän olisi ohjannut poliisitutkinnan oikeiden syyllisten luokse. Romaanin maailmassa tämä pattitilanne toteutuu siten, että Björkiä kielletään tutkimasta murhaa. Turhautuneena hän haluaa jättää koko aikaisemman elämänsä, työnsä ministeriössä ja jopa Suomen. Tähän tarjoutuu tilaisuus, kun hänen sukulaisensa Gustav Axelskiöld tarjoaa hänelle tehtävän Berliinissä.

Ja kuinka ollakaan, Berliinissä Björk pääsee tutkimaan rikosta, joka koskettaa häntä lähempää kuin yksikään aikaisempi tapaus.

1920-luvun alun Berliini oli kiehtova paikka. Sen kuvaaminen vaati aika lailla taustatyötä. (Hullu valinta tämäkin: olisi ollut niin paljon helpompi pysyä tutussa Helsingissä…) Romaani ilmestyy toukokuun lopulla, ja blogissa on hauska tarjota sille taustaa kertomalla Weimarin tasavallan Saksasta ja Berliinistä.

 

Alexanderplatz vuonna 1920.

Berliini oli miljoonakaupunki ja tunnettu vapaamielisyydestään. Hurjissa kabareenäytöksissä rikottiin kaikki tabut.

 

Tällaista siis luvassa tulevina kuukausina!

Mutta selvisikö Ritavuoren murha koskaan? Seuraavaa vaihetta saatiin odottaa vuoteen 1927. Silloin vankilaan unohdettu ja perin juurin pettynyt Tandefelt paljasti, että kaksi oikeistolaista aktivistia, apteekkari Oscar Jansson ja kenraalimajuri Paul von Gerich, olivat vastuussa murhan suunnittelusta, murha-aseen hankinnasta ja lähes kaikesta muustakin. Tandefelt ei tuntenut ulkonäöltä Ritavuorta eikä alunperin tahtonut tappaa häntä, vaan presidentti Ståhlbergin, mutta aktivistit vakuuttivat hänet siitä, että Ritavuori oli vaarallisempi. Paljastuksen jälkeen poliisitutkinta pääsi aikaisempaa pitemmälle, mutta Etsivää Keskuspoliisia hallinnut aktivistien joukko piti sitkeästi yhtä ja suojeli jäseniään, eikä ajanjakso ei ollut poliittisesti otollinen: Lapuanliikkeen vaikutusvalta oli kasvamassa ja murhatutkimus olisi ryvettänyt sen kannattajia. Näin murha jätettiin lain kannalta Tandefeltin syyksi, eikä salaliittolaisten tarvinnut siitä koskaan välittää.

 

Naisten tie korkeampaan koulutukseen

Naisten ylioppilaslakki 1800-luvun lopusta. Kangasosa oli löysä ja valui reunan yli.

Tieteiden yönä 18.1. esitettiin viimeisen kerran käsikirjoittamani dialogisarja Äidistä tyttäreen Helsingin Yliopistomuseossa. Näytelmä oli museon viime syksyn ohjelmassa, ja se esitteli museon näyttelyn inspiroimana suomalaisen naisen matkaa akatemian lehtoihin 1900-luvun alusta 1950-luvulle. Jotta muutkin kuin esityksiin ehtineet pääsisivät osalliseksi museoteatterista, olen koonnut dialogeista kuuden videopätkän sarjan. Kuvasin ne tuossa viimeisessä esityksessä esittäjien ja museon luvalla. Klipit on otettu puhelimella, laatu on hyvä, mutta ääni ja kuvaus eivät ole huippua, koska en ole vielä kovin taitava tässä asiassa. Lisäksi ne ovat quicktime– muotoa, jota WordPress-sivuni ei valitettavasti tue. Siksi postaan klipit selitysten kera kirjailijasivulleni Facebookissa: Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila. Ne ilmestyvät sinne tänä iltana. Sinne siis nauttimaan valituista paloista!

Tässä tarjoan taustatietoa esityksestä sekä lyhyen juoniselostuksen näytelmästä.

Idea Yliopistomuseon tiloissa esitettävään näytelmään syntyi viime keväänä. Kehitimme sitä yhdessä näyttelypäällikkö Pia Vuorikosken ja museoamanuenssi Henna Sinisalon kanssa. Sain Hennalta kirjallisuusvinkkejä ja taustamateriaalia Helsingin yliopiston ensimmäisistä naisylioppilaista ja Rosina Heikelistä, joka oli paitsi ensimmäinen suomalainen nainen, joka suoritti lääketieteen tohtorin tutkinnon, myös merkittävä vaikuttaja Naisasialiitossa. Samoin tutustuin Hennan kirjoittamaan näyttelyjulkaisuun, joka liittyi museossa 23.9.2010 – 14.8.2011 pidettyyn näyttelyyn ”Hameiden hidastamat”.

Rosina Heikel (1842-1929)

Tahdoimme näytelmässä osoittaa, miten naiset vähitellen muuttuivat yliopistossa erikoistapauksista tavallisiksi opiskelijoiksi, ja millaisia säädöksiä ja ennakkoluuloja heidän akateemisen tiensä esteenä on ollut. Vaikka dialogisarja havainnollistaa, miten naisten asema koko ajan paranee, käy myös ilmi, että yhä tänäkin päivänä on muureja murrettavana. Vaikka naisia valmistuu nykyään tohtoreiksi saman verran kuin miehiä, professoreista heitä on vain vajaa kuudesosa, ja heiltä kestää pitempään päästä tähän asemaan.

Idean kirkastuessa selvisi, että tarvitsemme kaksi naisnäyttelijää, jotka esittävät äitiä ja tytärtä siten, että kolmessa peräkkäisessä dialogissa siirrytään aina noin 25 vuotta eteenpäin ja edellisen dialogin tytär on seuraavan dialogin äiti. ”Äidin” roolin esittäisi näyttelijä Krista Putkonen-Örn ja ”tyttären” osan tohtoritutkija Sanna-Mari Niemi. Kolmea näytöstä kehystäisivät Pia Vuorikosken tietoiskut, jotka sitovat äitien ja tyttärien puheet historiaan.

Tuore ylioppilas Anni (Sanna-Mari Niemi) haaveilee matkaavansa maailman ääriin sekä hengessä että maantieteellisesti, ja tässä on Aino-äidillä (Krista Putkonen-Örn) sulattelemista.

Kesällä 2017 alkoivat harjoitukset, joissa pohjana oli käsikirjoituksen ensimmäinen versio. Luonnosta työstettiin harjoituksissa eteenpäin sekä Pian että näyttelijöiden ehdotusten pohjalta. Krista alan ammattilaisena huolehti käytännössä dramatisoinnista ja ohjauksesta.

Näytelmä lähtee käyntiin siitä, mihin on päästy 1900-luvun alussa.

Ensimmäinen Helsingin yliopistossa erivapaudella ylioppilastutkinnon suorittanut nainen oli Marie Tschetschulin vuonna 1870. Seuraava tutkinnon suorittanut oli Emma Irene Åström vuonna 1873. 1871 oli Rosina Heikel käyttänyt hyväkseen mahdollisuutta opiskella erivapaudella lääketiedettä. 1890-luvulla yliopistossa opiskelevien naisten määrä alkoi nousta vauhdilla. Monet naiset jättivät kuitenkin opinnot kesken, ja vuoteen 1901 asti heidän piti anoa ”erivapautta sukupuolestaan”.

Yliopistomuseon osasto, joka kertoo naisten pääsystä yliopistoon. Seinällä on myös pilakuvia, jotka irvivät oppineiden naisten (”sinisukkien”) muuttumista miehekkäiksi.

Juuri tuona vuonna 1901 nuori Aino, joka suorittanut ylioppilastutkinnon tyttökoulun jatkoluokkien päätteeksi, suunnittelee menevänsä yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Hänen äitinsä Ada kauhistuu ajatusta.

Äiti pahoittaa erityisesti mielensä, kun saa tietää, että Aino on käynyt Naisasialiiton kokouksissa kasvattamassa itsetuntoaan. Äidin mukaan naisasianaiset ovat epänaisellisia eivätkä ”pääse naimisiin”. Ikävä kyllä jälkimmäinen oli käytännössä totta: ne naiset, jotka tuolloin suorittivat tutkinnon, eivät yleensä menneet naimisiin. Näin kävi varsinkin jos tutkinto johti ammattiin. Aino kuitenkin uskoo, että maailma on muuttumassa.

Ada-äiti asettaa vaatimuksia, Aino kapinoi.

Sukupolvi vaihtuu. Ainosta on tullut lastenlääkäri, eikä hän ole jäänyt vanhaksipiiaksi. On vietetty hänen tyttärensä Annin ylioppilasjuhlia. Vuonna 1926 äiti suhtautuu tyttären opintoihin paljon myötämielisemmin, etenkin kun hän on itse saanut taistella oikeudesta päästä yliopistoon.

Ada on kuitenkin onnistunut istuttamaan tyttäreensä syyllisyydentunnon, eikä Aino pääse ajatuksesta, että on naisille sopivia ja epäsopivia aloja. Hänen mielestään naiselle on luontaista hoivata ihmisiä tai lukea kieliä ja estetiikkaa, eikä tutkia historiaa, aatteita ja ideoita: ne vaativat laajaa näkemystä, joka naisilta puuttuu. Tytär Anni kuitenkin vakuuttaa, että hän lukee itsensä tohtoriksi ja hänestä tulee historian professori. Ja kenties hän lähtee mukaan politiikkaankin, kuten miesprofessorit!

Anni tähtää korkealle. Aino-äiti koettaa palauttaa häntä maanpinnalle.

 

Hypätään seuraavaan sukupolveen. 1950-luku tuo uudenlaista vapautta: Aila kuljeskelee kotosalla housuissa ja kuuntelee ”hälymusiikkia”. Anni-äidistä molemmat ovat sopimattomia. Tyttären päätä hän ei silti käännä.

Anni ei ole suorittanut tohtorin tutkintoa, eikä hänestä ole tullut professoria, kuten hän oli julistanut, vaan historian lehtori. Kun hän katselee intoa uhkuvaa tytärtään, hänelle tulee surullinen olo. Mihin jäi kunnianhimo? Eikö hän ollut kyllin hyvä, vai hupeniko usko kykyihin, kun professorit olettivat, että vain miehet jatkavat huipulle?

Eräs tärkeä asia on silti muuttunut. Anni osaa rohkaista tytärtään eri tavalla kuin aiempien sukupolvien äidit. Kun Aila kertoo tahtovansa matematiikan professoriksi, äiti tukee häntä ehdoitta. Unelmaansa on seurattava. Koskaan ei tiedä, mihin pystyy, ellei yritä.

Esitys on päättynyt 1950-luvulle. Anni-äiti (vasemmalla) ja Aila-tytär (oikealla) sekä näyttelypäällikkö Pia Vuorikoski (keskellä) kumartavat.

Vaikka olen itse kirjoittanut näytelmän ja nähnyt sen useassa eri vaiheessa, katselen sitä kuin ensi kertaa. Iloitsen siitä, mitä naiset ovat sadanviidenkymmenen vuoden aikana saavuttaneet, ja olen ylpeä naisen koulutuksen esitaistelijoista — sekä naisista että miehistä.

Samalla tunnen kuitenkin Annin tavoin surua siitä, miten moni nainen on törmännyt ja törmää yhä ennakkoluuloihin. Ne eivät enää pukeudu näkyvästi lakeihin ja määräyksiin. Ne piiloutuvat asenteisiin, joilla naisen työtä arvioidaan. Sokkotutkimukset ovat esimerkiksi osoittaneet, että naisen nimi julkaisussa saa sekä miehet että naiset arvioimaan sen huonommaksi kuin miehen nimellä varustetun julkaisun. Kun julkaisut annetaan luettavaksi ilman nimeä, tätä eroa ei ilmene.

Tasa-arvon vaatimusta on siis yhä aiheellista pitää esillä yliopistossa ja muuallakin.

Kiitän lämpimästi niitä, jotka tekivät Äidistä tyttäreen -projektin mahdolliseksi. Kiitos, Sanna-Mari, Pia ja Krista!

Sanna-Mari, Pia ja Krista.

 

Kiitokset kuuluvat myös Henna Sinisalolle hänen antamastaan tietopaketista, Maria Peltoselle ja Karin Hannukaiselle, jotka vastasivat viestinnästä ja tiedotuksesta, ja Timo Huvilinnalle, joka huolehti näytelmän teknisestä toteutuksesta.

Björkin Punavuori ja Kamppi osa 2

Punavuorenkatu 14, 16, 18 ja 20 1920-luvulla. Tuntematon kuvaaja, Helsingin kaupunginmuseo.

 

Björk-romaanien tapahtumat hajoavat ympäri Helsingin kantakaupunkia. Björkin tukikohta on Kruununhaka, jossa hän asuu ja työskentelee. Ystäviensä Antonin ja Minnan luona hän käy syömässä Vironkadulla, ja pääpoliisiasema Senaatintorilla, jossa hän poikkeaa tämän tästä, on puolestaan vinoittain vastapäätä työpaikkaa, Valtioneuvoston taloa. Hänelle tulee kuitenkin jatkuvasti asiaa muihin kaupunginosiin, ja Helsingin leviäminen esikaupunkeihin näkyy myös hänen toimissaan.

Viime torstaina kuljetun Taiteiden yön kierroksen ulkoreunalla oli muutamia kohteita, jotka jäivät tiukan aikarajan vuoksi katsomatta. Yksikään lukunäytteistä ja etapeista ei koskettanut kolmatta Björk-romaania Kuka kuolleista palaa, ja minusta olisi ollut hauska sisällyttää sekin tähän Punavuori-Kamppi-kierrokseen. Laajempi lenkki onkin ehkä antoisampaa tehdä virtuaalisesti, sillä siinä on taloja ja kortteleita, jotka ovat kokonaan kadonneet nykyisestä maisemasta. Esimerkiksi Punavuorenkatu (yllä) on aika lailla muuttunut sitten 1920-luvun. Siltä varalta, ettei pitempää kierrosta lähiaikoina tule, teen sen tänään lukijoitteni iloksi.

Bulevardi 1960-luvulla. Kuva Constantin Grünberg 1961, Helsingin kaupunginmuseo.

Palatkaamme Bulevardille. Aleksanterin teatterilta emme käänny Albertinkadulle, vaan jatkamme eteenpäin. Sivuutamme vanhan Teknillisen korkeakoulun valtavan korttelin, ja eteemme avautuu satama ja Hietalahden tori.

Hietalahden kauppahalli. Kuva Kristiina Savola 2014, Helsingin kaupunginmuseo.

Hietalahden kauppahalli on toiseksi vanhin Helsingin kauppahalleista. Sen suunnitteli Selim A. Lindqvist 1903. Se ei ole nauttinut niin yhtäjaksoista suosiota kuin kaksi muuta kantakaupungin hallia, Kauppatorin Vanha kauppahalli (1889) ja Hakaniemen halli (1914), ja 2000-luvun alussa se oli antiikkikauppiaitten käytössä. Nyt hallissa on taas elintarvikkeita ja vanhan tavaran kauppiaat ovat tuoneet pöytänsä torille.

Sataman alue on muuttunut perusteellisesti siitä kun Björk katseli sitä 1920-luvulla. Sitä uudistettiin jo 1800-luvun lopulta alkaen ennen kaikkea yhdistämällä saaria mantereeseen ja laajentamalla niitä merelle työntyviksi leveiksi niemiksi, joihin mahtui suuria rakennustelineitä, koneita ja tehdaslaitoksia.

Helsingin kartta vuodelta 1896. Tekijä G. Arvidsson (?). Helsingin kaupunginmuseo.

Kartassa näkyvät erillisinä Munkkisaari, joka on myöhemmin yhdistetty Hietalahden rantaan, ja Hernesaari, jolle on rakennettu leveä niemialue. Pohjoisempana rannassa ovat saaret Busholmen (Jätkäsaari), Sandholmen (Hietasaari) ja Uttern (Saukko) sekä Utternhällan (Saukonkari) -niminen luoto, joista on rakennettu nykyinen Jätkäsaari.

Hietalahden satama 1900-luvun alussa. Kuva Atelier Apollo 1906. Helsingin kaupunginmuseo.

Höyrylaiva Navigator Hietalahden telakalla 1930. Kuva Pietinen, Helsingin kaupunginmuseo.

Uudempi näkymä Hietalahdenrannan ja Hietalahdenkadun risteyksestä kohti satamaa. Kuva Eeva Rista 1970, Helsingin kaupunginmuseo.

Myös sataman teollisuuskorttelit ovat muuttuneet. Björkin ajan rakennuksista ei ole monta jäljellä. Köydenpunojankatu 1:n upea talo erottuu joukosta: se on vuodelta 1904 ja sen suunnittelivat Grahn, Hedman ja Wasastjerna.

Hietalahdenkatu 15 – Köydenpunojankatu 1. Kuva Sanna Granbacka 2008, Helsingin kaupunginmuseo.

Köydenpunojankatu 4b:n tontilla, johon sijoitin romaanissa Kuka kuolleista palaa fiktiivisen Pedersenin laivanvarustamon konttorin ja toimitilat, on ollut 1920-luvulta lähtien rakennuksia, jotka kuuluvat vesiyhtiö Huberille. Huber yhdistyi niin vahvasti vesijohtoveteen, että stadissa kasvaneen isäni suussa se oli usein ”Huuperin kaljaa”. Huber on Kadun toinen puoli oli enimmäkseen Valion hallussa: siellä oli meijeri ja laboratorio.

Huberin tehtaan työntekijöitä Köydenpunojankatu 4:n pihalla. Kuva Eric Sundström, 1910-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

 

Seuraavassa lukunäytteessä romaanista Kuka kuolleista palaa Björk saapuu poliisin kanssa tutkimaan laivanvarustamossa tapahtunutta murhapolttoa. Antinkadun nimi on nykyään Lönnrotinkatu.

Karunen seisautti automobiilin Antinkadun ja Köydenpunojakadun risteykseen. Björk vaihtoi kenkänsä saappaisiin, ja he astuivat ulos kadulle. Ilmassa leijui yhä pistävänä savun haju. Björk muisti korttelit ajalta, jolloin niissä oli tuoksunut tuoreelle puulle ja kalalle. Vanhan sahan ja meijerin komean pääkonttorin seurana oli silloin ollut vain puutaloja, koivut ja pihlajat olivat kasvaneet pihoissa ja ankat ja hanhet tepastelleet ympäriinsä, niin että luuli tulleensa maaseudulle. Rannassa olivat keikkuneet kalastajien veneet, ja pyykkärimuijat olivat juoruilleet ja hinkanneet mattoja vedenrajassa. Lähistöllä, radan varressa kivisessä rakennuksessa oli säilytetty ruumiita, ennen kuin ne vietiin tavarajunalla Malmin hautausmaalle: se oli tietysti kiehtonut keskenkasvuisten mielikuvitusta.

 

Köydenpunojankatu 2 oli Björkin aikana samaa kortteli kuin 4, mutta 1930-luvulla ne erotettiin Lönnrotinkadun jatkeella. Nelosessa on ollut vuodesta 1889 Kirjatalo, johon Otava perusti vuonna 1921 Suomen ensimmäisen syväpainon. Sitä ennen korttelissa oli höyrysaha, luumylly ja puusepäntehdas.

Pihaidylliä Köydenpunojakatu 2:n pihalla 1890-luvulla. Kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.

Köydenpunojankatu 2, Kirjatalo. Kuva Sakari Pälsi, 1930-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Käännymme Köydenpunojankadulta oikealle Kalevankadulle ja sitten vasemmalle Hietalahdenkadulle. Vinoittain oikealle puolen jää Kaartin lasaretin historiallinen kortteli, joka on kauppahallin takana. Se syntyi vaiheittain 1820-luvun lopulta alkaen Helsingin varuskunnan sairaanhoitoa varten.

Kaartin lasaretin rakennuksia, Hietalahdenkatu 1 – Lönnrotinkatu 27. Kuva C. Grünberg 1967.

Hietalahdenkatua kortteli eteenpäin, käännös oikealle ja olemme Eerikinkadulla. Näillä kaduilla ei tule usein liikkuneeksi. Eerikinkadulla tulee heti vastaan numero 46, ”Kasimir Nymanin parturiliike”, joka esiteltiin edellisessä blogikirjoituksessa. Ohitamme sen ja käännymme vasemmalle Aabrahaminkadulle.

Aabrahaminkatu 10:n puutalo 1940, kun siihen on osunut pommi. Kuva Pietinen, Helsingin kaupunginmuseo.

Aabrahaminkatu 17 nykyään.

Björkin aikaan Aabrahaminkatua reunustivat 1800-luvun lopulla rakennetut puutalot. Viimeiset niistä kokivat kovia jatkosodan pommituksissa. Numerossa 17 Ruoholahdenkadun kulmassa oli Koston kukkien murhan uhrin Emilie Edbergin vuokra-asunto. Hän jakoi sen ystävänsä Sylvi Uurron kanssa. Tämä puutalo purettiin 1929. Kortteli oli kaupungin reunalla eikä aluetta pidetty kovin hienona. Aabrahaminkadun taloissa asui kuitenkin kunnollista väkeä, konttoriapulaisia, sähkö- ja kirjatyöntekijöitä, räätäleitä ja kauppiaita. Seuraavassa lukuotteessa Björk ja hänen nuori ystävänsä Ida poistuvat asunnosta tutkittuaan sen.

Muuta todisteeksi kelpaavaa ei keittiöstä löytynyt, ja Björk huomasi, että lounastunti oli pian loppumassa ja hänen oli palattava ministeriöön. Hän yhytti vossikan Lapinlahdenkadulta, jonka varrella oli ajurien taloja. Ajurien asuinkorttelissa kävi myös vilkkaasti kaupaksi viina, ja Björk mietti, eivätkö Emilie Edbergin vanhemmat ymmärtäneet pelätä vaaraa tästä suunnasta, kun niin kovasti kammosivat moskeijaa ja synagoogaa.

Ida pääsi samalla kyydillä yliopistolle ja rupatteli vaunuissa iloisesti. – Onpa hauska oppia salapoliisin työtä, hän sanoi. – Täytyy osata etsiä oikeita asioita, ja oikeasta paikasta. Niin kuin kukkakimppua roska-astiasta. Kukahan se S on?

– Sillä ei ole ehkä merkitystä, jos ihailijoita on ollut paljon, sanoi Björk. – Hyvä muisti on myös eduksi salapoliisille. Ehkä näimme äsken jotain, jonka merkitys selviää vasta myöhemmin.

 

Kun seisomme Aabrahaminkadun ja Ruoholahdenkadun kulmassa, näemme tyystin erilaisen katukuvan kuin 1920-luvulla. Vastapäisen Västäräkin korttelin toinen puoli on kokonaan purettu 1970-luvulla eli Ruoholahdenkadun numerot 1-7 ja Lastenkodinkadun numerot 1 ja 2 ovat kadonneet puistokentän ja Lapinrinteen ajoluiskan tieltä. Jäljellä on vain Lastenkodinkatu 3:n toisen puolen puurakennus.

Ruoholahdenkatu 5 ja 3 vuonna 1970. Kuva Constantin Grünberg, Helsingin kaupunginmuseo.

Tältä näyttää nykyään entinen Ruoholahdenkatu 5.

Ruoholahdenkatu 5 oli paikallaan vielä 1970-luvulla. Sen sisäpihalla oli rakennus, jossa Björk epäilee Käärmeitten kesä -romaanin kavalan myrkyttäjän, ”Käärmeen” piilottelevan.

Ruoholahdenkatu 5:n sisäpiha vuonna 1970. Kuva Simo Rista, Helsingin kaupunginmuseo.

Ruoholahdenkatu viisi oli kaksikerroksinen talo, jonka alakerros oli kiveä ja yläkerros puuta. Kadun puolella oli kauppaliikkeitä. Björk meni leveästä, avoimesta portista sisäpihalle. Siellä ei ollut onneksi kuin pari lasta leikkimässä.

Pihan perällä vasemmalla puolen oli Valkaman mainitsema ovi, jonka viereisessä ikkunassa luki Sahatavaraa. P. Öhman. Hän meni oven luo ja painoi korvansa siihen. Mitään ei kuulunut. Hän katsoi lukkoa. Tuon hän saisi auki. Jos voisi työskennellä rauhassa. Hän palasi takaisinpäin ja kutsui lapsia.

– Teillä on nyt onnen päivä, hän sanoi. – Tein hyviä kauppoja ja tahdon juhlia sitä. Saatte kaikki pikkurahat taskustani. Tässä lähellä näkyy olevan sekatavarapuoti, jonka ikkunassa on isoja lasipurkkeja täynnä makeisia. Määrään, että rahat pitää käyttää makeisiin. Tässä on.

Lapset, kaksi poikaa ja tyttö, päästivät riemunkiljahduksen, ottivat kolikot ja katosivat nopeammin kuin tuuli. Björk ei aikaillut, vaan avasi salkkunsa ja poimi siitä tiirikat. Piikki ja koukku, niillä tästä selvittäisiin. Hän raplasi lukkoa yrittäen näyttää siltä kuin avain olisi juuttunut siihen, ja ovi aukeni puolen minuutin päästä raksahtaen. Hän pani tiirikat taskuun, otti salkkunsa, astui sisään ja veti oven perässään kiinni.

 

Aabrahaminkadulta palaamme Eerikinkadulle ja eilisen kierroksen reitille, sujahdamme Eerikinkatu 22:n käytävästä Kalevankadulle ja ohitamme Björkin lapsuudenkodin (Kalevankatu 19). Jos Vanhan kirkon puiston koillisessa päässä ei olisi tällä hetkellä massiivista remonttia, olisimme Taiteiden yönä saattaneet piipahtaa siellä. Virtuaalikierrosta eivät remontit haittaa. Käännytään siis Annankadulle ja luodaan lopuksi katse Vanhan kirkon puiston ympäristöön.

Vanha kirkko Annankadulta päin.

Vanhan kirkon puiston Annankadun puoleinen kulma 1890-luvulla. Kuva Artur Faltin, Museovirasto.

Vanhan kirkon tontilla on ollut pitkään hautuumaa. Sinne päätyi vainajia jo 1600-luvun lopun nälänhädissä. 1710 sinne haudattiin 1185 ruttoon kuollutta helsinkiläistä, josta se sai liikanimen Ruttopuisto. Ohimennen sanottakoon, että asukkaita jäi henkiin vain 387. Tuolloin Helsinki oli todella pieni paikka!

1700-luvun lopussa hautausmaan alue rajattiin ja 1826 sen reunaan nousi Engelin suunnittelema kirkko. Engelin piirtämä portti on myös yhä paikallaan.

Kirkkopuiston portti. Kuva Volker von Bonin 1958, Helsingin kaupunginmuseo.

Kirkon rakentamisen jälkeen hautuumaahan ei laskettu vainajia enää kuin vuonna 1918, jolloin siihen haudattiin Helsingin taisteluissa kaatuneita valkokaartilaisia ja saksalaisia sekä heimosotureita. Suurin osa kirkkopuistoa esittävistä vanhoista valokuvista liittyy vuoden 1918 juhlallisiin hautajaisiin. Se kertoo, millainen kansallinen merkitys sotia edeltävinä vuosina valkoisten voitolle annettiin.

Puiston Annankadun ja Lönnrotinkadun puoleisessa kulmassa on Annankatu 20, jota Björk tarkkailee romaanissa Kuka kuolleista palaa.  Talo on ennallaan, se on vuodelta 1910. B-rapussa oli salaperäisen herra Ketolan asunto. Björk käy siellä ensin valepuvussa tiedusteluretkellä ja esittäytyy talonmiehelle nimellä Jantunen. Toisen kerran hän saapuu paikalle poliisien kanssa.

Annankatu 20.

Martti soitti kelloa uudelleen, ja uudelleen. Hän soitti sitä kahdeksan kertaa. Eikä oven takaa kuulunut hisaustakaan.

– Mitäs nyt? kysyi Karunen.

– Mennään talonmiestä puhuttamaan, sanoi Martti synkeästi.

– Nimi on Soini, sanoi Björk. – Hän näyttää asuvan alakerrassa.

He laskeutuivat portaita, ja Martti painoi Soinin oven kelloa pitkään ja hartaasti. Björk vetäytyi taaemmas; hän ei tahtonut talonmiehen näkevän häntä ja ihmettelevän, mitä hän teki poliisien joukossa.

Soinin oven takana ei ollut hiljaista. Päin vastoin. Ensin alkoi haukkua koira, ja sitten kuului vauvan huutoa. Tähän meluun liittyi naisen ääni ja viimeiseksi miehen ääni, joka koveni puhujan lähestyessä ovea. – Voi hyvät hyssykät. Vie Peni keittiöön ja ota sitten vasta se lapsi. On se kumma kun se ei totu koiraan. Eikä koira ovikelloon… hyvää päivää. Mitäs te tahdotte?

Ovi oli auennut ja talonmiehen pää työntyi siitä ulos.

– Päivää, sanoi Martti. – Ollaan poliisista. Ylikonstaapeli Martti Ekman on minun nimi ja tässä on etsivä Karunen. Tahdottaisiin kysyä yhdestä asukkaasta tässä talossa. Eerikki Ketola, kolmas kerros. Ei avaa kun soittaa. Milloin näitte hänet viimeksi?

– Vai Ketola? Kylläpä sen perään nyt kysellään. Vasta oli joku Jantunen täällä sitä hakemassa. Mutta ei se sitten mennyt sen luo…

– Unohtakaa Jantuset ja kertokaa, milloin näitte viimeksi Ketolan. Ja onko teillä tietoa, missä hän voisi olla?

 

Kirkkopuistossa kirkon lähellä on myös kauppias Johann Sederholmin (1722-1805) hautakappeli. Hän on helsinkiläisille tuttu kaupungin vanhimman säilyneen talon omistajana. Sederholmin arkku oli alunperin Ulrika Eleonoran kirkon hautuumaalla nykyisen Senaatintorin paikalla. Kun kirkko ja hautuumaa purettiin torin tieltä 1827, Sederholm sai kunnian ainoana vainajana tulla siirretyksi uuden kirkon hautausmaalle. Niin tärkeä henkilö hän oli, että sai muhkean kappelin. Sekin on Engelin työtä.

Sederholmin kappeli. Kuva Mika Peltonen, Helsingin kaupunginmuseo.

Romaanissa Yön sydän on jäätä Björk seisoskelee talvisäässä kappelin vieressä, koska häntä kiinnostaa vastapäinen Yrjönkatu 11:n rakennus. Siellä asuu Armas Luukko, joka kuuluu isänmaalliseen salaseuraan nimeltä ”Valaveljet”. Björk aikoo varjostaa häntä siinä toivossa, että pääsisi siten mystisen Uno Kessin jäljille.

Yrjönkatu 11. Kuva Olof Sundström 1929. Helsingin kaupunginmuseo.

Björk asettui kappelin nurkalle, nosti kauluksensa pystyyn ja katsoi valoa ikkunassa kadun toisella puolella. Ihmisiä kulki nopein askelin puiston halki. Oli vielä liian kylmä istua penkillä. Jonkin aikaa Björk vain seisoskeli, sitten hän otti muistikirjan povitaskustaan ja alkoi selata ja täydentää sitä. Kauppatieteen opiskelija. Suvulla rahaa. Luukko oli kertonut olevansa kotoisin Siikaisista. Keitähän olivat sen sukulaiset? Tilanomistajia varmaan. Björkin äidin suku oli maalta, mutta ei erityisen varakas. Ei ollut tiluksia, pari peltoa vain. Björkin äidin isä oli ollut kanttori ja äidin äiti kyläkoulun opettaja.

Björk ajatteli ja kirjoitti. Aina välillä hän nosti katseensa ikkunaan.

Kului tunti ja vähän toista. Kaihdin vedettiin kokonaan alas, mutta valo paloi edelleen. Björk oli liikuskellut lämpimikseen, kiertänyt kappelin myötä- ja vastapäivään, vaeltanut puiston keskelle ja takaisin ja muistellut aikaa, jolloin hän oli ollut lumisotasilla tässä puistossa ja piiloutunut 1700-luvun ruton uhrien kolkkojen, harmaiden hautapaasien taakse.

 

Vanhan kirkon puisto lumipyryssä. Kuva Jalmari Aarnio 1961, Helsingin kaupunginmuseo.

Kun puiston Yrjönkadun puoleisen kulman remontti valmistuu, on taas mahdollista nauttia kuljeskelusta Vanhan puiston liepeillä. Puistoon sopii päättää tämänkertainen kierros. Se on minulle mieleinen paikka. Ehkä näen sieluni silmin siellä veljeni 1950-luvun talvisäässä rakentamassa lumilinnaa.

Talvisia leikkejä kirkkopuistossa 1950-luvulla. Kuva Pekka Kyytinen, Museovirasto.

 

Viisivuotias veljeni suksilla, ei tosin Kirkkopuistossa, vaan Vihdin mummolassa.

Björkin Punavuori ja Kamppi osa 1

 

Viime viikon torstai oli Taiteiden yö, ja joukko salapoliisi Björkin maailman ja Helsingin historian ystäviä teki kanssani pienen kierroksen Punavuoren ja Kampin kaupunginosissa. Kuljimme katsomassa taloja ja kortteleita, jotka liittyivät Björk-romaaneihin, ja matkan ratoksi luin otteita kirjoista. Akustisena apunani oli soma pikku megafoni, niin että minun ei tarvinnut kilpailla kadun muiden äänten kanssa. Tosin kapistus sai minut välillä tuntemaan itseni agitaattoriksi.

Niille, jotka eivät kierrokselle päässeet, lupasin antaa blogissa kuvauksen torstain retkestä. Koska aikaa oli vain tunti, teimme vaihtoehtoisista kierroksista lyhemmän. Pitemmän kierroksen kohteet esittelen blogikirjoituksen osassa 2.

Matkaan lähdemme Otavan kirjakaupasta Otavan talosta eli osoitteesta Uudenmaankatu 10-12. Muhkea kivikolossi on rakennettu 1906 ja se oli siis paikallaan jo Björkin aikana. Kuljemme kohti Annankatua ja käännymme vasemmalle. Seuraava poikkikatu on Iso-Roobertinkatu, jolla liikkumista on tänä kesänä haitannut katuremontti. Numero 16:ssa asui 1920-luvun alussa Björkin ystävä, Helsingin poliisin rikososaston ylikonstaapeli Martti Ekman. Silloin kadulla oli paljon puutaloja. Niissä asui enimmäkseen vähävaraista väkeä vaatimattomissa tiloissa. Yön sydän on jäätä, s. 146:

Martti kattoi pöytään kahvikupit, maitoa, ruislimppua, juustoa ja puolikkaan lihaista makkaraa. Suolaista voitakin oli iso puupytyllinen, Martti sai sitä sekä kananmunia, kinkkua ja makkaraa sisarensa ja lankonsa tilalta Hollolasta. Martti söi paremmin kuin hän, mutta asui huonommin. Martilla oli vain yksi huone, jonka perällä oli puuhella ja ruokakomero, ja ainoan ikkunan edessä pöytä ja tuoli. Hellaa ja komeroa vastapäätä oli vanha nojatuoli ja sen vieressä matala kirjakaappi. Martti nukkui pienessä alkovissa, jonka edessä oli punavalkoraidallinen kretonkiverho, ja kantoi veden pumppukaivosta pihalta, jossa oli myös käymälä. Vähät vaatteet olivat naulakossa tai komuutin vieressä puuarkussa, jolla saattoi myös istua. – Mutta mitä muuta minä tarvitsisin, yksinäinen mies, ja palkka riittää hyvin vuokraan, oli Martti sanonut.

Iso-Roobertinkatu 14 ja 16 nykyään. Numero 16 on vuodelta 1934.

Vanhoja puutaloja Iso-Roobertinkadulla. Kuva Signe Brander 1909. Helsingin kaupunginmuseo.

Kompuroimme soraista Iso-Roobertinkatua Fredrikinkadulle, joka tunnetaan nykyään persoonallisista pikku putiikeistaan. Se on pitkä ja sen varrelle on jäänyt monia vanhoja hienoja rakennuksia. Vanhempani asuivat nuorena parina siinä osassa katua, joka on lähellä Vanhan Kirkon puistoa. Kirkkopuisto oli isoveljeni leikkipaikka. Nyt olemme menossa toiseen suuntaan. Johanneksenpuiston pohjoispuoli on Punavuoren vanha sydän, jossa on ennen ollut pikkumökkejä turvekattoineen. Täällä kohosivat punaiset graniittikalliot, jotka antoivat kaupunginosalle sen nimen.

Ohitamme Ratakadun, jonka itäpäähän jää Punavuoren ”parempi puolisko”. Sieltä löytyvät monet komeat kivitalot, mm. entinen Suojelupoliisin talo, Norssi ja Cygnaeuksen kansakoulu.

Ratakatu. Oikealla no 12, jossa Björkin aikana majaili Suojelupoliisin edeltäjä, Etsivä Keskuspoliisi.

Fredrikinkadun länsipuoli oli Björkin aikaan puolestaan puutalovaltainen. Kadut ulottuivat Hietalahden sataman teollisuualueelle. Tällä puolen asusti paljon työväkeä, ja poliisin kartoissa alue oli mustanaan salakapakoita ja kumouksellisen toiminnan pesäkkeitä. Kun pimeys laskeutui kaupunkiin, vossikat alkoivat ajaa ”hienolta” puolelta ”huonolle”, kun herrat kaipasivat kurkun kostuketta ja rahalla maksettua rakkautta.

Fredrikinkatu 14, 1890-luvulta.

Fredrikinkatu 14:ssa on romaanissa Käärmeitten kesä salaperäisen Uuden Verson Liiton kokoustila. Björk joutuu seuran kanssa tekemisiin tutkiessaan leskirouva Jegoroffin kuolemaa. Seuran kokouksissa hän saa kuulla esitelmiä ilmasta uutettavasta sähköstä ja uudesta uljaasta ihmisrodusta ja nauttia kasvispitoisia juomia, joiden vaikutus voi olla varsin yllättävä. Talo on nykyään lähes samannäköinen kuin Björkin astuessa sen rappukäytävään.

Kasimir Nymanin Björkille antamassa paperissa oli osoitteena Fredrikinkatu 14 B. Numero 14 oli kaunis korkea kivitalo Fredrikinkadun ja Merimieskadun kulmassa. Puutalokorttelissa ei ollut sen lisäksi kuin kaksi uutta rakennusta, Panttilainakonttori ja Törmän talo, jossa asui käsityöläisiä. B-rappu oli vaatimattomampi kuin A-rappu, jossa Björk oli joskus asioinut. Kapeasta, lyhyestä eteisestä johtivat portaat ensimmäiselle tasanteelle. Porraskäytävä oli koruton ja kaidekin pelkkä metalliputki. Tarkempaa numeroa ei ollut lapussa mainittu, joten Björk nousi portaita ja tarkasti jokaisen oven nimikilven. Toiseksi ylimmällä tasanteella seisoi kuitenkin vihertävän ruskeaan sarkatakkiin pukeutunut mies puoliksi avoimen oven vieressä ja katsoi Björkiä odottavasti.

 

Käännymme takaisin ja palaamme Fredrikinkatua Pelikaanin kortteliin, jossa katua reunustaa kaksi lähes samanikäistä suurta kivitaloa aivan 1900-luvun alusta. Romaanissa Koston kukat on Fredrikinkadun ja Uudenmaankadun risteyksen talossa ”Herra Ibdrahimin turkisliike”. Björk ottaa sivutyönään ratkaistavakseen murron, joka on tehty liikkeeseen. Tämän talon vieressä Uudenmaankadulla sijaitsi 1800-luvun puolivälissä yksi Antipoffin pahamaineisista vuokrakasarmeista, ”Suuri Bastilji”, jossa oli useita satoja asukkaita ja tusinan verran salakapakoita. Puukolossi revittiin ja sen tilalle rakennettiin 1891 hieno kivitalo.

Fredrikinkatu 20.

Fredrikinkatu 22 – Uudenmaankatu 32.

Syötyään Björk hyppäsi raitiovaunuun ja ajoi Punavuoreen. Uudenmaankadun kulmassa hän näki suuren kyltin, johon oli mustalle pohjalle kirjoitettu kultaisin kirjaimin ”F. Ibdrahim”. Sen alla oli kapeampi kyltti, joka ruotsiksi, suomeksi ja venäjäksi kertoi liikkeessä olevan kaupan turkiksia ja nahkaa sekä paloina että päällysvaatteiksi räätälöityinä. Ikkunaan oli levitelty erilaisia turkiksia, sysimustia, tumman ja punertavan ruskeita, harmaansävyisiä ja lumenvalkoisia, paksuja ja karheita, pörröisiä ja untuvaisia. Björkin olisi tehnyt mieli kaivautua ja kääriytyä niihin, koska sää oli niin kostea ja kolea.

 

Kun Fredrikinkatua kulkee eteenpäin, tulee seuraavaksi vastaan Bulevardi. Kadun toisella puolen numerossa 11 asui Björkin isotäti Dagmar, jolla oli ratkaiseva rooli Björkin saattamisessa takaisin suvun aatelisen haaran piiriin. Komeat kivitalot ilmestyivät 1900-luvun alussa kortteliin, johon aikaisemmin oli ulottunut Vanhan kirkon hautausmaa. Viereisessä numerossa 9 on ollut alusta asti Ekbergin leipomoliike. Samassa talossa on Naisasialiitto Unioni pitänyt kokouksiaan. Romaanin Yön sydän on jäätä luvussa 2 Björk on saanut odottamatta kutsun isotädin syntymäpäiville, ja hän jonottaa eteisessä pääsyä onnittelemaan.

Björk katseli kuvajaistaan kookkaasta, ovaalinmuotoisesta peilistä, jonka reunoilla messingistä taotut linnut risteilivät lehtevien messinkioksien seassa pidellen nokassaan suuria messinkiruusuja.

Peili oli väärässä paikassa kapeassa eteiskäytävässä, jossa se heijasti vain vastapäisen seinän. Se olisi kuulunut suureen, avaraan saliin, jossa tanssivat parit kieppuivat perhosten tavoin ympäri helmat ja takinliepeet liehuen. Mutta tuskinpa isotäti Dagmarin huoneustosta löytyisi sellaista salia. Axelskiöldien vauraus ei yltänyt ruhtinaallisiin mittoihin, vaikka äiti tahtoi niin kuvitella.

Björkin kannalta peili palveli kyllä tarkoitustaan. Se näytti hänet päästä varpaisiin.

Hän piti näkemästään.

Bulevardi 11.

Käännymme Bulevardille. Seuraava kohde on sen numero 23 eli Aleksanterin teatteri. Talo rakennettiin 1870-luvun lopussa venäläisen varuskunnan teatteriksi, ja vuonna 1919 siitä tuli Suomalaisen oopperan koti. Koston kukat -romaanin tapahtumat sijoittuvat sen ympärille. (Ks. blogikirjoitus ”Oopperakuvia”.) Romaanissa Carmen-ooppera päättyy tragediaan, kun nuori lupaava sopraano ei enää nousekaan vastaanottamaan suosionosoituksia. Talo on aina ollut pieni ja ahdas, vaikka kaunis ja tunnelmallinen. Kun Martti Ekman saapuu selvittämään rikosta, häntä kohtaa järkytys: epäiltyjä on valtava määrä. Katsomossa on istunut 700 henkeä ja kuten oopperan johtaja Fazer selittää, henkilökuntaakin on paljon.

Björk kiitti ja juoksi Martin perään. Tämä oli tavannut johtaja Fazerin, joka pyyhki suurella nenäliinalla hikeä otsaltaan.

– Keitä teillä on talossa nyt henkilökuntaa? kysyi Martti.

Johtaja pyöritteli päätään. – Täysi miehitys. Esiintyjät, siis laulajat ja kuoro ja muutama tanssija sen päälle, ja kaupunginorkesteri ja orkesterin johtaja. Miesten ja naisten pukijat ja maskeeraajat, yksi ompelijoista siltä varalta, että vaate menee rikki esityksen aikana, ja sitten valaistusmestari, näyttämömestari ja näyttämömiehet, joiden työ on esiripun avaus ja sulkeminen, kulissien siirto ja pystyttäminen ja muutkin mekanismit. Ja ketäs vielä… niin tietysti, ovimiehet, vaatevahdit, lippujen vastaanottajat. Talonmies ja hänen apulaisensa. Ja ravintolan pitäjä ja tarjoilijat.

Martti haroi oljenvärisiä hiuksiaan niskasta. – Ei voi olla. Mahdoton määrä porukkaa.

 

Ooppera on tämänkertaisen kierroksen läntisellä rajalla. Matkaa jatketaan pitkin Albertinkatua. Eerikinkadun kulmassa pysähdytään. Nyt ei ole aikaa mennä itse kohteeseen, joka on ”Kasimir Nymanin parturiliike” Eerikinkatu 46:ssa, mutta tahdon kuitenkin lukea siihen liittyvän herkullisen palasen romaanista Käärmeitten kesä. Numero 46 on lähes ennallaan ja kuinka ollakaan, siinä on oikeasti ollut kampaamoalan liikkeitä. Kasimir Nyman on Uuden Verson Liiton nyrkkeilyä harrastava sihteeri, ja tutustuakseen häneen Björk uskaltautuu istumaan parturin tuoliin.

Eerikinkatu 46.

– Tässä ammatissa näkee selvät — selvät yhtenevyydet hiusten runsauden ja ihmisen älyn välillä, sanoi parturi ja klipsutti saksiaan Björkin oikean korvan juuressa, mikä sai Björkin hiukan levottomaksi.

– Valmista tuli, sanoi viereisen asiakkaan partaa leikellyt nuori mies ja kuori pois valkoisen suojakaavun.

– Kiitos, sanoi partainen mies ja katseli itseään peilistä oikealta ja vasemmalta. Sitten hän kääntyi tuijottamaan Björkiä palvelevaa parturia, hipaisi paljasta päälakeaan ja sanoi: – Mitenkäs te selitätte sen, että kaljua päätä on pidetty yleisesti todisteena syvällisestä ajattelusta? Ajatelkaa esimerkiksi kreikkalaisia filosoofeja.

– En kiellä hiuksettomien päiden arvoa, mutta uskoisin — että monet tapaukset voi laskea ylenmääräisen aivojen rasituksen ilmentymiksi, sanoi parturi, pöyhi Björkin hiuksia ja tarkasti työnsä jälkeä. – On valvottu kaiket yöt ja lyöty laimin muu — muu terveys, ja aivot ovat kuumenneet niin kuin liiaksi rasitettu höyrykone. Silloin hiusten juuret palavat ja tukka — tukka putoaa pois.

– Tosiaankin, sanoi Björk, salaisesti huvittuneena. – Suurinta viisautta on kehittää tasapuolisesti henkeä ja ruumista.

– Näin on, sanoi parturi ja alkoi sekoittaa partavaahtoa kupissa.

Partainen asiakas tuhahti ja nousi seisomaan. – Paljonko?

– Kahdeksan markkaa, sanoi nuori mies.

– Hintanne ovat nousseet, sanoi partainen mies.

 

Matka jatkuu taloon, joka liittyy saman romaanin loppupuoliskoon. Kasimir Nyman on saanut selville, että Björk ei olekaan ihanteellinen totuuden etsijä vaan nuuskija, ja hyökkää hänen kimppuunsa. Björk muistaa lapsuudestaan, että Eerikinkatu 22:n läpi kulkee käytävä Vladimirinkatu ( = Kalevankatu) 29:ään ja käyttää sitä hyväkseen. Läpikulkukäytävä on ollut olemassa jo 1800-luvulta alkaen, vaikka talot sen ympärillä ovat vaihtuneet.

Yhdyskäytävässä.

Björk oli nyrkkeillyt vain hiukan, koska hänestä ei ollut mukava lyödä käsillään ihmisiä. Miekkailu oli sen sijaan hänelle tuttu laji. Siinä olivat tärkeitä ketterät jalat ja kyky tietää ennalta toisen liikkeet, niin että osasi väistää hyökkäykset ja mennä läpi kohdasta, jonka toinen oli jättänyt suojaamatta. Hänellä ei ollut kättä pitempää, joten hän keskittyi väistämään ja hyppeli Nymanin ympärillä kuin tanssija. Se suututti parturia kovasti. – Pelkuri, Nyman ähisi, kun hänen lyöntinsä kohtasivat vain tyhjää. – Tulkaa ja tapelkaa, älkääkä koko ajan juosko pakoon.

– Hyvä ajatus, sanoi Björk, kääntyi ja otti jalat alleen. Hän juoksi takaisinpäin Eerikinkadulle ja numero 22:n kohdalle, juuri sen, josta johti lapsuuden tuttu pakoreitti Vladimirinkadulle, ja syöksyi käytävään. Nyman oli lähtenyt hänen peräänsä, mutta raskastekoisempana juoksi hitaammin ja oli ehtinyt vasta käytävän suulle, kun hän oli jo sen päässä ja kaarsi Vladimirinkadulle. Häntä pysähdyttiin katsomaan, ja hän huikkasi ohimennessään, että hullu mies ajaa takaa ja tahtoo tappaa, ja jatkoi matkaa katua alas.

 

Kalevankadulla käännymme vasemmalle ja nousemme mäkeä ylös sen korkeimpaan kohtaan. Siellä numerossa 19 asui Björk ollessaan toisella kymmenellä. Rööperin jengejä vastaan Björkillä oli suojelijanaan vahva ja isokokoinen Martti-ystävä. Talo 19 on vuodelta 1889 ja siinä on toiminut talonmiehenä Mika Waltarin isoisä Kustaa Helenius. Luen romaanista Yön sydän on jäätä otteen, jossa Björk ja Martti kuljettavat takavarikoitua pirtulastia kadun numeroon 30.

Matka jalkaisin ja hevosta taluttaen kaupungin halki kesti lähes tunnin ja yö oli kääntynyt vaaleammaksi, kun he saapuivat vaunujen kanssa Oxygenolin tehtaan eteen Vladimirinkatu kolmeenkymmeneen. Talon kellarissa säilytettiin poliisin takavarikoimia väkijuomia. Sana oli kulkenut pääpoliisikamarilla päivystäville ja kaksi konstaapelia oli heitä vastassa. Ne saivat kantaa pirtukanisterit kellariin. Martti jäi valvomaan operaatiota.

Björk puolestaan vaelsi takkeineen Vladimirinkatua pitkin takaisin Heikinkatua kohti, ylös jyrkkää rinnettä, jota hän oli laskenut kelkalla isoveljensä Tapanin ja pikkuveljensä Uskon kanssa Albertinkadulle asti ja jäisellä kelillä pitemmällekin, sen jälkeen kun isä ja hyvät ajat olivat palanneet ja he olivat muuttaneet makkiämpäreiden kadulta tänne, mäen laelle, siistiin, mukavaan kivitaloon, jossa Usko ja äiti ja Ester-serkku yhä asuivat. Hän kulki ohi entisen kotinsa, josta katu kääntyi taas alaspäin, ohi Wulffin paperikaupan, Reaalilyseon ja Suomalaisen yhteiskoulun, kunnes pääsi Läntiselle Heikinkadulle.

Primulan kahvilassa sytyteltiin jo valoja.

 

Kalevankatu 19.

Seuraavasta kadunkulmasta käännytään vasemmalle ja pian olemme jälleen Eerikinkadulla. Tämä katu päättyy idässä Yrjönkatuun, ja seisahdumme samaan kulmaukseen, josta pistoolimies ampui Björkiä romaanissa Yön sydän on jäätä. Siinä on ollut pitkään Sisustus-Nalle -niminen liike. Hyökkäyksen sattuessa Björk oli kulkemassa pitkin Yrjönkatua, ja hän joutui suojautumaan numeron 27 porttikäytävään.

Kun hän oli sivuuttamassa työntökärryjä, kuului oikealta vaimea pamahdus kuin shampanjapullon korkki olisi avattu ja heti perään kova napsahdus aivan hänen vieressään. Hän heräsi silmänräpäyksessä horteestaan. Mitä — mitä? Jokin oli osunut kärryihin. Salamana hän heittäytyi kyyryyn. Pam! Phiuuu. Tsak. Tällä kertaa osui seinään.

Joku ampui —

Joku ampui häntä.

Päänahka ja jäsenet kylminä hän perääntyi niin sukkelasti kuin pystyi, kumarassa vaunujen taakse ja sieltä lähimpään porttikäytävään, jonka pimeään reunaan hän litistyi suojaan. Mistä ammuttiin? Oikealta, kadun toiselta puolelta. Ylhäältä, alhaalta? Täytyy nähdä, tietää. Muuten ei pääse pakoon. Hän veti äkkinäisin kouristuksin henkeä, pakotti sitten itsensä äänettömäksi. Liikkumattomaksi. Osaksi kiveä, sen harmautta. Jäniksen puolustus. Niin kuin Berliinissä.

Nyt hän kuuli. Kuuli kun tiesi mitä piti kuulla. Hän kuuli kenkien liikkeen kadun kiveystä vasten, ja hengityksen. Raskaan hengityksen. Ampuja oli hänen tasollaan, mutta ei kovin likellä vaan kahden- kolmenkymmenen metrin päässä. Hän ei ollut nähnyt ketään, joten ampuja oli vaaninut sivukadulla, Eerikinkadulla.

 

Kukon monikulmaisella korttelilla on jännittävä historia. Korttelin vanhimmissa taloissa on asunut Aleksis Kivi, ja siellä on 1880 ollut Helsingin ensimmäinen puhelinyhteys. Yleisradion ensimmäinen studio oli Simonkadun puolella numero 6:ssa. Mannerheimintien ja Simonkadun puolelle korttelia alettiin puuhata Forumin liikekeskusta alunperin tilapäiseksi rakennelmaksi vuoden 1940 olympialaisia varten. Sen täysi nimi on muuten Forum Henrici Henrik Ylikankaan mukaan. Ylikangas oli Mercatorin kirjapainon toimitusjohtaja. Forum valmistui sitten vuonna 1952, kun kisat viimein pidettiin. Keskusta on uusittu ja laajennettu useaan kertaan.

Amos Andersonin taideyhdistys on omistanut vastakkaisen puolen korttelista. Anderson oli Hufvudstadsbladetin omistaja ja Ylikankaan ystävä. Hänen 1913 rakennettu kotinsa oli mainitussa numerossa 27. Siinä on toiminut pitkään museo. Ennen Andersonin talon rakentamista paikalla oli puutalo, jossa kerrotaan kummitusten rellestäneen ja heitelleen huonekaluja ja tavaroita. Maan ensimmäinen uimahalli valmistui puolestaan mutkan taa numeroon 21 vuonna 1928.

Yrjönkatua, oikealla Kukon korttelia.

Yrjönkatu 27.

Sitten on aika kiittää kierroksen osanottajia ja kustannustoimittajaani Aleksi Pöyryä, joka on ollut mukana ja ottanut meistä valokuvia — megafonin, kartan ja paperiluntan kanssa se olisi ollut itselleni aika vaikeaa. Lähdemme kohti Suomalaista kirjakauppaa, jossa hän päättää urakan haastattelemalla minua. Kukon korttelissa on useita läpikulkureittejä. Korttelin taustatekijöiden nimet ovat säilyneet niissäkin. Amoksenkujaa pääsee Kukontorille ja sieltä Mercatorinkujan portaita suoraan alas Mannerheimintielle.