Akateeminen nainen aloittaa syksyn työt

 

Oppineet naiset pelaavat lautapeliä renessanssiajan Italiassa. Arcon linnan muraaleja.

Blogi ja sen pitäjä palaavat kesälomalta raikkaina ja virkistyneinä. Tosin luovan työn tekijä ei ole koskaan kaukana töistään. Kerään koko ajan ideoita muistiin ja kehittelen niitä, vaikka tiedän, että niiden toteuttamiseen tarvittaisiin huoneellinen, ellei peräti kerrostalon mitta ihmisiä. Kesällä olen punonut myös ensi toukokuussa ilmestyvän Björk-kirjan juonta, kirjoittanut romaania, joka tupsahtaa painosta jo helmikuussa, ja puuhaillut pienempien kirjoitustöiden parissa.

 

 

Näistä pienemmistä töistä ensimmäisenä näytille tulee Helsingin yliopistomuseon historiallinen kuvaelma, jota olen talven mittaan kehrännyt kokoon työnimellä Äidistä tyttäreen. Se kertoo kolmessa näytöksessä, miten naisten opiskelu on muuttunut Helsingin yliopistossa 1800-luvun lopulta 1950-luvulle. Aatteet, asenteet ja faktat tulevat eläviksi, kun kolmen peräkkäisen sukupolven tyttäret lähtevät akateemiselle opintielle perinteiden, lakien, haaveiden ja pelkojen ristitulessa.

 

Sanna-Mari Niemi ja Krista Putkonen-Örn 1900-luvun alun kostyymeissa.

Dialogisarjan aloittavat kotiäiti Ada ja hänen tyttärensä Aino, josta on tullut suvun ensimmäinen naisylioppilas vuonna 1901. Tuolloin esteet naisen opintojen tiellä olivat yhä korkeat. Sitten Aino kohtaa tyttärensä Annin ylioppilaana, ja eletään 1920-luvun puoliväliä. Viimeisessä näytöksessä moderni aika tekee 1950-luvulla läpimurtoa myös pukeutumisen kautta, kun Annin tytär Aila puhuu omista haaveistaan ja koettaa nostaa äitinsä itsetuntoa.

 

Tytär haastaa äidin kertomalla, että aikoo yliopistoon. Harjoituskuva.

Miten vallata akateemiset linnakkeet, joita ovat hallinneet vain miehet? Kysymys on pitkään ollut tosiaankin vallasta: tiedon haltijoilla on valtaa ja auktoriteettia, joten sen tavoittelua on pidetty naisille sekä sopimattomana että luonnottomana. Vanhanmallisessa perheessä isä tiesi kaiken ja määräsi kaikesta, myös tyttären opiskelusta. Naisen ei sopinut tietojaan esitellä, ne rasittivat hänen pikku aivojaan ja johdattivat niitä kauemmas hänen todellisesta tehtävästään, eli kodin ja perheen hoidosta. Toisena punaisena lankana kuvaelmassa kulkeekin perheen ja uran yhteen sovittaminen, josta nouseva syyllisyys hidastaa naisten tekemisiä ja asettaa heille rajoja kuin näkymätön kahle.

 

1920-luvun nuori nainen tähtää korkealle. Harjoituskuva.

Kevään mittaan olen kehitellyt ja hionut dialogisarjan käsikirjoitusta yhdessä museon näyttelypäällikko Pia Vuorikosken ja äitiä ja tytärtä näyttelevien Krista Putkonen-Örnin ja Sanna-Mari Niemen kanssa. Krista, joka on ammatiltaan näyttelijä, on myös ohjannut näytelmän, ja Sanna-Mari hyödyntää roolissa tekeillä olevaa väitöskirjaansa, joka käsittelee draaman soveltamista museopedagogiikassa.

 

Krista Putkonen-Örn ja Sanna-Mari Niemi pukuharjoituksissa. Kuva Timo Huvilinna / Helsingin yliopistomuseo.

Toissapäivänä olimme päässeet niin pitkälle, että harjoitukset voitiin pitää näyttämöpuvuissa, ja huomenna Taiteiden yön yhteydessä pidetään harjoitukset, jotka ovat yleisölle avoimet. Tervetuloa siis seuraamaan niitä torstaina 24.8. kello 17 Yliopistomuseoon, joka on Helsingin yliopiston Fabianinkadun puolelta sisään tullessa kolmannessa kerroksessa.

 

Sanna-Mari Niemi ja Krista Putkonen-Örn, 1920-luvun tytär ja äiti. Kuva Timo Huvilinna / Helsingin yliopistomuseo.

Myöhemmin syksyllä alkavat varsinaiset näytökset. Tässä linkissä on tietoa niistä ja myös näytelmän taustasta. HUOM! Varsinaiset näytökset alkavat klo 18. Itsekin kierrätän ajankohtaista infoa blogissani ja kirjailijasivullani Facebookissa. Kannattaa näytöksen yhteydessä ja muutenkin tutustua Yliopistomuseon pysyvään näyttelyyn Ajattelun voimaa. Se kertoo tarinaa paitsi Helsingin yliopistosta, myös sivistyksen ja koulutuksen historiasta. Näille peruskiville on rakennettu satavuotias Suomemme.

Fiskarsin sakset

Napsin intohimoisesti talteen leikkeitä. Tarvitsisin vain enemmän aikaa niiden perkaamiseen ja järjestelyyn. Tällainen pikkujuttu ilmestyi Helsingin Sanomissa pari viikkoa sitten. Fiskarsin ikonimaiset sakset täyttävät 50 vuotta ja sen kunniaksi Designmuseo järjestää syksyllä saksien inspiroiman taidenäyttelyn.

Näillä saksilla, joiden perusmallissa on oranssinväriset kahvat, on siis takanaan 50 vuotta. Näin ollen minun pitäisi muistaa ne lapsuudestani: muovikahvaisten Fiskarsin saksien tullessa markkinoille vuonna 1967 olin 8-9-vuotias. Niitä ei kuitenkaan hankittu meille silloin eikä myöhemminkään, ei koko sinä aikana kun asuin kotona. Muistan, että keittiössä meillä oli vanhempi Fiskarsin malli, jossa kahvassa oli samankokoiset sormenreiät. Eli suunnilleen tällaiset:

Kuva Kansalliskirjasto.

Tämän mallisia saksia on käytetty jo 1920-luvulla, ja ne ovat nykyään antiikkia. Jossain ne lienevät vieläkin kotonani varasaksina. Ehkä työkalupakissa? Täytyypä etsiä.

Lapsuudenkotini tavaravarasto uudistui hyvin hitaasti. Pääosa keittiökalustosta oli 1940- ja 1950-luvuilta. Muovitavaraa alkoi ilmestyä keittiöömme vasta 1970-luvulla. Vaikka juuri ”niitä saksia” en muista, näin uudempaa designia kavereitteni kodeissa. Asuimme Tapiolassa, jossa lähes kaikkien kodit olivat uudenaikaisempia kuin meidän.

Äitini oli kotoisin maalta, isäni oli stadilainen, mutta molemmilla oli köyhä työväenluokkainen tausta. Meillä ei heitetty mitään pois, ja uuden hankkiminen oli epäilyttävää. Lapsena se harmitti. Nykyään periaate alkaa tuntua varsin ajankohtaiselta, etenkin sen jälkiosa. Jos meillä olisi vähemmän tavaraa, arvostaisimme sitä enemmän. Vaan miten vaikea minunkaan on käytännössä pitää mielessäni tätä viisasta ajatusta. Säilyttämisen tarve on yhä selkäytimessä, mutta yhteiskunnan muuttuminen kulutusyhteiskunnaksi on saanut aikaan sen, että uutta tunkee sisään enemmän kuin entistä poistuu käytöstä.

Fiskarsin muovikahvaiset sakset tulivat minulle tutuiksi vasta 1980-luvulla, kun muutin omilleni ja hankin omia tavaroita. Olin niin tottumaton uusiin saksiin, että ostin vasenkätisen version. Koska olen jossain määrin molempikätinen, en tullut ajatelleeksi tätä ennen kuin ostin toiset. Sittemmin Fiskarsin saksien lukumäärä on noussut kolmeen.

Usein tuntuu siltä, että jokin hyvin tutunmallinen esine on ollut olemassa iät ajat. Saksimuistojen penkominen toi minut sen tosiasian eteen, että ”sakset” eivät ole minulle automaattisesti ”ne Fiskarsin sakset”, kuten ehkä monille muille. Mielessäni risteilee kaikenmoisia saksia ja ”ne sakset” ilmestyivät elämääni yllättävän myöhään.

Kodin tavaroihin kätkeytyy monitasoisia yleisen ja yksityisen historian vaiheita.

Itsepuolustusta sata vuotta sitten

Viime vuonna ilmestyneessä Björk-romaanissani Kuka kuolleista palaa romaanisarjan sankari Karl Axel Björk alkoi opiskella ”jaappanilaista itsepuolustusta” nuoren apulaisensa Frans Valkaman johdolla. Opit ovat pian koetuksella käytännössä, kun hän joutuu puolustautumaan ylivoimaa vastaan. Sama tilanne kohtaa häntä vastailmestyneessä romaanissa Koston kukat.

Valkama kertoo saaneensa omat oppinsa serkultaan, joka merimiehenä Kaukoidässä tutustui jiu-jitsuun ja ”pitkillä kepakoilla flaidaamiseen”. Jiu-jitsu ei ole kuitenkaan Björkille vierasta. Hän selittää Valkamalle, että Lontoossa opiskellessaan — tämä tapahtui vuosina 1916-1919 — hän sai tietää siellä pidettävän itsepuolustuksen kursseja jopa naisille. (Kuka kuolleista palaa s. 162-163).

Tämä kiintoisa historiallinen fakta on harvojen tiedossa. Todellakin keskiluokan naisille, jotka olivat siirtymässä työväenluokan naisten jäljessä työmarkkinoille, markkinoitiin 1900-luvun alussa itsepuolustusta hämärillä kaduilla vaanivia päällekarkaajia vastaan. Youtubesta löytyy vanhoja videoklippejä, jossa hento nainen heittelee keveästi isompaa miestä. Seuraava demonstraatio on vuodelta 1933.

 

”Jiu-jitsu” oli pitkään lännessä yleisnimitys kaikille itämaisille itsensä puolustamisen tekniikoille. Mutta Japanin ja muun Kaukoidän taistelulajeja on toki hyvin monia, ja ne jakaantuvat edelleen koulukuntiin. Budō on yleisnimitys japanilaisille taistelulajeille. Sen pohjana on tasapainoon ja pyyteettömyyteen tähtäävä ajattelumalli, ja fyysiset taidot on valjastettu mielen kehittämiseen. Tässä suhteessa se on rinnakkainen intialaiselle joogalle. Esim. judō, kendō (miekkailu) ja jujutsu ovat budōn alalajeja.

Jiu-jitsu tai jujutsu on ryhmä tekniikoita, jotka ovat erikoistuneet kaatoihin, heittoihin, vääntöihin ja sitomisiin. Jujutsuperinne kattoi myös pienten lähiaseiden käytön, mutta aseet ovat siitä jääneet sittemmin pois sen useimmista muodoista, vaikka esim. hyvin suosittu aikidō käyttää niitä. Keskeistä on valppaus, jossa tunnistetaan uhka ja reagoidaan siihen oikein, ja vastustajan tasapainon horjuttaminen niin, että hänen voimaansa ja ruumiinpainoaan käytetään häntä vastaan. Lyönnit ja potkut ovat sekundaarisia ja liittyvät muihin liikkeisiin, toisin kuin karatessa tai korealaisessa taekwondossa, joissa taistelu koostuu lähes yksinomaan niistä.

Jujutsua on useita lajeja, jotka perustuvat tiettyihin kouluihin ja opettajien auktoriteettiin. Nykyään Brasiliassa japanilaisopettajien johdolla kehitetty jujutsu on hallitsevin laji. Mutta entisaikaan”Itä” oli lännestä päin katsottuna monoliittinen alue, ja myös taistelulajeissa eri maat ja lajit sekoittuivat herttaisesti keskenään. Soppaa hämmennettiin kehittämällä läntisiä sekasysteemejä, jotka kulkivat keksijänsä nimellä.

Useat seikat vaikuttivat taistelulajien suosion nousuun Englannissa ja Ranskassa 1890-luvulta alkaen. Kaukoitä kiinnosti. Atleettiset harrastukset tulivat muotiin. Keskiluokassa oli herännyt pelko kaupungin työväenluokkaisia ”apasseja” ja ”huligaaneja” vastaan. Nämä eivät enää nöyristelleet ylempiensä edessä, vaan hyökkäsivät puukot ja kepakot kädessä heidän kimppuunsa. Media levitti kauhukuvia katujen terroristeista, ja keskiluokalle syntyi tarve jokamiehen (ja -naisenkin) puolustustaitoihin.

Pariisin pelättyjä apasseja, suomalaisittain sakilaisia.

E. W. Barton-Wright (1860-1951) oli Englannin ensimmäisiä jujutsun opettajia. Lisäksi hän lanseerasi 1890-luvulla oman bartitsu-itsepuolustuslajinsa. Vaikka se ei kukoistanut pitkään, se poiki muita itsepuolustuslajeja, ja sillä on yhä joitain innokkaita harrastajia ja oma seura. Bartitsu-seuran sivuilla on kiinnostavaa tietoa myös muista varhaisista itsepuolustuslajeista. Bartitsussa yhdistyivät jujutsu, nyrkkeily, paini, miekkailu, savate (ranskalainen potkunyrkkeily) ja stilettitaistelu. Aseina opetettiin käyttämään sitä mitä oli saatavilla, kuten kävelykeppejä, tuoleja ja päällystakkeja.

Seuraava videoklippi, joka on amerikkalaisten bartitsu-harrastajien tekemä, antaa hyvän kuvan lajin monia taistelutapoja yhdistävästä luonteesta.

 

Barton-Wright oli värikäs hahmo, joka ansaitsisi oman artikkelinsa. Kerrottakoon tässä vielä, että hänen oppilaisiin kuului myös naisia, ja heidän joukostaan nousi tunnettuja jujutsu-opettajia, kuten Edith Garrud (1872-1971). Garrud oli tutustunut itsepuolustukseen ensin miehensä William Garrudin kautta. Tämä harrasti nyrkkeilyä ja painia ja osasi myös jujutsua. Bartitsu-oppien jälkeen Garrud sai ohjausta Sadakazu Uyenishilta, ensimmäiseltä japanilaiselta jujutsumestarilta, joka ohjasi ulkomaalaisia. Garrud ja muut naisopettajat erikoistuivat naisten ja lasten koulimiseen. Tämän kaltainen naisten fyysinen aktiivisuus liittyi olennaisesti suffragettiliikkeeseen ja naisten vapautumiseen.

Still-kuvia lyhytelokuvasta, jossa Edith Garrud lannistaa ”suffragettina” poliisimiehen.

Kuva Edith Garrudin dojo-harjoitussalilta Lontoossa.

Pilalehti Punchin piirros jiu-jitsusta suffragetin salaisena aseena.

Ranskassa Jean-Joseph Renaud ja Georges Dubois markkinoivat 1900-luvun alussa katujen väkivaltaa vastaan puolustuskeinoja, jotka yhdistivät jujutsua länsimaisiin miekkailun, nyrkkeilyn ja painin taitoihin. Molemmat olivat taitavia miekkailijoita, ja Dubois oli myös ammattitason painija ja painonnostaja.

Potkunyrkkeilyä ranskalaisittain.

Duboisin itsepuolustusopas.

Sherlock Holmes taitaa koko joukon itsepuolustuksen keinoja. Hän osaa nyrkkeillä, miekkailla ja taistella kepeillä kuin lajien ammattilaiset. ”Aution talon mysteerissä” hän paljastaa taitavansa näiden ohella vanhan japanilaisen painimislajin nimeltä ”baritsu” (!). Tässä Conan Doyle on vetänyt mutkat suoriksi, kun on luullut bartitsua aidoksi japanilaiseksi taistelulajiksi. Täydestä menee asiaa tuntemattomille! Holmes kertoo Watsonille, miten hän nujersi ”baritsun” avulla arkkivihollisensa Moriartyn ja lavasti sen jälkeen oman kuolemansa.

Sherlock Holmes ja professori Moriarty painivat Reichenbachin putouksilla. Holmes käyttää ”baritsun” taitojaan. Piirros Sidney Paget. Kuva Wikipedia.

Joillekin nykyajan itsepuolustustekniikoiden taitajille tällaiset sekamuodot ovat myrkkyä tai turmelusta, joiden epäaitoudelle kuuluu nyrpistää nenää. Pitää kuitenkin muistaa, että ennen pidettiin hyvin outona, jos tavallinen ihminen, saati sitten herrasmies tai säätyläisnainen omisti koko elämänsä tämänkaltaisten asioiden ammattimaiseen harrastamiseen. Oli hyödyllistä osata puolustautua, oli puolustautumisen tapa mikä tahansa. Näin myös Björk suhtautuu asiaan.

Itämaista tulleiden itsepuolustustapojen voima oli aluksi lännessä todella suuri, koska harva osasi ennakoida niitä, jolloin niiden kyky yllättää vastustaja oli maksimissaan. Kun osa niistä perustui juuri vastustajan yllättämiseen, hennonkin oli niiden avulla mahdollista torjua useampi päällekäyjä.

Tilanne heikkeni, jos vastustajalla oli kättä pitempää: puukko, sauva tai, pahinta kaikesta, ampuma-ase. Näitäkin varten saattoi varautua, mutta kuten nykyään, aseettoman puolustus aseistettua vastaan perustuu siihen, että pääsee mahdollisimman nopeasti pakoon. Puukolla huitovan taltutus pelkin käsivoimin on äärimmäisen vaikeaa. Käsillään ei voikaan tehdä juuri mitään, pitää keskittyä potkuihin ja pakenemiseen. Pistoolin voi yrittää lyödä kädestä. Mutta se ei onnistu, jos vastustaja on kauempana. Kaikki tämä oli tuttua jo 1920-luvulla.

Jos itselläkin oli ase, tilanne parani — mutta vain siinä tapauksessa, että asetta osasi käyttää. Lännessä olivat historiallisesti tunnettuja samat lähitaistelulajit kuin idässä, yläluokkainen miekkailu ja alaluokkainen sauvataistelu. Jälkimmäistä ei nykyaikana ole usein nähty, mutta Robin Hood -elokuvissa se nousee esille tilanteessa, jossa Robin Hood kohtaa Pikku-Johnin ja taistelee hänen kanssaan sauvoilla oikeudesta kulkea ensin joen yli.

Alan Hale (Pikku-John) ja Errol Flynn (Robin Hood) joutuvat vastakkain ja käyvät tukin päällä sauvataistelun. Kuva elokuvasta Robin Hoodin seikkailut (1938).

Keskiaikaista sauvataistelua norjalaisilla perinnejuhlilla.

Björk on opetellut miekkailemaan yliopiston miekkailusalilla Mauritz Mexmontanin johdolla. Mexmontan oli voimistelun ja miekkailun opettaja ja venäläisten vankina istunut ns. kalterijääkäri, jonka legendaariseen menneisyyteen kuului puolustautuminen kävelykepillä, kun kasakat kävivät miekoin hänen kimppuunsa kadulla sortokauden aikana. Hiukan samaan tapaan Björk puolustaa itseään luudalla romaanissa Yön sydän on jäätä, kun miekkamies hyökkää hänen päälleen.

1920-luvulla miekkailu, samoin kuin ratsain taisteleminen, oli jo katoava taistelumuoto, jota herrasmiehet ja ylioppilaat harrastivat yksityisesti. Järjettömäksi teurastukseksi muuttunut maailmansota oli osoittanut ikävästi, että sota ei enää kaivannut herrasmiehiä eikä yksilösuorituksia. Miekkailu, joka oli aina kantanut taiteen leimaa, muuttui tekniseksi urheilulajiksi, jossa osumat merkitsivät pisteiden menetystä, eivät hengenvaaraa.

Kuva Angelo Domenicon miekkailuoppaasta 1700-luvulta.

Nykyaikaista miekkailua. Kuva Shutterstock.

Näyttävät miekkailukohtaukset ovat olleet seikkailuelokuvien kohokohtia. Tunnettu on edellämainitun Robin Hood -elokuvan lopussa käytävä miekkataisto Errol Flynnin ja Nottinghamin sheriffiä esittävän Basil Rathbonen välillä. Flynn ei hallinnut miekkailua, mutta oli tottunut nyrkkeilijä ja osasi pelata tennistä, joka näkyy hänen miekkailutyylissään. Sherlock Holmesin esittäjänä parhaiten tunnettu Rathbone taas oli erinomainen miekkailija, ja hän joutui varomaan, ettei olisi loukannut Flynniä, joka ei osannut suojautua kunnolla.

Rathbone ja Flynn taistelun tuoksinassa. Robin Hoodin seikkailut (1938).

Seikkailuelokuvien näyttelijät saivat useimmiten opastusta ammattimiekkailijoilta. Mm. italialainen mestarimiekkailija ja olympiavoittaja Aldo Nadi toimi Hollywoodissa tähtien opettajana. Basil Rathbone hioi taitojaan hänen johdollaan. Rathbone sai vertaisensa vastuksen elokuvassa Zorron merkki (1940) Tyrone Powerista, joka osasi miekkailla hyvin.

Tyrone Power ja Basil Rathbone elokuvassa Zorron merkki.

Rathbone on joskus maininnut omaksi suosikikseen koomisen miekkataistelun elokuvasta Hovinarri (1956). Se parodioi mainiosti Robin Hood -elokuvan vastaavaa kohtausta. Hovinarria esittävä Danny Kaye taistelee epätoivoisesti kaikin keinoin, etupäässä pakenemalla ja väistämällä, miekkamestari Rathbonea vastaan. Angela Lansbury hypnotisoi Kayen sormia napsauttamalla tilaan, jossa hän uskoo olevansa miekkataituri, mutta ikävä kyllä sormien napsautus vie myös taidon pois, ja Kaye on taas hätää kärsimässä. Rathbone kertoi ihaillen, että Kaye oppi hämmästyttävän nopeasti miekkailemaan. Kohtaus on todella hauska ja molemmat näyttävät siinä taitojaan. Lopussa Kaye turvautuu myös jujutsuun.

 

Itämaalaiset itsepuolustuslajit ovat nykyaikana rönsynneet jälleen moniin suuntiin idässä ja lännessä, ja niihin on liittynyt sellaisia tulokkaita kuin israelilainen krav maga. Idässä tehtyjen taistelufilmien suosio lännessä on kasvattanut harrastajien joukkoa. Jälleen on nähtävissä, miten opettajat kehittävät vanhoista lajeista omia sekamuunnoksiaan. Niitä on entistä helpompi levittää Youtubessa ja muualla netissä. Oma suosikkini on non-stop-höpöttäjä nimeltä Mestari Wong, joka perehdyttää noviisit kiinalaisiin wing chun– ja tai chi – puolustustapoihin.

Björkin seikkailut jatkuvat

Sain tänään lämpimäisen uudesta Björk-romaanistani Koston kukat, ja se on myös tullut iltapäivällä ainakin suurimpiin kirjakauppoihin. Romaanissa eletään talvea 1921-22, ja Helsinkiä kohauttaa erikoinen tapaus: murha oopperassa. Alkusoitoksi romaanille voi lukea aikaisemman blogikirjoitukseni Oopperakuvia.

Historiallisena taustana on jälleen 1920-luvun alun Helsinki, mutta myös suuremmat kansalliset ja kansainvälisetkin tapahtumat. Itä-Karjalan kansannousu alkoi lokakuussa 1921 ja jatkui helmikuuhun 1922. Se oli viimeinen bolsevikkihallinnon väärinkäytöksiä vastaan suunnattu kapinaliike Neuvosto-Venäjään kuuluneessa Karjalassa ja se kukistettiin verisesti, kuten aiemmatkin yritykset nousta uusia hallitsijoita vastaan. Kapina ehti kuitenkin levitä laajalle alueelle ja aluksi mielialat olivat toiveikkaat. Rajan yli tuli suomalaisia vapaaehtoisia tukemaan kapinallisia. Se sai kuitenkin Neuvosto-Venäjän lähettämään Suomelle uhkaavan nootin ja myöhemmin ryhtymään muihin painostustoimiin, varsinkin sen jälkeen, kun Suomi nosti kapinan syyt esille Kansainliitossa.

Paljon apua ei kapinalle voitu antaa. Virallisen Suomen kädet olivat sidotut Tarton rauhansopimuksella, jota Suomi noudatti siitä huolimatta, että Neuvosto-Venäjä rikkoi sitä alusta saakka Karjalan itsehallinnon osalta. Bolshevikkihallinnon taktiikkana oli kiistää kaikki ja kutsua valituksia sorrosta ja murhista valkoiseksi propagandaksi. Suomea osoitti puolestaan syyttävä sormi: bolsevikkien mukaan Suomi, sallimalla heimosoturien liikkumisen rajan yli, aggressiivisesti lietsoi kapinaa ja separatismia ja jopa valmisteli sotilaallista hyökkäystä Neuvosto-Venäjän kimppuun.

Kansainvälinen yhteisö ei myöskään reagoinut. Keskisen Euroopan tapahtumat kiinnostivat sitä enemmän kuin pienen kansan ahdinko kaukaisilla rajamailla. Yllättävästi Ruotsi moitti Suomen politiikkaa Neuvosto-Venäjää kohtaan. Syynä lienee ollut katkeruus siitä, että Kansainliitto oli määrännyt Ahvenanmaan 1921 Suomeen eikä Ruotsiin kuuluvaksi.

Bolsevikkihalinnon uhittelu paheni ja mahdollisen hyökkäyksen uhka kasvoi niin suureksi, että vuodenvaihteessa rajavartiointia oli pakko tiukentaa, eivätkä asetta kantavat henkilöt enää päässeet rajan yli kapinaa tukemaan. Vaikka päätös tiukasta poliitikasta oli hallituksen tekemä ja eduskunnan tukema, sisäministeri Heikki Ritavuori joutui toteuttamaan sitä käytännössä, ja ministerikumppanit vetäytyivät mielellään taka-alalle ja antoivat Ritavuoren kohdata yksinään kritiikin. Kansannousun tapahtumat ja sen surkea päätös mustasivat hänen mainettaan, joka oli jo aiemminkin ollut huono patrioottisen oikeiston parissa, ja helmikuussa 1922 hänet murhattiin.

Murha jäi ainutlaatuiseksi tapaukseksi itsenäisessä Suomessa. Muualla Euroopassa ministerit ja presidentit olivat tavan takaa militanttien äärijärjestöjen murhien ja murhayritysten kohteita. Meillä ei. Se on yksi historiamme tosiasia, josta voimme olla ylpeitä.

Sisäministeri Heikki Ritavuori (1880-1922).

Karl Axel Björk on virkamies sisäministeriössä ja Ritavuori on hänen esimiehensä. Kuluneen vuoden ajan hän on toiminut lähellä Ritavuorta, käytännöllisesti katsoen hänen sihteerinään. Romaanin lopussa historia koskettaa Björkiä hyvin läheltä.

Mitä muuta Björkin elämässä tapahtuu, kun vuosi 1921 vaihtuu vuodeksi 1922? Enempää en kerro: lukekaa kirja!

Paljon onnea, Kaupunginmuseo!

Kaksikin vuosipäivää on nyt käsillä, ja niitä on syytä juhlia.

Blogini täyttää toukokuussa kaksi vuotta. Kirjailijan bloginpito on välillä sitä sun tätä, ja sen olen viime aikoina huomannut. Kun on paljon muuta kirjoittamista ja romaanin käsikirjoituksen jättöpäivä lähestyy, ei energiaa riitä blogikirjoitusten miettimiseen. Varsinkaan sellaisten kirjoitusten, joita minulla on tapana kirjoittaa. Tämä blogi ei näet ole sisältänyt niinkään kirjailijan arkeni tuuletusta, vaan palasia, joita on jäänyt katiskan pohjalle kirjoittaessani Björk-kirjoja, ja kaikenlaista pohdintaa 1920-luvusta, joka on kirjojen taustalla, sekä katsauksia politiikasta, muodista, taiteesta, elokuvista ynnä muista kulttuuri-ilmiöistä historian virrassa.

Olen tuuminut muuttaa hiukan blogin strategiaa vuosipäivän kunniaksi. Jatkossa mukaan tulee ainakin vähän nykyistä enemmän omakohtaista ja ajankohtaista materiaalia. Sitä olen pannut ennen ”Ajankohtaista” -sivulle, joka toimii eräänlaisena päiväkirjana, mutta saattaa olla, etteivät lukijat löydä sinne. Lisäksi päivitän sivua harvakseen, yleensä vain kun tapahtuu jotakin erityistä.

Suunnitelmissa on myös postata enemmän ja useammin lyhyitä juttuja (kuten tämä). Pitkät, taustoitetut kirjoitukset eivät kuitenkaan katoa. Toivon voivani kirjoittaa niitä entiseen tahtiin. Monet aiheet vaativat pitemmän käsittelyn ja runsaasti kuvitusta.

Valokuvat ja muut kuvat ovat olleet tärkeä osa tätä blogia. Hyvin monista kuvista olen saanut kiittää Helsingin Kaupunginmuseon valokuvakokoelmaa, joka on avattu nettiin kaikkien käytettäväksi. Vastikään Kaupunginmuseo palkittiin vuoden 2017 Vuoden museona. Se on tullut lähelle yleisöä ja tavoittanut entistä useammat historiasta kiinnostuneet. Tänään on museolla syntymäpäivät: tasan vuosi sitten se muutti nykyisiin tiloihin. Paljon onnea, Helsingin Kaupunginmuseo, sekä syntymäpäivän että vuoden museon tittelin johdosta, ja lämpimät kiitokset toiminnastanne ja kuvapankistanne!

 

Ensi viikolla museon ohjelmassa on kaksikin kummitustapahtumaa! Kannattaa ilmoittautua ennakkoon, sillä ne ovat suosittuja. Rakkautta haudan takaa johdattelee Helsingin lemmenkipeisiin aaveisiin keskiviikkona 17.5. Perjantaina 19.5. kävellään Aleksanterinkadulla ja Bulevardilla ja kuullaan Puistokatujen kummituksista, mm. Kappelin, Ruttopuiston ja Aleksanterin teatterin haamuista. Seuraava Björk-romaani Koston kukat sijoittuu juuri Aleksanterin teatteriin, ja siellä tapahtuva murha olisi ehkä lisännyt aaveiden tiheyttä vanhassa talossa, jos se olisi totta, eikä fiktiota! Vanhoissa teatterirakennuksissa pitää aina olla kummitus, muuten ei tule mistään mitään.

Iloinen uutinen on myös se, että Kino Engel Sofiankadun historiallisessa korttelissa Senaatintorin reunalla on avautunut kauniisti remontoituna. Siellä esitetään laatuelokuvia ja myös Helsingin ja Suomen historiaan liittyviä elokuvia. Sinne vips kaikki elokuvan ystävät!