Vuosi vaihtuu – vai vaihtuuko?

Björk (Joel Mäkinen) Björk-kirjoihin perustuvassa musiikkinäytelmässä Iloisten sielujen hotelli (2019).

Kun kirjoittaa romaaneja, joista muodostuu sarja, ne voi liittää toisiinsa eri tavoilla. Yleisintä on valita samat henkilöt, jotka sitovat osat yhteen. Koska monilla lukijoilla on taipumusta kiintyä kirjan hahmoihin ja haluta kuulla heistä lisää, ratkaisulla on hyviä puolia.

Ongelmaksi voi kehittyä kuitenkin ajan kulumisen kuvaaminen ja romaanihenkilöiden vanheneminen. Seuraavassa pohdin lyhyesti kysymystä historiallisen romaanin ja rikosromaanin kannalta, koska niissä esiintyy lastenkirjojen ohella eniten sarjallisuutta.

1800-luvulla suositut kirjat julkaistiin usein ensin lehdissä osa kerrallaan. Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinat syntyivät tällä tavalla vuosien 1887 ja 1927 välillä. Niissä kuvattiin Holmesin ratkomia rikostapauksia vuodesta 1881 vuoteen 1914, jolloin Holmesin sanotaan olevan 60-vuotias. Tapahtumat sijoittuivat siis kirjoittamista ja ilmestymistä aiempaan historian hetkeen. Holmesin elämäntarinassa on palasissa julkaisemisen vuoksi useita epäjohdonmukaisuuksia, mutta hän vanhenee tarinoiden mittaan luonnollisella tavalla.

Sherlock Holmes ja hänen toverinsa Watson Sidney Pagetin kuvaamina.

Conan Doyle tahtoi Holmesin kuolevan fiktiivisen ajanlaskun mukaan jo vuonna 1891 Reichenbachin putouksilla, mutta lukijoiden vaatimukset saivat salapoliisin virkoamaan, ja viimeisessä tarinassa hän jää henkiin. Niinpä kirjailija Laurie R. King on hyödyntänyt eläkkeelle jäänyttä Holmesia omassa Mary Russell -sarjassaan.

Toinen kuuluisa salapoliisi, Agatha Christien luoma Hercule Poirot, ei vanhentunut yhtä mallikkaasti. Syynä oli se, ettei Christie suunnitellut kovin pitkää jatkoa salapoliisinsa kirjalliselle elämälle. Ensimmäinen Poirot-romaani Stylesin tapaus ilmestyi vuonna 1920 ja sen tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaan. Siinä kerrotaan, että belgialainen Poirot on jäänyt eläkkeelle 55-vuotiaana vuonna 1905 ja siirtynyt Belgian miehityksen takia Englantiin: hän on siis jo yli 65-vuotias.

Televisiosarjassa Poirot kuolee vuonna 1947. Pääosaa esitti David Suchet. Kuva: Ylen arkistot.

Sodan jälkeen Poirot alkaa toimia yksityisetsivänä ja matkustelee ahkerasti ympäriinsä. Viimeinen Poirot- kirja Esirippu ilmestyi vuonna 1975, mutta kirjoissa salapoliisin elämä näyttää ulottuvan vain 1960-luvulle saakka. Silti jo tämä antaa hänelle tuplasti ikää verrattuna tavallisiin kuolevaisiin.

Useimpia lukijoita ei haittaa, vaikka päähenkilön elämää venytetään normaalia pitemmäksi. Koska kirjat luetaan erillisinä, huomio ei kiinnity kuluviin vuosiin, ellei kirjailija erityisesti tuo henkilön ikää ja vanhenemista esille. Christie korostaa myöhemmissä kirjoissa Poirotin vanhuutta: hänellä on erilaisia vaivoja, nuoret eivät enää tunne häntä eikä hän itse ymmärrä modernin maailman ilmiöitä. Tämä pitää yllä illuusiota siitä, että Poirot on kaikesta huolimatta elävä ihminen eikä mytologinen henkilö.

Lastenkirjasarjoissa esiintyy myös ”ikuisesti nuoria” henkilöitä. Malliesimerkki on Enid Blytonin Viisikko-sarja (1942-1963), jossa päähenkilöt vanhenevat liian hitaasti suhteessa lomiin, joiden aikana he aina kokevat jonkin seikkailun. Kuten Christiellä, syynä oli kirjailijan alkuperäinen suunnitelma kirjoittaa sarjaan vain 6 tai 7 osaa. Kirjojen suosio oli kuitenkin niin suuri, että osia syntyi 21. Uudemmissa lasten sarjakirjoissa on pyritty välttämään tätä ajankulun hämärtymistä.

Viisikko seikkailee jälleen kerran…

Historiallisten romaanien kirjoittajat ovat varsin tarkkoja ajan kulumisen kuvaamisessa. Heitä pitää kurissa kirjojen aito historiallinen tausta, jota vasten reaaliaikaa hitaammin vanheneva henkilö näyttäisi epäaidolta. Siksi lajityypin sisällä julkaistaan sarjana harvempia mutta laajempia teoksia. Näin teki esimerkiksi Laila Hirvisaari Lehmusten kaupunki -sarjassaan, joka seuraa samoja henkilöitä seitsemän romaanin verran. Heidät kohdataan ensin vuonna 1929, ja loput romaaneista sijoittuvat tiheämmin välein tapahtumarikkaisiin sotavuosiin.

Toinen Suomen historiallisen romaanin suurista nimistä, Kaari Utrio, ei ole kirjoittanut romaanejaan varsinaiseksi sarjaksi, vaikka niissä voi esiintyä samoja henkilöitä. Sekä varhemmat keskiajalle tai renessanssiajalle sijoittuvat että myöhemmät 1800-lukua kuvaavat romaanit kertovat kukin erillisen tarinan, jolloin näkökulmaa ja maisemaa voi vaihtaa kätevästi.

Kaari Utrion esikoisromaani julkaistiin 1968 nimellä Kartanonherra ja kaunis Kirstin. Uudistetun laitoksen nimi heijastaa 2000-luvulla tapahtunutta asenteiden muutosta: Kirstin saa romaanin nimen itselleen, ilman miestä tai naiselle tyypillistä ulkonäköön liittyvää luonnehdintaa.

Väinö Linna, jonka juhlavuosi on meneillään, kirjoitti historiallisen Pohjantähti-sarjansa henkilöt tarkasti yksi yhteen aikansa historiallisten tapahtumien kanssa. Synkronisuus korostaa heidän riippuvuussuhdettaan historiasta. Koskelan Jussi ja hänen sukupolvensa Pentinkulmalla kuvastavat torppariluokan asemaa, Jussin poikien, Akselin, Aleksin ja Akustin kohtaloita muovaa puolestaan sisällissota. Sodasta selvinneet ja heidän jälkeläisensä vanhenevat realistisesti taustanaan 1930-luvun Lapuanliike, sotavuodet ja niitä seurannut sovinnon ja jälleenrakennuksen aika.

Koskelan pojat ja heidän ikätoverinsa punaisten joukkoon liittymässä Edvin Laineen ohjaamassa elokuvaversiossa. Kuva: Ylen arkistot.

Historiallinen salapoliisitarina on verraten uusi lajityyppi. Sille on ominaista samanlainen faktojen tarkkuus ja realistisen illuusion ylläpito kuin historialliselle romaanille. Aika voi kulkea hitaasti tai nopeasti. Esimerkiksi Indrek Harglan Apteekkari Melchior -kirjasarjassa, jonka osia on tällä hetkellä seitsemän, hypätään alkuosissa nopeasti nuoren Melchiorin elämästä vuonna 1409 (osa 1) vuosiin 1419 (osa 2) ja 1422 (osa 3). Seuraavassa neljässä kirjassa (1431-1434) Melchior on jo vanha mies ja leski ja hänen lapsensa ovat nousseet päähenkilöiksi hänen rinnalleen. Näyttää siltä, että sarjan menestys on saanut Harglankin hidastamaan ajan kulkua, jotta Melchior ei vanhenisi liian nopeasti.

Melchior-sarjan ensimmäinen osa.

Mustamäki-sarjassaan Timo Sandberg seuraa lahtelaista poliisietsivä Otso Kekkiä 1920-luvun alusta sotavuosiin viiden kirjan verran. Timo Saarto pysyttelee puolestaan kolmessa historiallisessa dekkarissaan tiukasti sisällissodan läheisyydessä (1917-1918), mikä lisää romaaneihin jännitteitä ja tasoja. Historia heittelee Helsinkiin sijoittuvan sarjan päähenkilöitä, punaista Leo Waaraa ja valkoista Anders Autiota sinne tänne, niin että Waara muuttuu etsivästä vangiksi ja vapaaksi päästyään rikoksesta epäillyksi.

Timo Saarron Leo Waara -sarjan kolmas osa (2019).

En vielä tiedä, teinkö viisaasti vai tyhmästi, kun päätin kuljettaa Björk-sarjani tarinaa hitaasti eteenpäin. Ensimmäinen romaani alkoi maaliskuusta 1921 ja parhaillaan tekeillä on kahdeksas osa, jossa eletään kesäkuuta 1922. Päähenkilön vanheneminen ja fiktiivisen ajan kuluminen on näin helppo saada täsmäämään. Toisaalta historian suuret käänteet haalenevat helposti, jos katse tarkentuu etualalla tapahtuvaan mikrohistoriaan.

Tuntui kuitenkin oikealta valita hidas tempo, kun kysymys on paitsi rikostarinoista, myös nuoren miehen ja toisten nuorten henkilöiden kehityksestä alkuaskeliaan ottavan itsenäisen Suomen tasavallan kansalaisina. 1920-luvun alku tunnetaan historiassa huonommin kuin sitä edeltävä tai seurannut aika, vaikka se on kiinnostava juuri vanhan ja uuden raja-alueena. Lähikuva tekee mahdolliseksi ajanjakson tarkan valaisemisen ja historiallisen Helsingin huolellisen rekonstruktion.

Björk (Joel Mäkinen) ja hänen sisällissodassa kaatunut isoveljensä Taneli (Miro Apostolakis), taustanaan Kallion naiset. Kuva musiikkinäytelmästä Iloisten sielujen hotelli.

On hankalaa, kun sarjaa alkaessaan ei useimmiten tiedä, kuinka pitkä siitä tulee. Toisinaan sarja on lähtenyt liikkeelle kirjasta, jonka ei koskaan pitänyt saada jatkoa. Kirjailija ei voi kuitenkaan muuttaa sitä, mitä on kertonut sarjan alussa, vaan hänen on rakennettava vanhan päälle. Sarjaa kirjoittaessa on apua siitä, että kirjan maailma ja henkilöt ovat pääosin jo valmiina. Hankaluutena on uudistuminen ja tason ja innostuksen säilyttäminen. Sekä Arthur Conan Doyle että Agatha Christie kyllästyivät päähenkilöönsä. Toivon, ettei minulle käy niin, ei ainakaan kovin pian!

Seitsemän vuotta Björkin seurassa

Björk asuu Nikolainkatu 15:ssa pikku vuokrahuoneistossa — mutta asuuko kohta enää, kun hänen elämänsä on muuttunut monelta osin? Nykyään kadun nimi on Snellmaninkatu.

Ensimmäinen Björk-kirja, Yön sydän on jäätä, ilmestyi toukokuussa 2014. En silloin vielä kovin hyvin tuntenut päähenkilöäni, enkä voi sanoa, että tuntisin hänet täydellisesti nytkään, kun kirjoitan seitsemättä romaania hänestä. Hän on mutkikas mies ja löydän joka kirjan kohdalla hänestä jotakin uutta. Hän on vanhentunut runsaan vuoden sinä aikana, jolloin olen hänestä kirjoittanut, ja hänen elämänsä on varsinkin viime aikoina kokenut suuria muutoksia.

Eniten Björkiin on mielessäni vaikuttanut aika, jona hän elää, eli 1920-luvun alku. Tahdoin löytää hänelle persoonan, joka seisoo vanhan ja uuden välissä. Hän on meidän mielestämme vanhanaikainen, mutta omassa ajassaan uudenaikainen. Björkiin vaikuttavat myös henkilöt, joita olen koonnut hänen ympärilleen, ja rikokset, joita hän on ratkaissut. Hän ei ole enää aivan sama mies kuin ensimmäisessä kirjassa.

1920-luku. Kaunista elämää ja iloista musiikkia…

… ja väkivaltaa ja murhia. Mustasukkaisuusmurha 1920-luvulla (kuva Rikosmuseo)

Yllättävän paljon kuvaani kirjojen henkilöistä muokkasi viime kevään ja kesän aikana harjoitettu ja esitetty musikaali Iloisten sielujen hotelli. Minun piti tosissani pohtia, millaisia päähenkilöt pohjimmiltaan ovat. Ja vaikka heitä musikaalin muotokielen vuoksi piti muunnella, tuntui, että näin heissä uusia piirteitä, mikä sitten heijastui samaan aikaan ilmestyneeseen romaaniin Kirkkopuiston rakastavaiset. Seuraava Björk-kirja syntyy myös eräiltä osin musikaalin hengessä.

Musikaalin juliste. Ensi viikolla on vuorossa nostalginen hetki, kun postaan blogiin täyden setin videoita, jotka tein musiikaalin synnystä.

Minulta on joskus kysytty, kuinka pitkään Björkin tarina jatkuu — kirjoina ja vuosina. En ole toistaiseksi kyllästynyt häneen, etenkin kun olen tehnyt muutakin kuin kirjoittanut hänestä. Sekä 1920-luku että Björkin elämä on vielä alkuvaiheissaan. Minusta tuntuu, että kummastakin löytyy vielä paljon mielenkiintoista kerrottavaa.

Kuva sukualbumista.

 

Björk tutkii jälleen!

 

Björk ja Valkama (Joel Mäkinen ja Miro Apostolakis). Näyttämökuvat ovat Iloisten sielujen hotellin kenraaliharjoituksesta viime keväältä.

Björk-sarja on edennyt seitsemänteen osaansa, joka ilmestyy ensi kesänä. Romaanien sisäisessä ajassa on edetty maaliskuusta 1921 vuoden 1922 huhtikuun alkuun. Reaaliaikaa ensimmäisen romaanin ilmestymisestä vuonna 2014 on kulunut kuusi ja puoli vuotta.

Tein jo ensimmäistä romaania kirjoittaessani päätöksen, että työnnän tapahtuma-aikaa harkitun hitaasti eteenpäin. Näin pääsen tarkastelemaan historiallista ajankohtaa huolellisesti ja syventämään päähenkilön ja muiden henkilöiden kuvausta kyllin paljon. Voin näyttää Karl Axel Björkin elämän läheltä ja tuoda lukijan sisälle hänen ajatuksiinsa, tekoihinsa ja valintoihinsa. Tämä on toki riski, jos lukijat eivät kiinnostu päähenkilöstä tai pidä hänestä kyllin paljon. Mutta olen huomannut, että Björkillä on ystäviä, jotka odottavat uusia kirjoja innokkaasti.

Voin ennakkoon kertoa, että Björkin on romaanin aikana pakko tehdä isoja päätöksiä.  Hän on eri tavoin kiintynyt kolmeen naiseen. Nämä ovat hänen pikkuserkkunsa Lisbet, hänen ystävänsä Antonin pikkusisar Ida ja kaksoisvakooja Katja, jonka hän on tavannut Berliinissä uudelleen.

Philip Axelskiöld (Janne Marja-aho) ja Björk kilpailevat Lisbetin (Heljä Heikkinen) suosiosta.

Björk ja Ida (Minja Koski). Käynnissä on mielenosoitus naisten yliopistovirkojen puolesta.

Björk on myös huolissaan mielenterveydestään. Nykyajan kielellä sanottaisiin, että hän on traumatisoitunut. Hän on kohdannut rikoksia ja rikollisia, jotka ovat järkyttäneet häntä syvästi. Hänellä on ennestään muistissaan väkivallan aika kaaottisessa Berliinissä, ja hänen on vaikea vieroittaa itseään morfiinista, johon hän jäi sairaalassa koukkuun.

Björk on kohdannut arkkivihollisensa Vahanaaman (Janne Marja-aho), joka tietää hänen morfiiniriippuvuudestaan.

Vahanaama piikittää Björkiä.

Björk kuvittelee harhojen vallassa, että demonit riepottavat häntä…

… ja repivät sitten hänet kappaleiksi.

1920-luvulla tiedettiin toki, että ihmiseen vaikuttavat järkyttävät tapahtumat. Sanottiin, että yhdessä yössä jonkun hiukset saattoivat muuttua harmaiksi tai valkoisiksi.

Silti odotettiin, että varsinkin nuoret miehet ovat vankkoja ja lujahermoisia. Suomessa on kriisien jälkeen vaadittu ihmisiä kokoamaan itsensä ja reipastumaan. Näin on kävi sotien jälkeen 1940-luvulla ja näin kävi sitä ennen, kun oli koettu maailmansodan taantuma ja repivä sisällissota.

1920-luvun alussa elettiin siten kansallisestikin tukahdutetun trauman aikaa. Voittajat olivat uhittelevia, häviäjät katkeria: heikkous oli kielletty kummallakin puolen. Ei ollut varaa tai tilaa päästää nuorisoa sellaisen hermoherkkyyden, hysteerisen huvittelunhalun tai kyynisen elämänväsymyksen valtaan, joka leimasi sodan runteleman keskieurooppalaisen kulttuurin tilaa. Sen aika tulisi vasta vuosikymmenen lopussa, kun Mika Waltari julkaisee romaanin Suuri illusioni (josta tässä yksi nykylukijan arvio) ja Tulenkantajat kirjoittavat levottomasti sykkivästä modernista kaupunkielämästä.

 

 

Tulevassa romaanissa sivutaan ajan kiinnostusta henkimaailmaan ja spiritismiin. Sherlock Holmesin luoja, Sir Arthur Conan Doyle, harrasti innokkaasti okkultismia siitä huolimatta, että hänen kertomustensa päähenkilö oli ankaran looginen eikä uskonut yliluonnollisiin ilmiöihin.

Spiritistinen istunto. Still-kuva Fritz Langin elokuvasta Tohtori Mabuse – ihmispeto (1922).

1920-luku oli tanssin aikakausi. Nuoriso tahtoi huvitella, ja joka viikonloppu järjestettiin Helsingissä tansseja ravintoloissa tai ylioppilaiden tilaisuuksissa kieltolaista ja huviverosta huolimatta. Foxtrotin ohella Suomeen tuli uskaliaampi tanssi tango, joka koituu eräällä tavalla Björkin kohtaloksi.

Björk tangon pyörteissä.

Musiikki soi myös elokuvissa, salakapakoissa ja ilotaloissa. Koska gramofonit olivat toistaiseksi harvinaisia, muusikoilla oli runsaasti työtilauksia.

Vuonna 1922 syntyi USA:ssa afroamerikkalaisen tanssiperinteen pohjalta charleston, jonka nopea tahti ja jalkojen ja käsien villit liikkeet olivat jotakin aivan uutta: aiemmin oli tanssittu melko hitaasti ja hillitysti. Sen saapuminen kaukaiseen Suomeen kesti  melko kauan. Iloisten sielujen hotellin kohtaus, joka tapahtuu Ketunhännän salakapakassa, sisältää kuitenkin runsaasti charleston-tanssin muunnelmia.

Draamaa Yliopistomuseossa

 

Kuva SLS, Timo Huvilinna/HYM.

Otsikko ei suinkaan vihjaa siihen, että Yliopistomuseon tyynien vitriinien lomassa muhisi jonkin sortin skandaali. Vaikka tällainen olisikin nykyaikana Se Uutinen, joka kerää huomiota, museossa on kaikki hyvin. ”Draama” on näytelmä ”Nuori Topelius”, josta puhuin edellisessä blogikirjoituksessani. Olen viime aikoina tosiaankin ahkeroinut näytelmäkäsikirjoitusten parissa, mutta älkää pelätkö, en ole unohtanut Björk-romaanisarjaa. Uusi Björk on tulossa jälleen ensi toukokuussa.

Mutta nyt Topelius-näytelmään. Kävin viime keskiviikkona seuraamassa sen harjoituksia ja liitän tähän kuvia, joita näppäilin siellä. Kirjoituksen lopussa on myös Helsingin yliopiston infolinkki, jonka kautta voi ostaa ja varata lippuja näytelmään. Ylläoleva harjoituskuva on lainattu infolinkistä.

Jos tahdotte rentoutua joulukiireiden keskellä Helsingin keskustassa, tulkaa ihmeessä katsomaan tämä näytelmä. Kestoa sillä on vain vajaa tunti. Yliopistomuseohan löytyy Helsingin yliopiston päärakennuksen uudelta puolelta (Fabianinkatu) kolmannesta kerroksesta. Myös hissillä pääsee ylös.

Näytelmä esitetään marras-joulukuussa sekä suomeksi (neljä näytöstä) että ruotsiksi (kaksi näytöstä). Näytelmän dramatisoi ja ohjaa Krista Putkonen-Örn, ja rooleissa nähdään TeaKin kolmannen vuosikurssin näyttelijäopiskelija Antti Saarikallio, joka esittää nuorta Topeliusta ja tämän ystävää Henrik Backmania, ja näyttelijä Kim Gustafsson vanhemman Topeliuksen, Runebergin ja kotiopettaja Barckin hahmoissa. Näytelmän ruotsinnoksesta vastaa Märtha Norrbäck (SLS).

Kuvissa Antti Saarikallio esiintyy nuoren Topeliuksen ja Kim Gustafsson J. L. Runebergin roolihahmossa. Mikä yhteys näillä herroilla oli? No tietenkin se, että 14-vuotias Topelius asui Helsinkiin tultuaan Runebergien luona ja Runeberg valmensi häntä ylioppilaskirjoituksiin. He pysyivät myöhemminkin lämpimissä väleissä.

Asut ovat vasta ”harjoitusluonnoksia”. Näytöksissä nähdään ne oikeat puvut.

 

Mietteliäs nuorukainen ja tuleva kansallisrunoilija.

 

Runeberg suhtautui isällisen huvittuneesti teini-ikäisen Topeliuksen tempauksiin.

 

Otetaan välillä rennosti.

 

Tässä linkit infosivuille:

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kieli-kulttuuri/ylioppilas-topelius-helsingissa

https://www.helsinki.fi/sv/aktuellt/sprak-kultur/studenten-topelius-i-helsingfors

Leve Zachris!

Tänään on ruotsalaisuuden päivä. Ruotsinkielen ja ruotsinkielisten asema on muuttunut paljon viimeisen sadan aikana paljon. 1920-luvun alussa Helsingissä suomenkielisten osuus ylitti ensi kerran ruotsinkielisten osuuden. Mutta nyt tahdon palata vielä sata vuotta taaksepäin. Toivon, että suomenruotsalaista kulttuuria muistaessa esille nostettaisiin muiden merkittävien hahmojen rinnalle myös Zachris Topelius (1818-1898). Tänä vuonna on kulunut 200 vuotta hänen syntymästään: on siis hänen juhlavuotensa!

Albert Edelfeltin maalaus Topeliuksesta vanhemmalla iällä.

Topelius on ollut minulle aina läheinen. Ensin hänen satunsa tulivat tutuksi, sitten hänen kertomuksensa, jotka osaltaan vaikuttivat siihen, että rakastuin historiaan. Usein on tuntunut, että Topeliusta tarkastellaan hätäisesti tai vain yhdestä kulmasta. Stereotypia ”satusedästä” ja moderni epäluulo kansallistunnetta kohtaan on vääristänyt suhdetta hänen persoonaansa ja tuotantoonsa. Hänet täytyy nähdä omaa aikaansa vasten. Siinä maisemassa Topelius on ennakkoluuloton ja uudistusmielinen. Ja hänestä on moneksi.

Lähes aina hänestä nousee mieleen kuva vanhana valkohiuksisena ja valkopartaisena setänä. Edelfeltin maalaus on tosin sikäli kiinnostava, että se vangitsee Topeliuksen tarkan ja kriittisen katseen. Topelius eli pitkän elämän, jota rytmittivät oman elämän myrskyt ja tyvenet, surut ja ilot, ja Suomen historian, kielen ja kansan yleneminen asemaan, jota ei enää tarvinnut hävetä. Topeliuksella oli jälkimmäisessä kehityksessä tärkeä rooli.

Historian professori Helsingin yliopistossa: keski-ikäinen Topelius.

Topelius valmistui tohtoriksi historia pääaineenaan 1847 ja sai vuonna 1856 Helsingin yliopistosta Suomen historian ylimääräisen professuurin, joka oli ensimmäinen laatuaan. Hän oli jo sitä ennen aloittanut suuren projektinsa Suomen historian parissa lehdessä, jota hän oli toimittanut vuodesta 1841. Helsingfors Tidningar julkaisi mahtavan määrän hänen artikkeleitaan, jotka kertoivat Helsingin sivistyneistön kulttuuri- ja seuraelämästä, mutta myös köyhien oloista. Lehti sai Topeliuksen päätoimittaja-aikana vahvan kirjallisen luonteen, ja siinä julkaistiin jatkokertomuksina monet Topeliuksen historiallisista tarinoista sekä pitkä romaani Välskärin kertomukset.

Välskärin kertomusten kirjana ilmestyneen laitoksen kansi. Teoksen kuvittivat Carl Larsson ja Albert Edelfelt.

Novelleillaan ja romaaneillaan Topelius kirjoitti Suomelle historiaa. Niin niissä kuin tieteellisissä artikkeleissaankin hän korosti Suomen historian yhtenäisyyttä, joka ei ollut katkennut siihen, että Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjälle 1809. Topelius näki Suomen ruotsalaiset ja suomalaiset tasavertaisina toimijoina ja tekijöinä sekä historiassa että omassa ajassaan. Hänestä ruotsalaiset kirjailijat, kuten Runeberg, kuuluivat ilman muuta Suomen kirjallisuuden suureen tarinaan: he pitivät sitä yllä, selitti Topelius, kunnes suomenkielellä kirjoittaminen vahvistuisi niin paljon, että suomenkielinen kirjallisuus nousisi vetovuoroon. ”Kaksi kieltä, yksi kansa”, oli hänen tunnuslauseensa.

Topeliuksen sovittava kanta toi hänelle vihollisia sekä suomalaisella että ruotsalaisella puolella. Helsingfors Tidningarissa hän sai puolustautua hyökkäyksiltä, joita voimakkaamman suomalaistumisen ajaja J. W. Snellman kohdisti häneen Saima-lehdessään. Myös ruotsalaiset historiantutkijat arvostelivat hänen näkemyksiään ankarasti. Suurin virhe Topeliuksen historiavisiossa oli heidän mielestään väittää, että Suomi edistyisi kansakuntana paremmin Venäjän kuin Ruotsin alaisuudessa. Ruotsista katsottuna venäläinen Suomi ei ollut enää paljon mitään. Tästä Topelius oli aivan toista mieltä eikä hän arastellut höykyttää värikkäällä kielellä niitä, jotka hänen mielestään juuttuivat poteroihin.

Topelius näki historian oman uskontokäsityksensä ja ajatusmaailmansa läpi, ja häntä on syytetty puolueellisuudesta, kun hän Välskärin kertomuksissa esittää jesuiittaisä Hieronymuksen murhanhimoisena juonittelijana ja kuningas Kustaa II Aadolfin puhdasmielisenä uskonsoturina. Runsaaseen tuotantoon mahtuu kuitenkin monia näkökulmia ja ääniä, ja esiin nousee toistuvasti ja vanhemmiten yhä vahvempana sellaisia teemoja kuin sosiaalinen oikeudenmukaisuus, naisasia ja pasifismi. Topeliuksen merkitys lastenkirjallisuudelle ja luonnonsuojeluaatteelle oli myös erittäin suuri.

Nuori Topelius.

Topeliuksen juhlavuotena mieleen on syytä palauttaa myös nuori Topelius. Siinä tarkoituksessa kirjoitin Yliopistomuseolle draaman, jonka näytökset ovat  marras- ja joulukuussa. Tarkemmat tiedot näytelmästä ovat infoliitteessä blogikirjoituksen lopussa.

Miksi ”Nuori Topelius”? Koska Topeliuksen nuoruus näyttää hänestä uuden puolen. Topelius tuli Helsinkiin 14-vuotiaana, ja hänen opiskeluvuotensa olivat varsin railakkaat. Hän juoksi teatterikappaleita katsomassa, luki sensaatioromaaneja ja kauhukirjallisuutta, riehui kadulla kiusaamassa porvareita, joi liikaa ja poti krapulaa, piti tulisia puheita osakunnassa ja rakastui yhä uudelleen ”ihaniin neitoihin”. Tämä kaikki kertoo hänestä paljon.

Nuori Topelius Emilie-vaimonsa ja tyttärensä Ainan kanssa.

Näytelmässä tahdoin tuoda ilmi sen, että Topelius ei ollut mikään tylsä hissukka vaan intohimoinen ihminen. Hän kykeni suureen iloon ja riehakkuuteen, ja hän nautti elämän hyvistä puolista täysin rinnoin. Hän sai osakseen paljon rakkautta, mutta hän kohtasi myös monia suruja. Isä menehtyi, kun Zachris oli 12-vuotias, ja kuudesta lapsesta, joita hän rakasti suuresti, kuoli kolme hyvin nuorena. Murheesta, jonka pikku Rafaelin kuolema aiheutti, syntyi tuttu joululaulu Varpunen jouluaamuna.

Pieni Rafael Topelius, joka kuoli tasan vuoden ikäisenä isänsä käsivarsille.

Lisään tähän pari linkkiä Topeliuksen ystävien iloksi. Svenska Litteratursällskapet on huolehtinut siitä, että Topeliuksen kirjallista tuotantoa on toimitettu ja saatettu digitaaliseen muotoon. Tässä nettiosoitteessa on muutakin kivaa, mm. Maamme-kirja suomeksi: http://www.topelius.fi/

Finna-palvelusta löytyy haulla ”Topelius” nyt 150 kuvaa, jotka Topeliuksen suvun arkisto lahjoitti Svenska Litteratursällskapetille. Niiden joukossa on tämäkin viehättävä tuokiokuva, jossa Topelius paahtaa leipää kakluunin tulessa Björkuddenissa eli Koivuniemessä, jossa hän vietti elämänsä kaksikymmentä viimeistä vuotta.

Björkudden kuuluu Östersundomin kartanon kokonaisuuteen. Se ei valitettavasti ole auki yleisölle. Sensijaan Topeliuksen synnyinkoti Kuddnäs Uusikaarlepyyssä on museona. Käykää siellä, jos saatte mahdollisuuden.

 

Tässä virallinen tiedote Yliopistomuseon ”Nuori Topelius” -näytelmästä.

Ylioppilas Topelius Helsingissä marraskuussa 2018

Kaikkien suomalaisten tuntema satusetä herää eloon yliopistomuseossa marraskuussa. Tule kuulemaan, millaista oli Topeliuksen opiskelijaelämä, miten hän sai Emiliansa, mitä paheita satusedällä oli nuorena ylioppilaana? Ja mitä hän tarkoitti kutsuessaan Helsinkiä kananpojaksi ilman siipiä ja pyrstöä?

Vain 15-vuotiaana ylioppilastutkinnon suorittanut Topelius opiskeli Helsingin yliopistossa eri aineita eivätkä opinnot aina maistuneet. Topelius saattoi olla välillä jyrkkä mielipiteissään ja hurjastella kovastikin vapaa-aikanaan, ja koska hän oli parantumattoman romanttinen, ihastui hän toinen toistaan viehättävimpiin neitokaisiin.

Topelius rakasti historiaa ja perinteitä, mutta hän oli myös aikaansa edellä oleva ajattelija, joka ajoi naisten kouluttautumismahdollisuuksia ja lasten oikeuksia, puolusti luonnon arvoja ja edisti suomen kielen asemaa yhteiskunnassa. Hänet tunnetaan erityisesti satukirjailijana, mutta myös Maamme-kirjastaan, Välskärin kertomuksistaan ja lukuisista runoistaan.

Helsingin yliopistomuseo on tuottanut näytelmän yliopiston entisen opiskelijan, professorin ja rehtorin, Zachris Topeliuksen 200-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Se toteutetaan kahden näyttelijän voimin, vaikka henkilögalleria onkin laajempi. Pääroolin esittäjä, Kim Gustafsson vaihtaa hahmoa keski-ikäisestä Topeliuksesta Runebergiin ja kotiopettaja Blankiin. Nuoren Topeliuksen ja Henrik Backmanin rooleissa nähdään Antti Saarikallio (TeaK). Näytelmän on käsikirjoittanut kirjailija Virpi Hämeen-Anttila, ohjannut näyttelijä Krista Putkonen-Örn ja kääntänyt kustannustoimittaja (SLS) Märtha Norrback.

Näytelmä on kestoltaan noin 45 minuuttia, ja se esitetään Helsingin yliopistomuseon tiloissa (Fabianinkatu 33, 3. krs).

Ensi-ilta on keskiviikkona 28.11., esityksistä neljä on suomeksi ja kaksi ruotsiksi. Suomenkieliset esitykset: 30.11. ja 4.12. klo 18.00, 1.12. matinea-näytös klo 13.00.. Ruotsinkieliset esitykset: 12.12. klo 18.00 ja matinea-näytös 15.12. klo 13.00.

Liput 20/10 e (alennettu hinta: opiskelijat, eläkeläiset, Helsingin yliopiston henkilökunta). Varaa ja osta liput Yliopistomuseon verkkosivuilta (https://www.helsinki.fi/fi/helsingin-yliopistomuseo/ajankohtaista) tai infopisteeltä (Fabianinkatu 33. 3. krs). Lisätiedot: näyttelypäällikkö, näytelmän tuottaja Pia Vuorikoski (pia.vuorikoski@helsinki.fi), 050-415 6760.

Hanketta on tukenut Helanderin säätiö.