Me teimme sen!

Täysmittaisen suomalaisen musikaalin kantaesitys on aina tapaus. Vielä suurempi tapaus on, kun musikaali on menestys. Ja suorastaan ihme on kyseessä, kun produktio pannaan pystyyn murto-osalla siitä rahasta, mitä isojen maiden menestysmusikaaleihin satsataan.

Iloisten sielujen hotelli sai ensi-iltansa maaliskuun lopulla, ja arvostelut olivat lähes kauttaaltaan kiittäviä. Erityisen ihastuneita esitykseen ja teokseen olivat Hufvudstadsbladetin kriitikko, Teatteri ja Tanssi -lehden arvioija ja uusia esityksiä ahkerasti seuraava blogisti Teatterikärpänen. Teatterikärpäsen kommentit voi lukea täältä.

Kesäkuun esitysten jälkeen pidettiin lomaa, ja ensi viikolla keskiviikkona ja torstaina, eli 21.8. ja 22.8. on kaksi viimeistä esitystä. Jos ette ole vielä nähneet musikaalia, niin kipi kapi lippuja ostamaan: niitä myy Ticketmaster! Esiintyjistä kaksi on vaihtunut alkukesän esityksistä, eli Vahanaamaa esittää nyt Petri Knuuttila ja Frans Valkamaa Jukka Nylund. Muita muutoksia ei ole.

Kesäkuussa ehdin liittää videopäiväkirjani haastattelusarjaan säveltäjä Jukka Nykäsen haastattelun. Hänellä oli niin paljon sanottavaa Iloisten sielujen sävellysprosessista, että video piti leikata kahteen osaan. Siellä ovat nähtävissä myös päiväkirjan edelliset osat. Tässä 17:1.

 

Ja tässä toinen osa (17:2)

 

En ole ehtinyt haastatella Marko Hilpoa, joka harjoitti musiikin, sovitti sen ja toimi esityksessä kosketinsoittajana ja kapellimestarina. Tässä kuitenkin videoklippi harjoituksista Aleksanterin teatterissa, jossa Marko ja kitaristi Juha Savela, basisti Hannu Rantanen ja rumpali Kari Paavola kävivät läpi ensimmäisen näytöksen musiikkia. Siinä samasta teemasta esitetään kaksi muunnelmaa: iloinen ja valoisa, ja tumma ja uhkaava. Minun piti kierrättää klippi YouTuben kautta, koska WordPress-alustani ei suoraan näytä iPhonella kuvattuja videoita.

On haikeaa jättää tuotantoryhmä ja musikaali, kun olen seurannut harjoituksia niin tiiviisti koko kevään, kuten videopäiväkirjasta käy ilmi. Onneksi minulla on jäljellä paljon kuva- ja videomateriaalia, johon voin nostalgisesti palata. Ja toivottavasti musikaali jatkaa elämäänsä jossain muodossa. Se on aivan liian upea, jotta esitykset voisivat jäädä yhteen kauteen. En tässä puhu omasta osuudestani, vaan työryhmän ponnistuksesta, joka ylitti kaikki odotukseni.

Vielä pieni kuvakavalkadi viimeisten viikkojen harjoituksista.

Orkesterimontussa.

Soittajat ja näyttelijät näkevät vaihteeksi toisensa muutenkin kuin monitoreissa.

Koreografi Peter Pihlström jakaa käskyjä. Hän on muuten taas jaloillaan onnistuneen lonkkaleikkauksen jälkeen.

Säveltäjä seuraa orkesterin työskentelyä.

Valkama (Miro Apostolakis) ja Björk (Joel Mäkinen) ihmettelevät, mitä nainen haluaa.

Poliisit (Ville Pulkki, Tatu Siivonen, Rami Meling ja Otto Pilli) kauhistelevat juopottelua kieltolain aikana. Lattialla vaaka-asennossa Björk.

Ketunhännän kapakka. Vasemmalla Lyyli (Heljä Heikkinen) ja Björk, oikealla baaritiskin äärellä punaisessa paidassa Ragni (Minja Koski) ja Väiski (Tatu Siivonen).

Väiski kovistelee Björkiä.

Koko kevät 1920-lukua Helsingissä!

1920-luvun ystäviä hemmotellaan tänä keväänä. Maalis-huhtikuussa tulee Aleksanterin teatterin kunnianarvoisalle näyttämölle Björk-kirjojen pohjalta käsikirjoittamani musikaali Iloisten sielujen hotelli. Musiikki on Jukka Nykäsen ja ohjaus Reetta Ristimäen, jonka yhtiö Greta Productions myös tuottaa esitykset. Koska olen keskellä uuden Björk-romaanin kirjoittamista, blogissa kuulette nyt paljon musikaalin etenemisestä harjoituksista esityksiin. HUOM! Muistakaa varata liput — se onnistuu edellä annetusta linkistä. Niitä myydään jo pikavauhtia ja esityksiä on rajattu määrä!

Viime sunnuntaina (20.1.) työryhmä kävi kuuntelemassa Jukka Nykäsen tekemiä demonauhoja musiikkikappaleista. Ne herättivät suurta innostusta ja nälkää päästä heti harjoittamaan niitä. Omalta kohdaltani voin sanoa, että olin suorastaan mykistynyt. Jukan sävelet ovat lähteneet sanoituksistani huimaan lentoon, ja tuloksena on kimara fantastisia biisejä, aitoa klassisten musikaalien ydintavaraa, joiden joukossa on liuta todellisia hittejä! Ne jäivät välittömästi soimaan mielessä. Toivon mukaan musiikista voi antaa jonkin tärpin ennen kuin esitykset alkavat…

Ohessa kuvia tapaamisesta, jossa sovittiin saman tien harjoitusaikataulusta. Työryhmästä otettiin myös pressikuvia.

Musikaalia odotellessa voi virittyä 1920-luvun tunnelmaan käymällä Hakasalmen huvilan 1920-luku-näyttelyssä ”Suruton kaupunki”. Siitähän bloggailin jo aiemmin, mutta nyt joulukiireiden mentyä ohitse näyttelyyn voi tutustua kaikesta rauhassa.

Näyttelyyn liittyy myös erilaisia tapahtumia. Tammikuussa on esitetty Salakapakka-kabareeta nimeltä Musta mirri, ja vielä ehtii sitäkin katsomaan: seuraava näytös on 29.1. Kabareen teema on kieltolaki, joka leimasi vuosikymmentä. Blogin alussa on kuva näyttelyyn kuuluvasta valikoimasta ajan pirtukanistereita, joista yleisin oli taskussa kulkevat neljänneslitran ”varpunen”. Se sai herttaisen nimensä raittiuslehdestä.

Hakasalmen huvilan näyttely on 1920-fanille MUST. Siellä on kaikenlaista aineistoa, jonka ääressä viihtyisi vaikka kuinka pitkään. Ensimmäisenä kävijä kohtaa hienon liikkuvien ja risteävien valokuvien panoraaman, joka sukeltaa Helsingin vanhoihin kortteleihin.

Erilaista painettua materiaalia, mainoksia, etikettejä, lehtileikkeitä ja muuta, on erittäin paljon. Koska vuosikymmen oli mainostamisen nousukautta, näistä saa hyvän käsityksen ajan aineellisesta kulttuurista ja kulutusmentaliteetista. Yksi näyttelyn punaisista langoista on kuuden eri yhteiskuntaluokkaa edustavan helsinkiläisen profilointi. Alemmassa kuvassa on keskellä työläismiehen esittely.

Tuore itsenäisyys käänsi katseet suomalaisen kulttuurin säilyttämiseen ja myös kotimaisen tuotannon tärkeyteen. Tämä näkyi mainoskampanjoissa, medioissa ja julkisessa tiedottamisessa.

Minua kiinnostaa 1920-luvun huvielämä ja vaatetus. Esillä oli asuja, joissa hieno herrasväki lähti illastamaan. Seinillä oli myös valokuvia yksityisemmästä illanvietosta, joka kieltolain aikana oli usein hyvin alkoholipitoista.

Vitriineissä on esillä jalkineita, käsilaukkuja, kauneudenhoitotuotteita ja kaikenlaista arjen pikkutavaraa. On kiehtovaa ja nostalgista panna merkille, miten huolellista käsityötä on pantu vaatimattomaankin pukineeseen ja esineeseen. Teollinen tuotanto oli pääsemässä vauhtiin, mutta yhä kenkiä teetettiin suutarilla ja vaatteita ja tarvekaluja käytettiin pitkään ja huollettiin viitseliäästi.

Suomalaisen kulttuurin korostamisen rinnalle toivat erityisesti kulttuuripiirit eksotiikan hurmaa. Koteihin ja hotelleihin saatettiin luoda itämainen huone, jossa lojuttiin sensuellisti divaanilla kirjavien peitteiden ja tyynyjen keskellä, poltettiin itämaista tupakkaa, flirttailtiin rohkeasti ja käytettiin toisinaan myös huumeita. Kaksi jälkimmäistä puuhaa tulkittiin paheellisen mutta ah niin tyylikkään kosmopoliittisuuden piirteiksi.

Gramofonit alkoivat halveta ja yleistyä 1920-luvun mittaan, ja niiden myötä sekä kotimainen että ulkomainen populaarimusiikki levisi yksityiskoteihin.

Sodanaikaisen ruokapulan jälkeen maistuivat makeiset. Fazerin suklaa oli jo 1920-luvulla se haluttu herkku. Hakasalmen huvilan näyttelystä voi ostaa Fazerin suklaata alkuperäispakkauksissa. Sisältö on kyllä tuoretta!

Vielä muutama kuva näyttelyn avajaisista, jotka olivat viime vuoden puolella. Menin sinne tietenkin 1920-luvun leningissä. Muutkin hakivat innoitusta jazz-vuosikymmenen muodista. Se on eittämättä tyylikästä ja ajatontakin.

 

 

 

 

 

Iloinen ja surullinen 1920-luku

Ilta-Sanomat julkaisee satavuotiaan itsenäisyytemme kunniaksi joka kuussa erikoislehden yhdestä itsenäisyyden ajan vuosikymmenestä. Helmikuun 2. päivä julkaistiin 20-luku-numero, jota lämpimästi suosittelen.

Julkistamiseen liittyy myös puhetta ja musiikkia sisältävä tilaisuus Sanomatalolla. Viime tilaisuuteen sain minäkin kutsun tulla keskustelemaan 1920-luvun tummasta, rikollisesta puolesta yhdessä Mikko-Olavi Seppälän kanssa, joka tuntee hyvin 1920-luvun valoisen puolen, eli huvielämän ja musiikin. Hän on kirjoittanut siitä kirjan — Suruton kaupunki: 1920-luvun iloinen Helsinki — jossa mainio kuvamateriaali yhdistyy viihdyttävästi juoksevaan tekstiin, johon on pakattu paljon tietoa ja viitteitä ajan kirjallisuuteen ja muihin lähteisiin.

Kirjan luvut käsittelevät jazzin tuloa Helsinkiin, kieltolain vaikutusta ja sen muovaamia juomatapoja ja huvipaikkoja, automobiilien ilmestymistä katukuvaan, kaupunkilaisten ulkoilmaelämää ja urheiluharrastuksia, uutta teknologiaa ja modernistista kulttuuria, jotka murtautuivat pääkaupunkiin juuri tuona vuosikymmenenä.

Kuvitus on todella monipuolista. Se sisältää vanhoja valokuvia, mainoksia, lehtiartikkeleita sekä muutamia taideteoksia, joista ilahduttavimpia olivat Greta Hällfors-Sipilän omaperäiset ja atmosfääriset maalaukset ajan ravintoloista ja kulttuuririennoista. Niitä voi nyt katsella myös Tampereen taidemuseossa, johon on koottu modernin ajan ansiotta miesten varjoon jääneiden suomalaisten naistaiteilijoiden tuotantoa.

Greta Hällfors-Sipilän maalauksia kirjassa. Alkuperäiset: Helsingin kaupunginmuseo.

Kirja muistuttaa siitä, että kieltolaki, porvarillinen moraali tai kaupungin siivoutta valvovat viranomaiset eivät voineet mitään asukkaiden halulle viettää vapaa-aikansa juoden, tanssien, seurustellen, tungeksien eläviin kuviin ja nauttien pikkutunneilla katukeittiöiden antimia kuten kuumia makkaroita, jotka ilmestyivät vuosikymmenen lopulla katukuvaan pitkällisten vaatimusten jälkeen. Nykyään rakkaita nakkikioskeja uhkaavat jälleen terveysviranomaiset ja muu byrokratia.

Kauniin urheilullisen vartalon palvonta kuului myös aikaan.

Autoistumisesta kertovassa luvussa selviää esimerkiksi, että vuonna 1921 avattiin Hietalahden torilla kaupungin ensimmäinen bensiiniasema. Sittemmin bensa-asemat ovat kaikonneet kauemmas ydinkeskustasta ja kotoisten Teboilien tilalle puuhataan jo sähköautojen latauspisteitä.

Mikko-Olavi Seppälä on oiva johdattaja 1920-luvun trendeihin. Hän on monipuolinen tekijä ja tutkija, joka on kirjoittanut mm. J. Alfred Tannerista. Täältä löytyy hänen esittelynsä. Ilta-Sanomien tilaisuudessa hän esiintyi paitsi puhujana, myös ihanan värikkäässä jazz-miehen asussa Sakilaiset-yhtyeen laulusolistina esittäen kieltolakiaiheisia kupletteja. Stadilaiset voivat nostalgisoida paitsi Seppälän hienon kirjan, myös yhtyeen levyn parissa. Kirjasta lisää maistiaisia täällä. Tietoja ja kuvia Sakilaiset-yhtyeestä täällä.

Huvit verolle

Sirkustaiteilijoita. Tuntematon kuvaaja, Keravan museo.

Keskustelua on käyty alkoholin, tupakan ja runsaasti sokeria sisältävien elintarvikkeiden korkeammasta verotuksesta. Ankarampaa verotusta perustelevat vetoavat näiden tuotteiden terveyttä uhkaaviin vaikutuksiin ja niistä seuraaviin terveydenhoidon kuluihin. Siinä sivussa voi kuitenkin ajatella valtion tulojen lisääntyvän, koska näihin nautintoaineisiin sitkeästi mieltyneet eivät kovin paljon muuta kulutustaan, ellei hinta nouse pilviin.

Hiukan vanhemmat muistanevat ajan, jolloin perittiin huviveroa erilaisista yleisötilaisuuksista, kuten elokuvista, teatteri- ja musiikkiesityksistä, lavatansseista ja tivolinäytännöistä. Vero oli säädetty jo 1915, jolloin Suomi vielä oli osa Venäjää: silloin sitä nimitettiin ”väliaikaiseksi”. Se oli kuitenkin voimassa peräti vuoteen 1980 saakka. Se kumottiin vasta vuoden 1981 alussa.

Säätämisensä jälkeen vero nousi nopeasti merkittäväksi. Vuonna 1921 sirkus- ja kabaree-esityksistä ja tansseista saaduista bruttotuloista perittiin 50 % ja elokuvien lipputuloista 40 % veroa. Muut huvitilaisuudet saivat pulittaa 10 % tuotoistaan valtiolle. Huvivero perittiin pääsylippujen leimaverona.

Naamiaistanssiaiset Polyteknikkojen talolla. Kuva Harald Rosenberg (?), 1920-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Tanssimista rakastavat pitivät veroa kohtuuttomana, ja syntyi tapa liittää tansseihin kulttuuriohjelmaa, kuten näytelmiä, runonlausuntaa ja musiikkiesityksiä, jotta vero alenisi 10 prosenttiin. Esittävän taiteen tutkijat ovat pitäneet huviveroa syynä siihen, että sirkustaide ei päässyt Suomessa kunnolla kehittymään. Jos iltamien ohjelmassa mainittiin taikuri tai akrobaatti, paikallinen nimismies rapsautti heti tilaisuudelle ankarimman mahdollisen veron.

Akrobaattiryhmä Ilmaristen pääesiintyjät Jalmari Hautamäki ja A. Edman. He edustivat suomalaista sirkustaidetta. Sirkustaiteilijat tulivat Suomeen yleensä ulkomailta. Kuva 1920-luvulta, kuvaaja tuntematon. Keravan museo.

Huviveron kuten monien muidenkin verojen säätämiseen liittyi moraalisia näkökohtia. Huvittelu oli vähemmän arvokasta kuin vakavamielinen työ ja opiskelu, joten siitä sopi kantaa veroa, josta saatu tuotto käytettäisiin parempiin tarkoituksiin. Hyvin selkeää arvotusta sisältyy myös huviveron veroasteikkoon. Elokuvat, tanssit, kabaree ja taitotemput olivat halpa-arvoisimpia, musiikki- ja teatteriesitykset arvokkainta hupia.

Olen neljättä Björk-romaaniani varten lueskellut syksyn ja talven lehtiä vuodelta 1921. Uuden romaanin tapahtumat liittyvät Kansallisoopperan vaiheisiin: Aleksanterin teatterissa Bulevardilla tapahtuu kaikenlaista hämärää. Noina kuukausina ooppera kamppaili taloudellisissa vaikeuksissa. Suuri syy niihin oli huvivero, joka söi lipputulot kokonaan. Niinpä oopperayhdistys päätyi syksyllä 1921 pyytämään valtiota apurahaa, joka paikkaisi veron haittoja.

Aleksanterin teatteri. Kuva G. Heurlin, Helsingin kaupunginmuseo.

Kaiken kukkuraksi vuoden 1921 marraskuussa eduskunnalle ehdotettiin, että operettien esittämisestä perittävä huvivero nostettaisiin 30 prosenttiin, koska niiden tehtävä oli viihdyttää eikä sivistää yleisöä. Helsingin Sanomissa ilmestyi esityksen käsittelyn edellä kirjallisuuden professori Yrjö Hirnin vihainen ja kaunopuheinen kritiikki tällaista eri taiteen muotojen arvoasteikolle asettamista vastaan.

Aivan kuten hän kirjoitti, huvivero oli myrkkyä esittävän taiteen kehitykselle vasta itsenäistyneessä Suomessa. Valtionapu ei kattanut veron tuomia tappioita. 1920- ja 1930-luvuilla ei syntynyt suomalaista kabareeta, sirkus ei kehittynyt taiteeksi, muusikot kärsivät työttömyydestä ja paitsi ooppera, myös työväen näyttämöt ja kulttuuritapahtumat potivat rahapulaa. Kieltolaki ja huvivero tekivät sotia edeltäneestä Suomesta paikan, jossa ilonpitoa ja viihdettä paheksuttiin ja korkeakulttuurikin sai osansa esittäviin taiteisiin kohdistuvasta epäluulosta.

”Salon Ruusu” Keravan Työväennäyttämöllä 1920-luvulla. Kuvaaja tuntematon. Keravan museo.

Levottomat vuodet

Miten minä, pulskien lukuromaanien rustaaja, tulin kirjoittaneeksi dekkarin? En siksi, että nykyisin kaikki kirjoittavat dekkareita — ihan totta! Alun perin halusin kirjoittaa ”vain” historiallisen romaanin. Tahdoin kirjoittaa ajasta, joka ei ollut liian kaukainen eikä liian hyvin tunnettu. Sisällissodasta on kerrottu paljon, vaikka ei kaikkea. Tulenkantajat ovat ikään kuin omineet itselleen 1920-luvun lopun. Väliin jäi varjoisa alue, 1920-luvun alku. Sinne siis.

Sukelsin tähän hämärään katveeseen ja totesin, että ”hummaavan 20-luvun” (the roaring twenties) poreileviin tunnelmiin ja ihailemaani eleganttiin tyyliin ja estetiikkaan sekoittuivat tummat, synkät ja arvaamattomat juonteet: väkivalta, epävarmuus, ääriliikkeet.

1920-luku nähdään usein jazzin, välkkyvien reklaamien, urbaanin sykkeen ja läpi yön niukoissa hameissaan tanssivien rohkeiden flapper-tyttöjen aikakautena. Varsinkin Suomessa tämä kuva pätee vain vuosikymmenen loppuun ja silloinkin vain rajattuun kansanosaan. Helsingissä huviteltiin itse asiassa paljon vilkkaammin edellisen sukupolven aikana vuosisadan vaihteessa.

20-luvun ensi vuosiin löivät leimansa pitkän maailmansodan näivettämä talous, uusi ja haparoiva valtiomuoto ja sisällissodan tulehduttamat yhteiskunnalliset olot. Suomi oli konservatiivinen ja maatalousvaltainen, säätyerot olivat suuret ja moderni aika kurkisteli vasta ovenraosta. Sisällissodassa kaatuneita oli 36 000. 80 000 joutui vankileireihin, joissa 12 000 kuoli. Maassa, jonka asukasluku oli kolme miljoonaa, aika moni oli tappanut ja tullut tapetuksi. Kieltolaki lisäsi rikollisuutta ja epävakaisuutta. Rajan takana vallankumouksen Venäjällä kuohui. Aktivistit hinkusivat sinne heimokansoja puolustamaan. Lisäksi he haastoivat nuoren tasavaltalaisen valtiomuodon. Heidän mielestään kansa, joka oli kapinoinut, tarvitsi vahvaa johtajaa. Kapinoineet olivat puolestaan katkeria. Kumoushankkeita kyti vasemmalla ja oikealla.

Väkivallalla ja omankädenoikeudella oli pitkä perinne.

Kun Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin Senaatin portaissa kesäkuussa 1904, hän ei tehnyt mitään odottamatonta. Takana oli ensimmäinen sortokausi: suvaitsevainen tsaarinvalta oli muuttunut pakkovenäläistäväksi tyranniaksi, jota oli monen mielestä oikeutettua vastustaa aseilla. Eikä pidä unohtaa 1860-luvulta alkaen Venäjällä ja Euroopassa virinnyttä terrorismia. Räjähdysaineita ja pistooleja oli helppo hankkia, ja vallankumouksellisten ja kansallismielisten pommit ja luodit tappoivat hallitsijoita ja ministereitä. Itävallan arkkiherttuan Frans Ferdinandin murha sytytti ensimmäisen maailmansodan.

Sellainen oli historian hetki, jonka olin valinnut. Oli pakko kirjoittaa rikoksista ja politiikasta. Mikä oli todistettava…