Vuosi vaihtuu – vai vaihtuuko?

Björk (Joel Mäkinen) Björk-kirjoihin perustuvassa musiikkinäytelmässä Iloisten sielujen hotelli (2019).

Kun kirjoittaa romaaneja, joista muodostuu sarja, ne voi liittää toisiinsa eri tavoilla. Yleisintä on valita samat henkilöt, jotka sitovat osat yhteen. Koska monilla lukijoilla on taipumusta kiintyä kirjan hahmoihin ja haluta kuulla heistä lisää, ratkaisulla on hyviä puolia.

Ongelmaksi voi kehittyä kuitenkin ajan kulumisen kuvaaminen ja romaanihenkilöiden vanheneminen. Seuraavassa pohdin lyhyesti kysymystä historiallisen romaanin ja rikosromaanin kannalta, koska niissä esiintyy lastenkirjojen ohella eniten sarjallisuutta.

1800-luvulla suositut kirjat julkaistiin usein ensin lehdissä osa kerrallaan. Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinat syntyivät tällä tavalla vuosien 1887 ja 1927 välillä. Niissä kuvattiin Holmesin ratkomia rikostapauksia vuodesta 1881 vuoteen 1914, jolloin Holmesin sanotaan olevan 60-vuotias. Tapahtumat sijoittuivat siis kirjoittamista ja ilmestymistä aiempaan historian hetkeen. Holmesin elämäntarinassa on palasissa julkaisemisen vuoksi useita epäjohdonmukaisuuksia, mutta hän vanhenee tarinoiden mittaan luonnollisella tavalla.

Sherlock Holmes ja hänen toverinsa Watson Sidney Pagetin kuvaamina.

Conan Doyle tahtoi Holmesin kuolevan fiktiivisen ajanlaskun mukaan jo vuonna 1891 Reichenbachin putouksilla, mutta lukijoiden vaatimukset saivat salapoliisin virkoamaan, ja viimeisessä tarinassa hän jää henkiin. Niinpä kirjailija Laurie R. King on hyödyntänyt eläkkeelle jäänyttä Holmesia omassa Mary Russell -sarjassaan.

Toinen kuuluisa salapoliisi, Agatha Christien luoma Hercule Poirot, ei vanhentunut yhtä mallikkaasti. Syynä oli se, ettei Christie suunnitellut kovin pitkää jatkoa salapoliisinsa kirjalliselle elämälle. Ensimmäinen Poirot-romaani Stylesin tapaus ilmestyi vuonna 1920 ja sen tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaan. Siinä kerrotaan, että belgialainen Poirot on jäänyt eläkkeelle 55-vuotiaana vuonna 1905 ja siirtynyt Belgian miehityksen takia Englantiin: hän on siis jo yli 65-vuotias.

Televisiosarjassa Poirot kuolee vuonna 1947. Pääosaa esitti David Suchet. Kuva: Ylen arkistot.

Sodan jälkeen Poirot alkaa toimia yksityisetsivänä ja matkustelee ahkerasti ympäriinsä. Viimeinen Poirot- kirja Esirippu ilmestyi vuonna 1975, mutta kirjoissa salapoliisin elämä näyttää ulottuvan vain 1960-luvulle saakka. Silti jo tämä antaa hänelle tuplasti ikää verrattuna tavallisiin kuolevaisiin.

Useimpia lukijoita ei haittaa, vaikka päähenkilön elämää venytetään normaalia pitemmäksi. Koska kirjat luetaan erillisinä, huomio ei kiinnity kuluviin vuosiin, ellei kirjailija erityisesti tuo henkilön ikää ja vanhenemista esille. Christie korostaa myöhemmissä kirjoissa Poirotin vanhuutta: hänellä on erilaisia vaivoja, nuoret eivät enää tunne häntä eikä hän itse ymmärrä modernin maailman ilmiöitä. Tämä pitää yllä illuusiota siitä, että Poirot on kaikesta huolimatta elävä ihminen eikä mytologinen henkilö.

Lastenkirjasarjoissa esiintyy myös ”ikuisesti nuoria” henkilöitä. Malliesimerkki on Enid Blytonin Viisikko-sarja (1942-1963), jossa päähenkilöt vanhenevat liian hitaasti suhteessa lomiin, joiden aikana he aina kokevat jonkin seikkailun. Kuten Christiellä, syynä oli kirjailijan alkuperäinen suunnitelma kirjoittaa sarjaan vain 6 tai 7 osaa. Kirjojen suosio oli kuitenkin niin suuri, että osia syntyi 21. Uudemmissa lasten sarjakirjoissa on pyritty välttämään tätä ajankulun hämärtymistä.

Viisikko seikkailee jälleen kerran…

Historiallisten romaanien kirjoittajat ovat varsin tarkkoja ajan kulumisen kuvaamisessa. Heitä pitää kurissa kirjojen aito historiallinen tausta, jota vasten reaaliaikaa hitaammin vanheneva henkilö näyttäisi epäaidolta. Siksi lajityypin sisällä julkaistaan sarjana harvempia mutta laajempia teoksia. Näin teki esimerkiksi Laila Hirvisaari Lehmusten kaupunki -sarjassaan, joka seuraa samoja henkilöitä seitsemän romaanin verran. Heidät kohdataan ensin vuonna 1929, ja loput romaaneista sijoittuvat tiheämmin välein tapahtumarikkaisiin sotavuosiin.

Toinen Suomen historiallisen romaanin suurista nimistä, Kaari Utrio, ei ole kirjoittanut romaanejaan varsinaiseksi sarjaksi, vaikka niissä voi esiintyä samoja henkilöitä. Sekä varhemmat keskiajalle tai renessanssiajalle sijoittuvat että myöhemmät 1800-lukua kuvaavat romaanit kertovat kukin erillisen tarinan, jolloin näkökulmaa ja maisemaa voi vaihtaa kätevästi.

Kaari Utrion esikoisromaani julkaistiin 1968 nimellä Kartanonherra ja kaunis Kirstin. Uudistetun laitoksen nimi heijastaa 2000-luvulla tapahtunutta asenteiden muutosta: Kirstin saa romaanin nimen itselleen, ilman miestä tai naiselle tyypillistä ulkonäköön liittyvää luonnehdintaa.

Väinö Linna, jonka juhlavuosi on meneillään, kirjoitti historiallisen Pohjantähti-sarjansa henkilöt tarkasti yksi yhteen aikansa historiallisten tapahtumien kanssa. Synkronisuus korostaa heidän riippuvuussuhdettaan historiasta. Koskelan Jussi ja hänen sukupolvensa Pentinkulmalla kuvastavat torppariluokan asemaa, Jussin poikien, Akselin, Aleksin ja Akustin kohtaloita muovaa puolestaan sisällissota. Sodasta selvinneet ja heidän jälkeläisensä vanhenevat realistisesti taustanaan 1930-luvun Lapuanliike, sotavuodet ja niitä seurannut sovinnon ja jälleenrakennuksen aika.

Koskelan pojat ja heidän ikätoverinsa punaisten joukkoon liittymässä Edvin Laineen ohjaamassa elokuvaversiossa. Kuva: Ylen arkistot.

Historiallinen salapoliisitarina on verraten uusi lajityyppi. Sille on ominaista samanlainen faktojen tarkkuus ja realistisen illuusion ylläpito kuin historialliselle romaanille. Aika voi kulkea hitaasti tai nopeasti. Esimerkiksi Indrek Harglan Apteekkari Melchior -kirjasarjassa, jonka osia on tällä hetkellä seitsemän, hypätään alkuosissa nopeasti nuoren Melchiorin elämästä vuonna 1409 (osa 1) vuosiin 1419 (osa 2) ja 1422 (osa 3). Seuraavassa neljässä kirjassa (1431-1434) Melchior on jo vanha mies ja leski ja hänen lapsensa ovat nousseet päähenkilöiksi hänen rinnalleen. Näyttää siltä, että sarjan menestys on saanut Harglankin hidastamaan ajan kulkua, jotta Melchior ei vanhenisi liian nopeasti.

Melchior-sarjan ensimmäinen osa.

Mustamäki-sarjassaan Timo Sandberg seuraa lahtelaista poliisietsivä Otso Kekkiä 1920-luvun alusta sotavuosiin viiden kirjan verran. Timo Saarto pysyttelee puolestaan kolmessa historiallisessa dekkarissaan tiukasti sisällissodan läheisyydessä (1917-1918), mikä lisää romaaneihin jännitteitä ja tasoja. Historia heittelee Helsinkiin sijoittuvan sarjan päähenkilöitä, punaista Leo Waaraa ja valkoista Anders Autiota sinne tänne, niin että Waara muuttuu etsivästä vangiksi ja vapaaksi päästyään rikoksesta epäillyksi.

Timo Saarron Leo Waara -sarjan kolmas osa (2019).

En vielä tiedä, teinkö viisaasti vai tyhmästi, kun päätin kuljettaa Björk-sarjani tarinaa hitaasti eteenpäin. Ensimmäinen romaani alkoi maaliskuusta 1921 ja parhaillaan tekeillä on kahdeksas osa, jossa eletään kesäkuuta 1922. Päähenkilön vanheneminen ja fiktiivisen ajan kuluminen on näin helppo saada täsmäämään. Toisaalta historian suuret käänteet haalenevat helposti, jos katse tarkentuu etualalla tapahtuvaan mikrohistoriaan.

Tuntui kuitenkin oikealta valita hidas tempo, kun kysymys on paitsi rikostarinoista, myös nuoren miehen ja toisten nuorten henkilöiden kehityksestä alkuaskeliaan ottavan itsenäisen Suomen tasavallan kansalaisina. 1920-luvun alku tunnetaan historiassa huonommin kuin sitä edeltävä tai seurannut aika, vaikka se on kiinnostava juuri vanhan ja uuden raja-alueena. Lähikuva tekee mahdolliseksi ajanjakson tarkan valaisemisen ja historiallisen Helsingin huolellisen rekonstruktion.

Björk (Joel Mäkinen) ja hänen sisällissodassa kaatunut isoveljensä Taneli (Miro Apostolakis), taustanaan Kallion naiset. Kuva musiikkinäytelmästä Iloisten sielujen hotelli.

On hankalaa, kun sarjaa alkaessaan ei useimmiten tiedä, kuinka pitkä siitä tulee. Toisinaan sarja on lähtenyt liikkeelle kirjasta, jonka ei koskaan pitänyt saada jatkoa. Kirjailija ei voi kuitenkaan muuttaa sitä, mitä on kertonut sarjan alussa, vaan hänen on rakennettava vanhan päälle. Sarjaa kirjoittaessa on apua siitä, että kirjan maailma ja henkilöt ovat pääosin jo valmiina. Hankaluutena on uudistuminen ja tason ja innostuksen säilyttäminen. Sekä Arthur Conan Doyle että Agatha Christie kyllästyivät päähenkilöönsä. Toivon, ettei minulle käy niin, ei ainakaan kovin pian!

Leve Zachris!

Tänään on ruotsalaisuuden päivä. Ruotsinkielen ja ruotsinkielisten asema on muuttunut paljon viimeisen sadan aikana paljon. 1920-luvun alussa Helsingissä suomenkielisten osuus ylitti ensi kerran ruotsinkielisten osuuden. Mutta nyt tahdon palata vielä sata vuotta taaksepäin. Toivon, että suomenruotsalaista kulttuuria muistaessa esille nostettaisiin muiden merkittävien hahmojen rinnalle myös Zachris Topelius (1818-1898). Tänä vuonna on kulunut 200 vuotta hänen syntymästään: on siis hänen juhlavuotensa!

Albert Edelfeltin maalaus Topeliuksesta vanhemmalla iällä.

Topelius on ollut minulle aina läheinen. Ensin hänen satunsa tulivat tutuksi, sitten hänen kertomuksensa, jotka osaltaan vaikuttivat siihen, että rakastuin historiaan. Usein on tuntunut, että Topeliusta tarkastellaan hätäisesti tai vain yhdestä kulmasta. Stereotypia ”satusedästä” ja moderni epäluulo kansallistunnetta kohtaan on vääristänyt suhdetta hänen persoonaansa ja tuotantoonsa. Hänet täytyy nähdä omaa aikaansa vasten. Siinä maisemassa Topelius on ennakkoluuloton ja uudistusmielinen. Ja hänestä on moneksi.

Lähes aina hänestä nousee mieleen kuva vanhana valkohiuksisena ja valkopartaisena setänä. Edelfeltin maalaus on tosin sikäli kiinnostava, että se vangitsee Topeliuksen tarkan ja kriittisen katseen. Topelius eli pitkän elämän, jota rytmittivät oman elämän myrskyt ja tyvenet, surut ja ilot, ja Suomen historian, kielen ja kansan yleneminen asemaan, jota ei enää tarvinnut hävetä. Topeliuksella oli jälkimmäisessä kehityksessä tärkeä rooli.

Historian professori Helsingin yliopistossa: keski-ikäinen Topelius.

Topelius valmistui tohtoriksi historia pääaineenaan 1847 ja sai vuonna 1856 Helsingin yliopistosta Suomen historian ylimääräisen professuurin, joka oli ensimmäinen laatuaan. Hän oli jo sitä ennen aloittanut suuren projektinsa Suomen historian parissa lehdessä, jota hän oli toimittanut vuodesta 1841. Helsingfors Tidningar julkaisi mahtavan määrän hänen artikkeleitaan, jotka kertoivat Helsingin sivistyneistön kulttuuri- ja seuraelämästä, mutta myös köyhien oloista. Lehti sai Topeliuksen päätoimittaja-aikana vahvan kirjallisen luonteen, ja siinä julkaistiin jatkokertomuksina monet Topeliuksen historiallisista tarinoista sekä pitkä romaani Välskärin kertomukset.

Välskärin kertomusten kirjana ilmestyneen laitoksen kansi. Teoksen kuvittivat Carl Larsson ja Albert Edelfelt.

Novelleillaan ja romaaneillaan Topelius kirjoitti Suomelle historiaa. Niin niissä kuin tieteellisissä artikkeleissaankin hän korosti Suomen historian yhtenäisyyttä, joka ei ollut katkennut siihen, että Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjälle 1809. Topelius näki Suomen ruotsalaiset ja suomalaiset tasavertaisina toimijoina ja tekijöinä sekä historiassa että omassa ajassaan. Hänestä ruotsalaiset kirjailijat, kuten Runeberg, kuuluivat ilman muuta Suomen kirjallisuuden suureen tarinaan: he pitivät sitä yllä, selitti Topelius, kunnes suomenkielellä kirjoittaminen vahvistuisi niin paljon, että suomenkielinen kirjallisuus nousisi vetovuoroon. ”Kaksi kieltä, yksi kansa”, oli hänen tunnuslauseensa.

Topeliuksen sovittava kanta toi hänelle vihollisia sekä suomalaisella että ruotsalaisella puolella. Helsingfors Tidningarissa hän sai puolustautua hyökkäyksiltä, joita voimakkaamman suomalaistumisen ajaja J. W. Snellman kohdisti häneen Saima-lehdessään. Myös ruotsalaiset historiantutkijat arvostelivat hänen näkemyksiään ankarasti. Suurin virhe Topeliuksen historiavisiossa oli heidän mielestään väittää, että Suomi edistyisi kansakuntana paremmin Venäjän kuin Ruotsin alaisuudessa. Ruotsista katsottuna venäläinen Suomi ei ollut enää paljon mitään. Tästä Topelius oli aivan toista mieltä eikä hän arastellut höykyttää värikkäällä kielellä niitä, jotka hänen mielestään juuttuivat poteroihin.

Topelius näki historian oman uskontokäsityksensä ja ajatusmaailmansa läpi, ja häntä on syytetty puolueellisuudesta, kun hän Välskärin kertomuksissa esittää jesuiittaisä Hieronymuksen murhanhimoisena juonittelijana ja kuningas Kustaa II Aadolfin puhdasmielisenä uskonsoturina. Runsaaseen tuotantoon mahtuu kuitenkin monia näkökulmia ja ääniä, ja esiin nousee toistuvasti ja vanhemmiten yhä vahvempana sellaisia teemoja kuin sosiaalinen oikeudenmukaisuus, naisasia ja pasifismi. Topeliuksen merkitys lastenkirjallisuudelle ja luonnonsuojeluaatteelle oli myös erittäin suuri.

Nuori Topelius.

Topeliuksen juhlavuotena mieleen on syytä palauttaa myös nuori Topelius. Siinä tarkoituksessa kirjoitin Yliopistomuseolle draaman, jonka näytökset ovat  marras- ja joulukuussa. Tarkemmat tiedot näytelmästä ovat infoliitteessä blogikirjoituksen lopussa.

Miksi ”Nuori Topelius”? Koska Topeliuksen nuoruus näyttää hänestä uuden puolen. Topelius tuli Helsinkiin 14-vuotiaana, ja hänen opiskeluvuotensa olivat varsin railakkaat. Hän juoksi teatterikappaleita katsomassa, luki sensaatioromaaneja ja kauhukirjallisuutta, riehui kadulla kiusaamassa porvareita, joi liikaa ja poti krapulaa, piti tulisia puheita osakunnassa ja rakastui yhä uudelleen ”ihaniin neitoihin”. Tämä kaikki kertoo hänestä paljon.

Nuori Topelius Emilie-vaimonsa ja tyttärensä Ainan kanssa.

Näytelmässä tahdoin tuoda ilmi sen, että Topelius ei ollut mikään tylsä hissukka vaan intohimoinen ihminen. Hän kykeni suureen iloon ja riehakkuuteen, ja hän nautti elämän hyvistä puolista täysin rinnoin. Hän sai osakseen paljon rakkautta, mutta hän kohtasi myös monia suruja. Isä menehtyi, kun Zachris oli 12-vuotias, ja kuudesta lapsesta, joita hän rakasti suuresti, kuoli kolme hyvin nuorena. Murheesta, jonka pikku Rafaelin kuolema aiheutti, syntyi tuttu joululaulu Varpunen jouluaamuna.

Pieni Rafael Topelius, joka kuoli tasan vuoden ikäisenä isänsä käsivarsille.

Lisään tähän pari linkkiä Topeliuksen ystävien iloksi. Svenska Litteratursällskapet on huolehtinut siitä, että Topeliuksen kirjallista tuotantoa on toimitettu ja saatettu digitaaliseen muotoon. Tässä nettiosoitteessa on muutakin kivaa, mm. Maamme-kirja suomeksi: http://www.topelius.fi/

Finna-palvelusta löytyy haulla ”Topelius” nyt 150 kuvaa, jotka Topeliuksen suvun arkisto lahjoitti Svenska Litteratursällskapetille. Niiden joukossa on tämäkin viehättävä tuokiokuva, jossa Topelius paahtaa leipää kakluunin tulessa Björkuddenissa eli Koivuniemessä, jossa hän vietti elämänsä kaksikymmentä viimeistä vuotta.

Björkudden kuuluu Östersundomin kartanon kokonaisuuteen. Se ei valitettavasti ole auki yleisölle. Sensijaan Topeliuksen synnyinkoti Kuddnäs Uusikaarlepyyssä on museona. Käykää siellä, jos saatte mahdollisuuden.

 

Tässä virallinen tiedote Yliopistomuseon ”Nuori Topelius” -näytelmästä.

Ylioppilas Topelius Helsingissä marraskuussa 2018

Kaikkien suomalaisten tuntema satusetä herää eloon yliopistomuseossa marraskuussa. Tule kuulemaan, millaista oli Topeliuksen opiskelijaelämä, miten hän sai Emiliansa, mitä paheita satusedällä oli nuorena ylioppilaana? Ja mitä hän tarkoitti kutsuessaan Helsinkiä kananpojaksi ilman siipiä ja pyrstöä?

Vain 15-vuotiaana ylioppilastutkinnon suorittanut Topelius opiskeli Helsingin yliopistossa eri aineita eivätkä opinnot aina maistuneet. Topelius saattoi olla välillä jyrkkä mielipiteissään ja hurjastella kovastikin vapaa-aikanaan, ja koska hän oli parantumattoman romanttinen, ihastui hän toinen toistaan viehättävimpiin neitokaisiin.

Topelius rakasti historiaa ja perinteitä, mutta hän oli myös aikaansa edellä oleva ajattelija, joka ajoi naisten kouluttautumismahdollisuuksia ja lasten oikeuksia, puolusti luonnon arvoja ja edisti suomen kielen asemaa yhteiskunnassa. Hänet tunnetaan erityisesti satukirjailijana, mutta myös Maamme-kirjastaan, Välskärin kertomuksistaan ja lukuisista runoistaan.

Helsingin yliopistomuseo on tuottanut näytelmän yliopiston entisen opiskelijan, professorin ja rehtorin, Zachris Topeliuksen 200-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Se toteutetaan kahden näyttelijän voimin, vaikka henkilögalleria onkin laajempi. Pääroolin esittäjä, Kim Gustafsson vaihtaa hahmoa keski-ikäisestä Topeliuksesta Runebergiin ja kotiopettaja Blankiin. Nuoren Topeliuksen ja Henrik Backmanin rooleissa nähdään Antti Saarikallio (TeaK). Näytelmän on käsikirjoittanut kirjailija Virpi Hämeen-Anttila, ohjannut näyttelijä Krista Putkonen-Örn ja kääntänyt kustannustoimittaja (SLS) Märtha Norrback.

Näytelmä on kestoltaan noin 45 minuuttia, ja se esitetään Helsingin yliopistomuseon tiloissa (Fabianinkatu 33, 3. krs).

Ensi-ilta on keskiviikkona 28.11., esityksistä neljä on suomeksi ja kaksi ruotsiksi. Suomenkieliset esitykset: 30.11. ja 4.12. klo 18.00, 1.12. matinea-näytös klo 13.00.. Ruotsinkieliset esitykset: 12.12. klo 18.00 ja matinea-näytös 15.12. klo 13.00.

Liput 20/10 e (alennettu hinta: opiskelijat, eläkeläiset, Helsingin yliopiston henkilökunta). Varaa ja osta liput Yliopistomuseon verkkosivuilta (https://www.helsinki.fi/fi/helsingin-yliopistomuseo/ajankohtaista) tai infopisteeltä (Fabianinkatu 33. 3. krs). Lisätiedot: näyttelypäällikkö, näytelmän tuottaja Pia Vuorikoski (pia.vuorikoski@helsinki.fi), 050-415 6760.

Hanketta on tukenut Helanderin säätiö.

 

Vanhoja rikoksia ja joulun odotusta Edinburghissa

Vietin joulukuun ensimmäisen viikon Edinburghissa. Se on intiimin ja vanhanaikaisen oloinen kaupunki. Totta kai siellä on tornitalojakin, mutta onneksi ne eivät pilaa kaupungin vanhan keskustan profiilia. Kaupunki leviää laajalle alueelle melko matalana, ja vihreitä keitaita on paljon.

Se luo rauhallisen tunnelman, joka puuttuu Lontoon tai Pariisin keskustasta, joissa vanhojen rakennusten sekaan tungetut wow-arkkitehtuurin ilmentymät, liikenteen ruuhkaisuus ja melu, kiireen tuntu ja tungos häiritsevät. Ahtaus ei jatkossa edes helpota, vaan kasvaa: viimeksi Lontoossa käydessäni tuntui, että joka paikassa levisi sotkuisia rakennustyömaita, joita piti vaivalla kiertää. Olihan sellainen Edinburghissakin yliopiston lähettyvillä, mutta se oli jotenkin ystävällinen ja vaatimaton sekin…

Edinburgh nähtynä sen vieressä kohoavilta vuorilta (Salisbury Crags)

Edessä Holyroodin palatsi, takana Leithin kaupunginosa ja Forthin vuono.

Edinburghin vanhaa rakennuskantaa: Writers’ Housen piha.

Tästä varmasti huomaa, etten pidä pilvenpiirtäjistä. Kauhulla olen seurannut suunnitelmia istuttaa Hakaniemen rantaan kolossaalista hotellia, joka tukkii näkymän merelle. Ehdolla olevat rakennukset eivät näytä ottavan ympäristöä huomioon. Se on mielestäni tärkeintä kaupunkikuvaa luotaessa. Rakentaminen ei saa toimia vain ahneiden liikemiesten ja kaupunkilaisten tarpeille vierasta visiotaan hellivien arkkitehtien ehdoilla. Uutta voi tehdä toisellakin tavalla (ks. edellisen päivän blogikirjoitukseni).

Romantisoin tietenkin Edinburghia, jossa on, kuten kaikissa suurissa kaupungeissa, myös ikäviä nuhruisia lähiöitä huumeongelmineen. Niihin olen tutustunut lukemalla Ian Rankinin Edinburgh-dekkareita. 1800-luvun Edinburghin alamaailmasta kertovat puolestaan sekä monet fiktiiviset tarinat, kuten Robert Louis Stevensonin novellit Tohtori Jekyll ja Mr Hyde ja The Body Snatcher , että tositarinat, joihin jälkimmäisen novellin juoni pohjautuu. Ruumiinryöstäjät Burke ja Hare ovat osa kaupungin folklorea ja useat turistikierrokset hyödyntävät heitä, muita tunnettuja rikollisia kuten Deacon Brodieta sekä kaupungissa havaittuja kummituksia. Jos tahtoo tutustua nojatuolissaan vanhaan rikolliseen Edinburghiin, voi lukea esimerkiksi Geoff Holderin kiehtovan kirjan aiheesta.

Hyde käy uhrinsa kimppuun. Kuva Stevensonin tarinan laitoksesta vuodelta 1904. Lähde Wikipedia.

Vanhan Edinburghin pimeät kadut ja korttelit salaperäisine pihoineen ja ovineen tulevat karmeasti tutuksi Stevensonin yllättävän modernissa tarinassa ihmisen sisällä piilevistä ristiriitaisista voimista. Ehkä moraliteetin teemaa entisestään vahvistaa ajatus, että päivänvalossa samat kadut näyttävät maalauksellisilta. Samaa uhkan ja salamyhkäisyyden tuntua tahtoisin luoda 1920-luvun Helsinkiin, jonka yössä dekkarieni päähenkilö Björk kulkee sulautuen pimeyteen ja varjoihin kuin kissa, johon häntä romaanissa vertaankin.

Joulun odotusta oli luonnollisesti kovasti ilmassa Edinburghissa. Kaikkialla soivat joululaulut, ulkona ja sisällä oli koristeltuja joulukuusia ja kaupoissa myytiin joulutavaraa. Princes Street Gardensissa, Grassmarketissa ja muuallakin oli joulutoreja, joista sai hyvää syötävää ja juotavaa ja erilaista hurmaavaa tai mautonta rihkamaa.

Harmittelin erityisesti, etten voinut ostaa kojuista tai kaupoista tuoksunauhoja tai -pusseja, joihin oli valikoitu kuivattuja mandariineja, sitruunoja, vaniljatankoja, neilikoita ja muita jouluisia mausteita. Tilaa ei ostoksille juuri ollut. Minulla oli vain lentolaukku, ja se oli sullottu täyteen villavaatteita kylmien sisätilojen varalle. Olen vilukissa ja villapaitojen ja villasukkien suurkuluttaja.

Sisällä ei sitten ollutkaan kovin kylmää, koska putkimies tuli korjaamaan patterivian. Villahousut olivat turhaan mukana. Voikohan meiltä ostaa mistään valmiita joulun tuoksuisia potpurreja? Olen ollut liian kiireinen tehdäkseni niitä itse.

Jouluvaloja Victoria Streetillä.

National Portrait Galleryn aula.

Joulutavaraa myyvä kauppa Royal Milen varrella.

Finlandia! Ja Engel!

Eilen jaettiin Finlandia-palkinnot. Hieno tilaisuus kaiken kaikkiaan, ja on loistava ajatus jakaa kaikki Finlandia-palkinnot samassa tilaisuudessa: näin toiset kaksi palkintoa eivät jää kauno-Finlandian varjoon. Ehdokaskirjat esiteltiin niin, että näyttelijät lukivat jokaisesta otteen. Jos ei ollut aikaisemmin näihin kirjoihin tutustunut, nälkä heräsi kuunnellessa. Ja on syytä muistaa nekin hyvät kirjat, jotka eivät valikoituneet ehdokkaiden joukkoon.

Kuten Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Minna Castrén sanoi tervetulopuheessaan, kirjavuosi on ollut upea. Suomessa kirjoitetaan hienoja teoksia aikuisille, lapsille, kaunokirjallisuuden ja tiedon ystäville. Terävästi Castrén totesi, että kirja ei ole kriisissä, mutta lukeminen on. Sähköiset mediat muuttavat ja osin myös murentavat sitä. Miten saattaa ihmiset hyvien kirjojen ääreen, miten saada heidät koukuttumaan kirjoihin, miten kasvattaa monipuolisia lukijoita? Kas siinä kysymyksiä, joihin toivoisi nerokkaita, käyttökelpoisia vastauksia…

Minna Castrén piti napakan puheen kirjoista ja lukemisesta.

Puhelimeni akku oli loppumaisillaan, ja suurin osa ottamistani harvoista kuvista epäonnistui. Eikä onnistuneiden kuvien laatukaan häikäise. Pitäisi ostaa uusi puhelin, tässä joskus. Vitkuttelen aina, kun olisi aihetta päivittää elektroniikkaa. (Ostan sen sijaan tämän tästä uuden kirjan!) Kaunokirjallisuuden palkinnon saaja Jukka Viikilä ja hänet voittajaksi valinnut Baba Lybeck näkyvät tässä perin sumuisina, mutta takana on onneksi voittajan suurempi kuva, joka heijastettiin kankaalle.

Baba Lybeck onnittelee Jukka Viikilää.

Akvarelleja Engelin kaupungista on paitsi lukuelämys, myös herkkupala Helsingin rakastajille. Ilman Engeliä ei olisi niitä kortteleita, joihin omien Helsinki-dekkarieni keskushenkilö Karl Axel Björk 1920-luvulla niin vahvasti leimautuu. Engelin työtä ovat sekä Björkin alma mater, Helsingin yliopisto, että hänen työpaikkansa Valtioneuvosto, jotka seisovat vastatusten Senaatintorilla.

Olen itse täsmälleen samassa asemassa, sillä työpaikkanani on Unioninkatu 38:ssa sijaitseva Topelia, jonka Engel suunnitteli 1820-luvulla alunperin orpopoikien sotilaskouluksi, ns. kantonistikouluksi. Pian rakennus muutettiin kuitenkin sotilassairaalaaksi. Itsenäisyyden ajalla se säilyi sairaalakäytössä, kunnes se vuonna 1998 siirtyi yliopiston humanistisen tiedekunnan haltuun. On ilo joka viikko katsella rakennuskompleksin kaunista fasadia (se on yksinomaan Engelin työtä, samaten kuin Pyhän Kolminaisuuden Kirkko sisäpihalle johtavaa porttia vastapäätä)  ja tunnelmallisia sisätiloja — vaikka remontti 1980-luvulla olisi voitu toteuttaa hiukan hienotunteisemmin.

Hiusten vallankumous

 

Yksi 1920-luvun selkeimmistä visuaalisista tunnusmerkeistä on naisten lyhyt tukka. Se ei ollut yksittäinen ilmiö, vaan liittyi muihin muodin muutoksiin ja ennen kaikkea yhteiskunnalliseen murrokseen, joka tapahtui Euroopassa ja Yhdysvalloissa ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkimainingeissa.

Naisten hiusten lyheneminen 1920-luvun aikana oli muodin historiassa tosiaan melkoinen maanjäristys. Se uhmasi ennen kaikkea syvälle juurtunutta sääntöä, että naiset eivät saa näyttää miehiltä, vaan sukupuolet pitää selvästi erottaa toisistaan. Hiuksiin liittyy myös kaikenlaisia symbolisia merkityksiä. Simsonin ja Delilan tarina todistaa hiusten maagisesta voimasta.

Delila leikkaa Simsonin hiuksia, mikä merkitsee symbolista kuohintaa. Lucas Cranach nuoremman maalaus vuodelta 1537. Ajalle tyypillisesti Raamatun henkilöillä on nykyaikainen vaatetus ja hiustyyli.

Runsas karvankasvu on maskuliinisuuden ja täysikäisyyden merkki, oheneva tukka taas kertoo vanhuudesta. Toisaalta miesten kaljussa päässä on oma viehätyksensä, ja entisaikoinakin se on ollut muodissa silloin, kun ikäihmiset ovat olleet tärkeässä asemassa kokemuksensa ja viisautensa takia. Hiusten leikkaaminen lyhyiksi tai peräti pään ajelu kaljuksi on ollut myös osa miesten katumusharjoitusta tai liittymistä johonkin uskonnolliseen veljeskuntaan.

Naisen hiuksia on katseltu toisin silmin. Lähes säännönmukaisesti ne on jätetty pitkiksi, mutta ne eivät saa olla valloillaan, koska vapaana liehuva tukka yhdistyy moraalittomuuteen. Ne on täytynyt solmia leteiksi, taivutella ja järjestellä konstikkaiksi kiharoiksi ja koota taidokkaiksi kampauksiksi. Keskiajalla Euroopassa naisten tukka peitettiin erilaisilla päähineillä ja hunnuilla. Ajateltiin, että heidän on sopimatonta näyttää julkisesti hiuksiaan. Osaksi tällainen vaatimus nousee hiusten eroottisesta potentiaalista, osaksi pään alueen kunnioittamisesta ja yksityisyydestä: esimerkiksi Intiassa toista ei saa koskettaa päähän.

 

Antiikin ajan roomalaisen naisen hiuslaite.

Keskiajan lopun kaunotar. Rogier van der Weydenin maalaus 1460-luvulta.

Erityisen pahana on pidetty sitä, että nainen leikkaa hiuksensa aivan lyhyiksi eikä pidä päähinettä tai peruukkia. Jeanne d’Arc leikkasi ilmestyksen saatuaan hiuksensa lyhyiksi samanaikaisten miesten tapaan ja pukeutui miehen vaatteisiin. Sotatantereella androgyynisyys toi hänelle auktoriteettia, mutta sen ulkopuolella se muuttui todistukseksi liitosta paholaisen kanssa.

19-vuotias Jean Seberg elokuvassa Pyhä Johanna (1957). Lyhyt poikatukka kuului muutenkin Sebergin tyyliin.

Jos nainen tahtoi näyttää mieheltä, ainoa vaihtoehto oli salata naiseus kokonaan ja ottaa miehen rooli. Historia tuntee useita naisia, jotka elivät lähes koko elämänsä miehinä. Myöhemmät ajat eivät ole enää pitäneet naisen ristiinpukeutumisesta demonisena tekona, josta seuraisi kuolemanrangaistus, mutta siihen on lähes aina sisältynyt riskejä. Ristiinpukeutuvat miehet ovat kohdanneet vielä voimakkaampia ennakkoluuloja. Heidän naiseksi pukeutumisensa on ollut hyväksyttävää komiikassa ja myöhemmin drag-esityksissä, mutta arkioloissa naisen vaatteisiin pukeutuva mies ei kohtaa vieläkään yleistä hyväksyntää. Ristiinpukeutuminen on assosioitu perinteisesti homoseksuaalisuuteen, vaikka sen takana on usein monisyisempi seksuaalinen persoona.

Anne Bonny (1697-1720), joka oli tunnettu merirosvo ja toisen maineikkaan merirosvon Jack Rackhamin kumppani. Hän piti miesten vaatteita ja käyttäytyi kuin mies, mutta seurusteli naisen tavoin miesten kanssa ja sai Rackmanin kanssa lapsen. Litografia 1700-luvulta.

Jazzpianisti ja orkesterinjohtaja Billy Tipton (1914-1989). Naiseksi syntynyt Tipton vaihtoi ensin miehen vaatteisiin vain esiintyessään. Melko pian hän kuitenkin omaksui kokonaan miehen persoonan ja habituksen, meni naimisiin ja pysyi kuolemaansa saakka miehenä muille paitsi parille sukulaiselle.

Jack Lemmon ja Tony Curtis Billy Wilderin komediassa Piukat paikat (1959). Elokuva sijoittuu kieltolain aikaan 1920-luvulle ja naisiksi naamioituneilla miehillä on ajan muodin mukaiset lyhyet kiharretut hiukset, kellohatut ja suoralinjaiset mekot.

Vaikka naiset saivat 1600-luvulla jälleen näyttää julkisesti hiuksiaan, ne verhottiin mutkikkaisiin tukkalaitteisiin. Erityisen näyttäviä olivat rokokoon ajan korkeat, pulleat hiuslaitteet, joiden sisään oli kätketty ties minkälaisia täytteitä. 1800-luvulla hiusmuoti maltillistui, mutta edelleen oli välttämätöntä solmia pitkät hiukset nutturaksi tai muuten kokoon soljin, nauhoin ja verkoin ja kihartaa ne rullille. Kurinalainen ja koukeroinen tukka sopi hyvin ajan vaatteisiin, jotka verhosivat naisen päästä varpaisiin. Monikerroksiset yläosat ja hameet, joita tukivat vanteet ja turnyyrit, kätkivät kokonaan jalat ja korostivat lantiota ja rinnustaa. Iltapukuun sonnustautuessa saatettiin näyttää kaulaa, rintaa ja käsivarsia, mutta jalat pysyivät piilossa ja pitkät hiukset kurissa ja järjestyksessä.

1800-luvun alkua luonnehti klassiseen antiikkiin pohjaava empiretyyli. Naisten puvussa oli korkea vyötärö ja se laskeutui vapaasti. Hiukset oli myös koottu antiikin tyyliä jäljittelevälle kiharanutturalle.

1800-luvun toisella puoliskolla naisen puvun leikkaus jäykistyi, kerroksisuus lisääntyi ja kaula ja käsivarret jäivät taas peittoon. Kampauksessa on runsaasti pyöreitä kiharoita päälaella, ja pitkät korkkiruuvikiharat laskeutuvat olkapäille.

1900-luvun alussa hiukset kiharrettiin vapaammin ja koottiin väljemmäksi nutturaksi päälaelle tai niskaan. Edelleen ne kuitenkin pidettiin hyvin pitkinä.

Tavallinen työväki noudatti samoja sääntöjä, mutta tukkalaitteet olivat paljon yksinkertaisempia. Naiset vaihtoivat aikuisiässä pikkutytön letit erilaisiin nutturoihin ja verkkoihin. Isoäitini ei koskaan leikannut pitkiä hiuksiaan, ja muistan hämmästyneeni suuresti, kun näin hänet ensi kerran nukkumaan menemässä: valkoinen tukka, jossa oli harmaita raitoja, ulottui vapaana lähes vyötäisiin. Päivällä hiukset olivat letillä, joka kierrettiin soljilla nutturaksi ja tungettiin hiusverkon sisälle. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa maaseudulla kasvaneena äidinäitini ei ikinä ottanut omakseen lyhyttä tukkamallia, mutta hänen tyttärensä ajattelivat toisin. Sekä äitini että tätini leikkauttivat 1940-luvulla aikuisiksi tultuaan pitkät hiuksensa lyhyiksi. Rauhaan niitä ei kuitenkaan voinut jättää. Äitini kääri lähes eläkeikään asti hiukset yöksi papiljoteille ja ihmettelin aina, miten hän pystyi nukkumaan moiset möykyt päänsä alla.

Naisen hiukset on yhdistetty hänen siveellisyyteensä. Siksi ne täytyy pitää kiinni sidottuina tai peitettyinä. Jos nainen on tehnyt jotain häpeällistä, häneltä on rangaistukseksi ajeltu hiukset. Näin tehtiin toisen maailmansodan jälkeen vihollisen kanssa seurustelleille naisille. Koska naisten hiuksissa on tällainen lataus, niiden lyheneminen 1920-luvulla oli vallankumouksellinen ele.

Lyhyen tukan läpimurto ei tapahtunut hetkessä. Se tarvitsi tuekseen monia muutoksia. Sota-aika oli tuonut naiset kodeista julkiseen tilaan ja töihin, jotka ennen oli varattu vain miehille. Raskaat tukkalaitteet ja vartalon kangistavat ja paksusti verhoavat vaatteet olivat hankalia, kun täytyi liikkua enemmän. Ennen säätyläisen iho oli valkoinen, koska vain ulkotöissä huhkiva työväki päivettyi. Mutta 1920-luvulla liikunta ja ulkoilmassa oleskelu tulivat muotiin, mikä merkitsi ruskettuneen ja hoikan ihmisihanteen syntyä.

1920-luvun nuoria naisia tenniskentällä…

… ja golfia pelaamassa.

Vaatteet kevenivät ja muuttuivat yksinkertaisemmiksi ja käytännöllisemmiksi. Niiden suora, laatikkomainen leikkaus suosi hoikkuutta ja pienirintaisuutta. Hameen helma alkoi nousta. Se oli korkeimmillaan 1920-luvun puolivälin tienoilla ja laski taas 1920-luvun loppua kohti, mutta ei enää nilkkoihin, vaan puolisääreen. Rohkeimmat naiset alkoivat pitää vapaa-aikana housuja. Ne olivat yleensä ratsuhousut tai golfhousut. Juhlissa saattoi joskus nähdä hyvin leveälahkeisia housuja tai väljiä haaremihousuja.

Näyttelijätär Joan Crawford 1920-luvun asussa. Siihen kuuluivat lyhyt tukka, kellohattu, kapea, polvien tienoille ulottuva ja koristeellisia yksityiskohtia sisältävä leninki, pitkä kaulakoru ja nilkkaremmillä varustetut kengät.

Naisia Egyptinmatkalla jodhpurhousuissa. Nämä ratsuhousut soveltuivat matkantekoon ja patikointiin. Niiden kanssa saattoi pitää muitakin miehisiä pukineita kuten liivejä, paitoja, irtokauluksia ja solmioita.

Lyhyen helman ja poikamaisen vartalon seuraksi sopi lyhyt tukka. Aluksi sen kuitenkin leikkauttivat vain harvat. Muodinluoja Coco Chanel oli vuonna 1916 yksi ensimmäisistä lyhyttukkaisista julkkisnaisista.

Coco Chanel 1920-luvulla housuissa ja merimiestyylisessä paidassa.

1920-luvun tunnetuimman kirjallisen kuvaajan F. Scott Fitzgeraldin novellissa Bernice Bobs Her Hair vuodelta 1920 kerrotaan suurkaupungissa vierailevasta pikkukaupungin tytöstä Bernicestä, joka joutuu ensin seinäkukkaseksi serkkunsa Marjorien varakkaassa ystäväpiirissä. Sitten hän ottaa nopeasti oppia serkustaan ja muuttuu yhdellä iskulla suosituksi. Eniten herättää huomiota ilmoitus, että hän aikoo leikata tukkansa lyhyeksi, ”to get her hair bobbed” — englanniksi lyhyeen tukkaan ja sen leikkaamiseen viitataan verbillä bob.

Iloa ei kestä kauan. Kun poika, jonka Marjorie tahtoo pitää lähipiirissään, alkaa hyöriä Bernicen ympärillä, serkku kostaa välittömästi romuttamalla Bernicen vastikään nousseen itsevarmuuden. Koston ydin on panna Bernice todella leikkauttamaan tukkansa, jolloin käy ilmi, että lyhyt tukka on vielä liian erikoinen ja kummallinen, ja Bernice palautetaan paikalleen ei-suosituksi tytöksi. Mutta hän ei olekaan enää entinen hiiri, vaan maksaa samalla mitalla takaisin. Lukekaa novelli, niin saatte tietää, miten.

Lyhyt tukka kohtasi ensin suurta vastustusta. Vanhempi sukupolvi piti sitä kaikin puolin kauheana ja pelkäsi sen tuhoavan yhteiskunnan moraalin. Suuressa maailmassa se liittyi varakkaisiin flapper-tyttöihin, jotka viettivät päivänsä shopaten ja yönsä juhlien, tanssien, juoden cocktaileja ja metsästäen miehiä. Mutta sillä oli syvällisempikin tarkoitus: muun muodin tavoin se kertoi isosta askeleesta kohti miehen ja naisen tasa-arvoa.

Flapper-tytöillä menee lujaa.

 

Vähän kerrassaan lyhyet hiukset löivät itsensä läpi ja lakkasivat olemasta kauhistus. Suuntaa näyttivät filmitähdet, joita naiset tahtoivat jäljitellä. Yleistä oli lisätä lyhyisiin hiuksiin laineet sähkökihartimilla, joita oli ilmestynyt markkinoille, ja käyttää yksinkertaista, helmin ja paljetein somistettua hiuskampaa tai hiuspantaa: niin vaikutelma pysyi pehmeämpänä.

1920-luvun ”sormikiharat” lyhyessä tukassa.

Filmitähti Clara Bow, joka kantoi nimeä ”The It-Girl”. Hänessä oli ”sitä jotakin”, joka kuului erottamatta tuohon aikaan.

Erikoisempaa oli pitää hiukset suorina ja leikata ne geometrisesti niin, että otsatukka oli viivasuora. Näyttelijät Louise Brooks ja Colleen Moore tekivät tästä kuosista kuuluisan.

Colleen Moore.

Louise Brooks, amerikkalaistyttö, jonka maine perustuu ennen kaikkea saksalaisiin elokuviin Kadotetun päiväkirja ja Pandoran lipas.

Lyhyt tukka vaikutti myös hattumuotiin. Ajalle tyypillisiä päähineitä olivat kellohatut ja erilaiset turbaaniviritelmät.

Kokonainen rivistö kellohattuisia tyttöjä.

Kesähatuissa oli usein leveät lierit.

Silkkiturbaani oli hyvä vaihtoehto iltajuhliin.

1930- ja 1940-luvulla naisten hiukset pysyivät lyhyinä, mutta niihin toivat naisellisuutta runsaat kiharat. Tällaiset hiukset on esimerkiksi Marlene Dietrichillä.

Nuori Marlene Dietrich elokuvassa Sininen enkeli (1930).

Marlene hiukan vanhempana. Hän yhdisti menestyksekkäästi miesten vaatteet naisellisiin kasvoihin ja hiuksiin ja kauniisiin sääriin.

Pitkät hiukset palasivat muotiin vasta 1960-luvun hippivuosina. Joidenkin mielestä ne ovat ultranaiselliset ja eroottiset. Niitä näkee edelleen eniten nuorilla naisilla. Jos vanhempi nainen antaa hiusten kasvaa hyvin pitkiksi, hän on yleensä rohkea ja individualistinen henkilö — varsinkin jos hän jättää hiuksensa värjäämättä! — tai liikkuu muotimaailmassa. Lyhyt tukka on aikuiselle naiselle nykyään se asiallinen, mutkaton ja tunnusmerkitön valinta. Niin muuttuu muoti!

Jean Shrimpton, joka oli 1960-luvun suosituimpia malleja. Hänen pitkät säärensä ja pitkät suorat hiuksensa tulivat tunnetuiksi valokuvaaja David Baileyn lukemattomista otoksista. Hän oli aikansa ”It-Girl”.

Farrah Fawcett, jonka leijonanharja kuuluu erottamattomasti 1970-lukuun.

Kuvataiteilija Outi Heiskanen ja hiustyyli, jota ilman häntä on vaikea kuvitella.

Englantilainen näyttelijä ja ohjaaja Emma Thompson ja aikuisen naisen lyhyet rennot hiukset.