Iloinen ja surullinen 1920-luku

Ilta-Sanomat julkaisee satavuotiaan itsenäisyytemme kunniaksi joka kuussa erikoislehden yhdestä itsenäisyyden ajan vuosikymmenestä. Helmikuun 2. päivä julkaistiin 20-luku-numero, jota lämpimästi suosittelen.

Julkistamiseen liittyy myös puhetta ja musiikkia sisältävä tilaisuus Sanomatalolla. Viime tilaisuuteen sain minäkin kutsun tulla keskustelemaan 1920-luvun tummasta, rikollisesta puolesta yhdessä Mikko-Olavi Seppälän kanssa, joka tuntee hyvin 1920-luvun valoisen puolen, eli huvielämän ja musiikin. Hän on kirjoittanut siitä kirjan — Suruton kaupunki: 1920-luvun iloinen Helsinki — jossa mainio kuvamateriaali yhdistyy viihdyttävästi juoksevaan tekstiin, johon on pakattu paljon tietoa ja viitteitä ajan kirjallisuuteen ja muihin lähteisiin.

Kirjan luvut käsittelevät jazzin tuloa Helsinkiin, kieltolain vaikutusta ja sen muovaamia juomatapoja ja huvipaikkoja, automobiilien ilmestymistä katukuvaan, kaupunkilaisten ulkoilmaelämää ja urheiluharrastuksia, uutta teknologiaa ja modernistista kulttuuria, jotka murtautuivat pääkaupunkiin juuri tuona vuosikymmenenä.

Kuvitus on todella monipuolista. Se sisältää vanhoja valokuvia, mainoksia, lehtiartikkeleita sekä muutamia taideteoksia, joista ilahduttavimpia olivat Greta Hällfors-Sipilän omaperäiset ja atmosfääriset maalaukset ajan ravintoloista ja kulttuuririennoista. Niitä voi nyt katsella myös Tampereen taidemuseossa, johon on koottu modernin ajan ansiotta miesten varjoon jääneiden suomalaisten naistaiteilijoiden tuotantoa.

Greta Hällfors-Sipilän maalauksia kirjassa. Alkuperäiset: Helsingin kaupunginmuseo.

Kirja muistuttaa siitä, että kieltolaki, porvarillinen moraali tai kaupungin siivoutta valvovat viranomaiset eivät voineet mitään asukkaiden halulle viettää vapaa-aikansa juoden, tanssien, seurustellen, tungeksien eläviin kuviin ja nauttien pikkutunneilla katukeittiöiden antimia kuten kuumia makkaroita, jotka ilmestyivät vuosikymmenen lopulla katukuvaan pitkällisten vaatimusten jälkeen. Nykyään rakkaita nakkikioskeja uhkaavat jälleen terveysviranomaiset ja muu byrokratia.

Kauniin urheilullisen vartalon palvonta kuului myös aikaan.

Autoistumisesta kertovassa luvussa selviää esimerkiksi, että vuonna 1921 avattiin Hietalahden torilla kaupungin ensimmäinen bensiiniasema. Sittemmin bensa-asemat ovat kaikonneet kauemmas ydinkeskustasta ja kotoisten Teboilien tilalle puuhataan jo sähköautojen latauspisteitä.

Mikko-Olavi Seppälä on oiva johdattaja 1920-luvun trendeihin. Hän on monipuolinen tekijä ja tutkija, joka on kirjoittanut mm. J. Alfred Tannerista. Täältä löytyy hänen esittelynsä. Ilta-Sanomien tilaisuudessa hän esiintyi paitsi puhujana, myös ihanan värikkäässä jazz-miehen asussa Sakilaiset-yhtyeen laulusolistina esittäen kieltolakiaiheisia kupletteja. Stadilaiset voivat nostalgisoida paitsi Seppälän hienon kirjan, myös yhtyeen levyn parissa. Kirjasta lisää maistiaisia täällä. Tietoja ja kuvia Sakilaiset-yhtyeestä täällä.

Modigliani Ateneumissa

Ateneumissa avautui 28.10. Amedeo Modiglianin taidetta esittelevä näyttely. Pääsin katselemaan sitä edellisenä iltana. Avajaisiin oli tullut paljon väkeä.

Modigliani ei ehtinyt nähdä 1920-lukua alkua pitemmälle, mutta hänen lyhyt ja intensiivinen elämänsä noudatti ensimmäistä maailmansotaa seuranneen ”kadotetun sukupolven” mallia, jota monet ajan kirjailijat kuvasivat romaaneissaan. Modigliani syntyi Livornossa italianjuutalaiseen perheeseen vuonna 1884 ja kuoli Pariisissa vain 35 vuoden iässä alkuvuodesta 1920. Hän kuului boheemitaiteilijoihin, joita Pariisi alkoi vetää puoleensa 1800-luvun loppupuolella. Kaupunkiin syntyi tuolloin kansainvälinen yhteisö, jonka jäsenet innoittivat toisiaan ja imivät vaikutteita myös ajan populaarikulttuurista ja ulkoeurooppalaisesta taiteesta. Kahvilat, kuten La Closerie de Lilas, Café du Dôme ja Café de la Rotonde, olivat taiteilijoiden vakituisia kohtaamispaikkoja.

Naisen pää, 1911.

Tytön pää, noin 1918.

Modigliani, jonka terveyttä runteli jo varhain lavantauti ja sen jälkeen 16 vuoden iässä puhjennut tuberkuloosi, saapui Pariisiin 22-vuotiaana. Häneen vaikuttivat suuresti Toulouse-Lautrec, Gauguin ja Cézanne. Veistotaiteessa inspiraation lähteitä olivat Constantin Brancusi, muinaisen Egyptin taide ja varhaisen Kreikan kykladiset veistokset. Veistämisestä hän kuitenkin luopui 1915 jälkeen, ilmeisesti siksi, että kivipöly rasitti hänen keuhkojaan. Modigliani rakasti myös kirjallisuutta, erityisesti Dantea ja symbolistirunoilijoita kuten Baudelairea, Verlainea, Rimbaudia, ja kulki aina kirja taskussaan.

Raimondo, 1916.

Pariisissa Modigliani kehitti oman tyylinsä. Hän kuvasi yksinomaan ihmisiä ja esitti heidät venytetyissä ja tyylitellyissä mittasuhteissa. Mallit saivat roosanvärisen ihon, pitkät kasvot ja nenät ja suipot mantelisilmät. Modiglianin persoonallisuutta pidettiin erikoisena, ja yhtä erityisiä ovat hänen ihmishahmonsa: ne tunnistaa heti, eikä niitä ole helppo jäljitellä.

Keuhkotauti ei jättänyt Modigliania rauhaan ja hän tiesi kuolevansa siihen, joten hän ei muutenkaan välittänyt terveydestään. Alkoholi ja huumeet kuuluivat myös epäsovinnaisen, poroporvallisuutta inhoavan taiteilijan imagoon. Modigliani selitti ystävilleen, että taiteilijat ovat poikkeusyksilöitä, joiden on saatava elää vapaina yhteiskunnan siteistä ja tavanomaisesta moraalista. Niin köyhä, kurja ja väärinymmärretty hän ei kuitenkaan ollut kuin romantisoivat elämäkerrat tahtovat esittää. Hän sai välittäjiä, hänen töitään oli esillä monissa näyttelyissä ja niille löytyi ihailijoita ja ymmärtäjiä hänen elinaikanaan. Alastonkuvat, joista hän on tullut myöhemmin kuuluisaksi, herättivät tosin pahennusta.

Istuva alaston ja paita, 1917.

Modigliani ei liioin kuluttanut päiviään vain ryypäten ja rellestäen. Hän oli tunnollinen työssään ja kehitti itseään jatkuvasti. Hän oli älyllisesti vilkas ja kaikesta kiinnostunut.

Taidemaalari Léopold Survage, 1918. Tämä maalaus on Ateneumin omassa kokoelmassa.

Modiglianin elämän kenties traagisin juonne liittyy hänen viimeiseen rakastettuunsa. Taideopiskelija Jeanne Hébuterne tapasi Modiglianin 19-vuotiaana loppuvuodesta 1916 ja parista tuli erottamaton. Ujoksi ja hiljaiseksi kuvattu Jeanne oli siitä lähtien Modiglianin itseoikeutettu malli, josta taiteilija teki pitkän sarjan hienoja kasvotutkielmia ja alastonkuvia. Jeanne synnytti Modiglianille tyttären marraskuussa 1918.

Jeanne Hébuterne. Hänellä on tyypilliset Modigliani-kasvot…

Jeanne Hébuterne, 1918.

Modiglianin terveys heikkeni alkuvuodesta 1920 ja hänet vietiin sairaalaan, jossa hän kuoli tammikuun 24. päivänä. Jeanne odotti tuolloin pariskunnan toista lasta. Hänen vanhempansa veivät hänet sairaalasta kotiinsa, mutta hän oli surusta aivan sekaisin, hyppäsi seuraavana päivänä viidennestä kerroksesta kadulle ja kuoli. Hébuternen perhettä tapaus katkeroitti, eikä se suostunut hautaamaan Jeannea samalle hautausmaalle, jossa Modigliani lepäsi. Vasta kymmenen vuoden päästä Jeannen ruumis siirrettiin Père Lachaiseen Modiglianin viereen. Hänen hautakirjoituksensa: ”Uskollinen kumppani äärimmäiseen uhrautumiseen saakka”.

Modiglianien pieni tytär jäi isän sisaren hoiviin Italiaan ja sai vasta aikuisena tietää, keitä hänen vanhempansa olivat oikeastaan olleet. Hänestä tuli taidehistorioitsija, ja hän kirjoitti isänsä elämäkerran.

Jeanne Modigliani.

Amedeo Modiglianin ja Jeanne Hébuternen surullinen rakkaustarina kiehtoo edelleen ihmisiä. Sen ehdottomuus näyttää olevan kaukana meidän turvallisuushakuisesta arjestamme ja heijastavan elämää, jota eletään kuin viimeistä päivää. 1900-luvun ensi vuosikymmeninä tuo sanonta olikin kirjaimellisesti totta. Tuberkuloosista oli tullut varsinkin nuorten tappaja. Maailmansodassa kaatui surkeissa oloissa kokonainen sukupolvi nuoria miehiä, joiden kuolema riisti merkityksen lukemattomien nuorten naisten elämältä. Kun rauha viimein koitti, espanjantauti eli ankara influenssaepidemia vei hautaan miljoonia. Tunnistamaton ja tunnustamaton depressio sai hakemaan lohtua ja vapautusta hillittömyydestä, alkoholista ja huumeista. Moni lahjakkuus jäi pelkäksi lupaukseksi. Onneksi oli kuitenkin sellaisia kuin Modigliani, jotka ehtivät lyhyenkin elämänkaaren aikana luoda mittavan ja omaperäisen tuotannon.

Kun asuin nuorena opiskelijana Kalliossa, minulla oli seinällä taidejuliste, joka esitti Modiglianin maalausta Alice-nimisestä tytöstä. Olin ostanut sen Kööpenhaminasta, valtion taidemuseosta, jossa teosta pidetään. Katselin sitä niin usein että se piirtyi mieleeni valokuvantarkasti. Kenties se kiehtoi minua siksi, että siitä huokui hiljaisuus ja arvokkuus, jota harva osaa lapsessa nähdä.

Alice, noin 1918.