Tohtori Caligari ja unissakävelijä Cesare.
Tämä blogikirjoitus on jatkoa edelliseen. Alun perin ne olivatkin samaa kirjoitusta, mutta sitten totesin, että minunkin mitallani tekstistä tulee liian pitkä, joten panin kirjoituksen keskeltä poikki.
Eilen kuvailin kolmea murhaajaa, jotka heijastivat vuosisadan alun Saksan mielenmaisemaa ja myös vaikuttivat siihen. Tänään puhun siitä, miten heidän läsnäolonsa näkyy Fritz Langin elokuvassa M – kaupunki etsii murhaajaa (1931). Sitten palaan taaksepäin ja luon katsauksen Tohtori Caligarin kabinettiin (1921), joka kymmenen vuotta aikaisemmin esitteli murhaajan, joka pitää kaupunkia pelon vallassa.
Ei ole sattuma, että Tiergartenin teurastajan mottona on säkeistö lorusta, joka aloittaa Langin elokuvan. Visuaalisesti nerokkaan filmin alussa kuva on täysin musta, kuuluu vain lapsen ääni, joka toistaa yksitoikkoista, mutta selkäpiitä karmivaa säettä. Sitten näemme lapset: he ovat asettuneet piiriin pihalle, ja keskellä oleva tyttö lukee lorua valitakseen leikissä seuraavan ”uhrin”.
Warte, warte nur ein Weilchen,
bald kommt der Schwarze Mann zu dir.
Mit dem kleinen Hackebeilchen
macht er Schabefleisch aus dir.
Odota, odota vielä pieni hetki,
pian luoksesi saapuu Musta mies.
Pikkuisella kirveellään
hän tekee sinusta lihamuhennosta.
Loru on muunnelma laulusta, joka tehtiin murhaaja Fritz Haarmannista vuonna 1925. Hänhän oli mies, joka tappoi poikia kaulaan puremalla ja pilkkoi heidät sitten kuin teurastaja. Alun perin filmin lorussa mainitun ”Mustan miehen” (”Schwartze Mann”) tilalla oli nimi Haarmann. Laulun toinen säe, jota ei elokuvassa kuulla, oli erityisen epämiellyttävä.
Aus den Augen macht er Sülze,
aus dem Hintern macht er Speck,
aus den Därmen macht er Würste
und den Rest, den schmeißt er weg.
Silmistä hän tekee lihahyytelöä,
pakaroista hän tekee silavaa,
suolista hän tekee makkaraa,
ja muun hän heittää pois.
Ei tiedetä, että Haarmann olisi myynyt koskaan uhriensa lihaa syötäväksi. Näin teki varhaisempi murhaaja Carl Großmann. Mutta laulussa nämä kaksi hyytävää murhaajaa sulautuvat yhteen.
Fritz Lang ja hänen käsikirjoittajavaimonsa Thea von Harbou käyttivät elokuvassa M monia lähteitä. Paitsi Großmannin ja Haarmannin tapauksia, he hyödynsivät Peter Kürtenin tekoja ja tietoja, joita Kürten antoi itsestään, sekä oikeudenkäyntiä häntä vastaan. Haastatteluissa Lang on myös maininnut lähteenään harvinaisen raa’an lapsimurhan, joka jäi selvittämättä. Se tapahtui Breslaussa heinäkuussa 1926.
Kaksi sisarusta, kahdeksanvuotias Erika Fehse ja hänen yksitoistavuotias veljensä Otto Fehse, kaapattiin ja murhattiin. Se oli helppoa, sillä lapset oleskelivat paljon ulkona kadulla. He olivat köyhän yksinhuoltajaäidin lapsia ja asuivat kaupungin laitapuolen korttelissa. Silti heidän äitinsä ilmoitti nopeasti heidän katoamisestaan.
Osia molempien ruumiista ja lasten vaatteita löytyi säkistä vajaan viiden tunnin kuluttua siitä, kun heidät oli nähty viimeisen kerran. Lisää ruumiinosia löytyi paketista kahden päivän päästä, ja hiukan myöhemmin lasten isoisä sai postissa paketin, jossa oli sisällä lasten sukupuolielimet. Osoite, jossa kadunnumero oli väärin, oli Otto Fehsen kirjoittama. Tälle oudolle seikalle ei löydetty selitystä.
Rikos herätti suurta kauhua ja inhoa, ja Berliinistä haettiin jälleen kerran kuulu Ernst Gennat selvittämään murhia. Mutta hänkään ei löytänyt syyllistä. Todistajat kertoivat, että kaksi miestä oli tarkkaillut lapsia. Mutta kukaan ei osannut antaa miehistä kunnon kuvausta.
Poliisin etsintäkuulutus Erika ja Otto Fehsen murhaajan löytämiseksi.
Murha hautautui arkistoihin, josta se välillä kaivettiin esille, kun poliisin haltuun joutui joku, joka olisi voinut olla tekijä. Kansallissosialistien otettua vallan 1933 syntyi antisemitistisiä teorioita siitä, että juutalaiset olivat kaapanneet lapset rituaalimurhaa varten. Ehkä tämän epämiellyttävän juonteen vuoksi Fehsen sisarusten kammottava murha on painunut rikoshistoriassa lähes unohduksiin. Mutta siihen viitataan Langin elokuvassa, ja se on ollut myös omassa mielessäni, kun kirjoitin Tiergartenin teurastajaa.
Erika Fehse.
Tapaus ei sitä paitsi ollut ainoa lajiaan. 1920-luvulla sattui muitakin raakoja lastenmurhia, ja useimpien tekijät jäivät tuntemattomiksi. Syy oli todennäköisesti se, että uhrit olivat köyhiä ja teot tapahtuivat hämärissä työväestön kortteleissa, joissa oli paljon juoppoja, prostituoituja ja taparikollisia. Kaikki murhat eivät välttämättä tulleet edes poliisin tietoon. 1920-luvun alkupuoli oli sodan tuhojen ja inflaation takia Saksassa niin katastrofaalisen ankea, että työttömyys ja irtolaisuus kohosi huippuunsa. Monet naiset ajautuivat myymään itseään, monet lapset elivät käytännössä taivasalla. Heidän katoamistaan ei kukaan huomannut, ellei ruumista löytynyt.
M – kaupunki etsii murhaajaa kokoaa vuosikymmenen aikana tapahtuneiden ja lehdissä käsiteltyjen murhien aihelmat yhteen. Berliinissä liikkuu murhaaja, joka vaanii lapsia. Hänestä on annettu samanlainen etsintäkuulutus yleisölle kuin Fehsen tapauksessa.
Etsintäkuulutus, Elsie Beckmann ja murhaajan varjo elokuvassa M.
Murhaaja (Peter Lorre läpimurtoroolissaan), joka näkyy ensin vain varjona, saa lapset mukaansa ostamalla heille makeisia. Ratkaisevaksi osoittautuu alussa näytetty kohtaus, jossa murhaaja ostaa Elsie Beckmannille ilmapallon sokealta myyjältä. Myyjän mieleen jää melodia, jota murhaaja viheltää. Se on teema ”Vuorenpeikkojen luolassa” Edvard Griegin sarjasta Peer Gynt.
Murhaaja siirtymässä ”transsiin”.
Melodia yhdistyy elokuvassa hetkeen, jolloin murhaaja menettää itsensä hallinnan. On aivan kuin hänen sisäänsä tulisi riivaaja. Hänen on pakko vietellä mukaansa lapsi ja murhata tämä. Tässä Lang ja hänen käsikirjoittajansa ovat varmasti ajatelleet Peter Kürtenin analyysia itsestään (ks. edellinen blogikirjoitus).
Sokean ilmapallokauppiaan luona.
Elokuvassa ei kerrota tarkemmin, mitä lapsille tapahtuu. Jää hämäräksi, missä murhaaja tekee tekonsa ja miten. On kyllä selvää, että hän on pervertikko, ja murhissa on seksuaalinen elementti. Aikalaisyleisö saattoi tehdä johtopäätöksiä alun lorusta ja tapauksista, joista lehdet olivat kertoneet.
Berliinin poliisi joutuu elokuvassa tiukille, kun murhaajaa ei löydetä. Poliisin johdossa on komisaario Lohmann (Otto Wernicke), jonka esikuva on selvästi Ernst Gennat. Tämä Berliinin poliisin päällikkö oli tukevatekoinen ja näytti maalaisjuntilta, mutta oli todellisuudessa erittäin terävä ja tehokas. Elokuvan Lohmann on myös aikaansaapa, realistinen, ovela ja hyvämuistinen, ja hän osaa käyttää psykologisia keinoja rikollisia vastaan.
Ernst Gennat (vasemmalla).
Gennatin alter ego Lohmann (vasemmalla).
Lohmannin tarmokas rikostutkinta haittaa Berliinin järjestäytynyttä rikollisuutta niin paljon, että joukkiot päättävät etsiä itse käsiinsä murhaajan. Tässä on totuutta takana: Berliinin rikollisjengit (Ringvereine) olivat hyvin organisoituneita, ja ne auttoivat joskus poliisia, jos se oli niille itselleen edullista. On sanottu, että Lang käytti asiantuntijana rikollisjengi Immertreun johtajaa. Tällä oli samanlainen taipumus itsetehostukseen ja nahkafetisismiin kuin elokuvan Schränkerillä, jota esittää suggestiivisesti tunnettu näyttelijä Gustav Gründgens. Filmissä esiintyi myös statisteina aitoja ammattirikollisia.
Der Schränker (Gustav Gründgens) näyttää oikeudenkäynnissä murhaajalle uhrin valokuvaa.
Rikollisten ja poliisin tutkinta etenee elokuvassa rinnakkain. Poliisi etsii arkistoista henkilöitä, jotka ovat olleet mielisairaaloissa hoidettavina osoitettuaan pedofiilisia taipumuksia. Rikollisjengit puolestaan panevat kerjäläiset tarkkailemaan lapsia kaduilla. Samaan aikaan kun sokea ilmapallokauppias tunnistaa murhaajan hänen viheltämänsä melodian perusteella, poliisille selviää murhaajan henkilöllisyys. Mies on nimeltään Hans Beckert.
Murhaaja paljastuu.
Rikolliset jahtaavat Beckertiä teollisuusrakennukseen. Heidän täytyy murtautua sinne, jotta he pääsisivät käsiksi murhaajaan. Tämä kiidätetään rikollisjengien varjo-oikeudenkäyntiin, jossa on selvästi vaikutteita Kürtenin oikeudenkäynnistä. Tosin Kürten ei ollut epätoivoinen tai emotionaalinen, kuten elokuvan murhaaja, vaan antautui tyynesti ja puhui rationaalisesti perversioistaan. Mutta murhaajan viileys ei olisi näyttänyt elokuvassa hyvältä, eikä olisi sopinut juoneen.
Rikollisten tribunaali valmiina antamaan tuomion.
Rikollisten tuomioistuin tuomitsee Beckertin kuolemaan. Paikalle ehtivät kuitenkin poliisit ja elokuva vihjaa, että Beckert todetaan hulluksi ja suljetaan mielisairaalaan. Ehkä senkin vuoksi hänet on kuvattu eri tavalla kuin tosielämän Kürten, joka oli hankala tapaus: toisaalta täysin järjissään ja toisaalta kykenemätön hillitsemään järjetöntä ja tuhoisaa obsessiotaan.
Erikoinen ratkaisu on päättää elokuva Elsie-tyttärensä menettäneen rouva Beckmannin vetoomukseen: suojelkaa lapsianne. Mitä Lang tahtoi tällä sanoa? Ei Elsien äiti, samanlainen köyhä yksinhuoltaja kuin Fehsen sisarusten äiti, olisi voinut suojella lastaan paremmin kuin hän jo suojeli.
Tai ehkä sittenkin. Elokuvassa murhaamisen mahdollistaa lasten liiallinen luottamus vieraaseen setään. Heidät voi houkutella mukaan makeisilla ja lahjoilla.
Mutta hankaluuksia syntyy myös, jos lapsista ja aikuisista tehdään liian epäluuloisia. Tämä näytetään myös elokuvassa: ihmisjoukko on vähällä lynkata vanhan miehen, joka vastaa vain lapsen kysymykseen. Kun pedofiilit näkyvät mediassa, miehet eivät enää uskalla lähestyä lainkaan lapsia, vaikka heillä olisi täysin viattomat motiivit. Käytin tätä teemaa hyväkseni Tiergartenin teurastajassa.
Langin elokuva on moniselitteinen. Kansallissosialistit eivät tienneet, mitä siitä ajatella. Olivatko he vieraita setiä, jotka tarjosivat hyväuskoisille saksalaisille makeisia? Oliko joukkohysterian tuomitseminen suunnattu heihin? Elokuvan alkuperäinen nimi, ”Murhaajat keskuudessamme”, oli heille liikaa, ja se piti muuttaa. Filmi oli suosittu, mutta Lang muuttui epämukavaksi henkilöksi, ja 1933 hän lähti maasta.
Elokuva tehostaa tunnelmia paitsi tarkoin suunnitellulla äänimaailmalla — on yllättävää, että se oli ensimmäisiä saksalaisia äänielokuvia — myös kuvakulmilla, joissa rakennukset, kadut ja pihat näkyvät ylhäältäpäin tai vinosti sivulta. Varjoilla on kuvauksessa tärkeä osa. 1920-luvun Berliinin varjot kiinnostavat minuakin. Niistä voi syntyä epätodellinen, painajaismainen vaikutelma.
Toinen elokuva, joka heijasti piinallisen tarkasti saksalaista mielenmaisemaa 1920-luvulla, tehtiin aivan sen alussa. Tohtori Caligarin kabinetti (1921) kertoo myös murhista. Se on mykkäelokuva ja tapahtuu kokonaan sitä varten suunnitelluissa erikoisissa lavasteissa, joihin on maalattu varjot valmiiksi. Ne suunnitteli Hermann Warm, ja niistä syntyy elokuvan ahdistava, unenkaltainen tunnelma. Warmin ja hänen lavastuksensa ratkaisevaa panosta elokuvalle ei ole kylliksi huomioitu.
Caligarin lavasteita. Vasemmalla Jane, oikealla Francis.
Murhat tapahtuvat kuvitteellisessa maalaiskaupungissa, jonka markkinoille tulee sirkus. Sen mukana on salaperäinen tohtori Caligari (Werner Krauss). Hän haluaa esitellä 23-vuotiasta miestä nimeltä Cesare (Conrad Veidt), joka on nukkunut koko elämänsä ajan. Vaikka hän liikkuu, hän on edelleen unessa. Caligari väittää, että Cesare osaa kertoa tulevaisuuden. Todellisuudessa Caligari on hypnotisoinut Cesaren toteuttamaan omia halujaan. Kun kaupunginnotaari nöyryyttää Caligaria, tohtori lähettää Cesaren puukon kanssa kostamaan.
Caligari (vasemmalla) joutuu kokemaan nöyryytyksen korokkeella seisovan kaupunginnotaarin luona.
Elokuvan kertoja on nuori mies Francis (Friedrich Feher), jonka ystävä Alan (Hans Heinrich von Twardowski) on seuraava uhri. On epäselvää, miksi Alan murhataan. Hän kysyy Caligarin teltassa Cesarelta, milloin hän kuolee, ja Cesare vastaa: ennen aamunkoittoa. Kun Caligari lähettää Cesaren murhaamaan Alanin, tahtooko hän vain pitää yllä Cesaren ennustusten uskottavuutta?
Alanin ylle lankeaa yöllä murhaajan varjo.
On toinenkin selitys. Elokuvassa käytetään kehyskertomusta, jossa Francis osoittautuu epäluotettavaksi kertojaksi. Francis ja Alan kilpailevat kauniin Janen (Lil Dagover) suosiosta. Ehkä juuri Francis tahtoo Alanin kuolevan.
Francis, jonka silmin tarina nähdään.
Elokuvaa on analysoitu paljon. Aiemmin arvovaltaisena pidettiin Siegfried Kracauerin tulkintaa, joka näki elokuvan allegoriana saksalaisten taipumuksesta alistua autoritarismiin, joka johti kansallissosialistien hirmuvaltaan. Kuin unissakävelijät heidät on mahdollista johdattaa kauheisiin tekoihin. Kracauerin tulkinta on huomionarvoinen, mutta liian jäykkä. Unissakävelijä-symboli yksinkertaistaa liikaa Hitlerin nousun taustalla ollutta mutkikasta kehitystä.
Kracauer on myös kierrättänyt kritiikittä elokuvan toisen käsikirjoittajan Hans Janowitzin tarinaa siitä, miten elokuvan ”alkuperäinen idea oli pilattu” istuttamalla kehyskertomus jälkeenpäin tarinaan vastoin käsikirjoittajien tahtoa. Tämä versio tapahtumista esitetään usein vieläkin varmana tietona. Sittemmin alkuperäisiä käsikirjoitus- ja kuvausversioita tutkittaessa on selvinnyt, että Janowitz kehitti tarinansa vasta paljon myöhemmin ja ilmeisesti juuri Kracauerin teorian innoittamana. Elokuvan tekoaikaan kukaan ei vastustanut sen toteutunutta kerrosteista rakennetta. Janowitz ilmaisi kyllä tyytymättömyytensä lavastusta kohtaan: hän olisi tahtonut niistä realistisemmat.
Itse asiassa kehyskertomus lisää teoksen monitasoisuutta ja armottomuutta. Sisätarina, jossa autoritaarinen Caligari puetaan pakkopaitaan, on optimistinen ja yksinkertainen. Kehyskertomus, jossa hullu Caligari ja järkevä lääkäri sulautuvat yhteen ja jäävät auktoriteetin asemaan, herättää paljon enemmän levottomuutta.
Elokuvan mieleenpainuvin henkilö on ehdottomasti unissakävelevä tappaja Cesare, jota esittää Conrad Veidt. Veidt oli erittäin pystyvä ja ennakkoluuloton näyttelijä, joka osaa käyttää pitkää, laihaa, androgyynista olemustaan niin vahvasti, että hän sulautuu outoihin kulisseihin.
Cesare etenee kuin balettitanssija seinään sulautuen.
Cesare on traaginen henkilö. Hänen on pakko murhata, koska Caligari on hypnotisoinut hänet ja nujertanut hänen oman tahtonsa. Mutta kun hän näkee kauniin Janen, hypnoosin ote näyttää hetkeksi raukeavan, ja tietoinen tunne (se oikea Cesare?) herää. Puukko putoaa kädestä, ilme muuttuu lempeäksi, ja käsi ojentuu koskettamaan arasti ja hellästi. Mutta sitten Jane herää ja alkaa huutaa kauhuissaan, ja Cesare muuttuu jälleen pedoksi. Tilanne on muunnelma Kaunotar ja hirviö -teemasta.
Yritys koskettaa.
Cesare kaappaa Janen mukaansa ja yrittää kantaa hänet pois. Ponnistus (tai ristiriita käskyn ja oman tahdon välillä) on kuitenkin liian suuri, ja Cesare kuolee. Samalla Caligarin juoni paljastuu.
Cesare ryöstää Janen mukaansa.
Mielisairaalassa tapahtuva kehyskertomus kääntää asetelman nurin. Siinä Cesare on lempeä nuorukainen, jonka poissaolevuus on vaaratonta. Hän on syventynyt ihailemaan ruusua. Kun Francis tekee hänestä murhaajan, kyse voi olla jälleen mustasukkaisuuden harhasta. Murhien, Francisin kertojanäänen ja Caligarin arvoitus jää oikeastaan ratkaisematta.
Katselin tämänkin elokuvan monta kertaa kirjoittaessani Tiergartenin teurastajaa. Siitä tarttuivat romaaniin kohtaukset, joissa Björk ja hänen berliiniläinen poliisiystävänsä vierailevat Scheunenviertelissä ja Friedrichshainissa, ja myös romaanin loppu, jossa murhaajan mysteeri jää vaivaamaan Björkiä.
Niin elokuvat kuin kirjallisuuskin voivat kiteyttää ajan hengen ja kuvastaa historiaa ainutlaatuisella tavalla.
