Vanhoja kirjeitä. Kuva: https://archivistsattic.wordpress.com/2015/04/23/the-importance-of-old-letters-guest-blogger/
Posti vähentää jälleen henkilökuntaansa. Perusteeksi esitetään, että kirjeitä ja lehtiä on viime vuonna kannettu vähemmän kuin edellisenä vuonna. Tämä trendi on jatkunut yli kymmenen vuoden ajan. Sähköposti, e-laskut ja puhelimissa ja tableteilla liikkuvat digitaaliset sisällöt ja palvelut ovat syrjäyttämässä postin kuljettamaa paperista materiaalia. Toisaalta nettitilaaminen on lisännyt pakettien määrää, mutta tästä ei useinkaan puhuta.
1920-luvulla tilanne oli toinen. Kun postilla ei ollut muita kilpailijoita kuin vielä harvinainen ja käsivälitteisten keskusten varassa toimiva puhelin, kirjeiden toimittaminen oli tärkeää. Helsingissä asuva Björk saattoi lähettää ja vastaanottaa postia useaankin kertaan päivässä, ja kirje kulki saman päivän aikana perille. Kirjeitä ja paketteja kuljettamassa oli myös iso liuta lähettejä. Lähettinä toimiminen, lehtien jakaminen ja sähkösanomien välittäminen työllisti tehokkaasti nuoria poikia. Isäni hankki 1930-luvun alussa ensimmäiset ansionsa polkupyörällä liikkuvana tsupparina.
Sähkösanomapoikia vuonna 1914 Hufvudstadsbladetin toimituksen edessä (Läntinen Heikinkatu 8, nykyisin Mannerheimintie 4) Kuva: Ivan Timiriasew, Helsingin kaupunginmuseo.
Maaseudun ja kaupunkien välillä posti liikkui hiukan hitaammin. Ennen autojen yleistymistä postisäkit kuljetettiin junalla ja hevosvaunuilla. Päätepisteessä posti löysi asiakkaansa kyllä nopsasti. Jokaisella vähänkin isommalla paikkakunnalla oli postitoimisto, josta postin veivät eteenpäin polkupyörillä liikkuvat posteljoonit. Postineiti oli kylällä tärkeä henkilö, koska hän oli selvillä siitä, kuka sai kirjeitä keneltäkin. Vielä 1960-luvulla pyöräilevä posteljooni oli tuttu näky maaseudulla. ”Kun Kusti polkee, niin posti kulkee, on sitten pouta taikka myrskyinen sää”, lauloivat Kari Kuuva, Jussi Raittinen and the Boys vuonna 1969.
Jacques Tati elokuvassa Lystikäs kirjeenkantaja (Jour de fête, 1949). Vanhalla Peugeot-pyörällä huristava posteljooni Francois polkee nopeammin kuin Tour de Franceen osallistuvat kilpailijat yrittäessään tehostaa työtään. Pontimena on dokumentti amerikkalaisen postin toiminnasta.
Postineiti (Aino Mantsas) Matti Kassilan ratkiriemukkaassa elokuvassa Hilman päivät (1954). Filmi perustuu tuotteliaan komedioiden kirjoittajan Agapetuksen tekstiin. Taustalla nuori tuomari (Matti Ranin), joka on ihastunut neitiin. Neidin sydämen voittaa kuitenkin lopulta vanha tuomari (Tauno Palo).
Suomen postin perusti Pietari Brahe vuonna 1638. Lähes saman tien otettiin käyttöön Tukholmasta Turkuun ja sieltä Narvaan kulkeva postireitti, joka oli valtakunnallisesti merkittävä ja myös postinkuljettajille vaarallinen. Postia kuljetettiin ensin jalan ja sitten hevosen selässä. Postia tuovan ratsastajan oli pidettävä hyvää vauhtia ja vastaantulijoiden oli väistettävä häntä niin kuin nykyään väistetään poliisia ja ambulanssia. Postinkulun tärkeys näkyi siinä, että hidastelevaa postinkantajaa uhkasi kuukauden vankeus vedellä ja leivällä ja postivarasta kuolemantuomio. Tällaista ja muutakin kiinnostavaa kerrotaan Ylen arkistojen dokumentissa. Samalla sivustolla on linkkejä historiallisiin filmeihin, jotka kuvaavat postin toimintaa eri vuosikymmeninä.
Tampereen ja Kankaanpään väliä 1920-luvulla ajanut postiauto ja sen henkilökuntaa. Kuva: Työväenmuseo Werstas.
Postiljooni tuo postin kotiin asti. Vuosi on 1930. Kuva: Pietinen, Museovirasto.
Nykyään postin moitteeton kulku ei ole postille eikä päättäjille todellakaan hengentärkeä asia. Postia ei kanneta enää kotiovelle, jos asuu vähänkin kauempana tiestä, ja lähetyksiä katoaa yhä useammin. Mitä muuta voikaan odottaa, kun posti pitää itseään liikelaitoksena (vaikka typerä nimi Itella onkin palautettu Postiksi) ja yksityisasiakas ja ammattitaitoinen henkilökunta ovat muuttuneet pelkäksi kulueräksi.
Toinen asia, jonka kuihtumista suren, on käsin kirjoitettu kirje. Minne katoaa tietomme yksityisestä historiasta, kun ei ole enää paperisia kirjeitä? Sähköpostia ei käytetä samalla tavoin henkilökohtaiseen viestintään ja e-maileja tulostetaan harvoin. Tallennusjärjestelmät muuttuvat nopeasti ja dokumenteista voi tulla pian käyttökelvottomia, jos niiden avaamisen mahdollistava tekniikka on vanhentunut.
Kirjeen kirjoittamisen oppaita 1800-luvulta. Alempana oleva Etelä-Carolinan yliopiston kirjaston kokoelmista.
Kirjeiden kirjoitus oli jo antiikin aikana taito ja taide. Renessanssi elvytti sen ja seuraavina vuosisatoina julkaistiin paljon kirjeenkirjoituksen opaskirjoja. Kirjeiden sommittelu kouli kirjoittajien tyyliä ja makua. Fyysisen kirjeen harvinaistuminen merkitsee myös kirjeen kirjoittamisen taidon hiipumista. Tunnen sellaisia, jotka muotoilevat sähköpostiviestinsä yhtä huolellisesti kuin ”oikeat” kirjeet, mutta luulen, että he ovat vähemmistö. Kirjeiden kirjoitus voi olla yhä arvostettua, mutta samalla tavoin kuin kotona musisointi ja monet käsityötaidot se on muuttunut teknologian kehittyessä harvojen huviksi.
Tasatahtia kirjepostin kanssa on kuihtunut käsin kirjoittamisen taito. Koulussa ei enää opeteta kaunokirjoitusta — koko sana koetaan vanhentuneeksi — vaan tekstaamista, jos sitäkään. Jos on pakko kirjoittaa käsin, syntyy yleensä sotkuista jälkeä. Persoonallista jälkeä, sanoisi ehkä joku. Mutta kaunoa voi kirjoittaa myös yksilöllisesti.
Kuinka pidellä kynää. Opas vuodelta 1609. Kuva: Folger Shakespeare Library.
Kuulun ikäpolveen, joka vielä opetteli koulussa kaunokirjoitusta. Pidin siitä ja myöhemmin olen harrastanut kalligrafiaa. Paperi ja kynä ovat minulle kiehtova yhdistelmä. En kuitenkaan pitänyt johdonmukaisesti päiväkirjaa, sillä minulle lapsena lahjaksi annettu lukollinen päiväkirja makeanvärisine kansineen jäi kummittelemaan mielessäni. Minusta tuntui, etten ikinä voisi kirjoittaa sanoja ”rakas päiväkirja” ja vuodattaa sydänvertani pehmustettujen kansien väliin. Minulla oli liian asiallinen luonne. En liioin ollut lapsena ja nuorena kovin sinut tunteitteni kanssa ja kuvittelin, että päiväkirja oli varattu niille.
Meni pitkä aika, ennen kuin ymmärsin harhani. Hankin siistejä ja koruttomia mustakantisia kirjoja ja aloin täyttää niitä. Nimesin ne ”muistikirjoiksi”. Sana ”päiväkirja” on yhä minulle vieras, vaikka päivään merkintäni. Muistikirjoista tuli ennen pitkää välttämätön osa elämääni.
Aikaisemmin olin luonnostellut käsikirjoitukseni käsin, mutta vain suurpiirteisesti ja käyttäen kouluvihkoja ja muistilappuja, jotka heitin myöhemmin pois. Nykyään muistikirjoihin tallentuvat pysyvästi syntymässä olevan kirjan eri vaiheet. Muistikirjoissa on muutakin: havaintoja, ajatuksia, mielleyhtymiä ja mielipiteitä kirjoista, ihmisistä ja maailmasta, jopa niitä ennen kammoamiani tunteiden kuvauksia. Minulla on myös muistikirjoja, joihin piirrän tai liimaan kaikenlaista, mitä tulee vastaan.
Muistikirjojani. Vasemmalla olevat ovat täynnä, oikealla olevat odottavat vuoroaan.
Aluksi ei ollut helppo oppia käyttämään muistikirjaa. Kuvittelin, että sinne kuuluisi kirjata vain kyllin ”arvokkaita” asioita. Aloin edistyä vasta, kun heitin perfektionismin yli laidan ja omaksuin uusia terveellisempiä asenteita. Samantekevää mitä kirjoitan, kunhan kirjoitan: enhän kirjoita muille kuin itselleni. Nulla dies sine linea: ei päivää ilman riviä. Näiden ajatusten siivittämänä löysin uudelleen käsin kirjoittamisen ilon ja nautinnon.
Oli hauska myös huomata, että en ole yksin. Olen löytänyt netistä kaltaisiani addikteja, jotka ovat koukussa muistikirjoihin ja kyniin. Jokainen käsin kirjoittaja joutuu etsimään yrityksen ja erehdyksen kautta välineet, jotka kutsuvat hänen sanansa tai piirroksensa esille. Pidän eniten mustista kansista, jotka ovat pehmeät mutta eivät liian pehmeät, ja kermankeltaisesta paperista, joka on joko kevyesti viivoitettu tai tyhjä. Toisinaan kelpaa muunkin värinen muistikirja, tai valkoinen paperi, mutta vain piirtämiseen tai vesivärien alustaksi. Paperin laatu on tärkeä. Sen pitää sopia kirjoitusvälineeseen eikä se saa tuntua ikävältä sormien alla. Kynän pitää luistaa hyvin ja antaa kyllin vahva jälki. Paras kynä on sen verran raskas, että tietää kädessään olevan jotain, joka ei ole osunut siihen satunnaisesti. Tällainen on esimerkiksi Parker-kuivamustekynäni ja Watermanin mustekynä.
Valikoima lempikyniäni.
Kutominen ja virkkaaminen ovat löytäneet yhä enemmän harrastajia, etenkin nuoria. Kenties muistikirjat ja käsin kirjoitetut kirjeet kokevat myös saman uudelleensyntymän. Ne ansaitsisivat sen.
Hendrik Jacobus Scholten: Kirjeen kirjoittaja. Rakkauskirje tai erokirje pitää kirjoittaa käsin. Vain moukka käyttää e-mailia tai tekstiviestiä. Kuva: Wikigallery.
