John Tennielin piirros, joka esittää Viiltäjä-Jackia.
Romaanissa Tiergartenin teurastaja Björk lähtee Berliiniin paetakseen ristiriitaista tilannetta, johon sisäministeri Ritavuoren murha on hänet saattanut, ja kohtaa murhaajan, jollaista ei ole osannut kuvitellakaan.
Kuten aina, etsin romaania varten aikakaudelle tyypillistä rikosta lehdistä ja historiateoksista. Ja juuri tuolloin, vuosisadan alussa ja Weimarin tasavallan aikana, Saksassa esiintyi sarjamurhaajia, joista puhuttiin paljon lehdissä ja jotka vaikuttivat populaarikulttuuriin ja yleiseen henkiseen ilmapiiriin. Ne kuvastivat myös väkivallan ja oman käden oikeuden perintöä, jonka sota ja spartakistikapina olivat jättäneet Saksaan (ks. edellinen blogikirjoitus).
Useita murhia tekevät voivat olla kylmäverisiä ja häikäilemättömiä ihmisiä, jotka tavoittelevat taloudellista hyötyä. Tyypillisin tapaus on mies, joka houkuttelee naisia joko avioliittolupauksin tai menee naimisiin useita kertoja peräkkäin. Auervaaran kohtalokkaampi serkku ei tyydy aiheuttamaan sydänsuruja ja katoamaan tietyn rahasumman kanssa, vaan hän surmaa päästäkseen kiinni uhrin koko omaisuuteen. Vaimot surmattiin yleensä myrkyllä. Uhri menehtyi muka vatsatautiin tai sydänkohtaukseen.
Johann Otto Hoch (1855-1906), syntyjään saksalainen mutta Yhdysvaltoihin muuttanut murhaaja. Hän meni naimisiin 55 kertaa väärällä nimellä ja murhasi monia ”vaimoistaan”. Poliisi epäili häntä 15 murhasta, mutta hänet saatiin tuomituksi vain yhdestä.
Myös nainen saattoi murhata kerta toisensa jälkeen myrkyllä. Kun farmakologia ei ollut vielä kehittynyt kyllin pitkälle, naiset tarjoilivat miehilleen arsenikilla höystettyjä muhennoksia. Kylmäveriset pyrkyrit saattoivat myrkyttää myös lapsia, jotka olivat uuden edullisen liiton tiellä. Oli myös naisia tai pariskuntia, jotka ottivat vauvoja ja lapsia hoitoon maksusta ja sitten tappoivat nämä. ”Lapsifarmit” hyötyivät siitä, että sata vuotta sitten lapsikuolleisuus oli suuri ja aviottomia äitejä oli paljon. Kirjailija Maria Jotuni kuvaa erästä tällaista ”huolenpitäjää” novellissa Matami Röhelin (1907)
Mary Ann Cotton (1832-1873), joka murhasi arsenikilla ihmisiä saadakseen rahat heidän henkivakuutuksestaan. 21 uhrin joukossa oli 11 hänen omaa lastaan.
Sensaationälkäistä yleisöä kiinnosti erityisesti himomurhaaja, jota ei ajanut veritekoihin rahallinen hyöty, vaan kieroon kasvanut vietti. Tällainen murhaaja oli lähes poikkeuksetta mies, ja hänen uhrinsa olivat naisia, nuoria ja lapsia. Murhiin liittyi usein erilaisia makaabereja yksityiskohtia, jotka toivat mieleen Perrault’n kaamean sadun Siniparrasta.
Kuvitusta satuun Siniparta. Siniparta antaa vaimolleen avaimen huoneeseen, jonne ei saa mennä. Se on täynnä edellisten vaimojen ruumiita.
Himomurhaajan prototyyppi on Viiltäjä-Jack (Jack the Ripper), joka murhasi viisi prostituoitua Whitechapelin kaupunginosassa Lontoossa vuonna 1888. Jackia ei saatu koskaan kiinni, mikä on pitänyt hänen legendansa sitkeästi hengissä.
Poliisit löytävät Viiltäjä-Jackin uhrin.
Mutta kuten sanottu, myös 1900-luvun alun Saksa tuotti joitain erityisen mieleenpainuvia sarjamurhaajia.
Carl Großmann (1863-1922) osoitti nuorena pedofiilisia ja sadistisia taipumuksia ja kärsi 14 vuoden vankilatuomion käytettyään hyväksi kahta lasta, joista toinen kuoli vammoihinsa. Vapauduttuaan hän alkoi murhata naisia, ja vainajia kertyi kymmenittäin ennen kuin hän jäi kiinni. Uhrit olivat prostituoituja tai puutteessa eläviä, yksinäisiä naisia. Großmann vei naiset asuntoonsa Berliinin Lange Straßelle, jonne hän oli asettunut asumaan 1913. Hän sai heidät mukaansa lupauksella ostaa seksiä tai tarjota taloudenhoitajan työtä. Kun hän sai naiset sisään, hän surmasi uhrit kuristamalla tai puukottamalla ja paloitteli sitten ruumiit.
Sodan aikana Großmann myi lihaa mustassa pörssissä, ja on uskottu, että ainakin osa kauppatavarasta oli peräisin hänen uhreistaan. Sodan jälkeen hän jatkoi murhaamista ja lihakaupan pitoa. Näin hän myös hyötyi murhista. Hänellä oli makkarakioski Schlesische Bahnhofin läheisyydessä, ja ihmisille oli shokki myöhemmin kuulla, mistä heidän Wurstinsa olivat tulleet.
Carl Großmann.
Vuosien 1918 ja 1921 välillä löydettiin Kreutzbergin kaupunginosan halki kulkevasta kanaalista kaikkiaan 23 naisen jäännöksiä, ja toukokuun 1921 jälkeen ruumiinosia pulpahteli näkyville päivittäin. Großmann paljastui kuitenkin vasta heinäkuussa 1921, kun naapurit kuulivat hänen asunnostaan naisen kirkumista ja hälyttivät poliisin. Poliisit murtautuivat asuntoon, löysivät viimeisen uhrin ja jälkiä edellisistä. On päätelty, että Großmann söi itsekin uhriensa lihaa. Hän hirttäytyi sellissään ennen kuolemantuomion täytäntöönpanoa.
Kannibalismi tekee murhaajasta erityisen karmivan.
Toinen tunnettu sarjamurhaaja oli Fritz Haarmann (1879-1925). Häntä nimitettiin Hannoverin vampyyriksi, koska hän surmasi uhrit iskemällä hampaansa heidän aataminomenaansa ja puremalla heidän kaulavaltimonsa poikki. Toisen lisänimensä ”teurastaja” hän sai siitä, että hän paloitteli uhrinsa kuin lihakauppias. Murhatut olivat poikia tai nuoria miehiä.
Haarmann oli jo teini-iässä oli syyllistynyt nuorempien poikien hyväksikäyttöön ja suljettu mielisairaalaan. Äitinsä avulla hän onnistui kuitenkin pakenemaan sieltä. Hän asettui Sveitsiin, josta löytyi myös morsian.
Sitten Haarmann sai kutsun suorittamaan asevelvollisuuttaan ja palasi Saksaan. Koska tieto ei kulkenut maan eri osien välillä, hänen menneisyyttään ei tunnettu, ja hän selvisi armeijassa aluksi hyvin. Hän alkoi kuitenkin saada outoja huimauskohtauksia, ja hänet todettiin sopimattomaksi palvelukseen. Työurakin jäi kesken. Hän sai lähtöpassit isän tupakkayrityksestä haastettuaan tämän oikeuteen, ja riitaantui sitten morsiamensa kanssa, joka heitti hänet ulos kalakaupastaan. Hän alkoi elää pikkurikollisena ja joutui tämän tästä vankilaan varkauksista ja ryöstöistä. Sodan aikana hän istui viiden vuoden tuomiota.
Merkillistä kyllä hän pääsi vuonna 1919 tiedustelijana Hannoverin poliisin palvelukseen. Poliisilla oli huutava pula miehistä, ja kenties hänen kontaktejaan alamaailmaan pidettiin etuna. Ajatus ei ollut kovin hyvä, koska juuri poliisityö helpotti Haarmannin murhatekoja.
Friedrich (Fritz) Haarmann.
Jo ennen poliisiurkkijan työtä Haarmann oli alkanut murhata nuoria poikia. Hän metsästi poikia asemalla ja houkutteli heidät johonkin kolmesta asuinpaikastaan luvaten rahaa, työtä tai yösijaa, tai käyttäen hyväksi poliisin valtuuksiaan. Kun hän sai uhrin loukkuun, hän kuristi ja puri tämän kuoliaaksi. Pian hän hankki rakastajan, joka auttoi häntä ruumiiden hävittämisessä. Uhrit paloiteltiin ja heitettiin joko jokeen tai piilotettiin lähiseudun metsiin ja ojiin. Haarmann ja hänen apurinsa yhdistivät tappoon ryöstön, myivät murhattujen vaatteet ja tavarat ja käärivät niistä kokoon päivittäisen elantonsa.
Vuodesta 1923 alkaen murhaamistahti kiihtyi ja poikien ja nuorten miesten katoamistapaukset yleistyivät hälyttävästi. Myos ruumiinosia löytyi entistä runsaammin. Viimein poliisin huomio heräsi, epäilyt kohdistuivat Haarmanniin, ja kesäkuussa 1924 hänet pidätettiin.
Ensin hän kiisti teot, mutta kun hänet pystyttiin todistamaan murhaajaksi vaatteiden tunnistamisen, ruumislöytöjen ja silminnäkijöiden kertomusten perusteella, hän tunnusti 27 uhrin surman. Näiden kohdalla hän kertoi tarkasti, miten hän oli murhannut ja paloitellut heidät. Hän selitti, että tunsi vastustamatonta halua purra uhreja kaulaan ja samalla kuristaa heidät, ja teon aikana hän koki suurta hurmiota.
Ruumiin paloittelu oli puolestaan vain epämiellyttävä velvollisuus, Haarmann vakuutti. Sen hän suoritti johdonmukaisesti kuin teurastaja. Hänen kaikista asunnoistaan löytyi runsain mitoin verisiä todisteita teurastuksesta. On vaikea kuvitella, miten hän ja hänen apurinsa pystyivät elämään päivästä toiseen sellaisissa huoneissa.
Tapaus herätti tietenkin huomiota, ja lehdistö seurasi innokkaasti oikeudenkäyntiä. Yleisö raivostui siitä, että poliisi ei ollut kiinnittänyt huomiota selviin todisteisiin Haarmannin syyllisyydestä, koska tämä oli ollut heidän urkkijansa. Haarmann tunnusti murhat, jotka hänen oli todistettu tehneen, mutta hän oli muuten väistelevä. Saattaa olla, että hänellä oli yli sata uhria. Hänet todettiin täysijärkiseksi ja hänet tuomittiin kuolemaan. Teloitus suoritetiin giljotiinilla. Apuri sai 12 vuoden vankilatuomion.
Hampurissa käytössä ollut giljotiini. Tuomittu asetettiin vasemmalla pystyssä seisovaan kelkkaan ja sidottiin kiinni. Sitten kelkka käännettiin vaaka-asentoon ja työnnettiin eteenpäin niin, että pää jäi pyöreän aukon sisään.
Kolmas ja varmaankin kaikista erikoisin sarjamurhaaja oli Peter Kürten (1883-1931), liikanimeltään ”Düsseldorffin vampyyri” tai ”Düsseldorffin hirviö”. Hänen lapsuutensa oli omiaan tekemään hänestä häiriintyneen. Hänen isänsä oli alkoholisti ja sadistinen pervertikko, joka pakotti lapset katselemaan vanhempien yhdyntää. Kotielämä oli muutenkin kamalaa. Isä pahoinpiteli varsinkin Peteria, joka oli vanhin poika, niin että tämä karkasi usein kotoa ja tutustui siten pikkurikollisiin. Kun isä joutui vankilaan insestistä 13-vuotiaan tyttärensä kanssa, vaimo erosi hänestä ja meni uusiin naimisiin.
Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Jo kuusivuotiaana Kürten yritti hukuttaa leikkitoverinsa. Hän kertoi myöhemmin tappaneensa yhdeksänvuotiaana kaksi muuta poikaa, joiden hukkumista pidettiin tuolloin onnettomuutena. Kymmenvuotiaana hän ystävystyi paikallisen rankkurin kanssa, joka rääkkäsi julmasti pyydystämiään koiria, ja sai osallistua tämän raakuuksiin. Teini-iän kynnyksellä hän sekaantui lampaisiin ja sikoihin ja totesi mielihyvänsä olevan suurin, jos hän puukotti eläintä parittelun aikana.
Koulun jälkeen Kürten pantiin metallityöläisen oppiin, mutta kahden vuoden päästä hän ryösti sekä perheensä että työnantajansa ja pakeni toiseen kaupunkiin. Siellä hän eli pikkurikollisena yhdessä prostituoidun kanssa: tämän sanotaan suostuneen kaikkeen, mitä Kürten ehdotti. Kürten istui tämän tästä vankilassa, koska jäi kiinni varkauksista ja yrityksistä hyökätä naisten kimppuun. Armeijaan jouduttuaan hän karkasi sieltä ja sytytteli maaseudulla tahallaan tulipaloja, koska nämäkin tuottivat hänelle nautintoa.
Hänet saatiin kiinni ja hän sai istua vankilassa tällä kertaa pitempään (1905-1913). Vankilassa oli erittäin ankara kuri, ja se sai Kürtenin mielikuvituksen liikkeelle. Hän alkoi haaveilla yhä hurjemmista perversioista ja murhateoista. Vapauduttuaan hän alkoi tappaa. Ensimmäinen uhri oli yhdeksänvuotias tyttö, jonka perheen taloon Kürten murtautui. Hän kuristi nukkuneen lapsen kuoliaaksi ja viilsi sitten tältä kurkun auki. Samoin kuin eläinten kanssa paritellessa, uhrin veren näkeminen aiheutti orgasmin. Seuraavana päivänä Kürten kierteli lähikortteleissa, jotta olisi voinut kuulla, mitä ihmiset puhuivat murhasta. Sekin tuotti hänelle hekumaa. Tämä mekanismi toistui hänen tulevissa teoissaan.
Peter Kürten. Kuva Bundesarchiv.
Pari kuukautta myöhemmin hän murhasi seuraavan uhrinsa, jälleen ryöstön yhteydessä. Sitten hänet vangittiin, mutta ei murhista, vaan ryöstöistä, joita hän teki jatkuvasti, ja hän joutui sotilasvankilaan, jossa hän istui kahdeksan vuotta. Vapauduttuaan vuonna 1921 hän meni naimisiin ja sai kunniallista työtä. 1925 pariskunta asettui Düsseldorffiin. Kürten eli kahdeksan vuotta lähes siivosti. Hän oli tosin koko ajan uskoton vaimolleen, ja kerran hän sai puolen vuoden tuomion raiskauksesta.
Toinen murha-aalto alkoi helmikuussa 1929. Kürten hyökkäsi saksien kanssa vanhahkon naisen kimppuun, raahasi hänet pensaikkoon ja löi häntä 24 kertaa. Ihme kyllä uhri selvisi hengissä. Vain muutama päivä myöhemmin Kürten kuristi ja runteli saksilla yhdeksänvuotiaan tytön. Hän piilotti ruumiin lehtien alle ja palasi myöhemmin sytyttämään sen tuleen. Ruumis löytyi seuraavana päivänä. Parin päivän päästä Kürten tappoi 45-vuotiaan miehen. Tätäkin uhria hän löi saksilla silmittömästi eri puolille ruumista. Poliisi päätteli erikoisesta tekotavasta, että murhaaja oli näissä kolmessa tapauksessa sama, vaikka uhrit olivat erilaisia.
Kürten kertoi myöhemmin raiskanneensa tämän jälkeen useita naisia, mutta näistä teoista ei ilmoitettu poliisille. Seuraavan kerran hän tappoi heinäkuussa. Uhri oli nuori nainen, jonka hän viekotteli metsään ja surmasi erityisen raa’alla tavalla. Haudattuaan ruumiin peltoon Kürten palasi useita kertoja sen luo, kun se oli jo mädäntynyt, suunnitellen sen naulaamista puuhun: hän olisi tahtonut kauhistuttaa ihmisiä mahdollisimman paljon. Ruumis oli kuitenkin liian painava, ja murhaajan piti tyytyä syleilemään sitä ja hautaamaan sitä aina uudelleen.
Kürtenin harmiksi ruumista ei löydetty. Kolmen kuukauden päästä hän lähettikin poliisille kirjeen, jossa kertoi ruumiin hautauspaikan. Murhaan kohdistuva huomio, sen ajatteleminen, siitä lukeminen ja kuuleminen oli osa hänen nautintoaan.
Ennen kirjeen lähettämistä Kürten oli jatkanut veritekojaan. Hän hyökkäsi yhtenä ja samana päivänä puukon kanssa kolmen eri-ikäisen uhrin kimppuun, jotka kaikki selvisivät hengissä. 24. heinäkuuta hän tapasi kaksi sisarta, jotka olivat viisi- ja neljätoistavuotiaat, ja surmasi molemmat. Tällä kertaa hän imi verta uhrien kaulahaavoista. Seuraavana päivänä hän yritti surmata 27-vuotiaan palvelijan. Vaikka nainen selvisi hengissä, hän ei osannut kuvailla hyökkääjää. Tämä näytti liian tavalliselta.
Kun tekijää ei saatu kiinni, hyökkäykset jatkuivat. Nyt Kürten oli käytti vasaraa, jolla hän nuiji uhreja päähän. Vasararikosten uhrit olivat palvelustyttöjä, ja jälleen murhaaja jatkoi väkivaltaa siihen asti, että verta oli kylliksi. Neljästä uhrista kaksi selvisi hengissä. Marraskuussa 1929 Kurten otti jälleen aseekseen sakset, joilla hän surmasi brutaalisti viisivuotiaan tytön.
Poliisi oli tutkinut murhia kesästä 1929 alkaen, mutta uhrien erilaisuus ja yleisön vihjeet, joita tuli peräti 13 000, hämmensivät tutkintaa. Sadoittain ihmisiä kuulusteltiin, tuhansia johtolankoja tarkistettiin. Epältyjen listaan kertyi lopulta lähes miljoona nimeä. Tutkimusta johtamaan saapui Saksan tunnetuin rikostutkija, Berliinin poliisin päällikkö Ernst Gennat. Tärkein vihje olivat murhaajan kirjeet. Kürten oli lähettänyt viimeisestä uhristaan kirjeen lehdelle kaksi päivää teon jälkeen, ja käsiala tunnistettiin samaksi kuin aikaisemmassa kirjeessä.
Marraskuisen murhan jälkeen Kürten jatkoi hyökkäyksiään, vahingoittaen kymmentä ihmistä. Kaikki jäivät henkiin, ja he pystyivät kuvailemaan tarkemmin hyökkääjää. Yhdestoista uhri oli nuori nainen, joka pääsi myös murhaajan kynsistä pakoon. Hän oli saanut tietää Kürtenin osoitteen. Kürten pakoili poliisia muutaman päivän, mutta ymmärsi sitten, että peli oli pelattu. Hän kertoi vaimolleen, että hän oli etsitty murhaaja, ja vaimon tulisi ilmiantaa hänet ja nostaa kiinniotosta luvattu palkkio. Kun näin kävi, Kürten antautui ja tunnusti kaikki murhat ja pahoinpitelyt, mukaan lukien ne, joita poliisit eivät olleet osanneet panna hänen tiliinsä.
Kürtenin elämästä ja persoonasta on paljon tietoa, koska hänen vankeusaikanaan häntä haastatteli lääkäri, tohtori Berg, ja Kürten kertoi täysin avoimesti kaikista teoistaan ja ajatuksistaan. Luultavasti hän sai tästäkin tyydytystä. Hän selitti, että häntä ajoi väkivaltaan seksuaalisen laukeamisen pakko, ja hän pahoinpiteli uhriaan raivokkaasti siihen asti kunnes näki verta ja sai orgasmin. Sen jälkeen hän rauhoittui, ja uhri saattoi päästä pakoon, jos oli vielä tajuissaan. Kürten selitti, että seksuaalinen akti ei itsessään ollut hänelle tärkeä. Pakonomaista haluaan käydä ihmisten kimppuun ja poikkeavaa tapaansa tavoitella nautintoa hän perusteli kauheilla lapsuudenkokemuksilla ja pitkillä vankilatuomioilla. Vaimostaan hän kuitenkin puhui vain hyvää ja toisti, että tahtoi tälle turvatun vanhuuden.
Toisin kuin Graßmann ja Haarmann, Kürten oli älykäs. Hän kykeni analysoimaan omia tekojaan harvinaisen tarkasti. Hänet todettiin sen vuoksi täysjärkiseksi, vaikka hänen puolustusasianajansa vetosi siihen, että hänen tekonsa olivat järjettömiä ja tulosta hallitsemattomasta pakosta. Kürten otti kuolemantuomion tyynesti vastaan ja sanoi ansaitsevansa sen. Ennen teloittamistaan giljotiinilla hän kysyi vankilan psykiatrilta, voisiko hän vielä pään irrottua aistia, miten veri virtaisi hänestä: hän olisi tahtonut lopettaa elämänsä suurimpaan nautintoon, jonka hän tiesi.
Nämä kolme murhaajaa hallitsivat saksalaisten mielenmaisemaa 1920-luvulla. Käytin kaikkia heitä hahmotellessani rikoksia, jotka Björk saa Berliinissä selvittääkseen. Romaanin lukenut voi päätellä edellä esitetyistä elämäkerroista, miten ”Tiergartenin teurastajan” hahmo ja modus operandi ovat syntyneet.
Kadonnutta 20-lukua etsimässä 