Sisäministeri Heikki Ritavuoren murha, joka päättää romaanin Koston kukat, kohautti Suomea helmikuussa 1922. Veritekoa pidettiin poikkeuksellisena, koska itsenäisessä Suomessa ei valtiovallan edustajiin ollut kohdistunut väkivaltaa.
Suomi menetti suoraselkäisen ja merkittävän poliitikon, mutta tapaus jäi onneksi maamme ainoaksi korkean tason poliittiseksi murhaksi itsenäisyysajalla. Jos mikä, tämä oli erikoista, eikä niinkään itse väkivallanteko. Takana oli sentään vuoden 1918 järkyttävä kevät ja sitä seurannut katkera kamppailu valtiomuodosta ja asenteista sisällissodan häviäjiä kohtaan. Lopputulos, kansanvaltainen demokratia ja leireistä selvinneiden vankien armahtaminen, oli suututtanut oikeistoaktivisteja. Monet heistä uskoivat edelleen, että kaikki keinot olivat sallittuja puolustettaessa isänmaata punaista vaaraa vastaan. Omankädenoikeuden käytäntö oli syntynyt jo itsenäisyyttä edeltäneillä ensimmäisellä ja toisella sortokaudella, jotka olivat tuoneet kasakat ja salamurhat Helsingin kaduille.
Lisäksi muualla Euroopassa elettiin maailmansodan jälkeen vaarallista aikaa. Presidentit, ministerit ja poliitikot joutuivat pelkäämään turvallisuutensa puolesta. Tälläkin kuohunnalla on taustansa. 1800-luvun historiassa silmään pistävät erityisesti Yhdysvaltain presidenttien murhat ja murhayritykset ja Venäjän tsaareja kohti heitellyt pommit. Euroopassa nationalistit ja anarkistit olivat usein varhaisempien poliittisten murhien takana. Ensimmäinen maailmansota lähti liikkeelle serbinationalistin luodista, joka tappoi Itävallan kruununperijän.
Sodassa hajonneiden maiden sisäiset välienselvittelyt aiheuttivat 1920-luvun alussa useita murhia. Armenialaiset aktivistit surmasivat Osmanivaltakunnan entisiä johtajia, jotka olivat paenneet länteen, kostaakseen armenialaisten kansanmurhan, joka oli tapahtunut sodan aikana. Venäläiset järjestöt kostivat myös vanhoja velkojaan ulkomailla: yksi tällainen attentaatti surmasi vahingossa kirjailija Vladimir Nabokovin isän Pariisissa. Irlannin itsenäisyystaistelussa kuoli sala-ampujan luodista vuonna 1922 Michael Collins, yksi kansallisen liikkeen tärkeimmistä johtajista.
Unkarin pääministeri murhattiin 1918, Portugalin ja Espanjan pääministerit ja Jugoslavian sisäministeri 1921. Puolan presidentti sai surmansa 1922 ja Bulgarian pääministeri 1923. Suomen lehdissä nämä toistuvat attentaatit kuitattiin hämmästyttävän viileästi. Väkivallasta oli tullut uusi normaali, ainakin jos se tapahtui jossain kaukana, maissa, joiden elämää ei tunnettu hyvin.
Samoin jäi pienelle huomiolle sisällissota, joka käytiin Saksan keisarikunnan hajotessa vuodenvaihteessa 1918-1919. Kommunististen spartakistien pyrkiessä valtaan horjuva Weimarin tasavalta joutui kutsumaan avuksi oikeistomieliset vapaajoukot (Freikorps), jotka tappoivat säälimättä kaikki kommunistin näköisetkin. Kapinan kukistamisesta kantoi vastuun sosialidemokraattinen puolustusministeri Gustav Noske. Hänen sukunimestään tuli kommunistien suussa haukkumasana, joka tarkoittaa oikeistovaltaa myötäilevää sosialidemokraattia.
Samalla tavoin kuin Suomessa, militaristinen oikeisto jäi voitettuaan voimansa tuntoon. Mutta Tarton rauha ei ollut Suomelle lainkaan saman kokoluokan nöyryytys kuin Versailles’n rauha Saksalle. ”Häpeärauha” jäi kaivelemaan mieliä, ja siitä tuli Weimarin tasavallalle jatkuva riippa.
Saksassa oikeistoaktivistit pysyivät toimeliaina. Versailles’n rauhansopimuksen allekirjoittanut ministeri Matthias Erzberger murhattiin 1921 ja Neuvosto-Venäjän kanssa kauppasopimuksen solminut ja siksi ”sosialistiseksi” leimattu sisäministeri Walter Rathenau vuonna 1922. Entisen pääministerin Philipp Scheidemannin päälle heitettiin samana kesänä 1922 happoa. Ministerien lisäksi murhattiin kymmenittäin vähemmän tunnettuja ihmisiä.
Walter Rathenau oli varakas juutalainen liikemies, ja hänen murhaansa sekoittui myös antisemitismiä. Murha herätti kuitenkin suurta pahennusta, ja hautajaisiin osallistui valtavasti ihmisiä. Toisaalta salamurhaajat pääsivät kuin koirat veräjästä: heitä ei koskaan saatu oikeuden eteen.
Edellämainitun kolmen attentaatin takana oli Organization Consul (OC), äärioikeistolainen järjestö, joka oli syntynyt Freikorpsin sisällä, kun sen edeltäjä oli hajonnut Kappin vallankaappausyrityksen (Kapp-Putsch) yhteydessä maaliskuussa 1920. Järjestö oli voimakkaan nationalistinen ja vastusti kosmopolitismia ja sosialismia. Sen juutalaisviha nousi uskosta, että juutalaiset olivat vastuussa näistä kahdesta pahasta.
OC sulautui myöhemmin muihin aktivistijärjestöihin, ja monet sen johtajat surmattiin, kun Hitleriä lähellä olleet kansallissosialistit vahvistivat asemaansa ”Pitkien puukkojen yönä” 1934.
On syytä muistaa, että kansallissosialistinen liike ei ollut mitenkään ainutlaatuinen eikä se syntynyt tyhjästä. Äärioikeistolaisia aseellisia järjestöjä oli Weimarin Saksassa monia, ne toimivat aktiivisesti, ja niille oli yhteistä äärinationalismi ja sosialisteja ja juutalaisia kohtaan tunnettu viha. Niiden ideologiassa sekoittuivat militarismi, isänmaallisuus ja germaaninen mytologia ja mystiikka. Viimeksimainitut perustelivat myös rotuoppia ja herrakansa-ajatusta. Sotilaseetosta ja myyttistä ajattelua sitoi tribalismi ja ritualismi, joiden estetiikka, kurinalaisuus ja ryhmäpaatos vetosi paitsi järjestöjen jäseniin, myös suuriin joukkoihin. Niiden vetovoima on edelleen hämmästyttävä, päätellen siitä, miten paljon kansallissosialistista kuvastoa liikkuu netissä myönteisesti esitettynä ja innoittamassa meidän aikamme kiihkonationalisteja.
Verisen alun jälkeen Weimarin tasavalta jäi oikeiston atavististen ja militaarista hallintoa ja revanssia hinkuavien voimien panttivangiksi. Toisella laidalla kommunistit eivät voineet unohtaa vuoden 1919 petosta ja horjuttivat hallitusta aina kun voivat. Kun nämä tekijät yhdistyivät talouden ongelmiin, voi pitää ihmeenä, että Weimarin Saksa kesti edes vuoteen 1933.
Äärinationalismi ei tietenkään ollut vain seurausta sodasta. Se edelsi sotaa ja oli syynä siihen. Nationalistinen aktiivisuus leimasi 1900-luvun alkua monessa Euroopan maassa. 1800-luvun toisella puoliskolla sitä ennakoi kansallisromantiikka, joka sai Suomenkin kiinnostumaan menneisyydestään ja identiteetistään. Kansallisromantiikan vaikutus oli hedelmällinen. Se innoitti taidetta, kirjallisuutta ja kulttuuria ja herätti ymmärtämään oman kielen tärkeyden ja merkityksen. Kansalliset eepokset ja muu kansanperinne kerättiin talteen. Luontoakin alettiin arvostaa eri lailla kuin ennen. Usein identiteettiään perinteestä hakeva kansa oli osa suurempaa valtakuntaa: Euroopan kartta ennen vuotta 1918 sisälsi melko vähän valtioita. Suomen tavoin monet pienemmät kansat saivat oman maansa sodan jälkeen.
Kansallisen itsetunnon kehittyminen ei kuitenkaan tapahtunut täysin vailla ristiriitoja. 1900-luvun alussa kansallishenki alkoi näyttää pimeitä puoliaan. Se muuttui myrkylliseksi, kun siitä alettiin repiä oikeutusta alueellisiin valloituksiin, rotuoppeihin ja väkivaltaan.
Mutta kansallisromantiikka ja nationalismi ovat erillisen kirjoituksen arvoisia aiheita. Palatkaamme attentaatteihin.
Todennäköisyys poliittiseen murhaan nousee, jos eletään maassa, jota luonnehtivat alueellinen eriytyminen ja poliittisen vakauden puute. Murhan uhri edustaa sortavaa järjestelmää, ideologista uhkaa, väärintekijää tai epäisänmaallisuutta. Jos useampi järjestö kamppailee vallasta, kilpailijan edustajat muuttuvat vihollisiksi. Kun aktivistijärjestö koostuu sotilaista, salamurhaaja voi helpottaa työtään ajattelemalla, että hän toimii vain teloittajana. Organization Consul esimerkiksi järjesti ”muinaisgermaanisen” tuomioistuimen, jossa se tuomitsi kuolemaan attentaattiensa uhrit. Usein murhaaja on kuitenkin tavalla tai toisella tasapainoton. Tällöin hänestä tulee ”yksinäinen susi”.
Mielentilaltaan horjuvia murhaajia ovat olleet useat, jotka ovat ottaneet kohteekseen Yhdysvaltain presidentin. Charles Guiteau, joka ampui presidentti Garfieldin 1881, kärsi narsismista ja suuruudenhulluudesta ja käyttäytyi kuin hänellä ei olisi ollut mitään estoja. Presidentti McKinleyn vuonna 1901 surmannut Leon Czolgosz oli syrjäytynyt nuori mies, joka oli saanut päähänsä korjata yhteiskunnan vääryydet: hän oli yrittänyt lähestyä anarkisteja, mutta nämä luulivat häntä urkkijaksi. Nämä molemmat teloitettiin, mutta Theodore Rooseveltin henkeä turhaan tavoitellut John Shrank oli niin ilmiselvästi mielisairas, että hänet suljettiin laitokseen.
Suomalaisia assassiineja siivitti sortokausina vakaumus, että he sotivat vihollista vastaan. Vasta viime aikoina on selvinnyt, että koulupojatkin osallistuivat salamurhiin. He ottivat mallia aikuisista. Enemmän kuin Leo Mechelinin luotsaamaa maltillista Kagaali-järjestöä heitä innoitti kirjailija Konni Zilliacuksen perustama Aktiivinen Vastustuspuolue, joka ilman muuta salli aseellisen väkivallan taistelukeinona. Tsaarin virkamiesten kimppuun käytiin pistoolein ja pommein, kuten Venäjällä, mutta suurin osa yrityksistä epäonnistui. Poliiseja ja santarmeja vaaninut lyseolaisten joukkio, joka oli ottanut nimen Verikoirat, oli kuitenkin varsin tehokas. Se surmasi neljä miestä vuosina 1905-1906. Verikoirat tavoittelivat jopa tsaarin henkeä, mutta hanke kuivui kokoon. Pojat olivat vaiti toimistaan, eikä heitä koskaan saatu kiinni.
Ensimmäisen sortokauden tunnetuin terroriteko oli epäilemättä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murha vuonna 1904. Venäläistämistä tiukasti ajava Bobrikov oli aktivistien vihamies numero yksi, ja heidän piirissään toiminut Eugen Schauman otti hänen murhansa omaksi tehtäväkseen. Hän valmistautui pitkään tehtäväänsä ja päätti samalla tappaa itsensä. Ratkaisua helpotti oman elämän ahdinko, paheneva kuurous ja epäonni rakkaudessa. Murhan jälkeen Schaumanista tuli sankari ja esikuva.
Onnistuneihin attentaatteihin kuului myös venäläisiä myötäilleen prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murha, jonka suoritti Lennart Hohenthal vuonna 1905, pian Bobrikovin murhan jälkeen. Hohenthal oli Aktiivisen Vastustuspuoleen jäsen ja suunnitteli alunperin Bobrikovin murhaamista. Kun Schauman ehti ensin, Hohenthal vaihtoi kohdetta. Hän toimi erittäin järjestelmällisesti, koska turvatoimia oli kiristetty Bobrikovin murhan jälkeen. Hän matkusti Pietariin hankkimaan kartin upseerin univormun, joka toimi tehokkaana naamiona. Hän pääsi miliisien ohi Soisalon-Soinisen kotiin ja ampui tätä kohti kahdeksan laukausta.
Toisin kuin Schaumanilla, Hohenthalilla ei ollut aikomusta ampua itseään, ja hänet otettiin kiinni ja tuomittiin oikeudessa elinkautiseen vankeuteen. Mutta myös pakoa varten oli laadittu tarkka suunnitelma. Hohenthal karkasi vankilasta toisten aktivistien avulla ja onnistui pääsemään Tukholman kautta Lontooseen. Hänet armahdettiin Suomen saavutettua itsenäisyyden 1918, mutta hän oli jo ehtinyt asettua Englantiin, eikä enää palannut vanhaan kotimaahaansa. Hän tahtoi tosin tulla haudatuksi Suomeen.
Kolmas itsenäisyyttä edeltänyt poliittinen murha ei ollut samalla tavalla näyttävä kuin edelliset. Vuonna 1911 Turun hovioikeuden presidentti Gustav Valdemar (Valde) Hirvikanta (aiemmin von Hellens) joutui suomenmielisyytensä takia ruotsalaisaktivisti Bruno Forsströmin uhriksi. Forrström surmasi samassa yhteydessä itsensä. Koska Hirvikantaa ei pidetty sortajana, murhaajaa ei nostettu sankariksi. Kirjailija Harri Raitis on käsitellyt aihetta romaanissaan Unohda kolmas: kertomus murhasta 1911 (1997).
Ritavuoren murhahanke vuonna 1922 oli ajan tavan mukaan kehitelty oikeistolaisissa aktivistipiireissä. Samalla tavalla kuin Matthias Erzbergerin murhaa Saksassa, sitä edelsi oikeistolaisen median parjauskampanja, joka kohdistui ministeriin. Hänestä käytettiin toistuvasti sanaa ”vihattu”, ja viitattiin suorin sanoin mahdollisuuteen, että joku kävisi häneen kadulla käsiksi. Saksassa Erzbergeristä oli tullut Versailles’n ”häpeärauhan” symboli, koska hän oli allekirjoittanut sopimuksen. Aktivisteille ei tullut mieleenkään, että Saksalla ei ollut mitään mahdollisuuksia kieltäytyä sopimuksesta. Myös Ritavuoresta tuli syntipukki monille asioille, jotka olivat presidentin ja hallituksen päättämiä ja jotka hän vain toteutti.
Toki Ritavuori oli edistyksellinen politiikassaan ja myös horjumaton toteuttaessaan ihanteitaan. Suojeluskuntia ärsytti tappio, jonka ne kärsivät kesällä 1921, kun Ritavuori osoittautui hallituksen ja suojeluskuntien välisessä Suojeluskuntakriisissä paremmaksi juonittelijaksi kuin aktivistit. Samaisen kiistan sytyttänyt Paul von Gerich löytyikin sitten ministerin murhan takaa, kun kaiveltiin asioita kunnolla. Mutta myös Etsivä Keskuspoliisi oli vastuussa murhatutkimuksen vesittämisestä ja rikollisten suojelemisesta. Motiivina oli sekä oma että isänmaan etu, jotka sopivasti yhdistyivät. Juuri ennen murhaa Ritavuori oli suunnitellut EK:n uudistamista. Murhan jälkeen hanke tietenkin haudattiin.
Nimellisesti Ritavuoren ampui Ernst Tandefelt. Hän oli tyypillinen ”harhaan johdettu” poliittinen murhaaja. Salaliittoihin suhtaudutaan epäluuloisesti ja syystäkin, mutta Ritavuoren murhan takaa sellainen todella löytyy. Tandefelt oli kaikkien todistusten perusteella henkisesti horjuva ja johdateltavissa. Vuonna 1922 hänellä ei ollut erityistä syytä ampua ketään, koska hän oli viimein saanut elämänsä järjestykseen. Hän tunsi kuitenkin suuttumusta hallituksen politiikkaa kohtaan, ja toi jonakin hetkenä ilmi halunsa ampua presidentti. Sitten hänet vakuutettiin siitä, että Ritavuori, jota hän ei lainkaan tuntenut, oli sopivampi kohde. Varmastikin hänelle uskoteltiin, että hänestä tulisi murhan jälkeen Schaumanin veroinen sankari.
Näin ei käynyt. Tandefelt sai ensin elinkautisen vankeustuomion, mutta mielentilatutkimus lyhensi vankeusajan kahteentoista vuoteen. Häntä pidettiin hulluna ja hänet unohdettiin rangaistuslaitoksen seinien sisään. Vasta vuonna 1927 hän tajusi, että häntä oli vedetty nenästä, ja alkoi kertoa, miten kaikki todella kävi. Murhan takana oli salaliitto, jonka päämäärä oli hankalan henkilön poistamisen lisäksi luoda kaaos, jolloin olisi mahdollista syrjäyttää hallitus ja valtiomuoto ja pystyttää sotilashallinto. Kaappaus jäi onneksi toteutumatta.
Tutkinta eteni vuonna 1927 pitemmälle, mutta vaikka salaliiton tekijät ja heidän juonensa paljastuivat, yritys saada heidät vastuuseen tyssäsi kolmen vuoden jälkeen kylmenneisiin jälkiin ja aktivistien hyväveliverkoston tiukkuuteen. Lapuan liike oli voimissaan, eikä oikeistolaisen salaliiton julkistaminen sopinut lainkaan ajan henkeen. Tandefelt pääsi vapaaksi, mutta hänet suljettiin saman tien ”vaarallisena henkilönä” Nikkilän mielisairaalaan, jossa hän kuoli 1948. Niinköhän tässä oli kysymys hankalaksi käyneen ihmisen ja hänen tietojensa ”poistamisesta”?
Jos mitä oppii sadan vuoden takaisista poliittisista murhista, ainakin sen, että poliittisen murhan tekijää ajaa joko ideologia tai hulluus, ja vahva lisämotiivi on halu päästä sankariksi ja saada huomiota ja ihailua. Sekin vanha totuus vahvistuu, että toisen terroristi on toisen sankari. Sortokauden vastarintamiehet luokiteltaisiin nykyään varmaankin terroristijärjestön jäseniksi ja heitä syytettäisiin vaarallisesta separatismista.