Vanhoja rikoksia ja joulun odotusta Edinburghissa

Vietin joulukuun ensimmäisen viikon Edinburghissa. Se on intiimin ja vanhanaikaisen oloinen kaupunki. Totta kai siellä on tornitalojakin, mutta onneksi ne eivät pilaa kaupungin vanhan keskustan profiilia. Kaupunki leviää laajalle alueelle melko matalana, ja vihreitä keitaita on paljon.

Se luo rauhallisen tunnelman, joka puuttuu Lontoon tai Pariisin keskustasta, joissa vanhojen rakennusten sekaan tungetut wow-arkkitehtuurin ilmentymät, liikenteen ruuhkaisuus ja melu, kiireen tuntu ja tungos häiritsevät. Ahtaus ei jatkossa edes helpota, vaan kasvaa: viimeksi Lontoossa käydessäni tuntui, että joka paikassa levisi sotkuisia rakennustyömaita, joita piti vaivalla kiertää. Olihan sellainen Edinburghissakin yliopiston lähettyvillä, mutta se oli jotenkin ystävällinen ja vaatimaton sekin…

Edinburgh nähtynä sen vieressä kohoavilta vuorilta (Salisbury Crags)

Edessä Holyroodin palatsi, takana Leithin kaupunginosa ja Forthin vuono.

Edinburghin vanhaa rakennuskantaa: Writers’ Housen piha.

Tästä varmasti huomaa, etten pidä pilvenpiirtäjistä. Kauhulla olen seurannut suunnitelmia istuttaa Hakaniemen rantaan kolossaalista hotellia, joka tukkii näkymän merelle. Ehdolla olevat rakennukset eivät näytä ottavan ympäristöä huomioon. Se on mielestäni tärkeintä kaupunkikuvaa luotaessa. Rakentaminen ei saa toimia vain ahneiden liikemiesten ja kaupunkilaisten tarpeille vierasta visiotaan hellivien arkkitehtien ehdoilla. Uutta voi tehdä toisellakin tavalla (ks. edellisen päivän blogikirjoitukseni).

Romantisoin tietenkin Edinburghia, jossa on, kuten kaikissa suurissa kaupungeissa, myös ikäviä nuhruisia lähiöitä huumeongelmineen. Niihin olen tutustunut lukemalla Ian Rankinin Edinburgh-dekkareita. 1800-luvun Edinburghin alamaailmasta kertovat puolestaan sekä monet fiktiiviset tarinat, kuten Robert Louis Stevensonin novellit Tohtori Jekyll ja Mr Hyde ja The Body Snatcher , että tositarinat, joihin jälkimmäisen novellin juoni pohjautuu. Ruumiinryöstäjät Burke ja Hare ovat osa kaupungin folklorea ja useat turistikierrokset hyödyntävät heitä, muita tunnettuja rikollisia kuten Deacon Brodieta sekä kaupungissa havaittuja kummituksia. Jos tahtoo tutustua nojatuolissaan vanhaan rikolliseen Edinburghiin, voi lukea esimerkiksi Geoff Holderin kiehtovan kirjan aiheesta.

Hyde käy uhrinsa kimppuun. Kuva Stevensonin tarinan laitoksesta vuodelta 1904. Lähde Wikipedia.

Vanhan Edinburghin pimeät kadut ja korttelit salaperäisine pihoineen ja ovineen tulevat karmeasti tutuksi Stevensonin yllättävän modernissa tarinassa ihmisen sisällä piilevistä ristiriitaisista voimista. Ehkä moraliteetin teemaa entisestään vahvistaa ajatus, että päivänvalossa samat kadut näyttävät maalauksellisilta. Samaa uhkan ja salamyhkäisyyden tuntua tahtoisin luoda 1920-luvun Helsinkiin, jonka yössä dekkarieni päähenkilö Björk kulkee sulautuen pimeyteen ja varjoihin kuin kissa, johon häntä romaanissa vertaankin.

Joulun odotusta oli luonnollisesti kovasti ilmassa Edinburghissa. Kaikkialla soivat joululaulut, ulkona ja sisällä oli koristeltuja joulukuusia ja kaupoissa myytiin joulutavaraa. Princes Street Gardensissa, Grassmarketissa ja muuallakin oli joulutoreja, joista sai hyvää syötävää ja juotavaa ja erilaista hurmaavaa tai mautonta rihkamaa.

Harmittelin erityisesti, etten voinut ostaa kojuista tai kaupoista tuoksunauhoja tai -pusseja, joihin oli valikoitu kuivattuja mandariineja, sitruunoja, vaniljatankoja, neilikoita ja muita jouluisia mausteita. Tilaa ei ostoksille juuri ollut. Minulla oli vain lentolaukku, ja se oli sullottu täyteen villavaatteita kylmien sisätilojen varalle. Olen vilukissa ja villapaitojen ja villasukkien suurkuluttaja.

Sisällä ei sitten ollutkaan kovin kylmää, koska putkimies tuli korjaamaan patterivian. Villahousut olivat turhaan mukana. Voikohan meiltä ostaa mistään valmiita joulun tuoksuisia potpurreja? Olen ollut liian kiireinen tehdäkseni niitä itse.

Jouluvaloja Victoria Streetillä.

National Portrait Galleryn aula.

Joulutavaraa myyvä kauppa Royal Milen varrella.

Helsingin akateemiset korttelit no 1

Karl Axel Björkillä on, kuten itsellänikin, toinen jalka akateemisessa maailmassa. Ensi kesän alussa ilmestyvässä romaanissa hyväksytään väitöskirja, jota hän on muiden toimiensa ohessa valmistellut, ja hänestä tulee filosofian tohtori. Joskus myöhemmin kirjoitan tänne akateemisesta elämästä Björkin aikaan, mutta erinäisistä syistä — niistä enemmän tammikuun puolella! — minua kiinnostavat tällä hetkellä Helsingin akateemiset korttelit ja niiden metamorfoosit vuosien kuluessa.

Päätin valita ensimmäiseksi Hirven korttelin.

Pitkä, epäsäännöllisen muotoinen kortteli numero 37 eli Hirvi, jota rajaavat Kaisaniemenkatu, Vuorikatu, Fabianinkatu ja Yliopistokatu (entinen Hallituskatu), ei vielä 1800-luvulla liittynyt olennaisesti Helsingin yliopiston toimintaan. Yliopiston hallussa oli Engelin suunnittelema päärakennus Kirahvin korttelissa 27. Pian tämä talo, joka oli 1930-luvulle asti vain puolikas nykyisestä, tuli ahtaaksi ja tiloja työhuoneiksi ja luentosaleiksi alettiin etsiä lähikortteleista joko vallaten entiset talot tai rakentaen uusia.

Hirven kortteli oli alunperin suorakaiteen muotoinen ja sitä rajasi ylhäältä Vilhonkatu. Kaisaniemenkatua ei vielä ollut. Vuoden 1900 kartassa näkyy, että Kaisaniemen puiston eteläpuoli on yhä sievää ruutukaavaa.

Helsingin kartta vuodelta 1900. Painettu Liewendahlin kivipainossa.

1910-luvun lopulla kuitenkin päätettiin, että Mikonkadulta puhkaistaisiin korttelin läpi uusi reitti Vuorikadulle. Lähteä sai Mikonkadun vanha numero 15.

Mikonkatu 1898. Edessä oikealla numero 15, sitten numerot 17 ja 19. Numeroon 21 rakennetaan Fennian taloa. Tuntematon kuvaaja. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Uusi poikittain kulkeva katu avattiin 1921. Se halkaisi korttelin 38 (Kameli) kahtia, lohkaisi korttelista 41 (Kaniini) alaosan pois ja muotoili Hirven korttelin yläpään suippenevaksi. Katu ristittiin Kaisaniemenkaduksi, koska se päättyi Kaisaniemen puiston kohdalla. Kaisaniemihän oli puolestaan saanut nimensä ravintoloitsija Catharina (Kaisa) Wahllundista, joka oli aloittanut uransa myymällä puistopaviljongissa virvokkeita ja piirakoita promeneeraaville kaupunkilaisille.

Kaisaniemenkatu avattuna vuonna 1921. Sitä eivät vielä reunusta kaarevat punatiiliset rakennukset, joista se on tunnettu. Kuva: Ivan Timiriasew. Helsingin kaupunginmuseo.

Hirven korttelia olivat hallinneet matalat puutalot, jollaisia näkyy yhä edellisessä kuvassa keskellä. Korttelin vastakkaisella puolen Fabianinkadulla oli myös rivi puutaloja.

Fabianinkatu 24 1800-luvun lopussa. Helsingin yliopistomuseo.

Fabianinkatua vuonna 1907. Kuva Signe Brander. Helsingin kaupunginmuseo.

Puutalojen lomaan oli 1900-luvun alussa noussut jo muutamia kivitaloja. Fabianinkatu 28:ssa oli Gunnar Steniuksen suunnittelema asuintalo vuodelta 1907. Sen piharakennus oli 1800-luvun puolelta ja siinä toimi ensin kylpylaitos ja sitten Kauppalehden kirjapaino ja toimitus. Kadun puolella pohjakerroksessa oli maitokauppa. Vieressä Fabianinkatu 26:ssa oli vuotta vanhempi rakennus, joka oli valmistunut kauppaopiston käyttöön.

Fabianinkatu 28. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Fabianinkatu 26. Kuva Museovirasto.

Korttelin pohjoispäähän (Fabianinkatu 38, Kaisaniemenkatu 13) rakennettiin 1920-luvun lopulla Elonvaaran liiketalo, osin seitsen- ja osin kahdeksankerroksinen katkaistun kartion muotoinen talo, jonka suunnitteli Yrjö Lindegren. Kuten kaksi edellämainittua taloa, se on säilynyt lähes sellaisenaan, vain sisätiloja on uudistettu.

Kaisaniemenkatu 13 – Fabianinkatu 38. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Vuonna 1931 Fabianinkatu sai ensimmäisen yliopistollisen rakennuksen: arkkitehti Armas Lindgren piirsi viimeisten projektiensa joukossa numero 24:n hammaslääketieteellisen ja serologisen tutkimuksen käyttöön.

Fabianinkatu 24. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Vuorikadun alkupäässä oli vanhin kivirakennus Väinö Leinon 1911 numeroon 7 suunnittelema jugendtyylinen asuintalo. 1920-luvulla rakennettiin kivitalot numero kolmoseen ja viitoseen. Jälkimmäinen, joka syntyi 1927, edustaa jo 1930-luvun tiilifunkista, joka tulisi leimaamaan Kaisaniemenkadun uusia rakennuksia. Arkkitehti oli Väinö Vähäkallio.

Vuorikatu 3. Kuva Eric Sundström 1922. Helsingin kaupunginmuseo.

Vuorikatu 5. Viereen on nousemassa Kaisa-talo. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

1920-luvun lopussa rakennettiin Hirven korttelissa Kaisaniemenkadun puolelle taloja, jotka loivat yhtenäisen linjan uudelle liikenneväylälle. Punatiilinen Kaisaniemenkatu 5 on vuodelta 1928, arkkitehtina Martti Vähäkallio. Se oli asuintalo. Tässä se näkyy elokuvassa Juurakon Hulda.

Kaisaniemenkatu 5. Kohtaus elokuvasta Juurakon Hulda (1937).

Viereiselle numero seitsemän tontille oli noussut 1927 Robert Tikkasen suunnittelema suuri liikerakennus, joka sai komean nimen Kauppapalatsi. Seuraava tontti, numero 9-11, jäi joksikin aikaa ilman kivitaloa.

Kauppapalatsi, Kaisaniemenkatu 7. Kuva Olof Sundström 1929. Helsingin kaupunginmuseo.

Kadun profiilista muodostui kuitenkin varsin yhtenäinen, kun Mikonkadulta alkavaan päähän rakennettiin samantyyliset kivitalot. Seuraavassa valokuvassa avautuu näkymä Kaisaniemenkadulta Vuorikadulle, jolle johtaa vielä ajokaista. Vuorikatu 7:n kapea jugendtalo erottuu juuri ja juuri jyrkästi nousevan ajokaistan vierellä tummaan torniin päättyvän Kaisaniemenkatu 5:n takana, ennen leveää Vuorikatu viitosta.

Vasemmalla Kaisaniemenkatu 7, keskellä Kaisaniemenkatu 5. Sen takana Vuorikatu 7, 5 ja 3. Kuva Olof Sundström 1929. Helsingin kaupunginmuseo.

Seuraava rakennusvaihe alkoi 1950-luvulla. Nyt yliopisto alkoi laajentua Hirven kortteliin toden teolla. Uusi suuri projekti oli Porthania.

Silloisen Hallituskadun, nykyisen Yliopistokadun puolella olivat säilyneet pitkään puutalot.

Hallituskatu 11. Kuva Signe Brander 1909. Helsingin kaupunginmuseo.

Näkymä Fabianinkadun ja Hallituskadun risteyksestä Mikonkadulle päin. Oikealla Hallituskatu 11, sen takana Hallituskatu 13 – Vuorikatu 1. Kuva Signe Brander 1907. Helsingin kaupunginmuseo.

Hallituskatu 13:n pihaa. Kuva Signe Brander. Helsingin kaupunginmuseo.

Aluksi yliopisto tyytyi pitämään käytössään kadun vanhoja rakennuksia. Vuorikadun ja Hallituskadun kulmaa hallinneen tontin merkillisessä piharakennuksessa ”Pullokopsassa” oli kasvipatologian laitos, ja sen vieressä Fabianinkadun kulmassa virolainen laitos ja kotieläintieteen laitos. Nämä talot kuitenkin raivattiin Aarne Ervin suunnitteleman Porthanian tieltä, joka vuonna 1957 valtasi korttelin eteläpään. Siihen sijoitettiin etupäässä humanistisen tiedekunnan laitoksia, ja olen itse kuluttanut sen kirjastojen ja luentosalien tuoleja ahkerasti opiskeluaikanani. Alun perin hienonkiiltävä rakennus on energisten opiskelijasukupolvien käytössä melkoisesti nuhraantunut.

Porthania, Hallituskatu 11-13 (nykyään Yliopistokatu 3). Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Porthania oli rakennettu kiinni viereisiin taloihin. Toisessa päässä kortteli kasvoi myös umpeen. Kaisaniemenkatu 9-11 sai 1955 Arvo O. Aallon suunnitteleman liiketalon, joka muiden lähitalojen tavoin ulottui myös Fabianinkadun puolelle vallaten numerot 34-36. Tästä rakennuksesta, joka purettiin 1985, en ole jostain syystä onnistunut löytämään valokuvaa. Jos jollakulla on siitä tiedot, näkisin sen mielihyvin. Vuonna 1960 rakennutti Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys Fabianinkatu 32:een puolestaan ns. Vuoritalon, jota se vuokrasi eri yrityksille, kunnes myi sen valtiolle.

Fabianinkatu 32. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Fabianinkadun puolella yliopisto alkoi tulevina vuosikymmeninä haalia taloja käyttöönsä. Ensin numero 28 ja sitten numero 26 tulivat sen haltuun. Hammaslääketiede siirtyi pois numerosta 24, ja 1970- ja 1980-luvun vaihteessa sinne oli majoitettu Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitos. Seminaarikirjaston lukusalit olivat pieniä ja mukavia ja niistä oli kaunis näkymä kadulle. Vakiopaikkani olikin ikkunan edessä.

Kaksikymppisenä seminaarikirjastossa, Fabianinkatu 24. Ikkunasta näkyy Fabiania, joka oli alunperin yliopiston kemian ja anatomian laitos, mutta kuuluu nykyään samalla tontilla olevan Kansalliskirjaston tiloihin.

Sitä ennen oli Kaisaniemenkadulla tapahtunut muutoksia. Kaisaniemenkatu 5 ja myös viereinen Vuorikadun jugendtalo purettiin 1973 viitosessa 1930-luvulta asti liikettään pitäneen Pukevan tavaratalon tieltä. Entisen tiilifasadin korvasi koko seinän säleikkö, jota käytettiin mainostilana. Pukevasta tulikin Kaisaniemenkadun näkyvin liike. Sillä oli hallussaan myös Fabianinkadun puoli korttelista (numero 30), ja sinne rakennettiin aikamoisen kamala pysäköintitalo. Suoraviivaiseen Hirven kortteliin toi uutta aaltoilevaa estetiikkaa myös Kaisaniemenkatu 9-11:n uusi rakennus, joka korvasi 1950-luvun talon vuonna 1985.

Pukevan talo, Kaisaniemenkatu 5. Tuntematon kuvaaja, 1967-68. Helsingin kaupunginmuseo.

Pukeva 1973. Kuva Simo Rista. Helsingin kupunginmuseo.

Pukevan pysäköintitalo Fabianinkadun puolella. Kuva Simo Rista 1973. Helsingin kaupunginmuseo.

Kaisaniemenkatu 9-11. Arkkitehtitoimisto Jauhiainen ja Nuuttila 1985. Kuva Juho Nurmi. Helsingin kupunginmuseo.

1990-luvun lama kaatoi Pukevan ja se joutui Eläke-Sammon haltuun. Julkisivu meni jälleen uusiksi ja kymmenisen vuotta siinä oli Kodin Ykkösen ja muiden liikkeiden tunnuksia.

2010-2012 tapahtui Kaisaniemenkatu viitosessa viimeinen suuri mullistus, kun koko rakennuskompleksi revittiin ja tilalle tuli yliopiston kirjasto eli Kaisa-talo, joka oli integroitu läheisiin yliopiston rakennuksiin kuten oppimiskeskus Aleksandriaan Fabianinkatu 28:ssa. Yliopistolla on tilat myös Fabianinkatu 32:ssa ja Vuorikadun taloissa, joten sen voi sanoa hallitsevan Hirven korttelin eteläistä puolta lähes kokonaan.

Selina Anttisen ja Vesa Oivan suunnittelema Kaisa-talo on ollut sekä esteetikkojen että opiskelijoiden mieleen, ja täytyy myöntää että olen siihen aika ihastunut. Sen arkkitehtuuri todistaa, että modernit talot voi rakentaa niin, että ne sopivat vanhemman ympäristönsä rytmiin luonnollisesti ja viehkeästi.

Itsenäisyys vuonna 1921

Heimolan talo, jossa Suomen eduskunta kokoontui 1911-1931 ja jossa Suomi julistettiin itsenäiseksi 6. 12. 1917. Ajan barbaariseen tapaan tämä kaunis ja historiaa henkivä rakennus purettiin 1969. Kuva 1920-luvulta, kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.

Ensimmäinen Björk-romaanini, Yön sydän on jäätä, ajoittuu maaliskuuhun 1921. Miksi lähdin liikkeelle juuri tästä hetkestä?

Kirjoitan blogin ”Mitä ja miksi” -osiossa mieltymyksestäni 1920-lukuun ja halustani kytkeä dekkarijuoni tuon ajan poliittiseen historiaan. Kun haeskelin tarkempaa kiinnekohtaa, katseeni osui Kronstadtin kapinaan. Olen suunnitellut, että laatisin siitä vielä erillisen blogikirjoituksen, mutta kerrottakoon tässä, että kapina oli viimeinen näyttävä protesti bolshevikkihallintoa vastaan ja vaikka sen tekivät työläiset ja sosialistit, se leimattiin valkoisen armeijan operaatioksi ja kukistettiin armottomasti. Kronstadt oli lähellä Suomea, joten kapinallisista osa pakeni Suomeen ja suomalaistui nopeasti.

 

Kronstadtin kapinallisia talvipakkasessa maaliskuussa 1921.

Kapina, joka alkoi maaliskuussa 1921, oli minulle otollinen hetki. Historian suuri maanjäristys on jo tapahtunut, korkeimmat hyökyaallot menneet ohitse. Minua kiehtovat eniten siirtymäkaudet ja etsikkoajat. On jännittävää yrittää rekonstruoida aikalaisten tunteet ja reaktiot sellaiseen, mitä jälkikäteen pidämme käännekohtana ja seurata, mitä tapahtuu, kun palataan arkeen.

 

Naispuolisia punavankeja vartijoineen Helsingissä vuonna 1918. Kuva Ivan Timisiarew, Helsingin kaupunginmuseo.

En tahtonut kuvata itsenäisyyteen johtavaa kehitystä, itsenäisyysjulistusta joulukuussa 1917 tai kansalaissotaa seuraavana keväänä, joten siirsin Björkinkin niistä erilleen. Hän tarkkailee näitä tapahtumia sairasvuoteelta Englannista, liian heikkona liikkumaan minnekään. Kun Suomeen puuhataan syksyllä 1918 saksalaista kuningasta ja, tämän haaveen sorruttua, vahvaa sotilastaustaista presidenttiä vuonna 1919, Björkin asemapaikka on Berliinissä Suomen lähetystössä.

Päähenkilön ja hänen tarinansa etäisyys Suomen historian tähtihetkistä on tietenkin valintani romaanikirjailijana. Mutta se heijastaa myös Björkin luonnetta. Ehkä hän on tosiaan psykosomaattisesti tehnyt itsestään sairaan, kuten hänen isänsä ilkeästi vihjailee, paetakseen traumatisoivaa tilannetta, jossa on veli käy veljeä vastaan. Keväällä 1918 hänen isoveljensä Tapani liittyy viipymättä valkoisiin, mutta Björk ei tahdo joutua valitsemaan puoltaan. Hän on syrjästäkatsoja eikä toimija. Ennen muuta hän on rauhan eikä sodan mies.

 

Itsenäisyyspäivän lipunnosto Tähtitorninmäellä 1927. Itsenäisyys on 10 vuotta vanha. Kuvaaja tuntematon. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Suomen hallitusmuodoksi vahvistetaan 19. heinäkuuta 1919 tasavalta. Se on Björkille kuin kutsuhuuto. Hän on lakimies, joka uskoo perustuslailliseen demokratiaan. Hän on myös humanisti, jonka väitöskirja käsittelee vapausajatuksen kehitystä Ranskan vallankumouksesta lähtien. Keväällä 1920 Björk palaa Suomeen, jossa presidentiksi on valittu tasavaltalainen lakimies K. J. Ståhlberg. Björkin puoluekanta on lähinnä nuorsuomalaisista kasvanutta edistyspuoluetta, jonka näkyviä hahmoja ovat presidentti Ståhlberg, Helsingin Sanomien päätoimittaja Eero Erkko (joka oli myös yksi lehden perustajista ja omistajista) ja Heikki Ritavuori, joka on sisäministeri Björkin paluun aikaan. Björkin on siksi luonnollista hakeutua työhön juuri sisäministeriöön.

 

Sisäministeriö toimi Björkin aikana Valtioneuvoston talossa Senaatintorin itäisessä päädyssä. Kuvissa Valtioneuvoston talon istuntosaleja itsenäisyyden alkuaikoina. Yläkuvassa III kerroksen sali, alakuvassa ns. presidentin sali. Kuva Foto Roos, Helsingin kaupunginmuseo.

Björkin lailla nuori Suomen tasavalta elää muutostilassa ja hakee paikkaansa ajassa, joka on edelleen levoton, vaikka totaalinen sota onkin takana. Vuonna 1921 tapahtumiin vaikuttavat edeltävien vuosien tyrskyt, kansalaissodan ja valtiomuotokysymyksen lisäksi Virossa ja Karjalassa käydyt heimosodat. Taisteluissa harjaantuneet aktivistit ovat yrittäneet useaan kertaan horjuttaa halveksimaansa tasavaltaista valtiomuotoa. Tasavallan johtajien politiikka — häpeälliseksi koettu Tarton rauha kesällä 1920, haluttomuus auttaa rajan taakse jääneitä heimokansoja ja punaisten vankien armahdukset — on heistä sarja myönnytyksiä Neuvosto-Venäjälle ja kommunisteille.

Björk on paitsi tasavaltalainen, myös kykenevä ymmärtämään kansalaissodan hävinnyttä vastapuolta. On selvää, että myös hän joutuu aktivistien kanssa törmäyskurssille. Ensimmäisessä romaanissa hän sotkeutuu erään aktivistisolun, ”Valaveljien” toimintaan ja tekee näistä vihollisiaan. Kesäkuussa 1921 aktivistit näyttelevät tärkeää roolia suojeluskuntakriisissä, joka on romaanin Käärmeitten kesä taustalla. Kriisissä väännetään kättä siitä, mikä on uuden valtion siviilijohdon ja itsenäisenä itseään pitävän suojeluskuntalaitoksen suhde. Kriisin yhteydessä Björk on vähällä menettää uransa ja maineensa. Hän kuitenkin selviytyy haasteesta. Samoin Suomi. Monissa uusissa tasavalloissa Euroopassa epävakaa tilanne ja vahvan sotilasjohdon tai itsenäisten paramilitaaristen järjestöjen paine johtivat erilaisiin diktatuureihin.

 

Benito Mussolini (toinen vasemmalta) marssii mustapaitojensa kanssa. Vuonna 1921 mustapaidat muuttuivat paramilitaarisesta järjestöstä fasistipuolueeksi, seuraavana vuonna he tekivät sotilasvallankaappauksen ja Mussolinista tuli Il Duce, ”Johtaja”.

Vuonna 1921 eletään sikälikin yhä sotavuosien varjossa, että niiden aikana jatkuvat maailmansodan venyessä syntynyt elintarvikepula ja yleinen köyhtyminen, joita historioitsija Samu Nyström kuvaa elävästi ja perusteellisesti teoksessaan Helsinki 1914-18: pelon, toivon ja sekasorron vuodet (2013). 1919 on saatettu voimaan kieltolaki, joka on oitis synnyttänyt laittoman viinakaupan lieveilmiöineen. Väkivallan, terrorin ja vihapuheen perinne ei heti katkennut, kun oli koettu likeltä niin raakoja ja jättiläismäisiä mullistuksia kuin maailmansota, sen jälkiselvittelyt ja Venäjän vallankumous. Monien miesten ja naistenkin mielet olivat vereslihalla, aseita oli paljon ja niitä oli totuttu käyttämään.

Näissä oloissa ja varojen ja miesten puutteessa Suomen poliisilaitos ei pystynyt hoitamaan tehtäviään kovin mallikkaasti. 1920-luvun alku olikin rikollisuustilastojen osalta mustin Suomen historiassa.

Kuitenkin Björk rakastaa synnyinmaataan ja sen pääkaupunkia. Tummat varjot eivät ole koko kuva, suomalaisessa arjessa on itsenäisyyden alussa myös paljon valoisaa ja toiveita herättävää. Kansakuntamme on jo Euroopan sivistyneimpiä: lukutaito on 99 prosentilla väestöstä. Kolmesta miljoonasta suomalaisesta puolet on alle 25-vuotiaita. Helsinki kasvaa, sitä rakennetaan vauhdilla ja huvila-alueet ja metsät muuttuvat kaupunginosiksi. Nykyaika ja sen mukavuudet tekevät tuloaan, vaikka elämän tahti on vielä rauhallinen. Uskotaan, että elämä paranee ja pahin on takana. Kukaan ei voi vielä aavistaa, mitä seuraava vuosikymmen tuo tullessaan.

 

Vuosi on 1920 ja elämisen tahti verkkainen. Torikauppaa ja ajureita Rautatientorilla. Tuntematon kuvaaja. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Kirjailija ei ole usein tietoinen motiiveistaan. Uskoin aluksi, että olin valinnut Björk-kirjojen ajankohdan käytännöllisistä syistä. Vasta ensimmäisen romaanin ilmestyttyä tajusin, että maaliskuu 1921 oli minulle henkilökohtaisesti merkittävä: isäni oli syntynyt 13. maaliskuuta 1921. Aloitin sarjan intuitiivisesti tuosta ajan pisteestä, koska tunsin niin läheisesti sellaisen, joka syntynyt sinä hetkenä ja verisiteellä tehnyt minustakin osan sitä.

Seuraavassa Björk-romaanissani vietetään itsenäisyyspäivää ja joulua vuonna 1921. Itsenäisyyttä on takana vasta neljä vuotta. Yritän kuvitella, miltä se tuntuu. Se ei ole aivan helppoa nykyhetkessä, jossa itsenäinen Suomi on vakaa ja vanha  99-vuotias. Onneksi on apuneuvoja, jotka aikakoneen tavoin siirtävät minut isoäitini aikaan. Eilen ja tänään olen mielihyvällä lueskellut Ilta-Sanomien liitettä ”1917: Suomen tarina”. Sen mukaansatempaavat artikkelit ovat pääasiassa toimittaja ja kirjailija Seppo Varjuksen kirjoittamia. Myös kuvamateriaali on hienoa. Suosittelen koostetta lämpimästi itsenäisyyspäivän lukemiseksi.